Categories
Education Finnish Life Tieliikenne

Auton ratissa

Opettaja ajaa auton rauhalliselle parkkipaikalle, näyttää mallia tehtävistä harjoituksista ja osoittaa hallintalaitteet. Sitten pääsen rattiin. Säädän istuimet ja peilit ohjeen mukaan, käynnistän auton.

Painan kaasua vain vähän. Auto murjaisee ja kierroslukumittari nousee pari tuhatta. Kokeilen pari kertaa saada neuvotun “peruskaasun”, mutta eihän siitä mitään tule. Kokeillaan sitten liikkeellelähtöä ilman kaasua. Kyllä koulun Audi pelkällä kytkimelläkin lähtee tasaisella.

Pysäytän auton loivaan mäkeen parkkipaikan reunalla. Jarru pohjassa, kytkin tuntumaan, jarru pois, auto sammuu. Mitä nyt? Ok, nostin samalla kytkintä. Auts. Noh, toisella yrittämällä onnistui.

Ajettiin sitten parkkirivien lomitse kunnes löydettiin parkkipaikkaa. Pari kertaa tehtiin ruutuun peruutus, ja kummallakaan kerralla en uskaltanut kääntää ajoissa. Matkaa viereiseen autoon jäi siten ainakin yksi autonmitta.

Sit mentiin kadulle. Ajettiin ykkös- ja kakkosvaihteella reitillä Hippoksenraitti – Keskikatu – Pitkäkatu – Nuuskakuja – Ahdinkatu – Hippoksenraitti. Ahdinkadulle sain pysäköidä hetkeksi. Lähdössä pelästyin kaasua ja sammutin moottorin. Parkkipaikalla ajettiin vielä pari mäkilähtöä ja lopuksi ajettiin keula eteen parkkiin.

Kehuja sain ajoon valmistautumisesta, “heinäntekojärjestä”, ohjauksesta ja jarrun käytöstä. Kytkintä saan vielä harjoitella, ja peruutus vaatii työtä.

Ajotunnin jälkeen teoriatunti, jossa flunssainen ope pisti meidät etsimään kirjasta vastauksia kysymyksiin. Aiheena luennolla oli auton kunto ja sen ekologinen käyttö sekä ajokoulutuksen välivaihe. Tälle opettajalle ekologinen selvästi tarkoitti samaa kuin taloudellinen, eikä hän vaivannut pieniä päitämme sellaisilla pikku jutuilla kuten hiilidioksidipäästöt.

Haukuin oppikirjan eilen. Jatkanpa: kirja ei opeta, miten vilkkua käytetään liikenneympyrässä, vaan se oletetaan itsestään selvästi tunnetuksi.

Huomenna kaksi ajotuntia, ei teoriaa.

Categories
Education Finnish Life Tieliikenne

Kolmekymppisenä kortti: päivä 2

Ahkeran työpäivän (joka kyllä enimmäkseen taittui muualla kuin työhuoneella) päätteeksi kävin ostamassa passikuvat (liikkeestä – vaikka onkin kalliimpi niin eipähän tule sutta) ja sitten jätin koululle ajokorttilupahakemuksen. Kun aikaa teorialuentoon oli vielä puolisen tuntia, hörppäsin koulun taukotilassa kahvit ja lueskelin Moottori-lehteä. Erinomaisen asenteelliselta lehdeltä vaikutti, vaikka kyllä Tuulilasin tuntuisi voittavan.

Teoriatunnilla käytiin läpi perusasioita – kaistat, tasa-arvoinen risteys, liikennemerkit nopeasti – ja katsottiin videolta kuinka autolla lähdetään liikkeelle. Onhan se tietty – kuten luennoija itsekin sanoi – vähän hassua luokkahuoneessa opetella kytkimen käyttöä.

Eilen illalla muuten luin autokoulun oppikirjan läpi. Minulla on siitä muutamakin paha sana sanottavana. Nimittäin kirja olettaa tunnetuksi asioita, jotka minusta autokoulun pitäisi opettaa. Ihmettelen myös, miksi liikennesääntöjä ei kirjassa ole esitetty kattavasti (olisi edes liitteenä niin kuin esimerkiksi kirjanpitolaki on kirjanpidon oppikirjoissa).

Varasin hieman ajontunteja. Huomenna olisi yksi, torstaina kaksi ja maanantaina ja tiistaina kumpanakin yksi.

Teorian kuvasarjoissa teen jatkuvasti virheitä, mutta aika vähän kerralla. Kai sitä oppii. Kivaa on huomata, että kuvia on Jyväskylästäkin, mutta kuvia tuntuu olevan turhan vähän – jo muutamalla toistokerralla alkaa tulla samoja kuvia vastaan. Ei varmasti tee hyvää oppimiselle että alkaa tunnistaa että jaa tämä kuva oli KYLLÄ 🙂

Huomenna lisää teoriaa ja päästään rattiin.

Categories
Education Finnish Life Tieliikenne

Autokoulu alkaa

Luokassa kaksi nuorta tyttöä, yksi nuori poika ja minä, plus opettaja. Käytiin läpi koulun käytännöt ja kortin saamisen kuviot. Kovasti opettaja painotti että olemme maksavia asiakkaita ja siksi saamme vaatia hyvää palvelua.

Tein kotiin päästyäni koulun tunnuksilla harjoitusversion teoriakokeesta netissä. Ei yhtään virhettä sanallisissa, ja kuvissa neljä – läpi olisi mennyt. Yksi virhe oli turha (liian hätäinen vastaus), yksi osoitti havainnoinnin puutteen (en huomannut suojatietä), yksi oli tulkintavirhe (katselin että auto olisi ollut ruudussa väärin) ja yksi osoitti, että en sentään kaikkia liikennemerkkejä osaa.

Tammikuun lopulla viimeiset teoriatunnit, ellen ala sumplimaan. Keskiviikkona saa jo mennä ajotunnille.

Categories
Education Finnish Life Tieliikenne

Kolmekymppisenä kortti

Huomenna alkaa sitten autokoulu.

* * *

Kävin keskiviikkona lääkärin vastaanotolla. Keskustelin yksityisvastaanottoa Suomen Terveystalolla pitäneen terveyskeskuslääkärin kanssa CP-vammastani, kuinka se vaikuttaa oikean käteni ja oikean jalkani toimintaan. Keskustelimme myös flimmerikohtauksistani. Kun käsiä ja jalkoja pystyi liikuttelemaan kunnolla, kävely luonnistuu, pakkoliikkeitä ei ole eikä myöskään tajuttomuuskohtauksia, ei näistä estettä löytynyt. Kun näkökin oli kunnossa, lääkäri kirjoitti minulle todistuksen ajokorttilupaa varten: ajokorttiluvan terveysvaatimukset täyttyvät ja (ryhmä 1) silmälaseja/piilolaseja käytettävä ajaessa.

Yleensä tuo todistus kaiketi haetaan autokoululla vastaanottoa pitävältä lääkäriltä, ellei satu olemaan niin nuori, että saa sen kouluterveydenhuollosta. Toisaalta esimerkiksi diabeetikkojen tulisi hakea se omalta hoitavalta lääkäriltään, joka tuntee potilaansa hoitotilanteen parhaiten. En ole diabeetikko, mutta lähinnä flimmerien takia arvioin, että olisi hyvä, että tutkivalla lääkärillä olisi pääsy potilastietoihini, joita työterveyshuoltoon on kertynyt, ja siksi menin työterveyshuoltoni hoitavan yrityksen yksityisvastaanotolle. Toisaalta en myöskään halunnut tuhlata yhtään enempää rahojani kuin on pakko, jos lääkäri olisi jostakin löytänyt ajokieltoperusteen, joten menin lääkäriin ihan ensimmäiseksi.

Alun perin harkitsin autokoulukseni Koljanderia, joka näytti nettisivujen perusteella kiinnostavalta ja josta kuulin kehuja äidiltäni, joka ajoi siellä korttinsa kauan sitten. Kun tuttavani Niobe kuuli, että harkitsen ajokorttia, hän alkoi kehua minulle Autokoulu Moottoria, jossa hän oli itse juuri ajanut korttinsa. Ajattelin, että tuoreempi suositus painaa enemmän, ja niinpä ilmoittauduin (lääkärintodistuksen ja rahoituksen järjestyttyä) Moottorin maanantaina 8.12. alkavalle kurssille.

* * *

Pikkupoikana olin erinomaisen kiinnostunut kaikesta teknologiasta, erityisesti autoista ja elektroniikasta (teini-iässä tuo elektroniikka muuttui tietotekniikaksi). Luin kirjastosta löytämiäni autotekniikan ja tieliiketeen oppikirjoja, opettelin viisivuotiaana uudet, vuonna 1982 voimaan tulleet liikennesäännöt isälle tulleesta valistusvihkosta. Jos olisin ollut varakkaasta suvusta, olisin varmaankin lähtenyt ainakin kokeilemaan kartingia (minulle se jäi lähinnä haaveeksi), vaikka siinä toiminnassa CP-vammani olisi varmaankin tullut pian esteeksi. Kouluikään päästyäni olin niin autofriikki, että koulukavereilta tuli kommenttia. “Sä et sitten edes autokoulua tarvitse.”

Kun sitten ajokortti-ikä alkoi lähestyä, kymmenen vuotta myöhemmin, olin Oras Tynkkysen vaikutuspiiriin lapsesta asti kuuluneena toiminut ympäristöliikkeessä jo muutaman vuoden. Asuin silloin myös Kyttälässä Tampereen ydinkeskustassa, ja kaikki tarpeellinen oli kävelymatkan (tai enintään melkein kuistin vierestä lähtevän junamatkan) päässä. Ajatus siitä, että auto olisi hyödyllinen tai edes tarpeellinen kapistus, tuntui kovin kummalliselta. Lapsuuden ajan autofriikkiys oli edelleen takaraivossa, mutta suhtauduin siihen kuin kuiville päässyt alkoholisti. Kun muut luokkatoverit ryhtyivät järjestämään autokoulukimppaa, kieltäydyin kunniasta. Kieltäytymistä helpotti se tieto, että autokoulu on kallis ja rahaa ei silloinkaan perheessä ollut paljoa.

Opiskeluaikanakaan en autoa tarvinnut. Asuin ensin kävelymatkan päässä opiskelupaikaltani ja myöhemmin melkein kuistilta lähtevän bussireitin päässä. Äitiä tapaamaan pääsin helposti junalla. Ainoa käytännön autotarve oli reissu isän luokse Äänekoskelle, ja isä hövelisti kuskasi – ja kyllähän Äänekoskellekin bussilla pääsee (sitä tuli kokeiltua pari kertaa).

Viime vuosina tilanne on alkanut muuttua. Aktivoiduin politiikkaan, ja aina välillä pitää päästä hankalien julkisten yhteyksien päässä oleviin kokouksiin. Kokousmatkat järjestyvät kyllä kimppakyyteinä tai viimeistään taksilla (onneksi en ole joutunut sitä kokeilemaan sen yhden kerran jälkeen!), mutta pidemmän päälle muiden kyydissä kulkeminen alkaa olla noloa. Lisäksi näinä verkottuneina aikoina tuttavia ja ystäviä löytää mitä ihmellisimmiltä paikkakunnilta, ja joihinkin on erittäin hankalaa kulkea julkisilla välineillä. On vieläkin nolompaa tulla haetuksi satojen kilometrien päästä sen autolla, jota tapaamaan on menossa (oikeastaan – tästähän noissa isänkin kyydeissä on usein kyse, matka vain lasketaan kymmenissä kilometreissä).

Viimeinen pisara oli Keski-Suomen Vihreät ry:n syyskokous Multialla muutama viikko sitten, johon menin Jyväskylän Vihreät ry:n äänivaltaisena edustajana. Sain kyydin yhdistystoveriltani molempiin suuntiin, ja kyyti oli kiva. Näissä vihreiden kokouksissa nolous kimppakyytien käyttämisestä on vähäisempää, koska autoutta vihreiden piirissä katsellaan hieman kieroon (tosin välillä tuntuu, että olen ainoa aktiivisesti Jyväskylän vihreissä toimiva autoton henkilö! – varmaankaan asia ei ole aivan näin hurjasti, mutta kovin pahasti pielessä se ei ole). Oleellista tuossa reissussa oli kuitenkin se, että paluumatkalla oli melkoisen voimakas lumimyrsky. Multialta Petäjävedelle mittari näytti enimmäkseen kaupunkivauhtia, ja Petäjävedeltä Jyväskylään ajettiin sellaista kuutta–seitsemääkymppiä. Tuolla reissulla tajusin, että en voi apukuskin paikalta koskaan oppia ymmärtämään, mitä autolla ajaminen tarkoittaa.

* * *

Se, että olen hankkimassa kortin, tarkoittaa minun elämäntilanteessani myös auton hankkimista. Sellaisen ihmisen, joka ei käytä korttiaan erityisesti sen alkuvaiheessa, ei korttia tule lainkaan hankkia, sillä autokoulu ja kuljettajantutkinto valmentavat itsenäiseen harjoitteluun, eikä sitä sovi laiminlyödä, jos ajotaidon aikoo hankkia. Koska en elä jo valmiiksi autollisessa perheessä, on minun hankittava vähintäänkin itsenäistä ajoharjoittelua varten auto. (Vuokra-auto ei tule kyseeseen, koska vuokraajat edellyttävät – ihan oikein – ajokokemusta.)

Tavoitteeni auton hankinnassa on löytää tarpeisiini riittävä, pieni ja vähäpäästöinen uusi tai melkein uusi henkilöauto, jolla kuitenkin pienien tavaramäärien kuljettaminenkin onnistuu, ja käyttää sitä sitten käyttöikänsä loppuun, sikäli kuin autotarpeeni eivät muutu (esimerkiksi perheolojen muutoksen johdosta). Harjoitteluajan jälkeen pyrin välttämään auton käyttämistä muuten kuin silloin, kuin se on välttämätöntä matkan taikka ajotaidon ylläpitämisen kannalta. Käsitykseni mukaan tämä on kokonaistaloudellisesti ja ympäristönkin kannalta paras vaihtoehto (jos auto ylipäätään pitää hankkia). Mikäli tällaista autoa ei ole kortin saamisen aikoihin nopeasti saatavilla (uusien autojen toimitusajat ovat kuulemma järkyttävän pitkiä), otan lyhyeksi aikaa halvan “harjoitteluauton”.

Vihreälle auton hankkiminen ei ole koskaan ongelmaton päätös, sillä liikenteen ympäristövaikutukset ovat huomattavat. Vielä hankalammaksi sen tekee se tosiasia, ettei ole olemassa mitään objektiivista mittaria, jolla omia tarpeita voisi arvioida suhteessa niiden tyydyttämisen hintaan ympäristölle. Tässä tilanteessa minun on turha enempää puolustella valintaani – osa sen joka tapauksessa tuomitsee ja osa ihmettelee miksi en ole tätä jo aiemmin tehnyt. Sen sanon, että kannatan kaikkia sellaisia poliittia toimenpiteitä, joilla autoilun kulurakenne saadaan vastaamaan siitä aiheutuvaa todellista haittaa, ja uskon, että autoilun kokonaiskustannustaso niiden seurauksena nousee.

* * *

Nioben tavoin aion pitää blogia autokoulutaipaleestani, tosin omani olkoon julkinen kuten kaikki muukin bloggaukseni.

Categories
Education Finnish Photoblog

Kuvia mielenosoituksesta

Seuraavien kuvien lähdevalokuvat otti Jonne Itkonen, kevyt kuvankäsittely on omaani. Tapahtumapaikka on Jyväskylän Agoran pääoven edusta ja aika keskiviikko 29. maaliskuuta 2006 noin kello 12:15.

Categories
Education Finnish Politics

Ääni etsii miestä

Jyväskylän yliopiston hallitus nimitti runsas kuukausi sitten Tapani Ristaniemen tietotekniikan, erityisesti sulautettujen järjestelmien professoriksi. Se oli kaksivuotisen raskaan prosessin loppu, ainakin viralliselta osaltaan, ellei nyt sitten aleta oikeutta käymään prosessin kulusta (lopputulosta sekään ei enää muuta).

Tietotekniikan ym. opiskelijoiden ainejärjestö Ynnä järjesti pari tuntia sitten mielenosoituksen. Ynnä pitää nimityspäätöstä vääränä ja ellei muodollisesti niin ainakin moraalisesti väärin tehtynä ja demokratian vastaisena. Ynnän taholta on esitetty mm., että virkaan valittu Ristaniemi olisi epäpätevä virkaan ja että tiedekuntaneuvoston (jonka Ynnä kokee olevan oikea instanssi päätöksen tekemään) yli käveltiin. Samaan aikaan Ynnä toki korostaa, ettei se kritisoi Ristaniemeä vaan hänen valintaprosessiaan, josta vastuussa ovat muut henkilöt.

Mielenosoituksessa jaettiin mm. allekirjoittamatonta lentolehtistä otsikolla “Sulautetut järjestelmät hautaan? Kävelläänkö opiskelijoiden yli?” Lehtisessä kirjoitetaan muun muassa seuaavaa:

– – mikä tarkoitus on tiedekuntaneuvoston opiskelijajäsenillä, jos heidän äänensä eivät käytännössä ole tasa-arvoisia muiden kanssa? Pitäisikö opiskelijajäsenten olla vain päätään nyökytteleviä mallinukkeja, joiden avulla tiedekunta voi ulospäin näytellä kuuntelevansa opiskelijoiden mielipiteitä ja kannattavansa avointa politiikkaa? Mielestämme yliopisto ei voi toimia professorien yksityisten intressien pohjalta, vaan demokraattisesti ja läpinäkyvästi. Yliopistot eivät ole professoreja varten, vaan professorit yliopistoja.

Puuttuu enää vain iskulause “mies ja ääni”! Menneiden vuosikymmenten suuren opiskelijapoliittisen liikkeen ansiosta meillä on nyt kolmikantainen hallintomalli Suomen yliopistoissa: professorikunnalla, muulla henkilökunnalla ja opiskelijoilla on yhtä vahva edustus kaikissa hallintoelimissä (yliopiston hallitusta lukuunottamatta). Yrittävätkö opiskelijat nyt virittää uudelleen keskustelun hallintomallista, jossa yliopiston opiskelijoilla ja henkilökunnan jäsenillä on kullakin yksi henkilökohtainen ääni, mikä käytännössä tarkoittaa opiskelijoiden ylivaltaa?

Nykyisen hallintomallin voimassa ollessa opiskelijat, kuten myös professorit, ovat vähemmistöasemassa. Olen huomannut, että yleisemminkin vähemmistöön jääneillä on usein vaikeuksia sulattaa kohtaloaan. Vähemmistön retoriikassa demokratian vastaisena pidetään sitä, että enemmistön sana pätee. Amerikassa on jopa käyty oikeutta tästä asiasta; vetoomustuomioistuimen johtopäätös osui minusta naulan kantaan: one board member’s right to speak is no more potent than another member’s right to lend a deaf ear.

Sikäli yhdyn opiskelijoiden kritiikkiin, että hallituksen esittelijä olisi saanut kirjata kirjalliseen esittelyynsä jonkinlaisen perustelun sille, miksi hän päätyi eri tulokseen kuin tiedekuntaneuvosto, mutta muodollisesti tälle ei ole mitään tarvetta. Muilta osin olen sitä mieltä, että päätetty mikä päätetty, siirrytään seuraavaan asiaan.


Tero Tilus on koonnut joitakin asiaan liittyviä asiakirjoja blogiinsa; mm. hallituksen esittelylista ja pöytäkirja löytyvät häneltä.

Sinänsä olen iloinen, että ainakin pieni joukko opiskelijoita on aktivoitunut näin hienosti. Asia vain ei minusta ole paras mahdollinen.

Olen ollut informaatioteknologian tiedekunnan tiedekuntaneuvoston varajäsen ja tietotekniikan laitoksen laitosneuvoston varajäsen (muun henkilökunnan kiintiö) viime elokuusta, mutta en ole osallistunut tämän asian käsittelyyn yliopiston hallintoelimissä. Olen myös tietotekniikan laitoksen henkilökuntaa. Kirjoitin tämän yksityishenkilönä, eikä mitään kirjoittamaani tule pitää Jyväskylän yliopiston tai sen yksikön kantoina.

Categories
Education English Programming

A restrospective on a functional programming course

During the last two months, I taught an elective course on introductory functional programming. The nominal target group was third-year information technology undergrads, but in practice the student body consisted of everything from second-years to almost-done masters students. All had taken at least a year’s worth of general programming courses (taught in Java most recently, earlier in C++), a full semester’s worth of data structures, a half-semester of automata and grammar theory and some mathematics.

I have enough teaching experience (been teaching two courses a year since 2002) to know my faults. My biggest fault is that I routinely underestimate the difficulty and laboriousness of tasks I set for my students. My second biggest fault is that if I am not careful, I can easily revert to reciting reference material, that is theoretical definitions, instead of giving a tutorial. I am better at avoiding the latter fault than the former, although when I have little time to prepare, the latter fault will, too, manifest itself.

Knowing these faults, I tried to plan this course so that there would not be such trouble.

Reading Baen books, I have learned a military saying: Battle plans never survive contact with the enemy. I found myself in a similar situation: my course plan did not survive contact with the actual teaching situation. The broad outlines of what I was going to teach held mostly. Other than that, it ended up being a very different course than I had originally envisioned.

I started by giving a crash course on Haskell IO: how to write simple text-line-based interaction in Haskell. The idea was to introduce early the part of Haskell that many people think is hard but is actually quite easy, by explicitly drawing on the students’ imperative programming background. After IO, I ended up trying to give the students a broad, working knowledge of pure functional programming in Haskell, starting with first-order list processing and further discussing topics like parsing, persistent data structures, higher-order list processing, et cetera. I found that it was hard to give any of the topics proper room time-wise, as the basic concepts of functional programming are somewhat circularly related.

At this time, the students complained that the course is hard, and many dropped out. They shouldn’t have; we had covered the main topics of the course in half the time. I could then use the rest of the time to go over the topics again from a different point of view, and give them time and tools to integrate it all to their own internal know-how databases. In the latter part of the course, on the surface we discussed Haskell metacircularly, but that was mainly a tool to reinforce the stuff done earlier in the course.

Of course, my exercises were a little on the harder side. I ended up lowering official expectations about how much of the exercises the students were expected to solve, and that seems to have helped. Of the 20 people who took the first exam, 18 passed.

The advanced course starts in a week or two.