Lyhyt elämäkerta

Elämän virallisen osuuden voi tiivistää lyhyeen ansioluetteloon, mutta elämä on muutakin kuin tutkintoja ja työpaikkoja. Tämä tarina koostuu muutamasta episodista, jotka kertovat, miksi olen vihreä ja nyt ehdolla.

Nämä tarinat kertovat minusta, mutta merkittävänä sivuhenkilönä monissa niistä esiintyy lapsuudenystäväni Oras Tynkkynen. Emme ole juuri pitäneet yhteyttä ylioppilaskirjoitusten jälkeen, mutta sitä ennen vietimme paljon aikaa keskenämme. Minä asuin pikkulapsena Jyväskylän ylioppilaskylässä, Oras asui muutaman korttelin päässä, ja tutustuimme jo muutaman kuukauden ikäisinä (Oras on minua runsaan kuukauden vanhempi). Oraksen jo nuorena herännyt vaikuttamisenhalu ei voinut olla vaikuttamatta minuunkin, joten Oras on - tahtoen tai tahtomattaan - merkittävä ideologinen esikuvani :)

Alfan panda

Kun olin pieni, Jyväskylän keskustassa oli tavaratalo nimeltä Alfa. Alfan aulassa oli WWF:n keräyslipas, sellainen pienen Pandan muotoinen. Pieni se on täytynyt olla, voin näin aikuisena teoretisoida, mutta silloin kauan sitten se oli iso. Jotta olisin ylettynyt laittamaan siihen rahaa, minua piti nostaa hiukan.

Lisäys myöhemmin: Luettuaan tämän tarinan isäni kertoi, että panda oli aikuisenkin mittakaavassa suuri. Miten sitä erehtyykään...

Päätimme eräänä päivänä Oraksen kanssa kerätä viisikymmentä markkaa Alfan pandaan laitettavaksi. Keräsimme rahaa pitämällä muka-kirppiksiä, joissa "myimme" vanhemmillemme kaikenlaista. (Samat tavarat taisivat tulla monta kertaa myydyksi. Vanhempamme eivät siitä välittäneet:) Kun kassassa alkoi olla rahaa, lainasimme siitä vanhemmillemme korkoa vastaan. Kirjaakin rahoista ja annetuista veloista pidimme.

Lopulta saimme kasaan sen, mitä halusimme - kaksin verroin. Lainaustoimintamme oli ollut niin tuottoisaa, että saatoimme eräänä päivänä viedä Alfan pandaan sadan markan setelin.

Vihreiden hieno käyrä

Olen syntymästäni asti kärsinyt lievästä CP -vammasta, joka jäykistää oikean käteni ja oikean jalkani ja tekee sorminäppäryydestä taidon, jota vain voin ihailla. CP-vammaan kuuluu, että se ei koskaan parane, mutta kuntoutuksella sitä voidaan helpottaa. Minun kuntoutukseni ytimen muodosti lääkintävoimistelu.

Minulla oli vuosikausia sama fysioterapeutti. Terapiavuosieni loppupuolella, joskus 80-luvun loppupuolella, olimme äitini kanssa fysioterapeuttini luona viettämässä iltaa - ja kai siihen liittyi vähän lääkintävoimisteluakin. Oli vaali-ilta, ja teeveessä pyöritettiin eri puolueiden kannatuskäyriä, en muista ollenkaan, mitä ne sisälsivät. Ihastelin niitä ääneen, mutta muistan ihastelleni erityisen kovasti, kun näytettiin Vihreiden käyrää.

Äiti: Hyss, Minnalla on erilainen poliittinen vakaumus kuin meillä. Ei pahoiteta hänen mieltään. (Minna, nimi muutettu, oli fysioterapeuttini.)

Taisin silloin ensimmäisen kerran tajuta, että politiikalla on eroa.

Ensi kertaa valtuustossa

Kävin perusopetuksen oppimäärän Jyväskylän Rudolf Steiner -koulussa. Koulu aloitti yksityisopetusryhmänä 1983. Minä ja Oras päädyimme koulun kaikkien aikojen toiselle luokalle; olimme siten aina 8. luokalle asti koulun toiseksi vanhin luokka.

Koululla oli aktiiviset vastustajansakin. Eräs pappi ja valtuutettu puhui varsin kovaa kieltä, muistaakseni yhdistäen koulun jopa saatanaan. Niinpä kun vuonna 1991 tuli lakimuutos, joka tekisi koulusta valtionapukelpoisen, jos vain kaupunki päättää hyväksyä koulun kouluverkkoonsa, keskustelu asiasta oli kiivas. Kirjoitin itsekin Keskisuomalaisen yleisönosastoon (valitettavasti minulla ei ole sitä tekstiä tallessa). Kun asia tuli lopulta kesällä 1991 valtuuston käsiteltäväksi, ei aivan pieni delegaatio koulustamme meni seuraamaan kokousta. Tuon delegaation mukana pääsin minäkin ensimmäistä kertaa elämässäni valtuuston kokoukseen.

Keskustelu oli monipolvista ja värikästä. Lopulta tuli äänestyksen aika. Joku valtuutetuista vaati nimenhuutoäänestyksen. Niinpä saimme seurata, kuinka kukin valtuutettu omalla vuorollaan lausui äänensä.

Tulos oli koulullemme myönteinen.

Vihreä elämä

Joskus 1991 Oras kysyi minulta, haluaisinko osallistua lehden tekemiseen. Lehdestä piti tulla tieteen ja taiteen ääntenkannattaja. Olin toki kiinnostunut. Vietin lehden vuoksi useita iltoja yliopiston pääkirjastolla selailemassa luonnontieteiden lehtiä, kuten Naturea, juttuideoiden perässä. Kirjoitin useita uutisia ja artikkeleita (mm. vetyvoimasta) ja mm. raportoin Naturen jutun perusteella ensimmäisistä aurinkokunnan ulkoisista planeetoista (lehtemme oli, niin väitetään, Suomen ensimmäinen media, joka tämän uutisen noteerasi).

Samoihin aikoihin Oras kokosi ympärilleen Ryhmä 3:n, johon kuului Oraksen lisäksi minä ja nykyisin Tampereella hänkin vaikuttava Olli Hämäläinen. Ryhmä 3:n ensimmäisiä tempauksia oli koulun joulujuhlan jälkeen tehty Jyväskylän Sokoksen ruokaosaston ekologisen taseen mittaustutkimus (kävimme hyllyjä läpi ja katsoimme, minkälaisia tuotteita oli myynnissä). Tutkimusesta raportoitiin lehtemme ensimmäisessä numerossa.

Lehti sai nimekseen S. C. - Science & Culture, ja sen ensimmäinen numero julkaistiin vuonna 1992. Vuoden 1992 aikana Ryhmä 3:n toiminta aktivoitui entisestään: kävimme mm. juttelemassa Valion johdon kanssa. Kunhan kaikki kolme meistä täyttäisi viisitoista, saattaisimme perustaa virallisen yhdistyksen. Olin meistä kolmesta nuorin, ja Vihreä Elämä -yhdistyksen perustava kokous pidettiin pian syntymäpäivieni jälkeen, 10.12.1992. Puheenjohtajan piti olla täysi-ikäinen, joten sellaisen hankimme jostain, mutta ytimessä olimme me kolme, Oras toiminnanjohtajana, minä vakibyrokraattina (sihteeri ja taloudenhoitaja). Olli otti sihteerin hommat runsaan vuoden kuluttua. Lehden nimikin muuttui seuraavassa numerossa yhdistyksen mukaisesti.

Vihreä Elämä otti tulta alleen vasta kun me kolme muutimme Tampereelle steinerkoulutuksen jatkon perässä syksyllä 1993 (Jyväskylän-koulu ei saanut vielä silloin lukiolupaa, joten me kolme jatkoimme Tampereen Steiner-koulussa). Seuraavien kolmen vuoden aikana Vihreän Elämän toiminta oli eloisaa ja orastavan kansainvälistäkin (pyöritimme mm. varsin onnistunutta kansainvälistä kirjeenvaihtoystävänvälityspalvelua, jonka tarkoituksena oli luoda ruohonjuuritason yhteyksiä teollisuusmaiden ja ns. kehitysmaiden välille).

Vuonna 1996 perustettiin Suomen Maan ystävät, ja koska Vihreän Elämän ja Maan ystävien toiminta oli Suomessa niin päällekäistä, Vihreän Elämän kansallistason toiminta sulautui Suomen Maan ystäviin ja Vihreä Elämä yhdistyksenä muutti itsensä Tampereen Maan ystäviksi. Olin Vihreän Elämän viimeinen puheenjohtaja muutaman kuukauden ajan, mutta varomattomuuteni vuoksi olin ottanut liikaa tehtäviä itselleni koulun ja Vihreän Elämän piiristä ja koin aika ikävän burnoutin. Tituleeraankin itseäni Vihreän Elämän hyödyttömimmäksi puheenjohtajaksi.

Olen koonnut muualle Vihreä Elämä -lehden (uutisia vaille) täydellisen bibliografian.

Politiikkaan heti 18-vuotiaana?

Tampereen-luokkamme oli yllättävän poliittinen. Meitä oli noin kymmenen hengen piiri noin kolmestakymmenestä, jotka kävimme tiukkaa väittelyä erilaisista poliittisista kysymyksistä. Yhden leirin muodostimme minä, Oras ja luokkakaverimme Sirkka. Vastapuolella oli muutaman urheilijapojan ryhmä. Muistan EU-kansanäänestyksen varjovaalit, joissa saimme äänestää. Olin tietenkin liittymisen kannalla. Vaalihuoneiston oven vieressä portaikolla istuivat vastapuolen pojat. Ryhmän johtaja huusi minulle: Voi A-J minkä teit! Kysyin tietenkin: Mistä sinä tiedät, mitä minä äänestin? Eipä se tainnut olla vaikea arvata.

Eräänä päivänä minä, Oras ja Sirkka istuimme ruokalassa ja puhuimme politiikkaa. Muistaakseni valittelimme, kuinka ikävää on kun nuorten ääni ei kuulu. Sanoin, että eihän tässä ole enää kovin monta vuotta siihen, kun voimme itse asettua ehdolle. Sirkka kysyi meiltä: Aiotteko te ruveta ehdokkaiksi? Muistaakseni Sirkka itse ei pitänyt omaa ehdokkuuttaan järkevänä. Itse sanoin, että tietenkin aion.

Se suunnitelma muuttui, kun poltin itseni loppuun juuri 18-vuotiaana Vihreässä Elämässä. Poliittinen aktivoitumiseni viivästyi siten vajaalla kymmenellä vuodella. Oras puolestaan asettui ehdolle 18-vuotiaana kunnallisvaaleissa, pääsi heti varavaltuutetuksi ja loppu onkin historiaa.

Vapauden kaipuu

Sen, mitä minulle tapahtui 18-vuotiaana, seurauksena lopetin käytännössä kaiken järjestötoiminnan palatessani Jyväskylään matematiikan opiskelijaksi. Olisin varmaankin muuten aktivoitunut ainejärjestössä ja ylioppilaskunnassa vanhempieni tavoin. Toisaalta tämä hiljaiselo teki minulle hyvää: sain rauhassa kypsytellä poliittista minääni ja - itsenäistyä. Olin totta puhuen ollut varsin voimakkasti sidoksissa Orakseen ylioppilaskirjoituksiin asti, ja vasta erilaiset opiskelupaikkavalintamme erottivat meidät; olen saanut rakentaa omaa itsenäistä politiikan näkemystäni viimeisen seitsemän vuoden aikana. (Tämä ei kuitenkaan tarkoita, ettenkö edelleen kunnioittaisi Orasta loistavana poliitikkona ja ihmisenä.)

Kuten sanottu, aloitin opinnot matematiikan pääaineessa mutta havaitsin nopeasti, että Jyväskylän matematiikka ei ollut minulle tarkoitettu (tästä on muutamakin anekdootti, jotka nyt sivuutan). Päädyin lopulta tietotekniikan opiskelijaksi pitkän itseni etsinnän kautta.

En ole tietoteknikko suurten tulojen toivossa; en usko voivani myydä sieluani ja ruveta koodaamaan Microsoftille tai edes paikallisille omisteisten ohjelmien rustaajafirmoille. Jo kirjoitusten jälkeisenä kesänä tutustuin vapaiden ohjelmien ideologiaan ja havaitsin sen sopivan minulle kuin nenä päähän. Minulle ohjelmien vapaus on moraalikysymys. En ala tässä siitä tarkemmin paasaamaan; olen kirjoittanut aiheesta tarkemmin muualla.

Uusi poliittinen herätykseni tapahtui syksyllä 2002, kun kiista ohjelmistopatenteista oli kiivaimmillaan. Pidin silloin ja pidän edelleen patenttijärjestelmän ulottamista ohjelmistotekniikkaan vaarallisena ajatuksena (vrt.Effi) ja aloin seurata tarkemmin Eduskunnan toimia, lukea kiinnostavien asioiden pöytäkirjoja. Ilmoittauduin myös Vihreiden paikalliseen toimintaan mukaan. Syksyllä 2003 tulin valituksi paikallisyhdistyksen hallitukseen ja olen siinä toimessa ollut nyt tämän vuoden. Olen näin tutustunut myös paikallispolitiikkaan; sillä kuten edeltä huomaa, olen perinteisesti suuntautunut valtakunnan politiikkaan ja kansainväliseen politiikkaan, mutta olen nyt hiljalleen oppinut myös kunnallispolitiikan tärkeyden.

Teknisen lautakunnan varajäsen

Tulin maaliskuussa valituksi, suostumuksellani toki, Jyväskylän tekniseen lautakuntaan Veikko Aholan henkilökohtaiseksi varajäseneksi edellisen varajäsenen muutettua kaupungista. Tämän ansiosta olen päässyt tarkastelemaan Jyväskylän kunnallispolitiikkaa hieman sisältäkin esityslistojen ja niiden liitteiden kautta. Veikolle kuuluu suuri kiitos siitä, että hän on myös päästänyt minua kokouksiin oppimaan lautakuntatyöskentelyn vaikeaa taitoa.

Olen lyhyen luottamushenkilöurani aikana ollut mm. antamassa Eloselle terassiluvan, pohtimassa Rekitien kuntoa, hyväksymässä kevyen liikenteen laatukäytävähanketta (loistava idea!) ja pohtimassa teknisten palveluiden ensi vuoden budjettia. Olen oppinut paljon, mutta rehellisyyden nimissä pitää tunnustaa, että olen myös tehnyt virheitä (esimerkiksi: tätä päätöstä ei olisi pitänyt tehdä! - onneksi kaupunginhallitus sittemmin kumosi sen). Uskon oppineeni virheistäni, ja uskon olevani jo muuta kuin täysin untuvikko kunnallispolitiikan saralla (vaikka paljon on toki edelleen opittavana).

Tulevaisuus?

Olenko minä kunnallispoliitikko vielä ensi vuonnakin - sen päätät sinä.