The social construction of chairs

No, I’m not writing about several people getting together in a wood shop to chat and make single-seat furniture.

Last July I started a series of blog posts about epistemology (that is, the philosophical theory of knowledge). In that opening post, I made the following claim:

How can I decide the (correspondence-theory) truth of the simple theory “there is a chair that I sit upon as I write this”, a statement I expect any competent theory of truth to evaluate as true? Under the correspondence theory of truth, my theory says (among other things) that there is some single thing having chair-ness and located directly under me. For simplicity, I will assume arguendo that there are eight pieces of wood: four roughly cylindrical pieces placed upright; three placed horizontally between some of the upright ones (physically connected to prevent movement); and one flat horizontal piece placed upon the upright ones, physically connected to them to prevent movement, and located directly below my bottom. I have to assume these things, and cannot take them as established facts, because this same argument I am making applies to them as well, recursively. Now, given the existence and mutual relationships of these eight pieces of wood, how can I tell that there is a real thing they make up that has the chair-ness property, instead of the eight pieces merely cooperating but not making a real whole?

Recall that the correspondence theory of truth says that a theory is true if every thing that it says exists does actually exist, every thing it says doesn’t exist actually doesn’t exist, the relationships it says exist between things actually exist, and the relationships that it says don’t exist actually don’t exist.

That argument almost screams for the following two rejoinders: the pieces of wood make up the chair, or, in other words, once you have the pieces wood in the correct configuration, the chair necessarily exists; and, it’s splitting hairs to wonder whether there is a chair that is distinguishable from the pieces of wood it consists of.

But both rejoinders fail. The first rejoinder says that eight pieces of wood automatically become a single thing when they are arranged in a chair-like configuration; but that is a claim about the reality, which itself needs to be evaluated under the correspondence theory of truth, and we are back where we started (albeit with a much more difficult question). The second rejoinder says that it doesn’t matter whether there is an existent called “chair” that is separate from its constituent pieces of wood; but that’s either a misunderstanding of the correspondence theory (it most assuredly does matter to it whether a thing exists) or an expression of frustration about the whole problem, effectively a surrender that masquerades as a victory.

As I mentioned in the original post, most scientists prefer to adopt a modeling appropach instead of the correspondence theory; the attitude is that we don’t care about whether a chair exists, because even if a chair does not exist, there still are the eight pieces of wood that carry my weight and we can pretend they make up a chair. Another way to say this is that a chair is a social construct.

The concept of social construction seems to have begun from a 1966 book, The Social Construction of Reality by Peter L. Berger and Thomas Luckmann. I must confess right now that I haven’t yet finished the book. However, if I understand their central claim correctly, it’s this: a social institution is always originally created as a convenient (or sometimes even accidental) set of customs by people who find it useful, but as its original creators leave (usually by dying) and stewardship passes to a new generation who did not participate in its creation (and as stewardship is passed many times over generations), the institution becomes an inevitable part of reality as people perceive it; in this sense, Berger and Luckmann (I think) hold that social reality is a social construct.

Ancient Egyptian woodworking via Wikipedia
Ancient Egyptian woodworking via Wikipedia

In the case of my chair, way back in the mist of prehistory, it presumably became a custom to arrange wood or other materials in configurations that supported a person’s weight. The generation that invented this practice probably just were glad to have places to sit. Their descendants, to the umpteenth generation, were each taught this skill; it became useful to refer to the skill not in terms of arranging materials but in terms of making things to sit on; further, some people never learned the skill but purchased the end result of another people’s skill; especially for these unskilled-in-wood-arrangement-for-sitting people, a chair was a real thing, and they often weren’t even aware that there were pieces of wood involved. I am one of those people: I had to specifically examine my chair in order to write the description in my quote.

In a 1999 book, The Social Construction of What?, philosopher Ian Hacking looked back at the pile of literature that had grown over the three decades since Berger and Luckmann’s book, and tried to make sense of the whole buzzword “social construction”. This is another book I haven’t finished yet, but I have found those parts I have read very enlightening. No-one who has read scholarly literature in the so-called soft sciences can have missed the tremendous impact social constructionism has had on it, and it’s hard not to be aware that there is a large gulf between many hard scientists and social constructionists evoking strong feelings on both sides. A big theme in Hacking’s book is the examination of whether (and if so, in what sense) there is an actual incompatibility between something being a social construct and an objectively real thing.

For me, however, it suffices to acknowledge that whether or not chairs exist in the objective world, they do indeed exist in the social world. Thus, once I have eight pieces of wood configured in a particular way, I indeed have a chair.

Hacking points out, however, that claiming an idea (call it X) to be a social construct is conventionally taken to mean several possible claims. First, that someone bothers to claim X a social construct implies that X is generally taken to be an inevitable idea. Second, claiming X a social construct is tantamount to claiming that X is not, in fact, inevitable. Third, many writers also mean that X is a bad thing, and that the world would be a better place if X were changed or eliminated. He classifies social constructionist claims in six “grades”: historical, ironic, reformist, unmasking, rebellious, and revolutionary. Of these, reformist and unmasking are parallel grades, while in other respects the list is in increasing order of radicality. Historical and ironic constructionism merely claim that X seems inevitable but actually is not; they differ in their attitude to X. Reformist and unmasking constructionism add the claim that X is a bad thing but neither actively seek change; they differ in how they regard the possibility of change. Rebellious and revolutionary constructionism additionally call for and attempt to effect change, respectively.

With respect to chairs, I am clearly an ironic social constructionist. I point out that we think chairs are inevitable but they, actually, are not; but I do not regard chairs as a bad thing. However, given current claims about the ill effects on health of sitting, I might eventually become even revolutionary.

Where do you stand?

Planet Haskell email is broken (UPDATE: fixed)

I became aware about a week ago that Planet Haskell’s email address had not received any traffic for a while. It turns out the email servers are misconfigured. The issue remains unfixed as of this writing. Update: this issue has been fixed.

Please direct your Planet Haskell related mail directly to me ( for the duration of the problem.

Henkilökohtainen moraalisaarna

Joulukuun alussa minulle sattui tilanne, jota en olisi halunnut kokea ja jota toivottavasti en joudu kokemaan uudestaan. Toivon ettei sellaista tai vakavampaa kukaan muukaan joutuisi kokemaan, mutta se on toiveajattelua.

Kovin moni ihminen, jolle olen tapauksesta kertonut, on aluksi syyttänyt minua liiasta kiltteydestä. Tämä syytös on tullut myös ihmisiltä, joihin minulla on luottamuksellinen suhde, muun muassa työterveyden puolelta. Jokainen on, kun olen sitten oman kantani kertonut, todennut että olin toiminut oikein.

En ole kovin uskonnollinen ihminen, mutta seuraava lainaus Raamatusta (Matt. 25:31–46 vuoden 1938 suomennos) kuvaa hyvin omaa moraalikoodiani tähän tapaukseen liittyen:

31. Mutta kun Ihmisen Poika tulee kirkkaudessaan ja kaikki enkelit hänen kanssaan, silloin hän istuu kirkkautensa valtaistuimelle.
32. Ja hänen eteensä kootaan kaikki kansat, ja hän erottaa toiset toisista, niinkuin paimen erottaa lampaat vuohista.
33. Ja hän asettaa lampaat oikealle puolelleen, mutta vuohet vasemmalle.
34. Silloin Kuningas sanoo oikealla puolellaan oleville: ‘Tulkaa, minun Isäni siunatut, ja omistakaa se valtakunta, joka on ollut teille valmistettuna maailman perustamisesta asti.
35. Sillä minun oli nälkä, ja te annoitte minulle syödä; minun oli jano, ja te annoitte minulle juoda; minä olin outo, ja te otitte minut huoneeseenne;
36. minä olin alaston, ja te vaatetitte minut; minä sairastin, ja te kävitte minua katsomassa; minä olin vankeudessa, ja te tulitte minun tyköni.’
37. Silloin vanhurskaat vastaavat hänelle sanoen: ‘Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä ja ruokimme sinua, tai janoisena ja annoimme sinulle juoda?
38. Ja milloin me näimme sinut outona ja otimme sinut huoneeseemme, tai alastonna ja vaatetimme sinut?
39. Ja milloin me näimme sinun sairastavan tai olevan vankeudessa ja tulimme sinun tykösi?’
40. Niin Kuningas vastaa ja sanoo heille: ‘Totisesti minä sanon teille: kaikki, mitä olette tehneet yhdelle näistä minun vähimmistä veljistäni, sen te olette tehneet minulle’.
41. Sitten hän myös sanoo vasemmalla puolellaan oleville: ‘Menkää pois minun tyköäni, te kirotut, siihen iankaikkiseen tuleen, joka on valmistettu perkeleelle ja hänen enkeleillensä.
42. Sillä minun oli nälkä, ja te ette antaneet minulle syödä; minun oli jano, ja te ette antaneet minulle juoda;
43. minä olin outo, ja te ette ottaneet minua huoneeseenne; minä olin alaston, ja te ette vaatettaneet minua; sairaana ja vankeudessa, ja te ette käyneet minua katsomassa.’
44. Silloin hekin vastaavat sanoen: ‘Herra, milloin me näimme sinut nälkäisenä tai janoisena tai outona tai alastonna tai sairaana tai vankeudessa, emmekä sinua palvelleet?’
45. Silloin hän vastaa heille ja sanoo: ‘Totisesti minä sanon teille: kaiken, minkä olette jättäneet tekemättä yhdelle näistä vähimmistä, sen te olette jättäneet tekemättä minulle’.
46. Ja nämä menevät pois iankaikkiseen rangaistukseen, mutta vanhurskaat iankaikkiseen elämään.”

Oikeastiko minun olisi pitänyt antaa ihmisen, jota en silloin tiennyt väkivaltaiseksi valehtelijaksi, viettää yönsä ulkona pakkasessa? (Ehkä olisi joku muu yöpaikka ollut löydettävissä, mutta niitä ei tullut silloin mieleeni.)

Vastaavasti, kun ei-aivan-tuoreita mustelmia ja vammoja naamassaan kantanut nainen pysäytti minut kävelylenkilläni joskus aiemmin syksyllä, annoin hänelle sen bussirahan jota hän kovasti halusi jotta pääsisi pois Keltinmäestä. Annan bussirahaa usein myös laitapuolen kulkijoille, kun pyytävät.

Olen myös kaupan kassalla antanut kanssaihmiselle pienen määrän rahaa, jotta ostos saadaan maksettua. Kerran kaukoliikenteen bussissa täydensin erään kulkijan matkakassaa muistaakseni jollain vitosella, jotta hän pääsi kotiin (kun kertomansa mukaan sovittu kyytikaveri oli tehnyt oharit). Olen yleensä pyytänyt, että maksavat eteenpäin eli auttavat vastaavasti jotakuta muuta, kun apua tarvitaan.

Tiedän, että suurin osa avunpyytäjistä tekee sen vilpillisin mielin ilman todellista avun tarvetta. Mutta minä en usko omiin ihmisenlukukykyihini niin paljon, että uskaltaisin luvata tunnistavani todellisen avunpyytäjän hyvästä valehtelijasta. Siksi autan, jos kykenen ja tilanne ei haiskahda liikaa. En voi niiden kymmenien huijareiden takia jättää auttamatta sitä yhtä todellista avuntarvitsijaa.

Pitää toki mainita, että minullakin on rajani. En yleensä anna katukerjäläisille enkä osta lapun kanssa kerrostaloja kiertäviltä kaupustelijoilta. Ehkä se tekee minusta tekopyhän. Toisaalta, olen vain ihminen.


Kielitoimiston sanakirja ei tunne sanaa “fitness”. Oxford English Dictionary mainitisee toki sanan liikuntaan liittyvän erityismerkityksen, mutta antaa lisäksi seuraavat muut yleiset merkitykset:

1. a. The quality or state of being fit or suitable; the quality of being fitted, qualified, or competent. b. The state of being morally fit; worthiness.
2. a. The quality or condition of being fit and proper, conformity with what is demanded by the circumstances; propriety.

Fitness tarkoittaa siis sopivuutta, sitä että on oikeanmuotoinen kalikka haluttuun reikään.

Sitä minä vaan, että mitä helvettiä tällä on mitään tekemistä liikunnan, terveyden ja hyvän olon kanssa? Tai edes urheilun (nopeammin, korkeammalle, voimakkaammin, eikä sopivimmin, mukautuvimmin, lauhkeimmin)?

Selfie salilla jäähdyttelyn jälkeen
Selfie salilla jäähdyttelyn jälkeen

En ole mikään fitnesskarju. Olen ihminen, joka liikkuu terveytensä vuoksi.

Yhdistyksen kokouksen puheenjohtajana

Olen saanut kunnian johtaa varsin monta yhdistyksen kokousta vuosien varrella, ja minulle on muodostunut siihen jonkinlainen rutiini. Ajattelin nyt kirjata ylös joitakin kokemuksestani heränneitä ajatuksia. Tämä ei ole mikään puheenjohtajan alkeiskurssi; oletan, että peruskokoustekniikka ja -juridiikka on lukijalla hallussa.

Kirjoitan nyt erityisesti yhdistysten kokouksista eli kokouksista joihin kutsutaan kaikki yhdistyksen jäsenet. Johtamani kokoukset ovat olleet tyypillisesti isompia kuin hallitusten kokoukset mutta mistään massakokouksista ei ole ollut kyse.

Yleensä saan vihjeen etukäteen, jos minua aiotaan esittää kokouksen puheenjohtajaksi. Joskus arvaan sen muutenkin. Joka tapauksessa ennakkotieto tai -arvaus antaa tilaisuuden valmistautua kokoukseen.

Ennen kokousta luen esityslistan läpi ja mietin, mitkä asiat ovat mahdollisia ongelmia ja miten ne voisi välttää sekä miten niistä voi selvitä jos välttäminen ei onnistu.

Tarkistan säännöistä kokouksen kannalta keskeiset kohdat. Otan säännöt mukaani niin, että voin niihin tarvittaessa vedota kokouksessa. Otan mukaani myös yhdistyslain, johon joskus joutuu vetoamaan.

Erittäin tärkeää on muistaa ottaa mukaan kynä ja runsaasti muistiinpanopaperia!

Puheenjohtajan roolissa en koe voivani osallistua asioiden käsittelyyn aktiivisesti. Siksi kieltäydyn kunniasta, jos aion jossain asiassa ottaa aktiivisen asian ajajan roolin. Esimerkiksi kokouksessa, jossa olen jonkin asian valmistelija tai esittelijä, en mielelläni toimi puheenjohtajana. Näin siksi, että asian ajaminen vie huomiokykyä kokouksen johtamiselta, ja päin vastoin.

Itse kokouksessa puheenjohtajan tärkein tehtävä on huolehtia siitä, että kokousväki tietää, missä mennään: mitä asiaa käsitellään, mistä ollaan päättämässä ja mitä päätettiin. Pidän siksi erittäin tärkeänä muistaa tehdä olennaisimmat muodollisen kokoustekniikan mukaiset julistukset: asiakohtien avaaminen, esitysten kirjaaminen ja toteaminen sekä päätöksen julistaminen. Myös asiakohdan sulkeminen (“asia N on loppuun käsitelty”) on myös hyvä muistaa.

Puheenjohtajan yhtä tärkeä tehtävä on huolehtia, että kaikkia kokouksen äänivaltaisia osallistujia kohdellaan tasavertaisesti. Tämä tarkoittaa kokousväen jatkuvaa tarkkailua puheenvuoropyyntöjen yms varalta. Puheenvuoropyynnöt kirjaan aina ylös ellen voi niitä välittömästi myöntää (esimerkiksi koska joku puhuu samaan aikaan). Myönnän puheenvuorot pyytämisjärjestyksessä, antaen jonon ohi vain työjärjestyspuheenvuorot ja harkinnan mukaan (vain erityisestä syystä) vastaus- ja kommenttipuheenvuoroja. Jos puhuja tekee esityksen, kirjaan sen heti ylös ja varmistan ääneen puhujalta, että olen ymmärtänyt sen oikein. Toisin kuin olen monen puheenjohtajan nähnyt tekevän, tehtyä esitystä en tiputa hiljaisesti pois käsittelystä; silloinkin kun on ilmeistä, että esitys on keskustelun kuluessa vanhentunut, otan asian puheeksi (saatan esimerkiksi kysyä, että haluaako esittäjä luopua esityksestään, tai kysyä, kannattaako ko. esitystä vielä joku).

Puheenjohtamisen hankalin vaihe on, kun asiassa on runsaasti erimielisyyttä, joka johtaa useisiin kilpaileviin esityksiin. Äänestysjärjestyksen miettimiseen voi hyvin käyttää aikaa; juosten kustu äänestysjärjestys on pahempi kuin lyhyt kokoustauko. Selkeät äänestysohjeet pitää aina muistaa antaa ja on samalla syytä pitää huoli, että koko kokousväki on äänestyshetkellä skarppina. Liian monta kertaa olen nähnyt tilanteen, jossa joku kokousedustaja ei ole tiennyt, mistä äänestetään.

Kokousta (aivan pienimpiä työryhmiä ja hallituksia lukuunottamatta) ei minusta siis voi johtaa kovin epämuodollisesti. Olikin kiva kuulla, että erään paikallaolijan mielestä viimeisin johtamani kokous oli muodollinen mutta rento.

Millainen sinusta on hyvä kokouksen puheenjohtaja?

Mies ei saa itkeä

Tasan viikko sitten, siis tiistai-iltana, kotonani oli nuori naispuolinen vieras. Olin tavannut hänet ensimmäistä kertaa vain pari viikkoa aiemmin; yhteydenpito oli ollut tiivistä lähinnä hänen aloitteestaan, vaikka itse en tokikaan vastustellut, hän oli ihan miellyttävää seuraa. Luonani hän oli kuitenkin vakavammasta syystä: hän oli väittänyt minulle, että ei voi mennä kotiinsa eikä hänellä ole muutakaan paikkaa, minne voisi mennä, joten annoin vieraspetini hänen käyttöönsä. Väite osoittautui myöhemmin valheeksi, mutta en sitä silloin tiennyt.

Noin kymmenen aikaan illalla vieraani kysyi minulta kysymyksen, johon en suostunut vastaamaan. Hän suuttui ja ilmoitti lähtevänsä pois. Sanoin, että käyhän se, mutta olin huolissani hänen pärjäämisestään, olihan hän sanonut ettei ole muutakaan paikkaa. Hän tosin soitti kotiinsa ja ilmoitti tulevansa sinne – valhe paljastui! Hänen pukiessaan päälle ryhdyin itsekin pukemaan, ja erästä vaatekappaletta laittalta poimiessani päädyin ohimennen hänen lähelleen.


Jäin sitten seisomaan ja katselemaan pukeutumisen etenemistä. Vieraani ryhtyi katselemaan kirjahyllyäni ja otti käteensä kolmen pokkarin kokoelmalaatikon (Jane Austenin romaaneja!). Ihmettelin itsekseni, aikoiko hän lainata kirjaa vai mitä oli tapahtumassa. Sitä en osannut kuvitellakaan, mikä hänen oikea tarkoituksensa oli.

Kirjalaatikko lensi minua kohti. Se osui minuun ja eteni sitten lattialle.

Minulla on periaate, että ihminen, joka kohdistaa minuun väkivaltaa tai edes vakavissaan uhkaa minua väkivallalla, ei ole minun kaverini. Käskinkin vieraani poistua ja kielsin häntä ottamasta jatkossa yhteyttä.

Nyt tunkeilija kodissani siirtyi laittamaan kenkiä jalkaansa. Taisin toivottaa turvallista matkaa, jolloin hän katsoi minua terävästi …

Yhtäkkiä hän heitti painavan talvikenkäni suoraan minua kohti.

Se sattui. Toistin poistumiskäskyn ja yhteydenpitokiellon. Tunkeilija poistui ovet paukkuen. Laitoin kaikkiin yhteydenpitovälineisiin, joihin se on mahdollista, hänelle yhteydenpitoeston.

Keskiviikkona en saanut mitään aikaiseksi. Otin omaa lomaa töistä yritettyäni pari tuntia tehdä töitä.

Torstaina sain vähän paremmin aikaiseksi, mutta olin hyvin ärtynyt. Pelästyin itsekin, kun suutuin viattomalle tutkimusavustajalle mitättömästä asiasta. Läheisen ystäväni neuvosta menin juttelemaan esimiehelleni, joka sitten käski minua ottamaan yhteyttä työterveyteen.

Perjantaina kävin työterveydessä lääkärillä. Sain sairauslomaa ja lähetteen psykologille. Maanantaiaamuna kävin työterveyspsykologin juttusilla.

Vincent van Gogh:  At Eternity's Gate
Vincent van Gogh: At Eternity’s Gate

Tällä viikolla olen ollut työkykyinen, mutta melkoisen rikki. Fyysiset vammat ovat parantuneet, henkiset eivät. Eilen itkin illalla.

Olen saanut fantastista tukea kahdelta ystävältäni. Tiedätte, ketkä te olette. Kiitos teille.

Tiedättekö, mikä tässä on pahinta? Miehen rooli on, että hän ei itke. Mies ei yksinkertaisesti saa henkisiä traumoja. Kuinka monta komediaa olette nähneet, jossa nainen heittää miestä esineillä, ja se on helvetin hauskaa? Kuinka monta komediaa olette nähneet, jossa mies heittää naista esineillä ja se on helvetin hauskaa? Aivan.

Olen rikki jo pelkästään väkivallan uhrina. Olen vielä enemmän rikki, koska en saa olla rikki.

(Kommenttisääntö: tulen poistamaan jokaisen kommentin, jossa kysytään, spekuloidaan tai paljastetaan, kuka minua pahoinpidellyt ihminen oli. Tulen myös poistamaan jokaisen viestin, jonka tunnistan kyseisen henkilön kirjoittamaksi. Muuten sana on vapaa, tosin pyydän hienotunteisuutta. Olen oikeasti rikki.)

About to retire from Debian

I got involved with Debian development in, I think, 1998. In early 1999, I was accepted as a Debian developer. The next two or three years were a formative experience for me. I learned both software engineering and massively international collaboration; I also made two major contributions to Debian that are still around (of this, I am very proud). In consequence, being a Debian developer became a part of my identity. Even after my activity lessened more than a decade ago, after I no longer was a carefree student, it was very hard for me to let go. So I’ve hung on.

Until now. I created my 4096-bit GPG key (B00B474C) in 2010, but never got around to collecting signatures to it. I’ve seen other people send me their key transition statements, but I have not signed any keys based on them. It just troubles me to endorse a better secured key based on the fact that I once verified a less secure key and I have a key signature chain to it. For this reason, I have not made any transition statements of my own. I’ve been meaning to set up key signing meetings with Debian people in Finland. I never got around to that, either.

That, my friends, was my wakeup call. If I can’t be bothered to do that, what business do I have clinging on to my Debian identity? My conclusion is that there is none.

Therefore, I will be retiring from Debian. This is not a formal notice; I will be doing the formal stuff (including disposing of my packages) separately in the appropriate forums in the near future.

I agree with the sentiment that Joey Hess wrote elsewhere: “It’s become abundantly clear that this is no longer the project I originally joined”. Unlike Joey, I think that is a good thing. Debian has grown, a lot. It’s not perfect, but like my elementary-school teacher once said: “A thing that is perfect was not made by people.” Just remember to continue growing and getting better.

And keep making the Universal Operating System.

Thank you, all.

Ruusun tarina

Ruusulla tarkoitetaan ihon bakteeri-infektiota, joka aiheuttaa paikallista punerrusta, kuumotusta ja kipua sekä yleisoireena ainakin kuumetta. Sana kattaa sekä pinnallisen erysipelaksen että syvemmän selluliitin (jolla ei tässä yhteydessä tarkoiteta ihon epätasaisuutta), joiden välinen rajanveto on muutenkin hankalaa. Ruusua ei tule sekoittaa vyöruusuun, joka on aivan toinen tauti.

Ruusu tarttuu ihorikon välityksellä mutta ei tavallisesti ihmisestä toiseen.

Jos ihossasi (usein sääressä tai kasvoissa) on uusi kivulias lämmin punertava alue (varsinkin jos se laajenee tai sinulla on kuumetta), on syytä mennä viivyttelemättä lääkäriin. Ruusu etenee nopeasti mutta paranee yleensä antibiooteilla ongelmitta. Ilman antibiootteja noin yksi kymmenestä tautiin sairastuneesta kuolee.

Itse sairastuin ruusuun aiemmin tällä viikolla. Tarinani alkaa kuitenkin viikkoa aiemmin.

Tiistai 23.9.2014

Tiistaina 23.9.2014 n. klo 10:20 olin juuri noussut paikallisliikenteen linja-autoon (linja 27) Keski-Suomen Keskussairaalan pysäkiltä. Olin juuri antanut verinäytteen laboratoriossa ja olin matkalla kotini kautta töihin. Ajattelin istuutua keskioven takana olevalle ikkunapaikalle auton oikealle puolelle. Olen sen verran iso mies, etten mahdu istumapaikalla kääntymään ympäri, joten käännyn aina jo käytävällä ja sitten (osittain kääntymisen ollessa vielä käynnissä) hivuttaudun sivusuunnassa istuimelleni. Tällä kertaa käännyin hieman istumapaikan etupuolella vastapäivään 180 astetta ja samalla ryhdyin asettamaan oikeaa jalkaani hivuttautumista varten valitsemani istumapaikan jalkatilaan, kun auto lähti äkäisesti nykäisten liikkeelle. Löin oikean sääreni hieman polven alapuolelta erittäin kivuliaasti. Kiroilin puoliääneen.

Kotona tarkastin, ettei iskusta ollut syntynyt havaittavaa vammaa, ja lähdin töihin. Pari tuntia myöhemmin totesin kivun olevan edelleen kova ja tarkistin tilanteen uudestaan. Iskukohdalle oli noussut ainakin yhden, mahdollisesti jopa kahden, sentin paksuinen kuhmu, joka oli läpimitaltaan useamman sentin kokoinen. Varasin työterveydestä akuuttilääkäriajan ja kävin näyttämässä sitä lääkärille. Säärestä otettiin natiiviröntgenkuva, jossa ei ollut havaittavissa murtumaa, joten sain ohjeeksi nostaa säären koholle ja käyttää kylmägeeliä, jos sitä minulla on, loppupäivän ajan sekä jatkossa levittää jotain kipugeeliä alueelle. Toimin näin. Kysyin, tarvitseeko vammaa erityisesti varoa; sain ohjeeksi että jalkaa voi käyttää kivun asettamissa rajoissa.

Tiistai 30.9.2014

Ennen sairaalareissua

Seuraavien päivien aikana isku alkoi hiljalleen parantua, mutta ennen pitkää aloin ihmetellä, miksi pahin kipu tuntuu itse iskukohdan alapuolella. Ko. kohta oli huomattavan kosketusarka ja punertava. Googlailin vähän ja löysin ohjeita, joiden mukaan kosketusarka punertava alue iholla viittaa bakteeri-infektioon. Muun muassa tästä syystä tiistaina 30.9.2014 varasin taas työterveydestä akuuttilääkäriajan (sain onnekseni ajan samalle lääkärille, joka oli kuhmun arvioinut). Lääkäri oli aika kummissaan, mutta arveli että kyseessä saattaisi olla alkava ruusu. Minulla ei kuitenkaan ollut kuumetta eikä muitakaan yleisoireita, ja pika-CRP näytti normaalilta. Lääkäri tarkasti myös varvasvälini ihorikkojen varalta, mutta mitään ei löytynyt.

Sain varmuuden vuoksi antibioottireseptin ja kehoituksen menemään hoitoon viipymättä, jos tilanne pahenee. Sovimme myös kontrolliajan tiistaille 7.10. Apteekin neuvojen mukaisesti lyhensin ensimmäisen päivän antibioottiannosten väliä niin, että otin ensimmäisen n. klo 12 ja toisen n. klo 16. Näiden välissä söin yhden markettitasoisen probioottitabletin.

Samana iltapäivänä, siis 30.9., klo 16:15 alkaen minun oli tarkoitus pitää jatko-opintoseminaarissa noin tunnin mittainen luento oman lisensiaatintutkielmani metodologiasta. Noin klo 15 aloin hiljalleen kokea lievää pahoinvointia, ja kävin seminaarista vastaavan professorin puheilla; varoitin, että minulla on lieviä vatsaoireita, jotka saattavat haitata luennointikykyäni. Sovittiin, että mikäli en kykene luennoimaan, professori pitää sen puolestani.

Noin klo 16:10 minulla oli jo melko kovia vatsakipuja ja selkeästi vatsa muutenkin sekaisin. Sanoin professorille, että luento ei varmaankaan onnistu, mutta menin sitä silti valmistelemaan. Kaivoin luentokalvoni esityskoneelle auki melkoisten tuskien kourissa, ja totesin n. klo 16:15, etten näillä kivuilla kykene keskittymään esitykseen, joten jätin luentosalin professorin huomaan, kävelin laitoksen johtajan puheille ja kerroin mitä oli sattunut ja että lähden päivystykseen jos kivut eivät pian lakkaa. (Akuutti vatsa – nopeasti alkanut kova tai paheneva uusi vatsakipu – on aihe mennä viivyttelemättä päivystykseen.)

Totesin, etten kykene sietämään näitä kipuja kovin pitkään, joten jätin bussilla kulkemisen pois laskuista. Ambulanssiakaan en soittanut, koska yleistilani oli normaali. Soitin taksin, ja menin keskussairaalan päivystykseen. Tässä vaiheessa yleistilani oli kipuja lukuunottamatta edelleen normaali.


Keskussairaalan päivystyksessä pääsin nopeasti triagehoitajan juttusille, joka asetti minut perusterveyshuollon jonoon triageluokalla C. Istuin odottamaan hieman sivumpaan, jossa oli paljon tilaa. Aikani odotettuani totesin oloni olevan aika huono ja minulla olevan vessan tarve. Lähdin etsimään vessaa, ja samalla reissulla aika kaukana odotuspaikastani kuulin heikkoäänisen kutsun lääkäriltä, joka huomasi minut ja katosi huoneeseensa. En ollut ihan varma, tarkoittiko hän minua, joten jäin odottamaan huoneen ulkopuolelle. Minulla oli jo vaikeuksia ajatella järkevästi tuossa vaiheessa.

Lääkäri kyseli, missä kohtaa kipu tuntuu, en kyennyt siihen kunnolla vastaamaan; kerroin, missä se oli aluksi tuntunut. Lääkäri mietti ääneen, voisiko olla kyse tavanomaisesta vatsataudista. Itse olin epäileväinen, mutta en kyennyt sitä kunnolla muodostamaan sanoiksi. Arvelin itsekseni, että aloittamani antibioottikuuri saattaa ehkä olla jossain tekemisissä asian kanssa, joten mainitsin siitä. Lääkäriä sen sijaan kiinnosti enemmän, mistä syystä antibiootti määrättiin. Kerroin. Lääkäri tarkasteli seuraavaksi säärtäni. Hän myös kommentoi, että näytän kalpealta, ja mittasi minulta kuumetta osoittavan lämmön. Diagnoosi oli nopea: ruusu. Sain passituksen käytävän toiseen päähän sisätautien puolelle.

Odottaessani istualtani sisätautien puolella, oloni oli aika huono. Kun hain läheiseltä vesiautomaatilta mukillisen vettä, meinasin pyörtyä, joskin istuutuminen helpotti tilannetta vähäsen. Olo oli kuitenkin aika huono. Hetken päästä laboratoriohoitaja tuli hakemaan minulta verinäytteitä. Kerroin hänelle voivani aika huonosti. Näytteenoton aikana aloin taas lähestyä pyörtymistä, mikä keskeytti verenoton. Minut laitettiin paareille makaamaan, ja verinäytteiden otto suoritettiin loppuun. Melko pian minut siirrettiin paariodotustilaan.

Pian minulta mitattiin verenpaine, joka oli aika matala, sekä verensokeri, joka oli aika normaali. Minut laitettiin myös happisaturaatiomittaukseen joksikin aikaa. Ruusujalka otettiin vaatteiden alta esille, jotta sitä saatettiin seurata. Välillä hoitajat tulivat minun kanssani juttelemaan, kuten myös kerran eräs tuttuni, joka oli juuri silloin työvuorossa. Ehkä puolentoista tunnin odottelun jälkeen uskalsin pyytää hoitajaa päästämään minut vessaan. Vatsakipu oli hiljalleen illan aikana rauhoittunut.

Paljon myöhemmin minua tuli haastattelemaan toinen lääkäri, joka teki hoitosuunnitelman: antibioottia tiputuksella, sitten yöksi kotiin ja aamulla omalle terveysasemalle jatkohoitoa varten. Näin toimittiinkin. Samalla kun antibiootti laitettiin tippumaan, minulta mitattiin melko korkea kuume, johon sain parasetamolia. Pääsin lopulta taksilla kotiin n. 22:30.

Perjantaina postissa saamani epikriisin mukaan minulta mitattiin sairaalassa CRP 15, leukosyytit 12,3, molemmat koholla, sekä RR 119/57 ja happisaturaatio 93, jotka ovat molemmat matalia lukemia.

Keskiviikko 1.10.2014

Nukuin yön huonosti; joduin heräämään vessakäyntiä varten useamman kerran. Yhden tällaisen heräämisen yhteydessä kirjoitin sähköpostia työterveydessä minua tutkineelle lääkärille kertoen, mitä oli sattunut. Yöllä mittasin kuumeeksi 38.2, aamulla 37,5. Lopulta noin klo 8:00 olin Kyllön terveysasemalla jonottamassa ilmoittautumispisteelle.

Aikataulua mutkisti se, että minun piti olla klo 10:00 keskussairaalassa lääkärin vastaanotolla, jota varten ne verikokeet oli viikkoa aiemmin otettu. Niinpä sain lääkäriajan Kyllöstä kello 11:ksi. Ajattelin, että olisi sittenkin pitänyt soittaa ensin. Käytin ajan kuitenkin hyödyksi käymällä hitaalla aamupalalla keskussairaalan Caterinassa.

Klo 11 menin ensin CRP-mittaukseen, jonka prosessin sain sillä kertaa nähdä alusta loppuun. Tulos oli 42, siis noussut edellisestä illasta mutta ei hälyttävä. Seuraavaksi pääsin omalääkärin juttusille, jonka kanssa pohdittiin jatkohoidoista. Sairaalan lääkäri oli ehdottanut tiputuksen jatkamista, minkä vuoksi minulla oli kanyyli edelleen kädessä. Tiputus olisi vain vaatinut joko osastolle ottamista tai käyntiä kolmesti vuorokaudessa, joten omalääkärini päätyi lihasinjektioihin, joita tarvittaisiin vain kerran päivässä. Sain ensimmäisen piikin (tai siis piikkiparin – yksi kumpaankin pakaraan) heti vastaanoton jälkeen. Koska tiputusta ei tarvittu, kanyylikin poistettiin.

Koin oloni paranevan aamun mittaan, ja pistosten jälkeen kotiin palatessani olo oli jo lähes normaali. Kuumetta ei aamun jälkeen enää ollut.

Sairauslomaa omalääkäri määräsi keskiviikkoon 8.10.2014 asti, mutta sanoi, ettei sitä ole pakko käyttää kokonaan, jos olo on hyvä. Sain myös kehoituksen syödä Precosaa vatsan rauhoittamiseksi, jotta tablettiantibioottiin siirtyminen voisi myöhemmin onnistua hyvin.

Torstaista 2.10.2014 tähän päivään

Torstaina kävin klo 12:00 hakemassa antibioottipiikit lihaani. Sen jälkeen kävin kaupassa, mutta koska lähikaupastani oli eräs tähdellinen tuote lopussa, kävin keskustassa bussilla. Mestarin Herkun kassalla olin jo puoliunelias, enkä reagoinut kovin terävästi kassan puhutteluun (olin varmaan aika poissaolevan tuntuinen). Lopputorstai menikin nukkumalla, mitä nyt heräsin yöllä ottamaan precosaa vatsan rauhoittamiseksi. Torstai oli ensimmäinen täysin kuumeeton päivä.

Perjantaina kävin klo 12:00 mittauttamassa CRP:n, joka oli laskenut normaaliarvoihin. Antibioottipistokset olivat siis tehonneet hyvin. Minulle annettiin viimeinen pistos ja lupa hakea apteekista keskiviikkona määrätyt penisilliinitabletit. Huomasin väsyväni edelleen aika helposti, mutta muuten olo oli aika hyvä. Aloitin tablettien syömisen klo 23:00 ja laitoin kännykän piipittämään 8 tunnin välein.

Oikea sääreni kuvattuna 5.10.2014 n. klo 15:10.

Ylläoleva kuva on kuvattu tänään noin klo 15 niin, että mustien housujeni lahje on nostettu polven tasolle ja sininet villasukkani laskettu nilkkaan; polven alapuolella näkyy edelleen bussikolhun kuhmu sellaisena kuin se on nyt; lähempänä nilkkaa oleva punerrus on ruusun iho-oire.

Lauantaina ja tänään olen edelleen väsähtänyt aika helposti, ja päiväunet ovat olleet varsin yleisiä. Ruusun iho-oireet ovat edelleen tallella, mutta nopeaa väsymistä lukuunottamatta yleisoireet ovat olleet poissa. Niska-hartialihakset sekä purentalihakset ovat olleet aika jumissa, mikä on aiheuttanut myös päänsärkyä.

Voiton puolella ilmeisesti ollaan.

Mayday mayday Estonia please…

MV Estonia

Taisin olla koulun ruokalassa syömässä aamupäivällä kun kuulin muiden puhuvan jostain kamalasta tapahtumasta. En ollut seurannut uutisia, joten kysyin, mistä oli kyse. Kuulin, että ruotsinlaiva oli uponnut, paljon kuolleita.

En oikeastaan muista itse tapahtumapäivästä enempää. Matkustin toisinaan itsekin Tukholmaan sukuloimaan ruotsinlaivalla, ja olen varmasti myös Estonialla (silloin kun se oli vielä Viking Sally tai Silja Star) kulkenut. Sen muistan elävästi, kun olin ekaa kertaa Estonian uppoamisen jälkeen laivassa. Olimme isäni kanssa kahdestaan reissussa muistaakseni Siljalla Turusta Tukholmaan, ja luonnollisesti laivoilla rauhoiteltiin paljon matkustajia. Laivalla järjestettiin mm. tiedotustilaisuus halukkaille matkustajille laivan turvallisuusjärjestelmistä. Opin silloin, kuinka ruotsinlaiva evakuoidaan. Opin myös, että Turku–Tukholma-välillä Estonian kaltaista onnettomuutta tuskin voisi syntyä, koska rantaa oli lähes koko matkan lähellä (tosin näin jälkikäteen sanoen, niin oli Costa Concordiallakin).

Aikuisiällä kiinnostuin fiktion kirjoittamisesta. Yksi aihe, jota tässä mielessä tutkiskelin, oli erilaiset katastrofit ja kuinka organisaatiot kohtaavat ne. Luin Hiroshimasta. Tutustuin merenkulun ja ilmaliikenteen sääntöihin ja erityisesti radioviestinnän fraseologiaan. Katselin Lentoturmatutkinta ja Hetki ennen tuhoa -sarjoja. Kuuntelin Estonian hätäkutsun.

“Mayday mayday Estonia please” ei ole fraseologian mukainen hätäilmoitus, mutta se syöpyi mieleeni, ja muistan sen varmaan koko elämäni. Eipä tuo hätäliikenne muutenkaan ollut tuolloin ohjeiden mukainen, mutta tärkein toteutui: hätäviesti kuultiin ja Estonian sijainti selvisi. Sen takia niinkin moni selvisi hengissä. Toisaalta moni muu asia meni pieleen, enkä puhu pelkästään keulaportin hajoamisesta.

Nykyään kun menen laivaan, aikaisessa vaiheessa tutustun evakuointireittiin paitsi kartalta myös etsien kulkureitit ja pelastusaseman. Tarvitsen ikkunallisen hytin, jotta voin yöllä katsoa ulos ja rauhoitella itseäni painajaisesta herättyäni. Lentokoneessa kuuntelen turvallisuusohjeet tarkasti. Oma työni yliopistolla ei ole kovin riskialtis, mutta olen silti tehnyt mielikuvaharjoituksia siitä, miten pitää toimia, jos opetukseni aikana tulee esimerkiksi palohälytys; minähän olen silloin vastuussa salin evakuoinnista. Kolmen vuoden takainen asemiesepäily Mattilanniemen kampuksella on myös johtanut minut miettimään, mitä tekisin vastaavassa tositilanteessa. Luen useimmat Suomessa julkaistut turvallisuustutkimusraportit, ja pohdin, mitä niistä voisi oppia. Toivottavasti nämä varotoimenpiteet jäävät kohdallani turhiksi, mutta kuten eräs Estonian turmasta selvinnyt matkustaja sanoi:

Olin valmistautunut onnettomuuteen, ja onnettomuus tuli. Se ei silti tarkoita yhtikäs mitään. Kyse on sattumasta ja tilastoista. Monet ihmiset katsovat pelastusreitit. Suurin osa heistä ei koskaan joudu käyttämään niitä. Johdatuksen sijaan puhuisin mieluummin lottoamisesta. Jos haluaa voittaa lotossa, ensimmäiseksi on pistettävä kuponki sisään. Olin lotonnut, ja Estonian kohdalla rivi täsmäsi.

Miten Estonian onnettomuus on vaikuttanut sinuun?

Näyttöön perustuvan ohjelmointikielten suunnittelun tueksi sopivan empiirisen tutkimusnäytön laajuus: Järjestelmällinen kirjallisuuskartoitus

(Tämä on englanninkielisen lisensiaatintutkimukseni suomenkielinen yhteenveto.)

Ohjelmointikieliä on tuhansittain, ja niitä luodaan lisää (ja olemassa olevia kieliä muokataan) jatkuvasti. Tämä luonti- ja kehitystyö perustuu yleensä laatijoiden ja kehittäjien omaan tyylitajuun, henkilökohtaisiin mieltymyksiin sekä teoreettiseen tietämykseen. Empiiristä tutkimustietoa ohjelmointikielten ja niiden muutosten hyödyllisyydestä ei käytetä juuri lainkaan. Ohjelmoinnin psykologian tutkimus on kuitenkin yli neljäkymmentä vuotta vanha tieteenala, ja siitä luulisi olevan hyötyä ohjelmointikielten laatijoille ja kehittäjille.

Tuleville lääkäreille on jo useampi vuosikymmen opetettu näyttöön perustuvan lääketieteen mallia: jos lääkäri ei ole varma, miten tulisi toimia jonkin tietyn potilaan ongelman kanssa, ensiksi hän muotoilee vastattavissa olevan kysymyksen; toiseksi hän etsii tutkimuskirjallisuudesta ja siihen perustuvista toisiolähteistä tutkimusnäyttöä, joka vastaa kyseiseen kysymykseen; kolmanneksi hän arvioi tuon näytön luotettavuuden; neljänneksi hän soveltaa tuon tutkimusnäytön antamaa vastausta potilaansa ongelmaan; ja viidenneksi arvioi omaa suoriutumistaan tässä prosessissa. Tämä lääketieteestä peräisin oleva toimintamalli on sittemmin otettu soveltuvin osin käyttöön myös monilla muilla asiantuntijuuteen perustuvilla aloilla, muiden muassa ohjelmistotekniikassa.

Tämän lisensiaatintyöni lähtökohtana oli näyttöön perustuvan ohjelmointikielten suunnittelun idea. Työn tarkoituksena oli selvittää, kuinka paljon sellaista empiiristä tutkimusnäyttöä on olemassa, josta voisi olla hyötyä ohjelmointikielten suunnittelijoille. Keskityin tarkastelemaan tutkimuksia, jotka pyrkivät vertailemaan kahden tai useamman vaihtoehtoisen suunnitteluratkaisun hyödyllisyyttä ohjelmoijan näkökulmasta. Halusin selvittää lisäksi, mitä tällaisia suunnitteluratkaisuja on tutkittu tällä tavalla, millä eri tavoin hyödyllisyys on ymmärretty tällaisissa tutkimuksissa, sekä mitä tutkimusmenetelmiä tällaisissa tutkimuksissa on käytetty.

Tämä lisensiaatintyöni on kirjallisuuteen perustuva tutkimus, niin sanottu toisiotutkimus, jossa aineistona käytetään ensiötutkimuksia eli tutkimuksia, joissa tutkijat ovat itse välittömästi havainnoineet tutkittavaa ilmiötä. Useimmat järjestelmälliset toisiotutkimukset kuuluvat kahteen pääluokkaan. Järjestelmälliset katsaukset pyrkivät vastaamaan käytännön toiminnan kannalta oleellisiin, hyvin tarkkarajaisiin kysymyksiin. Järjestelmälliset kartoitukset puolestaan pyrkivät hahmottamaan tutkimuskirjallisuuden yleisen tilanteen jollakin tutkimusalalla. Tämä työni on selkeästi kartoitus.

Olen taustoittamisen tarkoituksessa käsitellyt tässä työssäni ohjelmointikielten erilaisia luokitteluja (kielten tasot, sukupolvet ja paradigmat), kielten käsitteellistä rakennetta, tiettyjen suunnitteluratkaisujen historiaa sekä ohjelmointikielten kehitystyön historiaa. Lisäksi olen työssäni suhteellisen laajasti referoinut ohjelmistotekniikan alalla julkaistuja systemaattisten kirjallisuuskartoitusten tutkimusmetodologisia toimintaohjeita. Työni sisältää myös ohjelmointikielen käsitteen analyysiä sekä näytön käsitteen tietoteoreettista pohdintaa.

Itse kartoituksen lähdemateriaalin etsin useita eri hakumenetelmiä käyttäen. Ensiksi selasin läpi eräiden kansainvälisten tutkimuslehtien ja konferenssijulkaisujen kaikki numerot (käyttäen hyväksi tietoverkossa julkaistuja sisällysluetteloja ja abstrakteja). Seuraavaksi tein avainsanahakuja useissa kansainvälisesti tunnetuissa tutkimuskirjallisuustietokannoissa. Lopuksi etsin lisälähteitä kaikkien edellisillä hauilla löytyneiden kartoitukseeni hyväksymieni tutkimusjulkaisuiden lähdeluetteloista sekä eräiden tietokantojen luetteloista näihin julkaisuihin viittaavista julkaisuista; tätä kutsun jatkossa lumipallohauksi.

Hauilla löytyneet julkaisut kävin läpi kolmessa kierroksessa. Ensimmäisellä kierroksella hylkäsin tutkimukseni kannalta ilmiselvästi epäolennaiset julkaisut. Toisella kierroksella hylkäsin ne julkaisut, joiden epäolennaisuudesta olin vakuuttunut. Näillä kahdella kierroksella päätökseni perustuivat tietoverkosta saataviin metatietoihin. Kolmatta kierrosta varten hankin jokaisesta vielä jäljellä olevasta julkaisusta sen koko tekstisisällön, joko paperilla tai sähköisesti. Tällä kierroksella hylkäsin ne, joiden epäolennaisuudesta vakuutuin; loput otin mukaan tähän tutkimukseen. Valintojen oikeellisuuden selvittämiseksi lisensiaatintyöni ohjaajat tekivät kukin pienelle osalle löytyneistä julkaisuista satunnaisotannalla itsenäisen hyväksymis- tai hylkäyspäätöksen. Olimme pääosin samaa mieltä; erimielisyydet ratkaisimme lopullisesti konsensuspäätöksellä.

Mukaan kartoitukseen otin ne ensiö- ja toisiotutkimukset, jotka pyrkivät selvittämään jonkin ohjelmointikielten suunnitteluratkaisun hyödyllisyyden ohjelmoijan näkökulmasta, joista oli saatavilla täydellinen, viimeistään vuonna 2012 julkaistu tutkimusraportti englannin, suomen tai ruotsin kielellä ja jotka esittivät empiiristä tutkimusnäyttöä väitteittensä tueksi.

Selaamalla löytyi 1515 ensimmäisen kierroksen hyväksymää julkaisua, avainsanahauilla löytyi 248 lisää ja lumipallohaulla vielä 293 julkaisua näiden lisäksi. Toisella kierroksella jäljelle jäi 1045 selaamalla löytynyttä, 151 avainsanahauilla löytynyttä ja 223 lumipallohaun löytämää. Lopullisesti kartoitukseen hyväksyttiin 180 tutkimusjulkaisua, jotka raportoivat 137 ensiötutkimusta. Toisiotutkimuksia julkaisuissa raportoitiin 19. Varsinaisessa kartoituksessa olen käsitellyt vain ensiötutkimuksia.

Tein tutkimukseen mukaan otetuista tutkimusjulkaisuista temaattisen synteesin seuraavasti. Ensiksi luin kaikki mukaan otetut julkaisut läpi. Seuraavaksi valitsin jokaisesta suoria lainauksia, jotka liittyivät tutkimukseni aiheeseen. Tämän jälkeen koodasin lainaukset (eli annoin niille kuvaavia avainsanoja). Koodien perusteella etsin aineistosta esille nousevia, tutkimukseni aiheen kannalta merkittäviä teemoja, joista lopulta rakensin temaattisen mallin. Koodauksen oikeellisuuden arvioimiseksi yksi ohjaajistani koodasi muutaman artikkelin uudestaan; ratkaisumme erosivat jonkin verran toisistaan.

Temaattinen mallini jakoi kartoitukseen mukaan ottamani ensiötutkimukset kahteen luokkaan. Reuna-alueeseen kuuluivat tutkimukset, jotka eivät olleet kovin oleellisia kartoitukseni kannalta: ne vain vertailivat kieliä tai kieliluokkia toisiinsa taikka käyttivät yksittäisiä olemassa olevia ohjelmia tai ohjelmointitehtäviä jonkin teknologian käyttökelpoisuuden osoittamiseen. Loput 65 tutkimusta muodostivat ytimen, joka puolestaan jakautui sipulimaisesti useaan kerrokseen käytetyn tutkimusmenetelmän mukaan.

Ydinsipulin uloin kerros koostui tutkimuksista, joissa ei käytetty minkäänlaista koeasetelmaa; tyypillisesti kyse oli määrällisestä havainnoivasta tutkimuksesta taikka laadullisesta tutkimuksesta. Seuraavaksi uloin kerros koostui kokeista eli tutkimuksista, joissa tutkijat ovat pyrkineet vaikuttamaan tutkimustilanteeseen siten, että tästä aiheutuva muutos tulosmittareissa on havaittavissa. Seuraava, toiseksi sisin, kerros koostui kontrolloiduista kokeista eli tutkimuksista, joissa koehenkilöt tai muut tutkimuskohteet on jaettu ryhmiin sen mukaan, mitä tutkimuksessa mukana olevaa suunnitteluratkaisua he käyttävät tai missä järjestyksessä he käyttävät mukana olevia suunnitteluratkaisua. Ydinsipulin sisin kerros eli sydän koostui satunnaistetuista kontrolloiduista kokeista eli kontrolloiduista kokeista, joissa koehenkilöt tai muut tutkimuskohteet on jaettu ryhmiin jollakin satunnaisprosessilla. Sipulin sydämessä oli 22 tutkimusta.

Tutkimusten julkaisuajoista oli havaittavissa mielenkiintoinen ilmiö. Vanhin kartoituksessa mukana ollut julkaisu oli julkaistu 1973 ja uusin vuonna 2012 (koska uudempia en ottanut kartoitukseen mukaan). Aina vuosituhannen vaihteen paikkeille asti tutkimuksia julkaistiin suunnilleen saman verran joka vuosi, mutta määrät nousivat vuosituhannen vaihteen paikkeilla ja uudestaan dramaattisesti vuoden 2008 paikkeilla. Vastaava ilmiö on havaittavissa, joskin heikompana, kaikissa ydinsipulin kerroksissa.

Kartoituksessa havaitsin, että ohjelmointikielten suunnitteluratkaisujen hyödyllisyyttä on tutkittu jonkin verran: kaiken kaikkiaan tutkimuksia löytyi 141 ja satunnaistettuja kontrolloituja kokeita 22. Eniten on tutkittu eri tapoja ilmaista suorituksen haarautumista (11 koetta ytimessä, joista 8 kontrolloituja, joista 3 satunnaistettuja; vanhin tutkimus julkaistu 1973), valintaa staattisen ja dynaamisen tyypityksen välillä (6 tutkimusta ytimessä, joista 5 kontrolloituja kokeita, joista 4 satunnaistettuja; vanhin tutkimus julkaistu 2009), sekä eri tapoja ilmaista silmukkarakenne (5 tutkimusta ytimessä, joista 4 kokeita, joista 3 kontrolloituja ja yksi satunnaistettu; vanhin tutkimus julkaistu 1978). Hyödyllisyyttä on tutkimuksissa tarkasteltu pääasiassa virhealttiuden, ohjelmien ymmärrettävyyden sekä ohjelmointityön työläyden kautta.

Tutkimusmenetelmistä suosituin ytimessä oli (määrällinen) koe, jota käytti 41 tutkimusta. Toiseksi suosituin 11 tutkimuksella oli tutkimusasetelma, jossa olemassa olevia ohjelmia muokattiin käyttämään uutta ohjelmointikielen suunnitteluratkaisua hyväkseen. Kolmanneksi suosituin 8 tutkimuksella oli ohjelmistokorpuksen analyysi. Ytimessä käytettiin lisäksi tapaustutkimusta (2), kyselyä (2) ja ohjelmaparien analysointia (1). Ytimen kokeellisissa tutkimuksissa yleisimmin koehenkilöinä käytettiin ohjelmoijia (35 koetta), jotka tavallisimmin olivat ohjelmoinnin opiskelijoita (29 koetta).

Kartoituksen tuloksista on pääteltävissä varsin masentava kuva tämän kartoituksen alueeseen kuuluvasta tutkimusaktiviteetista. Vaikuttaa siltä, että aina silloin tällöin joku tutkija tai tutkimusryhmä keksii, että tällaiset tutkimukset olisivat hieno juttu, ja tekee niitä sitten muutaman kunnes kyllästyy ja vaihtaa aihetta. Julkaistut tutkimukset eivät vaikuttaisi inspiroineen kovin paljoa jatkotutkimuksia, eikä paradigman perustavia esimerkkitutkimuksia näytä syntyneen. On kuitenkin mahdollista, että viimeisen viiden vuoden aikana lisääntynyt tutkimustoiminta tarkoittaa, että tilanne on muuttunut; mutta koska lukumäärät ovat edelleen pieniä, saattaa tilanne palata jokusen vuoden jälkeen takaisin matalan aktiviteetin tasolle. Valitettavasti kartoitukseni aineistosta ei ole mahdollista päätellä mitään viime vuosien tutkimustoiminnasta.

Lisensiaatintyöni kuluessa tein havainnon, että ohjelmointikielten alan tutkimusartikkeleiden tiivistelmät ovat varsin hyödyttömiä, sillä niissä ei useinkaan kerrota tutkimuksen empiirisen osan metodia eikä sillä saatuja tuloksia. Tähän voisi mahdollisesti saada hyötyä muilla aloilla jo käytössä olevasta rakenteisen tiivistelmän ideasta, jota olen tämänkin työn englanninkielisessä tiivistelmässä (abstract) soveltanut.

Kuten kaikilla tutkimuksilla, tällä lisensiaatintyöllä on rajoitteita, jotka tulee tuloksia tulkittaessa ottaa huomioon. Keskeisin rajoite on, että julkaisujen mukaan ottamisessa ja tutkimusten koodauksessa on voinut sattua virheitä, vaikka niitä on pyritty välttämään ja löytämään. On myös mahdollista, että joitakin asiaan liittyviä tutkimuksia ei ole löytynyt hauissa eikä siksi ole kartoituksessa huomioitu.

Kartoitukseni johtopäätös on, että näyttöön pohjautuvan ohjelmointikielten suunnittelun tueksi on olemassa jonkin verran empiiristä tutkimusnäyttöä, mutta vain muutamaa suunnitteluratkaisua on tutkittu laajemmin. Kielten suunnittelijat saattavat hyötyä kartoituksessa löydettyihin tutkimuksiin tutustumisesta, erityisesti haarautumista, silmukkaa, staattista ja dynaamista tyypitystä, luokkaperintää, tapahtumapohjaista muistia ja sisennystä koskien. Kartoituksen alan kuuluvaa tutkimusta harjoittavien tutkijoiden on syytä tutustua kritiikkiin, jota kirjallisuudessa on esitetty aiempia tutkimuksia vastaan. Lisäksi, kuten järjestelmällisissä toisiotutkimuksissa on tapana, totean, että uusien ensiötutkimusten tekeminen on tarpeen; erityisesti haarautumista koskevat tutkimukset ovat jo iäkkäitä eivätkä ne välttämättä vastaa kovin hyvin nykyoloja. Joistakin aiheista on mahdollisesti myös hyödyllistä laatia järjestelmällisiä katsauksia.