Life is a gamble

You might die today. You might suffer a stroke, for example. Or, if you venture to the streets, you might be hit by a car. Or if you happen to be outside, you might be hit by a lightning. Or a meteor might strike near enough to you. Or World War III might start with a megaton warhead exploding nearby.

You might, also, if you are single, find your true love today. Or you might be crowned the Supreme Ruler of the Known Universe. Or you might find an important person’s wallet and be able to collect a huge finder’s fee. Or you could find yourself the single winner of a jackpot in the national lottery.

One purpose of the long childhood and adolescence of humans is to allow time for one to be taught and otherwise acquire the necessary skills in the great gamble that we call life. One learns to pay attention to the important things: take care to look both ways before crossing a road, for example. One learns to avoid the really dangerous things, such as touching a hot stove burner with an unprotected hand, or poking inside a live electric socket with an iron nail. Most importantly, one learns to learn, to adapt to new situations.

One learns to emphasize taking into account dangers and opportunities that one regards as likely: for example, when crossing a road, one looks left and right, since those are the directions where one is likely to see approaching vehicles that pose a collision danger. One learns to ignore extremely unlikely dangers: when crossing a road, one does not look up to see if a helicopter is about to land on the road. One also learns to adjust these likelihood estimates based on observations: if there’s a loud noise above, looking up is warranted; there actually might be a helicopter approaching to land.

An aircraft being towed after forced landing on a highway.  Picture by Vermont Agency of Transportation via Flickr
An aircraft being towed after forced landing on a highway. Picture by Vermont Agency of Transportation via Flickr

Most people would not describe making the decision to cross a road as rolling dice, but that’s effectively what it is. Even if one is extremely careful, even if one has looked both left and right, and up for good measure, when one steps on the road and starts walking across it, one exposes oneself to risk. The risk is first that something out of the ordinary happens: a speeding motorcyclist traveling 200 km/h will not be noticed by a pedestrian in a routine safe-to-cross check, and the motorcyclist will not have time to take action to avoid a collision. The risk is also that one’s vigilance might be below par: a pedestrian who always crosses this road at this time of the day, not having encountered any conflicting traffic in the years and years they have taken this road, might not look as carefully as one should. There is also the risk of the extremely unlikely case of an airplane with a total engine failure making a silent forced landing on that road just as one is crossing it (bad news for both the plane and the pedestrian).

The gamble aspect is clearer (but sometimes misunderstood) when a doctor offers a patient the choice between an elective surgery and continuing with noninvasive treatment. Any surgical operation has the risk of death on the operating table; for most elective operations, where the surgeon can screen out high-risk patients, the risk is low, but patients do die in elective surgery all the time. An operation also has the risk of other adverse events, ranging from later death due to, for example, a massive pulmonary embolism, to less drastic ones. Any patient realizes this, and weighs whether the rewards justify the risks. What people sometimes miss is to take account that one is not adding risk but trading risk, for the noninvasive option also carries risk (in some cases even the risk of sudden death at about the time of the surgery would have taken place). However one looks at it, the key point is that one is rolling dice.

There is a philosophical theory that looks at life in this way. The practical knowledge each person carries in their head is modeled as a large table containing an entry for every eventuality that the person can conceive, listing for each the probability of it occurring at this instant, as that person reckons the probability. Each person’s table is different, reflecting differences in life experiences and personality. Each time one makes a new observation about the current situation or takes a decision that changes the situation, the table is instantly updated to match their personal probability for each eventuality in light of the new information or change of circumstances.

The theory requires that the probabilities in the table follow the laws of the formal theory of probability. The theory also says that a person is rational if their table of probabilities never leads them to placing a set of bets that is a sure loser; for example, betting for the equation 2+2=5 (assuming conventional meanings for the symbols in the equation) is a sure loser, while betting for Elvis being alive is not (it’s just very very unlikely). In technical terminology, a set of bets that will surely lose is a Dutch book (I do not know the etymology of that phrase); the theory thus states that rationality means not being vulnerable to a Dutch book.

This theory is, for historical reasons, called Bayesianism (though that term also encompasses other closely related theories); some authors use the more descriptive name of subjective probability. There are three key ideas: first, a probability is always defined in relation to some agent (a person, a computer program, etc), whose history shapes the probability; second, an agent learns by adjusting its probability estimates based on new data; and third, an agent’s actions can be viewed as bets.

Consider any particular moment when an agent receives a new piece of information. The probability the agent has assigned to a particular eventuality just before it receives that information is called its prior probability or just its prior for that eventuality. Conversely, the probability the agent assigns to an eventuality in response to the new information is called its posterior probability or its posterior for that eventuality. There are a number of proposed rules for deriving the posterior from the prior and the nature of the new information; the oldest and best established is based on Thomas Bayes’s Theorem of formal probability theory, which explains the name Bayesianism.

A number of philosophers and scientists of the early 20th Century found the inherent subjectivity of Bayesianism repugnant, and developed several alternative theories, common to all being the idea of the probability of an eventuality being an objective trait of the eventuality, not tied to any particular agent like Bayesianism decrees. Standard statistical inference, as it is taught in most courses of statistics and employed in most statistical studies over the 20th Century and even in this century, is the best known of these alternative theories. All approaches share the same formal theory of probability, but the way they apply it to real-world situations is different. While standard statistics is defensible on its own right, it has been mistaught and misapplied by scientists for nearly a century… but that’s a whole another blog post.

Nevertheless, I find the informal version of Bayesianism that I have described to be a very good rule-of-thumb model of many things. Consider, for example, the question of truth I discussed in my two previous posts (1, 2). Two witnesses may have a totally different view on whether the defendant handled a knife at the scene; this can be viewed as the result of ambiguous information (what each witness actually saw) combining with their personal priors to yield their respective posteriors, which they then offer to the court (no pun intended!). It also neatly explains why people come to different conclusions on such things as the existence of God, the efficacy of homeopathy, and the danger from global climate change; different people have different priors (which is another way of saying that they have different prejudices), and the evidence they have seen is, for many people, not sufficiently impressive to make an appreciable difference to their posteriors. As the saying goes, extraordinary claims require extraordinary evidence… but each person has their own idea of what is extraordinary.

There is, however, some hope. A theorem has been proved saying, in effect, that no matter how divergent the viewpoints of people on some point, sufficient evidence can be imagined to make them all agree. Whether that imagined evidence can, in practice, be found, is another matter.

There is another point to consider, as well. There are eventualities that are fatal. If one’s prior for even one of those eventualities is way too low, one will eventually be killed. On the Internet, we call that earning the Darwin Award; it is the Nature’s way to manage our collective priors.

The many faces of truth

In my previous post, I discussed why I think there is no such thing as “the” truth, a single truth valid for all intents and purposes. Truth is much more complicated.

Consider the oath administered to a witness at trial. It binds them to “tell the truth, the whole truth, and nothing but the truth” (exact phrasing varies from jurisdiction to jurisdiction), but nobody seriously expects them to tell what actually took place, in a correspondence-theory sense. For one thing, a witness is, of course, restricted by the fact that they are but one person at the scene, and can observe the event from only one place at any one time. Further, a human being is not (with few exceptions) a mere recording machine, able to relay the exact image they saw or the exact sounds they heard; instead, they interpret their observations and store those interpretations (instead of the observations) in their memory, and then relay those interpretations (likely with memory-induced corruption) in speech. Finally, human memory is fallible, and it becomes more unreliable as time moves on, away from the event itself.

Let us imagine a court conducting a criminal trial. This one is a Finnish court, where a witness is always directed to tell what they know of the event in their own words; questions from the lawyers, if any, come later.

THE FIRST WITNESS is a 19-year-old woman, active in the leftist environmentalist movement. Her examination goes as follows:

PROSECUTOR: Are you aware of what event is at issue in this trial?

WITNESS: Yes.

PROSECUTOR: Please recount in your own words what happened. How did you come to be at the scene, what events did you observe?

WITNESS: Well… We held an anti-nuclear demonstration at the construction site of the new nuclear plant. It was a peaceful event, of course. We carried signs and sang songs. Some troublemakers I had never seen before started throwing stones and perhaps some other things toward the construction site. The police patrol who had been standing nearby ordered us all to leave. My friend Petri went to talk to them, quite peacefully, and suddenly the police started beating him, threw him to the ground, handcuffed him and dragged him to the police van. They did all that to him, without any provocation! All the while the troublemakers continued their activities. That’s all, I think.

PROSECUTOR: By Petri, you mean Petri Suuro, the accused?

WITNESS: Yes.

PROSECUTOR: Did you see what Petri was doing before the police came to him?

WITNESS: I’m sure he did not do anything justifying their brutality.

PROSECUTOR: Nothing further for the main examination, President.

PRESIDING JUDGE: Anything on behalf of Mr. Suuro? (Advocate shakes head.) All right, any cross examination? Prosecutor?

PROSECUTOR: Thank you, President. (To the witness:) Where was your attention directed to just prior to the police coming to Petri?

WITNESS: I was looking at everything, I believe.

PROSECUTOR: So you saw what the troublemakers were doing, and also what Petri was doing?

WITNESS: Yes, absolutely.

PROSECUTOR: Was Petri standing still, or walking? Did he have anything in his hand, perhaps?

WITNESS: He was standing still, but shouting to the troublemakers. I think his hands were in his pockets; that’s what he usually does with his hands.

PROSECUTOR: Do you know, did Petri carry a knife in pocket?

WITNESS: Absolutely not. He’s a peaceful guy; why would he carry a knife to a demonstration?

PROSECUTOR: You did not see him take a knife out of his pocket?

WITNESS: What knife? He did not have a knife to take out. No, I never saw any knife in his possession.

PROSECUTOR: Nothing further.

PRESIDING JUDGE: On behalf of Mr. Suuro? All, right, let’s end the examination.

THE SECOND WITNESS is a 60-year old man, in charge of the nuclear plant construction site.

PROSECUTOR: You are aware of what events we are discussing today?

WITNESS: Yes, I am.

PROSECUTOR. Please tell us what you know of the events leading to the police arresting Mr. Suuro, sitting there. How did you come to be there at the time, and what did you observe?

WITNESS: Very well. I am a senior manager of the company building the new nuclear plant, and I am in charge of the construction site. We knew, of course, of the planned demonstration; it was fairly well publicized by the demonstrators. We also received information we believed to be somewhat reliable suggesting that the demonstrators intended to set fire to the construction site. I contacted the police and made sure they were present in force. I also attended myself, just in case.

The demonstration started peacefully enough, but soon the demonstrators started throwing rocks and Molotov cocktails through the outer fence. Some did in fact manage to get fires started, and it was difficult for our fire crews to do their job due to the flying rocks. I went to the police to demand action, but they were faster, and were already taking action. My attention was grabbed by shouting near me; it was a young man, I believe Mr. Suuro here, having a loud argument with two police officers. I noticed particularly that Mr. Suuro started to take a knife from his pocket, at which point the officers quite properly restrained him and put him into one of the police vans.

PROSECUTOR: Did you observe the behaviour of Mr. Suuro before the argument with the police?

WITNESS: For me, he was just one of many, and I did not pay him any attention before the argument. I was not even particularly aware of him.

PROSECUTOR: Nothing further.

PRESIDING JUDGE: On behalf of Mr. Suuro?

MR. SUURO’S ATTORNEY: Cross examination only, President.

PRESIDING JUDGE: All right, cross examination, then. Prosecutor?

PROSECUTOR: Nothing, President.

PRESIDING JUDGE: On behalf of Mr. Suuro?

MR. SUURO’S ATTORNEY: Thank you, President. (To the witness:) Did you see the knife well?

WITNESS: I saw it was a knife.

MR. SUURO’S ATTORNEY: What sort of a knife?

WITNESS: A normal kind. Shiny.

MR. SUURO’S ATTORNEY: A butter knife? A puukko? A bread knife?

WITNESS: An average knife. I can’t remember what kind exactly.

MR. SUURO’S ATTORNEY: What was your attention focused on when you saw the knife?

WITNESS: I was looking at Mr. Suuro and the police officers.

MR. SUURO’S ATTORNEY: Not the knife specifically?

WITNESS: I noticed the knife, particularly how it shone.

MR. SUURO’S ATTORNEY: But you were not looking at Mr. Suuro’s hands or pockets when you noticed the knife?

WITNESS: Not specifically. I was looking at the three people involved. But I did see the knife.

MR. SUURO’S ATTORNEY: Apart from the knife, did Mr. Suuro behave aggressively toward the police officers?

WITNESS: He was clearly agitated. Used a loud, angry voice.

MR. SUURO’S ATTORNEY: Just words, no action?

WITNESS: The kife was action. But otherwise no.

MR. SUURO’S ATTORNEY: Do you remember what Mr. Suuro was saying to the officers?

WITNESS: He was, I think, telling them to stop pestering him and go after the real troublemakers.

MR. SUURO’S ATTORNEY: Was Mr. Suuro one of the troublemakers in your estimate?

WITNESS: He made trouble to the officers, and he was one of the demonstrators.

MR. SUURO’S ATTORNEY: Other than the altercation with the police, and his presence at the scene, was he a troublemaker in your estimate? Did you see him throw stones or Molotov’s cocktails, for example?

WITNESS: Not when he was arguing with the officers. Before that I had not paid him any attention,

MR. SUURO’S ATTORNEY: And afterwards he was under arrest. Nothing further, President.

PRESIDING JUDGE: Prosecutor? (Prosecutor shakes head.) All right, this examination is closed.

Mr. Suuro is, in this fictional court case, charged of several offences. Relevant to these two witness examinations are that he allegedly carried a knife illegally in public, and that he attempted an assault of police officers with that knife. Since these are fictional examinations, and I created these two witnesses myself, I can authoritatively say that neither lied. Both complied with the oath they had taken (the local phrasing goes “[…] I shall testify and state the whole truth in this case, without concealing it, adding to it or altering it”). Yet, they tell a completely different story.

The first witness was acquainted with Mr. Suuro and thus had a measure of his character. From her point of view, what happened was an unprovoked attack on a peaceful protestor by the police. This is, of course possible. The second witness reports having seen the knife, but it is possible that he mistook something else for it, or simply imagined it, being undisposed to believing the police taking such action without provocation.

The second witness was predisposed to think ill of Mr. Suuro; not out of personal malice but simply because Mr. Suuro and he were on different sides of a confrontation, and held deeply divergent political views. His account is also plausible; the first witness may not know Mr. Suuro as well as she thinks, and she may not have paid enough attention to him during the demonstration.

It is notable that the first witness does not profess to have seen the absence of a knife; she merely states she knows it was not there. She could be right, of course; she might actually have seen that there was nothing in the pocket, but she only remembers a deep conviction, not the details. She could be wrong, as well; she may have been positioned so that she did not see that pocket and the hand where the knife was, and her strong belief in the absence of the knife, and the haziness of memory by the time of the trial, might make her think she saw its absence.

Now, I deliberately wrote these vingettes to be ambigous; even I do not know who is right. I would have to decide, were I to write a complete story about these fictional events; but for the purposes of this blog post, we do not know.

A court, of course, is obligated to decide the case. Given these two testimonies and no other evidence, it has no choice but to choose who is more believable. If more evidence is presented, it of course may become easier to decide the case. In either case, however, the court does not decide what actually happened. What it decides is whether using the power of the state against Mr. Suuro is warranted given the evidence it has heard. The English translation of the Finnish Code of Judicial Procedure (Chapter 17 Section 2 Paragraph 1) puts it this way:

After having carefully evaluated all the facts that have been presented, the court shall decide what is to be regarded as the truth in the case.

Note that the court is not tasked to determine the truth but what is to be regarded as the truth. What actually took place may be something different. For example, in a criminal case, the standard of reasonable doubt applies: everybody may be convinced that the accused did it (and it even may be that the accused really did do it), but if the court cannot justify to itself why a minority theory must be disregarded as unreasonable, then what is to be regarded as the truth is that the accused did not do it.

We have here already two faces of truth: the truth required of a witness, and the truth required of a court of law. A witness’s truth is that of honesty, not of correspondence to reality. The truth of a court of law is that of justice and of the moderation of the power of the state; again, not of correspondence to reality.

There is at least a third face of truth. When a medical scientist says that a particular treatment is efficacious and safe for the treatment of particular class of patients, they are predicting the future. The scientist’s truth is a best guess derived from studies already performed, and any competent scientist will acknowledge that they might be wrong; there certainly are lots of historical examples of a scientist’s well-backed prediction not corresponding to the reality. Sometimes it is misconduct (but then it’s not well-backed); sometimes it is the application of research methods thought to be correct but later revealed to be faulty; and sometimes it is simply that our research methods, while still considered valid, are not 100 % reliable. But in many many cases, the prediction appears to be correct.

The scientist’s truth is, I think, the most complex. It is partly the same as the witness’s: it is truth of honesty. But it is also something more: the truth of competence, and the truth of expertise. And, like all faces of truth, sometimes it turns out not to correspond with the reality.

I think the best way to see truth is in this way: not as correspondence to reality but as an obligation of a human being. Truth is about honesty, justice, moderation of power, competence, and expertise, mixed as appropriate.

The Truth – what a load of nonsense!

I have been interested in science since before I can remember. I was reading popular science, I believe, before first grade. I was reading some undergraduate textbooks (and the occasional research monograph ­– not that I understood them) before high school. I did this in order to learn the truth about what the world is. Eventually I learned enough to realize that I wanted to really understand General Relativity. For that, I learned from a book I no longer recall, I needed to learn tensors.

Albert Einstein, Etching by Ferdinand Schmutzer 1921, via Wikimedia Commons

I, therefore, set myself on the project of building my mathematical knowledge base sufficiently far to figure tensors out. By the time I started high school (or rather, its equivalent), I had switched from desiring mathematics as a tool (for understanding Relativity) to taking it as a goal in itself. My goal for the next few years was to learn high school math well enough to be able to study mathematics at university as a major subject. I succeeded.

During the high-school years I also continued reading about physics. My final-year project in my high-school equivalent was an essay (sourced from popular science books) on the history of physics, from the ancients to the early decades of the 20th Century, enough to introduce relativity and quantum mechanics, both at a very vague level (the essay is available on the web in Finnish). I am ashamed to note that I also included a brief section on a “theory” which I was too young and inexperienced then to recognize as total bunk.

At university, I started as a math major, and began also to study physics as a minor subject. Neither lasted, but the latter hit the wall almost immediately. It was by no means the only reason why I quit physics early, but it makes a good story, and it was a major contributor: I was disillusioned. Remember, I was into physics so that I could learn what the world is made of. The first weeks of freshman physics included a short course on the theory of measurement. The teacher gave us the following advice: if your measurements disagree with the theory, discard the measurements. What the hell?

I had understood from my popular-science and undergraduate textbook readings over many years that there is a Scientific Method that delivers truthful results. In broad outline, it starts from a scientist coming up, somehow (we are not told how), with a hypothesis. They would then construct an experiment designed to test this hypothesis. If it fails, the hypothesis fails. If it succeeds, further tests are conducted (also by other scientists). Eventually, a successfully tested hypothesis is inducted into the hall of fame and gets the title of a theory, which means it’s authoritatively considered the truth. I expected to be taught this method, only in further detail and with perhaps some corrections. I did not expect to be told something that directly contradicts the method’s central teaching: if the data and the theory disagree, the theory fails.

Now, of course, my teacher was teaching freshman students to survive their laboratory exercises. What he, instead, taught me was that physics is not a noble science in pursuit of the truth. I have, fortunately, not held fast to that teaching. The lasting lesson I have taken from him, though I’m sure he did not intend it, is that the scientific method is not, in fact, the way science operates. This lesson is, I later learned, well backed by powerful arguments offered by philosophers of science. (I may come back to those philosophical arguments in other posts, but for now, I’ll let them be.)

There are, of course, other sources for my freshman-year disillusionment. Over my teen years I had participated in many discussions over USENET (a very early online discussion network, now mostly obsolete thanks to various web forums and social media). Many of the topics I participated in concerned with the question of truth, particularly whether God or other spiritual beings and realms exist. I very dearly wanted to learn a definite answer I could accept as the truth; I never did. A very common argument used against religious beliefs was Occam’s razor: the idea that if something can be explained without some explanans (such as the existence of God), it should be so explained. Taken as a recipe for reasoning to “the truth”, it seems, however, to be lacking. Simpler explanations are more useful to the engineer, sure, but what a priori grounds there possibly can be for holding that explanatorily unnecessary things do not exist? For surely we can imagine a being that has the power to affect our lives but chooses to not wield it (at least in any way we cannot explain away by other means), and if we can imagine one, what falsifies the theory that one isn’t there?

Many scientists respond to this argument by invoking Karl Popper and his doctrine of falsification. Popper said, if I recall correctly (and I cannot right now be bothered to check), that the line separating a scientific theory from a nonscientific one is that the former can be submitted to an experiment which in principle could show the theory false, and for the latter there is no such experiment that could be imagined; in a word, a scientific theory is, by Popper’s definition, falsifiable. Certainly, my idea of a powerful being who chooses to be invisible is not falsifiable. While there are noteworthy philosophical arguments against Popper’s doctrine, I will not discuss them now. I will merely note that the main point of falsificationism is to say that my question is inappropriate; and therefore, from my 19-years-old perspective, falsificationism itself fails to deliver.

My conclusion at that young age was that science does not care about The Truth; it does not answer the question what is. It seemed to me, instead, that science seeks to answer what works: it seeks to uncover ways we can manipulate the world to satisfy our wants and needs.

My current, more mature conclusion is similar to the falsificationist’s, though not identical. The trouble is with the concept of truth. What is, in fact, truth?

In my teens, I did not have an articulated theory of truth; I took it as granted. I think what I meant by the term is roughly what is called the correspondence theory of truth by philosophers. It has two components. First, that there is a single universe, common to all sensing and thinking beings, that does not depend on anyone’s beliefs. Second, that a theory is true if for each thing the theory posits there is a corresponding thing in the universe possessing all the characteristics that the theory implies such a thing would have and not possessing any characteristics that the theory implies the thing would not have; and if the theory implies the nonexistence of some thing, there is no such thing in the universe. For example, if my theory states that there is a Sun, which shines upon the Earth in such a way that we see its light as a small circle on the sky, it is true if there actually is such a Sun having such a relationship with Earth.

Not quite my chair, but similar. Photo by Branden Baunach CC-BY 2.0, via Flickr
Not quite my chair, but similar. Photo by Branden Baunach CC-BY 2.0, via Flickr

Unfortunately, the correspondence theory must be abandoned. Even if one concedes the first point, the existence of objective reality, the second point proves too difficult. How can I decide the (correspondence-theory) truth of the simple theory “there is a chair that I sit upon as I write this”, a statement I expect any competent theory of truth to evaluate as true? Under the correspondence theory of truth, my theory says (among other things) that there is some single thing having chair-ness and located directly under me. For simplicity, I will assume arguendo that there are eight pieces of wood: four roughly cylindrical pieces placed upright; three placed horizontally between some of the upright ones (physically connected to prevent movement); and one flat horizontal piece placed upon the upright ones, physically connected to them to prevent movement, and located directly below my bottom. I have to assume these things, and cannot take them as established facts, because this same argument I am making applies to them as well, recursively. Now, given the existence and mutual relationships of these eight pieces of wood, how can I tell that there is a real thing they make up that has the chair-ness property, instead of the eight pieces merely cooperating but not making a real whole? This question is essentially, does there exist a whole, separate from its parts but consisting of them? Is there something more to this chair than just the wood it consists of? The fatal blow to the correspondence theory is that this question is empirically unanswerable (so long as we do not develop a way to talk to the chair and ask it point blank whether it has a self).

Scientists do not, I think, generally accept the correspondence theory. A common argument a scientist makes is that a theory is just a model: it does not try to grasp the reality in its entirety. To take a concrete example, most physicists are, I believe, happy to accept Newtonian physics so long as the phenomena under study satisfy certain preconditions so that Newtonian and modern physics do not disagree too much. Yet, it is logically impossible for both theory of Special Relativity and Newtonian physics to describe, in a correspondence theory sense, the same reality: if the theory of Special Relativity is correspondence-theory true, then Newtonian physics cannot be; and vice versa.

If not correspondence theory, then what? Philosophers of science have come up with a lot of answers, but there does not seem to be a consensus. The situation is bad enough that in the behavioural sciences there are competing schools that start with mutually incompatible answers to the question of what “truth” actually means, and end up with whole different ways of doing research. I hope to write in the future other blog posts looking at the various arguments and counterarguments.

For now, it is enough to say that it is naïve to assume that there is a “the” truth. Make no mistake – that does not mean that truth is illusory, or that anybody can claim anything as true and not be wrong. We can at least say that logical contradictions are not true; we may discover other categories of falsehoods, as well. The concept of “truth” is, however, more complicated that it first seems.

And, like physics, we may never be able to develop a unified theory of truth. Perhaps, all we can do is a patchwork, a set of theories of truth, each good for some things and not for others.

Going back to my first year or two at university, I found mathematics soothing, from this perspective. Mathematics, as it was taught to me, eschewed any pretense of correspondence truth; instead, truth in math was, I was taught, entirely based on the internal coherence of the mathematical theory. A theorem was true if it could be proven (using a semi-formal approach common to working mathematicians, which I later learned to be very informal compared to formal logic); sometimes we could prove one true, sometimes we could prove one false (which is to say, its logical negation was true), and sometimes we were not able to do either (which just meant that we don’t know – I could live with that).

I told my favourite math teacher of my issue with physics. He predicted I would have the same reaction in his about-to-start course on logic. I attended that course. I learned, among other things, Alfred Tarski’s definition of truth. It is a linguistic notion of truth, and depends on there being two languages: a metalanguage, in which the study itself is conducted and which is assumed to be known (and unproblematic); and an object language, the language under study and the language whose properties one is interested in. Tarski’s definition of truth is (and I simplify a bit here) to say that a phrase in the object language is assigned meaning based on its proffered translation. For example, if Finnish were the object language and English the metalanguage, the Tarskian definition of truth would contain the following sub-definition: “A ja B” is true in Finnish if and only if C is the translation of A, D is the translation of B, and “C and D” is true in English.

The Tarskian definition struck me initially as problematic. If you look up “ja” in a Finnish–English dictionary, you’ll find it translated as “and”. It now becomes obvious that Tarski’s definition does not add anything to our understanding on Finnish. And, indeed, it is one more link in the chain that says that mathematics is not concerned with correspondence truth. We cannot learn anything about the real world from studying mathematics. But I knew that already, and thus, in the end, Tarskian truth did not shatter my interest in mathematics.

I also learned in that course of Kurt Gödel’s famous incompleteness theorem. It states (and I simplify a lot) that a formal theory that is sufficiently powerful to express all of mathematics cannot prove its own coherence. This was the result my teacher was alluding to earlier, but it did not bother me. I had been taught from the beginning to regard mathematics as an abstract exercise in nonsense, valuable only for its beauty and its ability to satisfy mathematician’s intellectual lusts. What do I care that mathematics cannot prove itself sane?

Georg Cantor circa 1870. Photographer unkown.  Via Wikimedia Commons
Georg Cantor circa 1870. Photographer unkown. Via Wikimedia Commons

What I did not then know is the history. You see, up until the late 19th Century, I believe mathematicians to have adhered to a correspondence theory of truth. That is, mathematics was, for them, a way to discover truths about the universe. For example, the number two can be seen as corresponding to the collection of all pairs that exist in the universe. This is why certain numbers, once they had been discovered, were labeled as “imaginary”; the mathematicians who first studied them could not come up with a corresponding thing in the universe for such a number. The numbers were imaginary, not really there, used only because they were convenient intermediate results in some calculations that end up with a real (existing!) number. This is also, I believe, one of the reasons why Georg Cantor’s late 19th Century set theory, which famously proved that infinities come in different sizes, was such a shock. How does one imagine the universe to contain such infinities?

But more devastating were the paradoxes. One consequence of Cantor’s work was that infinities can be compared for size; also, that we can design a new numbering system (called cardinal numbers by set theorists) to describe the various sizes of infinity, such that every size of infinity has a unique cardinal number. Each cardinal number itself was infinite, of the size of that cardinal number. It stands to reason that the collection of all cardinal numbers is itself infinite, and since it contains all cardinal numbers (each being its own size of infinite), it is of a size of infinity that is greater than all other sizes of infinity. Hence, the cardinal number of all infinities is the greatest such number that can exist. But it can be proven that there is no such thing; every cardinal number has cardinal numbers that are greater than it. If one were to imagine that Cantor’s theory of the infinities does describe the reality, that would imply that the universe itself is paradoxical. This Cantor’s paradox isn’t the only one; there are many others discovered about the same time. Something here is not right.

A new branch of mathematics emerged from this, termed metamathematics, whose intent was to study mathematics itself mathematically. The idea was that finite stuff is well understood, and since it corresponds to the reality, we can be sure it is free of paradoxes. Metamathematicians aimed to rebuild the mathematics of the infinite from ground up, using only finite means, to see what of the infinity actually is true and what is an artefact of misuing mathematical tools due to poor understanding of them. This work culminated in two key discoveries of the 1930s: Kurt Gödel’s incompleteness theorem, which basically said that metamathematics cannot vindicate mathematics, and Alan Turing’s result that said that mathematics cannot be automated. Of course, the technique Turing used is his famous Machine, which is one of the great theoretical foundations of computer science.

Fast forward sixty years, to the years when I studied mathematics in university. The people who taught me were taught by the people who had been taught by the people who were subjected to Gödel and Turing’s shocks. By the time I came into the scene, the shock had been absorbed. I was taught to regard mathematics as an intellectual game, of no relevance to reality.

I eventually switched to software engineering, but I always found my greatest interest to be at the intersection of theoretical computer science and software engineering, namely the languages that people use to program computers. In theoretical computer science, the tools are of mathematics, but they are made relevant to reality because we have built concrete things that are mathematics. Mathematics is not relevant to reality because it describes reality, but because it has become reality! And since the abstract work of the computers derive their meaning, Tarski-like, from mathematics, we have no problem with a correspondence theory. Truth is, again, uncomplicated, and it was, for me, for many years.

Until I realized that computers are used by people. In the last couple of years I have been reading up on behavioural research, as it is relevant to my own interest in language design. Again, the question of truth, and especially how we can learn it, becomes muddled.

Forgive me, gentle reader. This blog post has no satisfactory ending. It is partly because there is no completely satisfactory answer that I am aware of. I will be writing more in later posts, I hope; but I cannot promise further clarity to you. What I can promise is to try to show why the issue is so problematic, and perhaps I can also demonstrate why my preferred answer (which I did not discuss in this post) is comfortable, even if not quite satisfactory.

(Please note that this is a blog post, not a scholarly article. It is poorly sourced, I know. I also believe that, apart from recounting my personal experiences, it is not particularly original. Please also note that this is not a good source to cite in school papers, except if the paper is for some strange reason about me.)

Poliittisen ohjelman käsittelystä

Olin juuri nostanut punaisen ei-ääntä tarkoittavan lapun ilmaan ja aloin katsella ympärilleni, kuten tapanani oli. Melkein takanani istui eräs toinen kokousedustaja, joka vielä mietti ääntään. Olin hänen kanssaan edellisenä iltana väitellyt kovasti juuri nyt äänestettävänä olevasta asiasta, ja tiesin hänen kantansa. Sanoin: “Kuule, punainen on feminismi, vihreä on tasa-arvo.” Ja niin nousi vihreä ääni. Äänestyksen jälkeen eräs edustaja vielä luuli asian olevan auki, ja jouduinkin sanomaan: “Sori, se meni jo.”

Vihreiden puoluekokous hyväksyi viime viikonloppuna puolueen poliittisen ohjelman seuraavalle eduskuntavaalikaudelle. Vastaava ohjelma hyväksytään joka neljäs vuosi ennen eduskuntavaaleja; samankaltainen prosessi käydään läpi seuraavan kerran kahden vuoden päästä, kun neljä vuotta kerrallaan voimassa oleva periaateohjelma uudistetaan. Perinteisesti prosessi on alkanut ensimmäisenä kokouspäivänä lauantaina, jolloin jätetään tuhottomasti muutosesityksiä pohjaesitykseen ja pidetään tuntikausia puheita (joita kuunnellaan toisella korvalla). Esitykset perataan ohjelmatyöryhmässä, joka kokoontuu lauantai-iltana ja usein työskentelee pitkälle aamuyöhön. Suurin osa toisesta kokouspäivästä, sunnuntaista, meneekin sitten ohjelman lopulliseen hyväksyntään. Tällä kertaa kokeiltiin kolmepäiväistä kokousta, jolloin esitykset jätettiin perjantaina ja työryhmä työskenteli koko lauantain.

Sunnuntaiaamuna puoluekokouksessa.
Sunnuntaiaamuna puoluekokouksessa. Kuvassa lähimmän pöydän ääressä oikealta vasemmalle Riitta Lätti, Antti-Juhani Kaijanaho ja Ville Korhonen, sekä meidän takanamme Marja Kupari ja selin Irene Hallamäki Kuva: Virpi Kauko

Sunnuntain käsittely on koko jutun avain. Aiemmin työryhmän työstämä uusi pohjaesitys tuli julki sunnuntai-aamuna; tällä kertaa se julkaistiin jo myöhään lauantai-iltana. Kumpikaan vaihtoehto ei anna kokousedustajille juurikaan aikaa kunnolla tutustua niihin kymmeniin sivuihin, joihin ne lukemattomat muutosesitykset on kirjattu. Oma strategiani onkin ollut jättää työryhmän hylkäämät esitykset huomiotta, ja keskityn tutustumaan vain hyväksyttyihin ja niihin, jotka työryhmä tuo isoon saliin äänestettäväksi. Lisäksi edustajat yleensä kokoontuvat sunnuntai-aamuna keskustelemaan pienissä ryhmissä esityksistä; omassa keskisuomalaisten edustajien ryhmässä kerkesimme tunnin kokoontumisen aikana keskustella lyhyesti kaikista keskisuomalaisten tekemistä esityksistä.

Itse käsittely isossa salissa etenee sunnuntaina seuraavasti. Työryhmän kokoama taulukko muutosesityksistä käydään sivu kerrallaan läpi. Työryhmän päätösesitys, jos sellainen on, on pohjaesitys; osaan muutosesityksistä työryhmä ei ole kirjannut päätöesitystä vaan asia tuodaan isoon saliin suoraan äänestykseen. Kuka tahansa äänivaltainen kokousedustaja voi jonkin sivun tullessa käsittelyyn vaatia lisäksi tietyn esityksen äänestyttämistä. Muutoin vain työjärjestyspuheenvuorot sallitaan; esitysten sisällöstä ei sallita keskustelua, eikä uusia esityksiä oteta vastaan. Ne työryhmän esitykset, joista ei äänestetä, hyväksytään sellaisenaan.

Kokouksen puheenjohtajan tehtävä on tässä erittäin vaikea. Hänen tulee ensinnäkin tunnistaa, mitkä äänestykseen tulevista esityksistä ovat toisistaan riippumattomia ja mitkä niistä pitää käsitellä yhtenä asiana. Yhdessä käsiteltävistä asioista hänen pitää laatia selkeä ja toimiva äänestysjärjestys. Pääsääntöisesti on käytetty yksityiskohtaista parlamentaarista äänestysjärjestystä, jossa ensin laitetaan vastakkain kaksi pohjasta eniten eroavaa esitystä, ja sen jälkeen voittaja laitetaan vastakkain seuraavaksi eniten pohjasta eroavaa esitystä vastaan, kunnes enää yksi esitys on jäljellä. Myös muita äänestysjärjestyksiä voidaan käyttää, kunhan lopulta voittajalla on enemmistön tuki.

Tässä kokouksen puheenjohtajisto teki useita huonoja ratkaisuja. Alun anekdootin feminismi versus tasa-arvo -äänestys oli niistä vakavin, mutta muitakin on. Asiassa nostettiin todella monta eri muotoiluesitystä äänestykseen; osassa puolueen sanottiin olevan tasa-arvon kannalla ja osasssa puhuttiin feminismistä. Kysymys feminismin mainitsemisesta oli yksi kokouksen avainkysymyksistä keskustelussa, ja se on puhuttanut puoluekokouksia aiemminkin. Puheenjohtajisto asetti esitykset yksityiskohtaisen parlamentaarisen järjestyksen mukaiseen äänestysjärjestykseen: koska feminismi oli pohjapaperissa mukana, pohjasta eniten poikkesivat kaikki tasa-arvoa käsittelevät esitykset, ja feminismimuotoilujen välillä päästiin äänestämään vasta, kun kaikki tasa-arvoesitykset olivat hävinneet. Tämä johti siihen, että ratkaiseva äänestys feminismi vastaan tasa-arvo käytiin keskellä pitkää äänestyssarjaa. Kun puheenjohtaja julisti äänestykset vain kertomalla, kenen tekemästä esityksestä oli kyse, moni edustaja ei varmastikaan tajunnut, että juuri nyt on se ratkaiseva äänestys. Parempi ratkaisu olisi ollut käyttää ryhmittäistä äänestystä, jossa ensiksi valitaan feminismin ja tasa-arvon väliltä ja sen jälkeen aletaan äänestää voittaneen kannan tarkasta muotoilusta. Myös sekin olisi riittänyt, jos puheenjohtaja olisi huomauttanut äänestyksen ratkaisevasta luonteesta.

Tämä on kuitenkin jälkiviisautta! En tiedä, olisinko itse siellä kokoussalin edessä toiminut paremmin. Sen tiedän, että en ainakaan tajunnut tätä ongelmaa itse ajoissa nostaakseni sitä esille työjärjestyspuheenvuorossa. Perussyy ongelmalle on, että kokouksessa on aivan liian vähän aikaa käsitellä kokouksessa esille nostettuja muutosesityksiä. Kiire vaikuttaa sekä puheenjohtajan päätöksiin että kokousedustajien tilannetietoisuuteen. Kiire johtaa myös siihen, ettei todellista keskustelua sallita kokouksessa esille tulleista esityksistä.

En tiedä tähän muuta ratkaisua kuin esitysten määrän pienentäminen (jonka myös Virpi Kauko mainitsee). Se onnistuu parhaiten lyhentämällä pohjapaperia. Seuraava ohjelma on toivottavasti enintään kymmenensivuinen (nyt pohjaesitys oli 26-sivuinen!).

On myös syytä pohtia, olisiko mahdollista aikaistaa äänestyspyyntöjä siten, ettei puheenjohtaja joudu laatimaan äänestysjärjestystä kovan paineen alaisena salin edessä ja kokousedustaja yrittämään ymmärtää sen merkitystä muutamassa kymmenessä sekunnissa. En kuitenkaan itse näe, kuinka tämä voitaisiin käytännössä toteuttaa järkevästi.

Puheeni puoluekokouksessa 7.6.2014

Puhe kahden puheenjohtajan mallista

Arvoisat puheenjohtajat, hyvät kanssavihreät ja muut kuulijat:

Itse olen ollut aika skeptinen tämän asian suhteen pitkään, osittain sen takia, että tämä tuntuu suomalaisessa yhdistyskäytännössä hyvin oudolta järjestelmältä, mutta nyt kun luin tämän esityksen, olen hämmentynyt: tämä on aivan briljantti esitys, aivan loistava esitys! Ja siksi haluaisin kannattaa sitä täällä.

Mä näen muutamia ongelmia. Ehkä niistä isoin on semmoinen, joka tulee mulle mieleen tuolta historian siiviltä. Yhdysvaltain presidenttihän valittiin aikoinaan sillä tavalla, että parhaiten ääniä saanut valittiin presidentiksi ja hän joka sai toiseksi parhaiten ääniä valittiin varapresidentiksi. No, voitte kuvitella, mitä siitä syntyy: siellä on kaksi vihamiestä, joiden pitäisi pystyä toimimaan yhdessä. Ja se ei kovin kauaa kestänyt se niitten vaalijärjestelmä. Tää järjestelmä, jota nyt esitetään, on aika lailla samanlainen ja siinä on potentiaalisesti sama ongelma. Mitä jos meille kävisi vaikka niin, että tämä pro-ydinvoimaporukka saisi valittua toisen puheenjohtajan ja anti-ydinvoimaporukka toisen puheenjohtajan? Mitä sitten?

Joten luultavasti tulen äänestämään vastaan ­– mutta kiitän, tämä on aivan loistava esitys.

(Videon aikaindeksi 1:49:49)

Puhe poliittisessa keskustelussa

Arvoisat puheenjohtajat, hyvät kanssa-ajattelijat ja hyvät muut kuulijat:

Ajattelin jakaa teille yhden ajatuksen, joka minulle tuossa aamulla heräsi muun muassa eilisten keskustelujen johdosta. Meillähän on nyt käsittelyssä, kuten Oras meille kertoi, sukupuolineutraali avioliittolaki, ja joku muistaakseni mainitsi täällä lukumääräneutraalin avioliittolain. Ja rupesin miettimään sitä, että mikä loppujen lopuksi on valtion intressi kontrolloida ihmisten perhesuhteita… ja en hirvittävästi keksinyt mitään. Ja sen takia pohdin, että onko meillä oikeastaan tarvetta avioliittolaille.

Meillä on aika paljon lakeja, joissa on sellainen rakenne, että asetetaan perusvaatimukset, mitkä on pakko täyttää. Esimerkiksi, ei hakata ihmisiä parisuhteessa, ainakaan jos siihen ei ole erityistä lupaa. Sitten on runsaasti erilaisia säännöksiä, joita sovelletaan silloin, kun ei muuta ole sovittu. Mutta muuten, tehkööt mitä lystäävät. Mitä se meitä koskee?

Se olisi minusta liberaalia. Kiitoksia.

(Videon aikaindeksi 6:21:14)

Puheessa jäi (koska se ei ollut käsikirjoitettu, puhuin ranskalaisten viivojen varassa) sanomatta valmistelemani pointti, että avioliittolain asemesta voisi säätää lain perhesuhteista, joka noudattaa puheessa kuvaamaani rakennetta: vähimmäisvaatimukset, joista ei voi poiketa, ja sitten perussäännöt, joista voi poiketa sopimuksella. Mielessäni mallina oli yhdistyslaki, joskin tietenkin yksityiskohdat olisivat aivan toisenlaiset.

David Weber ja Eric Flint: Cauldron of Ghosts

David Weberin Honor Harrington -sarja alkoi vuonna 1993 kirjalla On Basilisk Station (linkin takana laillinen ilmainen ekirja). Tällä hetkellä sarjaan kuuluu 13 päälinjan romaania, kuusi antologiaa sekä 12 romaania kolmessa sivusarjassa.

Sarja sijoittuu (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) noin 2000 vuotta tulevaisuuteen, maailmaan, jossa ihmiskunta on levittäytynyt lukuisille planeetoille ympäri galaksia. Sarja kokonaisuudessaan kuvaa poliittisen murroksen aikaa, joka etäisesti muistuttaa Maan tapahtumia 1700–1900-luvuilla. Geenimuunneltujen ihmisten orjakauppa rehottaa. Huomattava osa ihmiskunnasta elää alikehittyneissä tähtivaltioissa, joissa korruptio on elämäntapa ja terveydenhuolto on huomattavan puutteellista (edes elämää noin 200 vuotta pidentävää prolong-hoitoa ei ole saatavilla); suurin osa näistä alikehittyneistä planeetoista on Maan johtaman rappeutuneen suurvallan alusmaita.

Sarjan päälinja seuraa laivastoupseeri Honor Harringtonin uraa pienen mutta rikkaan tähtikuningaskunnan, Manticoren, alun perin lähinnä tähtienvälisen kaupan turvaamiseen perustetussa laivastossa, kun Manticore joutuu pitkään ja uuvuttavaan sotaan pahasti korruptoituneen, imperialistisen Havenin (kansan)tasavallan kanssa. (Historiaa tuntevat varmaankin tunnistavat Havenia jonkin aikaa johtaneen Robert Stanton (“Rob S.”) Pierren nimen.) Kun Manticore ja Haven viimein saavat rauhan solmittua, tulee uusi uhka geenimuunneltujen orjien kaupalla elävän Mesan yli-ihmisideologiasta ja maailmanvalloituspyrkimyksistä.

Juuri julkaistu Cauldron of Ghosts kuuluu Crown of Slaves -romaanilla alkaneeseen sivusarjaan, jota Weber kirjoittaa yhdessä Eric Flintin kanssa. Geenimuunnellut orjat ovat onnistuneet voittamaan itselleen oman planeetan ja perustaneet sinne oman tähtivaltion nimeltä Soihtu. Soihdussa ei ole orjuutta; Soihdussa entiset orjat ovat kansalaisia. Tuo tähtivaltio on aloittanut sodan orjakauppaa vastaan. Soihtua tukevat sekä Manticore että Haven, ja heidän parhaat vakoojansa, taitava Anton Zilwicki (Manticore) ja pelottavan tehokas Victor Cachat (Haven) soluttautuvat Mesaan juuri, kun Mesaa salassa johtanut salaseura poistuu hyvässä (mutta hyvin paljon hävitystä aiheuttavassa) järjestyksessä Mesasta. On selvää, että Mesan orjuuteen nojannut tähtivaltio kaatuu, mutta miten… ja kuinka kallilla hinnalla?

En voi valitettavasti suositella Cauldronia ensimmäiseksi kirjaksi, jonka sarjasta lukee. Ongelma ei ole niinkään muun sarjan tuntemuksen tarve, vaan se, ettei Cauldron oikeastaan ole erillinen romaani; se on sivujuoni massiivisessa megaromaanissa. Parhaiten tämä tulee esille kirjan loppuratkaisussa, joka Cauldronista katsoen on puhdas deus ex machina; epäilemättä seuraava Saganami-sivusarjan kirja tulee ennen pitkää kertomaan tarinan toisen puolen.

Sarjaa jo lukeneille Cauldron on varsin viihdyttävä. Sama deus ex machina toki vaivaa silloinkin, mutta sarjan tunteva lukija pystyy annetuista vihjeistä muodostamaan riittävän kuvan siitä, mitä kulissien takana tapahtuu. Cauldron on lisäksi siitä hyvä sarjan kirja, että se etenee suhteellisen nopeasti. Kirja ei ole lähellekään sarjan paksuin. Plus … Cachat. Cachat. Cachat!!! Fanitan Cachatia, kuten ehkä huomasitte.

Itse pidin, mutta olenkin sarjan fani. Sarjaa tuntemattoman näkökulmasta arvioni olisi ★☆☆☆☆, fanin näkökulmasta ★★★☆☆.

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää

Hyvää kansainvälistä NAISTENPÄIVÄÄ

Huvikseni päätin kaivaa laatikoista vanhat sarjakuvanpiirtovälineet ja -tekniikat. Eihän tuo kovin näköinen kukka ole mutta kukka kuitenkin.

Sinänsä en ymmärrä, mitä tekemistä ruusulla on poliittisen aktivismin päivällä. Sillä sellainen naistenpäivä on. Alun perin sitä juhlittiin järjestämällä mielenosoituksia mm. naisten äänioikeuden puolesta. Yhdistyneet Kansakunnat määrittelee sen tänään seuraavasti (minun vapaa suomennokseni):

Kansainvälinen naistenpäivä on aika pohtia jo aikaan saatua edistystä, aika vaatia muutosta, ja aika juhlia
sellaisten tavallisten naisten rohkeutta ja päättäväisyyttä, joilla on ollut epätavallinen rooli oman maansa ja yhteisönsä historiassa.

Naistenpäivä ei ole mikään ystävänpäivä, eikä se ole äitienpäivä. Se ei ole tarkoitettu siihen, että me miehet voisimme ilmaista (muka) paremmuuttamme paijaamalla naisia näin kerran vuodessa (sillä jos tämän päivän ymmärrämme noin, julistamme vaivihkaa kaikki vuoden muut päivät miesten päiviksi). Ei, naistenpäivä on naisasialiikkeen luoma poliittisen toiminnan päivä.

Olen hieman hämmästynyt, etten ole onnistunut löytämään tietoa yhdestä ainoasta feministisestä mielenosoituksesta tänään. Ei sillä, että olisin itse osallistunut, vaan olisin halunnut osoittaa tässä postauksessa, että jotkut sentään toimivat.

Mitä naisasiaa edistävää poliittista sinä olet tänään tehnyt?

Ketä tavallista naista, joka on saanut aikaan epätavallisia asioita, haluat tänään muistaa?

Mistä jo saavutetusta naisasialiikkeen aikaansaannoksesta olet erityisen iloinen?

Ukraina ja Suomi

All my Ukrainian coworkers, friends, aquaintances, all Ukrainian strangers, my thoughts are with you. You live in interesting times now. I truly hope that all will be well in the end (at least as well as is possible, given all that has already happend).

Ei ole mitään epäselvää: Venäjä on toiminut väärin. Kysymys on, miten se vaikuttaa Suomeen?

Akuutin kriisin aikana, siis juuri nyt, Suomen linja on valtiojohdon ­– tasavallan presidentin ja valtioneuvoston – käsissä. Heillä on myös paras tieto siitä, mitä oikeasti tapahtuu, sillä heillä on käytössään salaiset tiedustelutiedot, ovat ne kuinka tarkkoja tai summittaisia, sekä tieto muiden valtioiden johdon linjauksista. Heillä on varmasti paremmat tiedot kuin meillä muilla, jotka olemme tiedotusvälineiden (mukaanlukien sosiaalinen media) varassa. Tämän kriisin ratkaisemiseksi tapahtuu varmasti paljon enemmän, kuin lehdistä saamme lukea. Annetaan heille työrauha.

Silti voimme pohtia, mitä tapahtuu, kun akuutti kriisi on päättynyt. Näin suomalaisen kannalta pelottavinta viime viikon tapahtumissa on miettiä, kuinka samankaltaisia Ukraina ja Suomi ovat. Molemmat ovat entisiä Venäjän alusmaita. Molemmilla on yhteinen raja Venäjän kanssa. Jos Venäjä on valmis käymään disinformaatiokampanjaa ja provokaatiokampanjaa Ukrainaa vastaan, miksi se ei tekisi sitä Suomea vastaan?

On yksi keskeinen ero. Ukrainan julkinen hallinto on läpeensä korruptoitunut, valtiontalous on kuralla, demokraattiset käytänteet eivät ole siellä vakiintuneita, ja valtio on ollut sisäpoliittisessa sekasorrossa jo kuukausia. Niissä oloissa Venäjän on ollut helppo tehdä myyräntyötään. Suomen olot ovat toistaiseksi onneksi todella kaukana tästä.

Yhteistä mailla on myös se, että kummallakin on vähemmistön asuttama autonominen alue, johon on liittynyt sotilaallisia paineita. Suomen tapauksessa kyseessä on onneksi ruotsinkielinen Ahvenanmaa maan länsirajalla, toisin kuin Ukrainan venäjänkelinen Krim itärajalla.

Strategisesti tärkeintä Suomelle Ukrainan kohtalon välttämiseksi on huolehtia valtion toimintakyvystä, pitää kaikkien kansanosien (myös vähemmistöjen ja enemmistön) keskinäiset välit sopuisina sekä pitää välit Venäjään kunnossa, silloinkin kun Venäjä tekee pahaa muualla.

Toinen strateginen kysymys on Suomen sotilaallinen puolustuskyky. Olen aiemmin kannattanut asevelvollisuudesta luopumista ja puolueettomuuden säilyttämistä. Näiden kantojeni taustalla on ollut käsitys siitä, että Venäjä käyttäytyy tulevaisuudessakin siten, kuin modernin 2000-luvun valtion tulee käyttäytyä. Viime viikon tapahtumat osoittavat, että tuo premissi ei ole pätevä. Siksi näissä oloissa on mielestäni ensisijaisesti pyrittävä korjaamaan asevelvollisuuden sukupuolisyrjivä rakenne (eli säätää asevelvollisuus koskemaan kaikkia sopivanikäisiä kansalaisia sukupuolesta riippumatta), joskin pidän asevelvollisuudesta luopumista muista syistä toivottavana ratkaisuna, mikäli se on turvallisuuspoliittisesti realistista. Myös tulee vakavasti harkita EU:n sotilaallisen ulottuvuuden kehittämistä aidoksi puolustusliitoksi, johon sisältyy “hyökkäys yhtä kohtaan on hyökkäys kaikkia kohtaan” -periaate. Yksin ei kannata seistä ilkeän naapurin vieressä.

Puolustusliittokeskustelussa isossa roolissa on perinteisesti ollut huoli, että eiväthän suomalaiset joukot vain käytä sotilaallista voimaa maamme rajojen ulkopuolella. Viimeksi vastaava keskustelu käytiin Iceland Air Meet -harjoituksiin liittyen. Itseäni hieman huolettaa puolustusvoimien toimintakyky tositilanteessa pitkän rauhanjakson jälkeen. Ihanko oikeasti sen tulikasteen tulee tapahtua vasta, kun Suomi on all in? On mielestäni perusteltua, että vapaaehtoisista koostuvat yksiköt voisivat osallistua perusteltuihin voimankäyttöoperaatioihin maailmalla, jolloin operaatioiden kulloisenkin päätarkoituksen saavuttamisen lisäksi kehitetään Suomen puolustusvoimien valmiutta.

Nämä päätökset ovat kuitenkin asioita, joihin ei pidä ryhtyä kiireellä. Hoidetaan Ukraina takaisin kuiville, ja mietitään tarkemmin sitten.

Kirja on kaiketi pyhä

Lapsuudenperheessäni oli paljon kirjoja. En läheskään kaikkia niitä lukenut, sillä ne olivat aikuisten kirjoja. Katselin kyllä niiden selkämyksiä. Jo pienestä asti minua kiehtoi kirja, jonka nimi oli todella yksinkertainen – pelkkä vuosiluku, 1984. Olen varmasti kiinnittänyt siihen huomiota jo 1980-luvun alkuvuosina. Ajattelin, että se oli varmaankin ennustuskirja. Luultavasti vuonna 1985 sitten kysyinkin vanhemmiltani, oliko vuosi 1984 sellainen, kuin hyllyssä ollut kirja oli kertonut. Yllätyin, kun vastaus oli hyvin helpottunut “ei”.

Luin George Orwellin 1984:n sitten noin 17-vuotiaana äidinkielen tunnilla pidettävää kirjaesitelmää varten. Ymmärsin toki siinä vaiheessa, miksi vanhempani olivat niin helpottuneita siinä, ettei ennustus pitänytkään paikkaansa. En muista itse esitelmästä juuri muuta, mutta kun opettaja kysyi, jäikö kirjan päättyessä toivoa jäljelle, vastasin, että ei. Opettaja totesi edellisen samaa kirjaa esitelmöineen oppilaan pitäneen selvänä, että toivoa oli.

Kirjayhtymän scifi-kirjojen kansidesign
Kirjayhtymän scifi-kirjojen kansidesign

Luin koko teini-ikäni valtavasti. Käytin kirjastoja surutta hyväkseni. Aika äkkiä opin, että tietty kannen design (sana, jota en silloin tuntenut, mutta ymmärsin sen idean) kertoi, että kirja olisi lukemisen arvoinen. Kävelin vaikka kuinka monta kertaa kirjaston kaunokirjallisuushyllyt läpi, pysähtyen tutun kansikuvion omaavan kirjan kohdalle. Silloin ei nimittäin ollut mitään genrehyllyjä kirjastossa, kaikki kaunokirjat olivat kirjoittajan sukunimen mukaisessa järjestyksessä. Lainasin näitä Kirjayhtymän scifi-kirjoja yksi tai kaksi kerrallaan, joten etsittävää jäi monelle myöhemmällekin kirjastoreissulle.

Parhaiten noista kirjoista minulle jäi mieleen Stanislaw Lemin Kyberias. Kirjan, joka on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä, kun alkuteos on puolaksi, ei luulisi olevan kovin hyvä. Matti Kannoston suomennos 1980-luvun alkuvuosilta on paras suomenkielinen kirja, jonka olen koskaan lukenut. Se teki myös suuren vaikutuksen ideoillaan.

Neljäs matka eli miten Trurl rakensi vampitronin pelastaakseen prinssi Pöksyliinin lemmentuskistaan ja miten hän sen jälkeen joutui turvautumaan vauvakeskitykseen — Stanislaw Lem: Kyberias (luvun otsikko)

Kirjaston käyttöäni varjosti paha tapani unohtaa eräpäivät. Kun useamman kerran olin hankkinut eri kirjastoihin tuloihini nähden valtavan kokoiset myöhästymismaksuvelat, totesin, että jatkossa kirjani hankin ostamalla. Vasta 2000-luvulla, kun opin käyttämään kalenteria ja etäuusintaverkkopalvelut yleistyivät, aloin tästä kirouksesta päästä eroon.

Ennen pitkää muutin opiskelijakämppään, jossa minulla oli vain muutama kirja mukanani. Meni monta vuotta, etten lukenut fiktiota juuri ollenkaan. Kun sitten lopulta päädyin töihin, tajusin voivani ostaa kirjoja oikein kunnolla. Liityin Suureen suomalaiseen kirjakerhoon pariksi vuodeksi, ja tilasin kirjoja paljon verkkokaupasta (ensin Bokus, sitten Bol, ja kun se meni nurin, Amazon). Kiertelin tarjouskirjakauppoja ja antikvariaatteja. Vuosien varrella ostin paljon paljon kirjoja, enimmäkseen englanninkielistä sf-kirjallisuutta (sciece fiction & fantasy, tai speculative fiction) mutta muutakin.

Olin itsekin wannabe-kirjailija, ja hengailin verkossa eräissä kirjoittajayhteisöissä. Siellä opin tuntemaan mm. Charles Strossin ja Jo Waltonin, jotka molemmat tekivät läpimurtonsa vasta myöhemmin. Waltonin esikoisteoksen The Kings Peace ostin ihan vain uteliaisuuttani, mutta sen ensimmäinen lause sai minut rakastumaan. Tai ehkä ostin sen, koska olin kuullut tuon lauseen Waltonin itsensä mainitsemana.

What it is to be old is to remember things that nobody else alive can remember. — Jo Walton: The King’s Peace

Waltonin myöhemmästä tuotannosta on pakko mainita toisen maailmansodan aikakauteen sijoittuva vaihtoehtohistoriatrilogia Farthing, Ha’Penny sekä Half a Crown. Pure genius.

Stross on osoittautunut yhdeksi nykyajan merkittävimmistä tieteiskirjailijoista. Uran alkuvaiheen avaruusoopperat ja singulariteettitarinat ovat täydentyneet sinä-muodossa kerrotuilla lähitulevaisuusdekkareilla (Halting State, Rule 34), kauhunsekaisilla agenttitarinoilla (The Atrocity Archives, The Jennifer Morgue, The Fuller Memorandum, The Apocalypse Codex – CASE NIGHTMARE GREEN elää painajaisissani) ja pseudofantasiatrillereillä (Mechant Princes -sarja). Mies kirjoittaa myös uskomattoman oivallista blogia.

“… Man of action, woman as a bit of fluff on the side. So the one thing Bond would never expect one of his girls to say –” it’s now or never “–will… will you marry me?” — Charles Stross: The Jennifer Morgue

Kirjoittajaryhmän suosituksesta löysin myös David Weberin ja sitä kautta Baen-nimisen kirjakustantajan. Baen oli silloin hyvin poikkeuksellinen pulju, sillä sen koko uusi tuotanto oli saatavissa kohtuuhintaisina sähkökirjoina. Nopeasti löysin sähkökirjojen hyödyt: kirjat mahtuvat pieneen tilaan ja ne saa luettavaksi välittömästi oston jälkeen vaikka ostaisi ulkomailta. Koska Baen oli ainoa kustantaja, joka silloin möi järkeviä sähkökirjoja, kolusin yhtiön katalogin varsin tarkkaan läpi. Löysin monia minulle uusia kirjailijoita, joiden tuotantoon tykästyin: Eric Flint, David Drake, John Ringo (OH JOHN RINGO NO -varauksin), muutamia mainitakseni. Myös kirjailijapariskunnan Sharon Lee ja Steve Miller, tämän hetken ykkössuosikkini, löysin Baenin avustuksella. Muiden kustantajien kirjat silti ostin vielä vuosikausia paperikirjoina: esimerkiksi kun löysin Terry Pratchettin, tilasin kokonaisen laatikollisen hänen kirjojaan.

The man who was not Terrence O’Grady had come quietly. — Sharon Lee & Steve Miller: Agent of Change

Nyt kun sähkökirjat ovat jo olleet muutaman vuoden mainstreamia, ei minun enää ole pakko ostaa paperikirjoja. Heräsinkin viime vuonna todellisuuteen, ja huomasin, kuinka kämppäni on täynnä turhia kirjoja. Hiljalleen muutaman kuukauden kuluessa kasasin kolmeen laatikkoon kirjat, joita en itse arvele enää tarvitsevani, ja luetteloin ne nettiin. Tarjoan niitä edelleen ilmaiseksi halukkaille. Älkää ymmärtäkö väärin: jaossa on vain pieni osa henkilökohtaisesta kirjastostani, tarvitsen edelleen runsaasti hyllymetrejä. Kaikki tässä blogahduksessa nimeltä mainitsemani kirjat ovat minulle rakkaita, enkä niitä ole jakamassa pois.

Uhkasin luettelosivulla, että kirjat, joita kukaan ei halua, menevät roskiin. Tämän uhkauksen toteuttamisen olen huomannut erittäin hankalaksi. Kirjat tuntuvat olevan pyhiä esineitä, joita ei saa tuhota. Kaikki kaverinikin ovat kavahtaneet ajatusta kirjojen tuhoamisesta. On kuin jokainen kirja olisi uniikki kappale, jota ei muualla ole, ja jonka tuhoaminen olisi häväistys. Toisaalta tiedän, että kirjoja painetaan isot määrät, ja suurimmasta osasta kirjoja ei ole tosiasiassa muuta pulaa kuin runsaudenpula. Jopa kirjastot, joiden luulisi olevan kirjojen temppeleitä, poistavat ja tuhoavat kirjoja jatkuvasti (vain osa menee poistomyyntiin ja vain osa myyntikirjoista oikeasti menee kaupaksi). Eräs uusiseelantilainen kirjaston täti, jonka olen saanut tuntea verkon välityksellä, kerran sanoi, että kirjojen tuhoaminen on tärkeä osa kirjastojen työtä – mutta siitä ei voi puhua.

Minusta ei kai olisi kirjaston sedäksi, kun nuo poistokirjani edelleen lojuvat noissa laatikoissa, enkä ole niitä poistanut. Autatko minua, löydätkö luettelostani kirjoja, jotka haluaisit omaksesi?

Enderin varjo et seq.

Otetaan 1900-luvun parhaimpiin kirjoihin kuuluvan romaanin tärkeä sivuhahmo, ja kirjoitetaan alkuperäisen kirjan tapahtumat uudeksi romaaniksi tuon hahmon näkökulmasta; mitä saadaan?

Ender’s Shadow keskittyy tarkastelemaan Beanin elämää katulapsesta taistelukoulun oppilaaksi ja ennen pitkää osaksi Enderin joukkuetta ja hänen varjokseen, varahenkilöksi. Kirja alkaa samoihin aikoihin kuin Ender’s Game ja päättyy samoihin tapahtumiin. Molemmissa esiintyy sama loppuratkaisu. Sitä voisi epäillä, että eihän tällainen kirja voi toimia, kun loppuratkaisun tietää jo alussa. Mutta muistakaapa vaikka Columboa – aina loppuratkaisu ei ole se olennaisin.

Bean on varsin uniikki hahmo. Alle yksivuotiaana hän tajuaa hengenvaaran ja suojautuu vessanpöntön vesisäiliöön. Lähes nälkäkuolleena pikkulapsena hän manipuloi katulapsien yhteisöä niin, että pian kaikki lapset saavat ruokaa. Tämä herättää kansainvälisen laivaston huomion, ja pian hän onkin taistelukoulussa, koulun pienin ja nuorin … ja älykkäin.

Kun Kuolleiden puolustaja jatko-osineen seuraa Enderiä, seurataan Ender’s Shadown jatko-osissa Beania, Peter Wigginiä sekä kaikkia Enderin vaikutuksen alla olleita taistelukoulun lapsia. Maailma muuttuu, ja sitä muuttavat lapset, nimenomaan nämä lapset. Valtakuntia syntyy ja kuolee, sotia käydään. Bean, luonnollisesti, on Enderin lähdön jälkeen maailman paras sotilaskomentaja, oikea jättiläinen. Kirjat Shadow of the Hegemon ja Shadow Puppets kertovat nämä tapahtumat melkeinpä väsyttävän tarkasti; ne ovat mielestäni selkeimmin sarjaan kuuluvista lukemista kirjoistani ne heikoimmat. Sarjan toiseksi viimeisessä osassa Shadow of the Giant, kun kaikki sodat on käyty loppuun, eläkeikäinen Peter Wiggin vihdoinkin puhuu veljelleen Enderille, kuten Ender’s Gamen lopussa luvataan … ja Bean lähtee lapsineen matkalle.

Sarjan toistaiseksi viimeinen kirja, Shadows in Flight on jotain ihan muuta. Bean perheineen matkustaa vuosisatojen halki ja etsii uutta kotia. Oli mielestäni hyvinkin mielenkiintoista, kuinka Card käsittelee näitä yli-inhimillisen briljantteja lapsia, jotka voisivat alle kouluikäisinä väitellä tohtoriksi, jos haluisivat.

Koko varjosarjan kantava voima on Bean ja hänen poikkeuksellinen perimänsä; loppuratkaisu oli mielestäni hyvinkin järkevä, joskin matkan varrella sydämeni särkyi monta kertaa.

Jos olet jo lukenut Enderin, saatat tykätä näistä kirjoista. Pelkän elokuvan näkeminen ei riitä; lue se kirja ennen näitä. Jos et tunne Ender-sarjaa, tuskin kiinnostut näistäkään. Tosin Shadows in Flight saattaa olla kiinnostava ihan yksinäänkin.

Orson Scott Card: Ender’s Shadow. Tor, 1999.
Orson Scott Card: Shadow of the Hegemon. Tor, 2001.
Orson Scott Card: Shadow Puppets. Tor, 2002.
Orson Scott Card: Shadow of the Giant. Tor, 2005.
Orson Scott Card: Shadows in Flight. Tor, 2012.
Mitään näistä ei ole tietääkseni suomennettu.

A geek of all trades writes about life, the universe and everything