Mayday mayday Estonia please…

MV Estonia

Taisin olla koulun ruokalassa syömässä aamupäivällä kun kuulin muiden puhuvan jostain kamalasta tapahtumasta. En ollut seurannut uutisia, joten kysyin, mistä oli kyse. Kuulin, että ruotsinlaiva oli uponnut, paljon kuolleita.

En oikeastaan muista itse tapahtumapäivästä enempää. Matkustin toisinaan itsekin Tukholmaan sukuloimaan ruotsinlaivalla, ja olen varmasti myös Estonialla (silloin kun se oli vielä Viking Sally tai Silja Star) kulkenut. Sen muistan elävästi, kun olin ekaa kertaa Estonian uppoamisen jälkeen laivassa. Olimme isäni kanssa kahdestaan reissussa muistaakseni Siljalla Turusta Tukholmaan, ja luonnollisesti laivoilla rauhoiteltiin paljon matkustajia. Laivalla järjestettiin mm. tiedotustilaisuus halukkaille matkustajille laivan turvallisuusjärjestelmistä. Opin silloin, kuinka ruotsinlaiva evakuoidaan. Opin myös, että Turku–Tukholma-välillä Estonian kaltaista onnettomuutta tuskin voisi syntyä, koska rantaa oli lähes koko matkan lähellä (tosin näin jälkikäteen sanoen, niin oli Costa Concordiallakin).

Aikuisiällä kiinnostuin fiktion kirjoittamisesta. Yksi aihe, jota tässä mielessä tutkiskelin, oli erilaiset katastrofit ja kuinka organisaatiot kohtaavat ne. Luin Hiroshimasta. Tutustuin merenkulun ja ilmaliikenteen sääntöihin ja erityisesti radioviestinnän fraseologiaan. Katselin Lentoturmatutkinta ja Hetki ennen tuhoa -sarjoja. Kuuntelin Estonian hätäkutsun.

“Mayday mayday Estonia please” ei ole fraseologian mukainen hätäilmoitus, mutta se syöpyi mieleeni, ja muistan sen varmaan koko elämäni. Eipä tuo hätäliikenne muutenkaan ollut tuolloin ohjeiden mukainen, mutta tärkein toteutui: hätäviesti kuultiin ja Estonian sijainti selvisi. Sen takia niinkin moni selvisi hengissä. Toisaalta moni muu asia meni pieleen, enkä puhu pelkästään keulaportin hajoamisesta.

Nykyään kun menen laivaan, aikaisessa vaiheessa tutustun evakuointireittiin paitsi kartalta myös etsien kulkureitit ja pelastusaseman. Tarvitsen ikkunallisen hytin, jotta voin yöllä katsoa ulos ja rauhoitella itseäni painajaisesta herättyäni. Lentokoneessa kuuntelen turvallisuusohjeet tarkasti. Oma työni yliopistolla ei ole kovin riskialtis, mutta olen silti tehnyt mielikuvaharjoituksia siitä, miten pitää toimia, jos opetukseni aikana tulee esimerkiksi palohälytys; minähän olen silloin vastuussa salin evakuoinnista. Kolmen vuoden takainen asemiesepäily Mattilanniemen kampuksella on myös johtanut minut miettimään, mitä tekisin vastaavassa tositilanteessa. Luen useimmat Suomessa julkaistut turvallisuustutkimusraportit, ja pohdin, mitä niistä voisi oppia. Toivottavasti nämä varotoimenpiteet jäävät kohdallani turhiksi, mutta kuten eräs Estonian turmasta selvinnyt matkustaja sanoi:

Olin valmistautunut onnettomuuteen, ja onnettomuus tuli. Se ei silti tarkoita yhtikäs mitään. Kyse on sattumasta ja tilastoista. Monet ihmiset katsovat pelastusreitit. Suurin osa heistä ei koskaan joudu käyttämään niitä. Johdatuksen sijaan puhuisin mieluummin lottoamisesta. Jos haluaa voittaa lotossa, ensimmäiseksi on pistettävä kuponki sisään. Olin lotonnut, ja Estonian kohdalla rivi täsmäsi.

Miten Estonian onnettomuus on vaikuttanut sinuun?

Jyväskylä—Tampere—Jyväskylä (ja vähän etelämmäksikin)

Menneenä viikonloppuna ajoin elämäni ensimmäiset kunnolliset maantiereissut. Autokoulussa maantiellä lähinnä “käydään”, jotta homma tulee selväksi, mutta maantieajoa koulussa tuli kaikkinensa vain muutama kymmenen kilometriä. Ohittamisessakin olin vielä täysi neitsyt (simulaattoriohituksia ei lasketa). Reissun päätarkoitus oli ajotaidon kartuttamisessa ja ajoneuvon testaamisessa, mutta hyötyajoakin siinä tuli: autoni laajenenttu takakontti oli paluumatkalla täynnä tavaraa. (Toki vierailin samalla äitini luona Tampereella, mutta koska sen olisi voinut hoitaa julkisillakin, ei sitä voi laskea hyötyajon perusteeksi.)

Jyväskylä—Tampere 20.3. klo 16–18

Lähdin perjantaina noin klo 15 Agorasta. Ajoin ensiksi Keljon Prismaan, jossa täytin tankin, pesin lasit ja vaihdoin pyyhkijän sulat. Rengaspaineita en malttanut tarkistaa, sillä se oli juuri huollossa pari päivää aiemmin tehty. Ei mitenkään yllättäen ruuhka oli karmea. Lisäksi uusissa sulissa oli “helppokäyttöinen” valmiiksi asennettu adapteri, ja aikani pähkäiltyäni tajusin, että se adapteri oli Ladani kannalta turha – mutta aikaa meni. Pääsin lopulta maantielle noin kello 16.

Kokemattomuuteni näkyi varsinkin alkuvaiheessa huonona nopeudensäätelynä. Ei ihme, että minua jatkuvasti ohiteltiin. Jossain vaiheessa rupesin ajamaan järjestään mittarinopeudella rajoitus+10 km/h, jonka jälkeen ohitukset lakkasivat (toisaalta en myöskään itse alkanut saavuttaa muita, joten ilmeisesti ajelin jonon nopeutta). Koska kameratolpat eivät välähdelleet, en ilmeisesti syyllistynyt kovin pahaan ylinopeuteen.

Vähän ennen Jämsän liikenneympyrää on rakenteilla eritasoliittymä, ja työmaa ohitetaan varsin hurjalla ohitustiellä. Joku aika sitten lehdessäkin oli juttua siitä, kuinka jotkut hurjastelevat sen läpi – mutta itse en meinannut uskaltaa aina ajaa edes rajoitusnopeudella tuolla kapealla, mutkaisella ohitusreitillä. Melkein heti rääkin jälkeen meninkin Jämsän Shellille juomaan kahvia.

Lähes koko matka Jyväskylästä Jämsään ajettiin 80 km/h:n tiellä. Tilanne muuttui Jämsän jälkeen, ja yleisin rajoitus tuolla matkalla olikin 100 km/h. Näin pääsin itsekin ohituskaistoja kokeilemaan saavutettuani ensin yhden ja sitten toisenkin yhdistelmäkuorma-auton. Täytyy sanoa, että keskikaistalla varustettu ohituskaistatie on varsin miellyttävä ajaa.

Reitti ysitieltä P-Tulliin kulkee ensiksi Teiskontietä, jossa opasteiden mukaan ajoin oikealla kaistalla. Kekkosentien risteyksen jälkeen yllättäen seuraamani opasteet (Tampere-talo) vaihtuivatkin vasemmalle kaistalle, ja jouduin tekemään nopean kaistanvaihdon. Päädyin kolmiajorataisen tien keskimmäiselle ajoradalle. Sampolan risteyksen läpi pääsin varsin helposti Itsenäisyydenkadulle, josta sitten Attilan kulmasta käännyin Yliopistonkadulle. Käännyin vielä Tullinkadulle tarkoituksena ajaa P-Tullintoriin käyttäen Pinninkadun sisäänajoa, mutta se mokoma olikin kielletty! Tein nopean uukkarin Tullintorin pihalla ja palasin Yliopistonkadulle, josta seuraamalla hattupeemerkkejä päädyin lopulta P-Tulliin. Se oli P-Tullintoria 50 senttiä vuorokaudessa kallimpi, mutta en halunnut seikkailla lisää. Perillä olin auringonlaskun aikaan eli noin puoli seitsemältä.

Kiertoajelu Tampere—Kalvola—Tampere 21.3. klo 15–17

Lauantaina noin kello 15 lähdimme äidin kanssa siirtämään autoa parkkitalosta äidin kotitalon eteen – tuo kadunvarsipaikka kun muuttuu lauantaina maksuttomaksi kello 16. Ajattelimme myös käydä saman tien tutustumassa johonkin vähän kauempana olevaan paikkaan, ja päädyimme ajelemaan Hämeenlinnan suuntaan ilman suurempia suunnitelmia. Matka P-Tullista ensin Yliopistonkadulle, sitten Kalevantielle ja Kanslerinrinteen ja Ratapihankadun kautta Viinikankadulle meni ongelmitta. Myös etukäteen pelkäämäni Viinikan liikenneympyrä (joka ei muuten mikään liikenneympyrä ole) meni sujuvasti, ja pääsimme ilman kommelluksia Helsingin suuntaan vievälle moottoritielle (kolmostie).

Heti moottoritien alussa oli muutama liikennemerkki, joissa käskettiin varautumaan pysähtymään. Mitään pysähtymistarvetta ei kuitenkaan vastaan tullut. Matka eteni moottoritiellä varsin yksitoikkoisesti, pääosin ohitettavana mutta myös muutaman kerran ohittajana. Yksi ohittaja palasi kaistalle ihan minun eteeni ja kääntyi melkein heti poistumiskaistalle (ARGH!). Varsin pian huomasin, että moottoritiehen turtuu, ja jouduin oikein kunnolla tekemään töitä skarppina pysymisen kanssa: olo oli kuin pelaisi videopeliä.

Parikymmentä kilometriä ennen Hämeenlinnaa aloin ihmetellä auton pomppimista. Pidin todennäköisenä, että kyse oli tien huonosta kunnosta mutta jännitin auton kestämistä. Poistuinkin moottoritieltä heti ensimmäisen huoltoaseman vastaan tullessa eli Kalvolan liittymässä – mutta onnistuin sitten hukkaamaan reitin itse huoltoasemalle! Mielestäni opastus sinne oli puutteellista, mutta en palannut tarkastamaan. Käännyin hetken mielijohteesta vanhalle kolmostielle (nykyisin seututie 130) kohti Tamperetta ja totesimmekin, että tätä tietä on kiva ajaa takaisin.

Yllättäen seututiellä oli huomattavasti miellyttävämpää ajaa kuin moottoritiellä. Seututie 130 on varsin hyvälaatuinen kahdeksankympin tie ja maisemat olivat mitä mainioimpia. Välttelin moottoritielle takaisin ajamista – kerran jopa niin paljon, että ajoimme vahingossa Nekalan ympäri. Lokintaipaleelta Iidesrannalle käännyttäessä häikäistyin auringosta ja eturengas kopsahti katukiveykseen – ilmeisesti kuitenkin vahingoittumatta.

Viinikan liikenneympyrästä ajoin Tampereen valtatien kautta Hatanpään valtatielle. Sitten sain harjoitella kaista-ajoa oikein kunnolla: ensiksi piti ajaa vasemmalla kaistalla, koska oikea kaista oli joukkoliikennekaista. Sitten kääntyäkseni Hatanpään valtatieltä Vuolteenkadulle minun piti ryhmittyä oikeassa reunassa alkavalle uudelle kääntyvien kaistalle – siis ajaa joukkoliikennekadun yli uudelle kaistalle. Vuolteenkadulla piti taas heti kääntymisen jälkeen ryhmittyä vasemmalle kaistalle Rautatienkadulle kääntymistä varten. Loppumatka (Rautatienkatu–Suvantokatu–Tuomiokirkonkatu) olikin sitten varsin helppoa kaupunkiajoa yksisuuntaisilla, kapeilla kaduilla.

Tampere–Jyväskylä 22.3. klo 16–18

Auton lastaamista varten ajoin Tuomiokirkonkadulta ensiksi Hämeenkadun, Itsenäisyydenkadun, Yliopistonkadun, Kalevantien, Rautatienkadun, Suvantokadun, Tuomiokirkonkadun ja Verkatehtaankadun kautta äitini asuintalon sisäpihalle. Oli muuten ensimmäinen kerta kun ajoin ahtaan porttigongin läpi. Suorempikin reitti olisi ollut, mutta en halunnut ryhmittyä Hämeenkadulla bussin eteen kääntyäkseni suoraan Rautatienkadulle.

Käänsimme takapenkit nurin, jolloin auton tavaratila laajeni varsin isoksi. Lastiksi tuli äidin ullakolta joukko lapsuudenaikaisia tavaroitani. Kun tavaratila tuli täyteen, tarkastin vielä renkaiden ilmanpaineet ja säädin ajovalojen korkeuden täyden lastin mukaiseksi. Matkaan pääsin lopulta noin kello 16.

Porttigongista poistuin yksisuuntaiselle Verkatehtaankadulle. Kadun päästä on sallittua kääntyä vain oikealle, joten ajoin Rautatienkatua yhden korttelinvälin verran ja käännyin sitten Otavalankadun kautta takaisin Tuomiokirkonkadulle. Hämeenkadulla käännyin suoraan vasemmalle kaistalle, sillä oikea oli bussikaista. Ajoin suoraan rautatien ali Itsenäisyydenkadulle ja sieltä edelleen suoraan Teiskontielle, edelleen vasemmalla kaistalla. Kekkosentien liittymän kohdalla jouduin opasteita seuratakseni vaihtamaan nopeaan tahtiin kahteen kertaan oikealle kaistalle. Kävin vielä Teiskontien Nesteellä tankkaamassa, pesemässä lasit sekä lisäämässä pesuvettä.

En pidä kiihdytyskaistoista. Minulla on aina sellainen pieni pelko päässä, että en pääsekään liittymään ajoissa – ja mitä sitten tehtäisiin? Tällä kertaa kuitenkin liittyminen ysitielle oli varsin helppoa. Heti rampin mutkan lopussa vaihdoin kolmoselle ja laitoin kaasun pohjaan; noin 80 km/h:n nopeudessa katsoin taakseni ja huomasin, että tilaa oli, ja minä sekä kaksi takanani ollutta autoa liityimme samanaikaisesti.

Nopeusnäyttötaulu on loistava keksintö. Ysitiellä sellainen on pian Teiskontien liittymän jälkeen vähän ennen moottoritien muuttumista moottoriliikennetieksi. Sovitin mittarinopeudekseni 100 km/h mittaria lähestyessäni. Pahaksi onnekseni takanani ajanut auto otti sen ohituskäskynä, ja mittarin ohitimme rinta rinnan. Nyt en edelleenkään tiedä, kuinka paha mittarivirhe autossani on.

Jossain Oriveden ja Jämsän välillä ajelin yksikseni, kun alkoi sataa lunta. Kokemattomana otin lumisateen varovasti – testailin pitoa jarruilla silloin tällöin, ja ajelin muutenkin hieman rajoitusta hitaammin. Taakseni muodostui ennen pitkää jono, ja jonon etummainen ei selvästikään tykännyt ajotavastani – hän ohitti minut pitkällä suoralla, jossa vastaantulija näkyi noin puolen välin kohdalla.

Yhden vaaratilanteen kohtasin. Lähestyin mäen harjaa, jonka takaa tuli autojono. Yhtäkkiä huomasin, että jonossa ollut bussi ajoi keskiviivan päällä. Siirryin lähes pientareelle, mikä oli ihan hyvä idea, nimittäin bussin takana tullut pikkuauto ohitti jotain traktoria puoliksi minun kaistallani!

Muuta mainitsemisen arvoista lienee kaksi pitkää taloelementtikuljetusta, jotka tulivat vastaan.

Kotiin pääsin kello 18:n jälkeen. Lastin purkamisessa kestikin sitten oma aikansa.

Lopuksi

Sen huomaa, että ajotaito kehittyy alkuvaiheessa nopeasti. Oloni oli matkalle lähtiessä varsin jännittynyt, mutta palatessa olin jo hyvinkin tottunut maantieajoon. Itse asiassa se on aika yllättävänkin kivaa.

Auton huoltoa

Kuten aiemmin mainitsin, pyysin autoni huollosta kustannusarviota Oilboysin Keljon-korjaamolta. Vaikka kävin autoa näyttämässä ja huhuilinkin sen perään sähköpostitse, kustannusarviota ei ole vieläkään kuulunut.

Viikko sitten sain Ladan edustajan Delta-Auton mainoskirjeen, jossa mainostettiin vanhemmille autoille tarkoitettua plus-huoltoa. Kirje antoi huollolle täsmällisen hinnan (149 euroa), väitti sen olevan räätälöity juuri minun Lada Samara -autolleni (jopa rekisterinumero oli mainoksessa mainittu!) ja vastaavan määräaikaishuoltoa ollen kuitenkin sitä halvempi. Leimakin huoltokirjaan luvattiin. Noh, kun ei Oilboysistä kuulunut mitään ja kun tarjous vaikutti kohtuulliselta, varasin eiliselle iltapäivälle huoltoajan.

Vein auton Deltan hoteisiin tiistaina alkuiltapäivästä. Ajoin ensiksi harhaan. Deltalla on nimittäin kolme sisäänajoa, joista ensimmäisen vieressä oli kyltti “huoltoon tulevat autot” ja nuoli tien suuntaisesti kohti muita sisäänajoja; ajoin siksi ensimmäisen ohi. Kun kummankaan muun sisäänajon kohdalla ei ollut ajo-ohjetta, meni pasmani hieman sekaisin ja jatkoin matkaa. Ajoin lopulta Itä-Päijänteentien läpi ja kävin kääntymässä Tuohitien päässä. (Vasta muutaman risteyksen läpi ajettuani tajusin että nehän ovat tasa-arvoisia risteyksiä! ja rupesin katselemaan oikella tarkemmin. Väistämisvelvollisuussokeudesta autokoulun teoriatunneilla varoitettiinkin.) Ajoin Deltan pihaan ensimmäisenä vastaan tulleesta sisäänajosta ja parkkeerasin nappisilmä-Ladan ja Fiatin viereen. Vasta autosta noustuani tajusin, että se ensimmäisen sisäänajon kohdalla ollut kyltti käski ajamaan ko. sisäänajosta sisään eikä ohittamaan ko. sisäänajoa! Pihan puolelta kyltin merkitys oli selvä: se osoitti huoltoon tulevien autojen parkkipaikan.

Huollon palvelupisteessä saamani mainos paljastui harhaanjohtavaksi. Kyseinen hinta ei suinkaan ollut omalle autolleni räätälöity vaan “alkaen”-hinta. Samaralle sama palvelu olisi 30 euroa kalliimpi. Lisäksi selvisi, miksi se on määräaikaishuoltoa halvempi (90.000 km:n huolto Samaralle kuulemma n. 500 euroa): joitakin isompia töitä ei siihen sisälly. Urputin huollon herralle harhaanjohtavasta markkinoinnista ja harkitsin huollon peruuttamista. Halusin kuitenkin hoitaa huollon pois päiväjärjestyksestä, joten annoin auton huollettavaksi. Plus-huollon lisäksi sovittiin tehtäväksi pesulaitteen korjaus, kaasupolkimen palautuksen korjaus ja mittaristovalon korjaus.

Hain auton eilen iltapäivällä. Mittaristovaloja eivät kerenneet korjata (vaatii koko kojetaulun avaamisen). Muuten hommat oli hoidettu ja laskukin oli siedettävä:

Lada-plushuolto 120 €
ilmansuodatin 11 €
sytytystulpat 15,60 €
öljynsuodatin 8,88 €
moottoriöljy 20,52 €
ongelmajätemaksu 3 €
lisätyöt 80 €

Yhteensä siis 259 euroa. Mitään noottia en saanut huollolta, joten ilmeisesti mitään akuuttia lisäkorjattavaa eivät löytäneet. Mikä on ihan kiva – auto pitää katsastaa viimeistään ensi kuussa.

Leiman olivat lyöneet huoltokirjaan 90.000 km:n kohdalle mutta kirjoittaneet että kyseessä oli plus-huolto eikä 90.000 km:n määräaikaishuolto. Huoltokirjaa selatessani huomasin, että tämä auto on ollut Jyväskylän Deltan hoteissa ennenkin – ja löytyi sieltä minua palvelleen herrankin allekirjoitus vuodelta 2003.

Noh, innoissani käytin pesulaitetta Deltalta Agoralle ajaessani. Muutama tunti myöhemmin kotimatkalla pesulaite ei taaskaan toiminut. Ihmettelin asiaa kotipihassa pelti auki. Kiinnitin huomiota siihen, että pesunestesäiliö oli puolillaan vaikka plus-huoltoon kuuluu sen täyttäminen. Ajoin Kukkumäen Teboilille, ostin pari litraa pesunestettä ja täytin säiliön. Kaksi minuuttia myöhemmin säiliö oli taas puolillaan.

Soitin tänä aamuna Delta-autolle ja kerroin, että pesulaite ei toimi. Huollon herra esitti, että ehkä se on jäätynyt, aamullahan oli seitsemän astetta pakkasta. Teoria ei minulle kelvannut, sillä huomasin ongelman nollakelissä eilisiltana. Sain kehoituksen tuoda auton näytille, ja niin teinkin. Delta tarjosi minulle kahvit sillä aikaa kun huolto katsoi autoa. Lopputulos: toimiva tuulilasinpesulaite eikä euroakaan lisälaskua.

Osoittautui, että pesulaitteessa oli useampikin vika, joita ei ilmeisesti eilen huolto ollut huomannut. Ensinnäkin säiliö oli osittain halki niin, että se piti vain puolet nesteestä sisällään. Toisekseen venttiilit, jotka jakavat veden tuulilasille, takalasille ja ajovaloille, olivat jumissa. Tämänaamuisessa takuukorjauksessa tuulilasille johtava putki siirrettiin suoraan pumppuun kiinni venttiilit näin ohittaen. Näin tuulilasin pesu toimii nyt luotettavasti, mutta muut pesut eivät lainkaan. Laitteen kunnollinen korjaus vaatisi säiliön ja venttiilien vaihtamisen (runsaan sadan euron paukku Deltan hinnoilla), mutta tämä korjaus on liikenneturvallisuuden kannalta riittävä.

Muuten, sain pari viikkoa sitten vihdoinkin autopaikan kotipihasta. Se on kylmäpaikka pihan takaosassa – vieressä seisoo lumeen hautautunut auto ja pari pipiä saanutta vanhempaa autoa (ja nyttemmin myös yksi uuden näköinen auto). Pihaliittymä on erittäin vaarallisessa paikassa, sillä se on heti mutkan takana mutkan sisäpuolella. Näkyvyyttä haittaavat valtavat lumivallit (ja kesälläkin se, että piha on tietä korkeammalla). Olen kerran melkein ajanut kolarin, kun näin viime hetkellä olosuhteisiin nähden varsin kovaa kadulla ajaneen auton. Muutenkin Sienitie on varsin vaarallisen tuntuinen tie, paljon näköesteitä ja vieläpä useita autoja parkissa keskellä huonon näkyvyyden mutkaa!

Lopuksi teoriapähkinä: Saako tästä kääntyä vasemmalle? (Klikkaa kuvaa niin saat suuremmaksi.)
[Valokuva Ahlmaninkadun päässä olevasta liikenneympyrästä]

Autoilu on kallista

Laskeskelin tuossa juuri, että suoraan autoiluun olen laittanut nyt (maksuperusteisesti laskettuna) 3.559,36 euroa. Siitä 1.676 euroa on ajokortin kustannuksia (jotka siis jakautuvat koko ajouran kustannuksiksi), 1.600,17 euroa on tämänhetkisen auton pitkävaikutteisia kuluja (ostohinta, tarvikkeet ym.) ja 283,19 euroa on lyhytvaikutteisia kuluja (bensiini, pysäköinti, vakuutukset, auton viranomaismaksut). Kun olen ajanut tuolla autolla n. 500 km, kilometrikustannus nousee korkeaksi, riippuen toki paljon laskutavasta: 712 snt/km (kokonaiskustannus), 71 snt/km (jaksotettu kustannus: ajokortti 40 v, auton pitkävaikutteiset 2 v) taikka 57 snt/km (lyhytvaikutteiset kustannukset). Todellinen marginaalikustannus lienee noin 25 snt/km (vakuutukset ja verot suoriteperusteella sekä bensat; ei ota huomioon huolto- ja korjauskuluja).

Olen ajellut lähinnä kaupungissa – vain pari kertaa olen uskaltautunut maantielle. En nimittäin halua lähteä pidemmille reissuille ennen kuin auto on saanut huoltoa. Siksi ei liene yllättävää, että karkea kulutusarvo on 10 litraa satasella, eli tämän Samaran normaali kaupunkikulutus. Arvio on karkea, koska en tajunnut ottaa auton ostettuani ylös kilometrilukemaa, mutta jotain 500 km on tullut ajeltua.

Kävin eilen näyttämässä Ibidmobiilia Oilboysin Keljon korjaamolla kustannusarviota varten. Autossa on puolisen tusinaa vikaa, joita korjaamon nuorukaisen kanssa katseltiin, plus haluan teetättää siihen määräaikaishuollon. Saan kustannusarvion ensi viikolla, kunhan pomo palaa töihin ja tarvittavien osien (mm. kuljettajan penkki – rikoin sen ihan itse varomattomuuttani, muut olivat jo ostohetkellä autossa, vaikka en niitä silloin huomannutkaan) hinta selviää, mutta tyyris satsi se tulee olemaan – nuorukaisen karkea arvio oli 800 euroa.

Karkea arvio sai minut tolaltani, mutta en sitä tajunnut itse tilanteessa. Ajoin korjaamolta ensin Prisman ABC-automaatille tankkaamaan ja sieltä töihin Agoraan (pienen lenkin kautta). Ajoni oli kovin kulmikasta, ja vasta siitä tajusin, että taisin olla järkyttynyt. Loppumatkasta, Vapaudenkadun alamäessä Lounaispuiston kohdalla jouduin tukalaan tilanteeseen, kun en ollut varustautunut edessäni ajaneen auton kääntymiseen vasemmalle joten ajoin varsin kovaa – tosin rajoituksen mukaisesti &ndash ja voimakas jarrutukseni meni lukkojarrutukseksi kaikkine siihen liittyvine spektaakelimaisine efekteineen. Olen aika ylpeä siitä, että osasin käyttää rattia ja jarrua niin, että auto ei yrityksistään huolimatta kääntynyt poikittain. Noh, edelläni ajanut auto syystä tai toisesta keskeytti kääntymiseen valmistautumisen (nolottaa ajatella sitä vaihtoehtoa, että kaveri katsoi peiliin ja arveli minun tulevan perästä läpi) ja ajoi suoraan, mikä laukaisi tilanteen. Edelläni ajanut auto kääntyi Hannikaisenkadulle seuraavasta risteyksestä.

Näitä tilanteita tuntuu sattuvan aika usein. Lohduttavaa on muistella autokoulun teoriatunnilla esitettyä väitettä, että kokenutkin kuski tekee virheen kerran kahdessa minuutissa – ja se muistutus, että jos joskus tuntuu, että ei tee enää lainkaan virheitä, niin se on pelottava merkki (niitä ei enää itse huomaa).

Ensimmäinen kerta, kun uskaltauduin koeajon jälkeen maantiepätkälle, oli torstaina 19.2. Ajoin iltapäivällä joskus neljän jälkeen Mattilanniemestä Rantaväylälle ja sieltä nelostien kautta Palokkaan. Ruuhka oli karmea, ja jono mateli satasen alueella kahdeksaakymppiä. Palokanorren hidastuskaistalla jouduin yhtäkkiä jarruttamaan noin 20–30 km/h vauhtiin kauan ennen kuin tieolosuhteet sen vaativat – nimittäin koko ramppi oli tukossa autojonosta, joka mateli ryömittämisvauhtia. Pysähdyin itse jonon päähän, joka silloin sijaitsi kaistan päässä, ja takanani oli useita autoja. Hirvittää ajatella, minkälaista moottoritieltä poistuminen oli niille, jotka tulivat liittymän kohdalle jonon tukkiessa hidastuskaistankin! Noh, matelemalla päästiin liikenneympyrään asti, joka oli yllättäen tyhjä autoista, vaikka kaikilla ympyrääntuloteillä olikin karmea jono. Tämän salaisuus oli joukko liikenteenohjaajia, jotka huolehtivat siitä, että kaikista suunnista jono vetää, vaikkakin hitaasti. Ihmettelin vähän, miksi näin kova ruuhka, mutta kotiin tultuani sain kuulla, että Palokan Kodin Terra avattiin juuri tuona päivänä.

Eilen olisi ollut autokoulun järjestämä liukkaanradan päivä, jonne kaksi tuttuani ja myös erään lukemani blogin kirjoittaja kuulemma menivät. En itse uskaltautunut vielä maantiematkalle Ibidmobiilin kanssa (enkä oikeastaan halunnut esitellä toistaiseksi korjaamatonta autoani entisille opettajilleni!), joten jätin sen reissun väliin. Harmittaa kyllä vähän.

Jos muuten haluatte tosioloissa testata liukkaan kelin taitojanne, niin menkääpä liukkaalla (mielellään lumisateessa) Keskussairaalantielle (keskustan suuntaan) ja kääntykää sieltä Länsi-Päijänteentielle. Sitä käännöstä en ole kertaakaan saanut menemään puhtaasti. Siinä onneksi käännytään nuolivirheillä, joten tilaa mokailuun on ihan kivasti.