Tag Archives: terveyspalvelut

Socialized vaccination – a narrative

Such was the scene I arrived at on Wednesday last week at the municipal health center at Kyllö, Jyväskylä, Finland. A queue extended a hundred meters beyond the door. It was not hard to guess what it was about, as it had been announced that the pandemic influenza A/H1N1 vaccine would be administered there to people in specific risk groups from 10 am to 3:30 pm.

I should explain here the Finnish health care setup. There are three parallel systems – a comprehensive public health care system maintained by the municipalities to standards set by the state, a network of private for-profit health care providers, and a national foundation dedicated to university student health care. Employers are required by law to provide a minimal level of health care to their employees, and most of them also provide, free of charge to the employees, access to near-comprehensive general-practice-level care; most employers buy this service from the for-profit providers. The public system suffers from resource starvation at the general-practice level but provides excellent care in the central hospitals that handle the difficult cases.

Anyway, the H1N1 vaccine is only available through the public system and through the foundation – free of charge if you qualify for the vaccine, and no amount of money buys it for you in this country if you don’t. Thus, I and many others, normally cared by the employee services, found ourselves queuing up at a public health care institute. And clearly, the public health care system was overwhelmed on that first day.

When I entered the queue, its tail was a traffic hazard. Fortunately, the queue moved faster than new people arrived thereafter, and the hazard ended. The queue moved surprisingly fast – it took me one hour to advance the 100 meters to the door. Even so, this was a failure in the system – there is no good reason to have people with underlying illnesses (and we all had them, to qualify for the vaccine) stand around in freezing cold weather for an hour!

Once, a nurse came and asked us if any of us was 63 years old or older. Apparently no-one was, since no-one was asked to leave (they will be vaccinated later). Later, another nurse asked everyone in the queue outside to show their KELA cards – KELA is the national health insurance system, and its card carries information about extra coverage one qualifies for due to underlying illnesses.

Eventually, I reached the door. Two guards stopped anyone who tried to enter directly, sidestepping the queue, and let in only those who had legitimate business other than vaccination. The main hall was full of people, and I quickly realized that the queue took a full circle inside the hall to reach the multiplexing point. It took me another hour to slowly advance my way though the hall. At the multiplexing point, I was asked to wait a bit, and then I was assigned a vaccination room and a waiting number.

Some twenty minutes later I was called in. The vaccination room I was assigned to was a nurse’s office. Two nurses were there, one who would administer the vaccine, and another at the computer, to keep a record. I gave them my KELA card, and shed my coat and my outer shirt, and bared my left shoulder. I was quickly given the pandemic vaccine; there was no question I was qualified for it, not with my obesity being obvious.

Then they asked what my diagnosis was. “Prmarily I’m here because of my obesity,” I said. “But I also have paroxysmal atrial fibrillation.”

“That’s not what your KELA card says,” accused the nurse at the computer.

“The diagnosis is so new,” I countered. “There has been no time to do the paperwork for KELA.” (And indeed, I later learned, it would come up in my next checkup in the spring.)

They stared at each other.

“I can show you my prescriptions,” I said, making no move for them.

Stares.

I stared back.

“Do you want the seasonal vaccine or not?” asked the nurse with the injectors.

I lauged briefly. “I might as well.” It had, honestly, never crossed my mind that I might qualify.

She injected me on my right shoulder. “You should stay in out there for ten minutes.”

I picked up my clothes and found the cafeteria with coffee and pastry.

Then the real fun started. Next day, I woke with horrible upper back pain. The thermometer showed mild fever; but since i didn’t have any respiratory symptoms, I decided to go to work. In the evening, turning in bed was excruciatingly painful. It took days for the pain to subside.

I left the building three hours after I arrived at the end of the queue. What? You think that’s excessive? So do I and many others; queuing feels so Soviet Union! But honestly, while it did take time, it worked. I am vaccinated; are you?

Tiedättehän mitä tarkoitan

Ehdokasnumerot tulivat tänään. Oma numeroni on 429. Muistakaahan äänestää myös varjovaaleissa, käytössänne on ääni päivässä riippumatta siitä, missä asutte.

Tiede on ainoa luotettava keino saada yleispätevää tietoa mitattavasta todellisuudesta. Toisaalta on paljon sellaisia mitattaviakin väitteitä, joiden todenperäisyydestä ei ole luotettavia tutkimuksia. Viime aikoina tämä problematiikka on puhututtanut eräissä piireissä, kun on keskusteltu hyväksyttävistä terveyden- ja sairaanhoitomenetelmistä.

Sitä joko vihaa tai rakastaa. Niinpä sillä on monta nimeä: vaihtoehtohoidot, uskomushoidot, huuhaa, täydentävät hoidot, luontaishoidot, … Millä nimellä tätä nyt kutsuisi… tiedätte kyllä, mitä tarkoitan, Echinaforcea, homeopatiaa, vyöhyketerapiaa, jne jne jne.

Esimerkiksi homeopatia. Se on vaihtoehtohoitomuodoista sikäli poikkeuksellinen, että sen taustateoria on melko selvää huuhaata. Silti en sulje pois sitä vaihtoehtoa, etteikö se voisi ehkä joissakin tapauksissa toimia jollakin muulla mekanismilla – vaikka olen sen suhteen aika skeptinen. Jos nyt kuitenkin hetkeksi oletan, että homeopatialla on ne vaikutukset kuin sillä väitetään olevan, niin ongelmat eivät lopu siihen: homeopatia on ymmärtääkseni oireenmukaista hoitoa eli jos potilas ei koe olevansa sairas, häntä ei pidä homeopatian mukaan hoitaa. Itseäni tämä hirvittää ns. hiljaisten tappajien takia: koululääketiede tuntee monia hitaasti eteneviä sairauksia ja oireyhtymiä, jotka tulevat oireisiksi vasta silloin, kun on käytännössä liian myöhäistä. Olisikin mielenkiintoista tietää, minkälaisessa suhteessa puhtaasti homeopatialla hoidettujen henkilöiden kuolleisuus on koululääketieteen mukaisesti hoidettujen kuolleisuuteen.

Jokainen hoitakoon itseään kuten haluaa, mutta kun ryhdytään pohtimaan, minkälaisia hoitoja saa myydä muille taikka millaiset hoidot ansaitsevat julkisen vallan tukea, ruvetaan puhumaan politiikkaa.

Oma mielipiteeni on, että ensisijaisesti hoidon pitää perustua tieteellisesti tutkittuihin menetelmiin. Valtaosa näistä menetelmistä kuuluu ns. koululääketieteeseen, ja niistä voi lukea esimerkiksi Duodecimin käypä hoito -suosituksista. Osa tutkituista menetelmistä ovat joko huonoja taikka huonosti tunnettuja. Monet niistä saavat kannatusta vaihtoehtolääkityksestä kiinnostuneilta ihmisiltä.

Jos tutkittua hoitoa ei ole, se ei auta tai se tuottaa enemmän vahinkoa kuin hyötyä, on aika harkita, voidaanko sairauden kanssa elää tai onko syytä riskeerata sellaisiin hoitoihin, joiden toimivuutta ja haittapuolia ei tunneta. Monet vaihtoehtohoidot voivat tällöin hyvinkin olla järkeviä testattavia, ja jotkut ovat kokeneet saaneensa niistä apua.

Sairauksien ennaltaehkäisyssä tilanne on periaatteessa sama kuin sairauden hoidossa, mutta siellä tutkimustieto on usein reilusti epävarmempaa ja tulkinnanvaraisempaa, joten tila vaihtoehtohoidoille on vastaavasti suurempi.

Minusta tässä on seuraavanlaisten poliittisten linjausten paikka: a) vaihtoehtoisten hoitomuotojen tutkimukseen on panostettava myös julkista rahoitusta painottaen niitä hoitoja, joista on positiivisia onnistumistarinoita; b) hoitomenetelmiä pitää pyrkiä tuomaan valtavirtakäyttöön sitä mukaa kun positiivista tutkimusnäyttöä tulee; c) hoitomenetelmiin, joista tutkimusnäyttö on negatiivinen tai se puuttuu, pitää suhtautua nuivasti.

Hammaslääkärikokemuksia

Kirjoittelin muutama viikko sitten ensimmäisestä hammaslääkärikäynnistäni vuosikymmeneen. Silloin olin ymmärtävinäni että hammaslääkäri haluaisi poistaa kaikki viisaudenhampaani, mutta aikoja varattiin operaatioille vain kaksi.

Ensimmäinen operaatioaika oli viime viikon torstaina. Hammaskiven poisto ja yläviisaudenhampaan vetäminen pois menivät sutjakkaasti, kivuttomasti ja lähinnä puudutusaineen aktivoitumista odotellen. Puudutus ei tuntunut lainkaa, ei pistona eikä muutenkaan, eikä sen poistumista huomannut kuin kivun lisääntymisestä. Operaation jälkeen olin heti taas toimintakunnossa, kunhan haavaa suussa piti varoa muutaman päivän ajan. Se haava tuntuu olevan jo täysin parantunut, kun tätä kirjoitan.


Kuva ei liity tarinan tapahtumiin. Kuvaaja Omar Omar, käytetään Creative Commons -luvalla.

Toinen operaatioaika oli eilen keskiviikkona. Hammaslääkärini lähetti minut suu- ja leukakirurgian erikois(hammas)lääkärille (hepulla näyttäisi olevan sekä erikoislääkärin että erikoishammaslääkärin pätevyys), jota kehui paljon paremmaksi kuin hän itse on. Noh, tämä erikoislääkäri katsoi suuhun ja sanoi leikkaavansa pahasti hajalla olevan alaviisaudenhampaan pois, sillä sen ottaminen tavanomaisin keinoin voisi pahimmassa tapauksessa kestää tuntikausia. Sain kipupillerin, pensiliiniä ja suuhuuhteen, ja sen jälkeen minut peiteltiin suojapeitteellä, jossa oli aukko vain suulle. Puudutus tuntui hurjalta, mutta itse operaatio oli – parin lisäpuudutuspiikin jälkeen – kivuton ja itse asiassa paljon edellistä poistamista helpomman tuntuinen, kun edes hampaan repimistä en tuntunut. Sain vahvat kipulääkkeet ja antibioottikuurin ja määräyksen olla sairauslomalla loppuviikko. Kaikesta huolimatta tämäkin operaatio oli aika helpon tuntuinen ja kivuton (kunnes puudutus lakkasi illalla!).

Mitään puhetta tulevista operaatioista ei ollut kummallakaan kerralla, joten varmaankin ymmärsin hammaslääkäriäni väärin silloin ensimmäisellä kerralla.

Nämä kolme käyntiä maksoivat yksityisellä seuraavasti: ensimmäisellä käynnillä oli hampaiden tarkastus ja röntgen, yhteensä 104,04 €, toisella käynnillä hammaskiven poisto ja hampaan poisto, yhteensä 77,80 €, ja kolmannella kerralla hampaan poisto leikkauksella, yhteensä 196,30 €. Näiden lisäksi jouduin maksamaan leikkauksen jälkihoidon lääkekuluja 10,40 €. Yhteensä siis hoidot tulivat maksamaan 388,54 €. Kaikki nämä hinnat ovat Kela-korvausten vähentämisen jälkeen.

Asiakkaan käyttäytymistä ohjaa se hinta, jonka hän itse maksaa, joten palvelujen hinnalla ennen Kela-korvausta ei ole juurikaan merkitystä yksityisen terveydenhuollon kysynnän kannalta. Niinpä kysynnän ja tarjonnan laki (olettaen, että markkinalla on kilpailua, mitä toki jonkin verran onkin) vaikuttaa nimenomaan hintaan Kela-korvauksen jälkeen. Jos Kela-korvaukset yhtäkkiä poistettaisiin yhtälöstä, asiakasmaksut nousisivat Kela-korvauksen verran välittömästi, mikä johtaisi kysynnän huomattavaan laskuun (kun hinnasta tulee asiakkaalle liian kova, hän vaihtaa yksityiselle maksettavan korvauksen julkisella puolella kärsittävään jonotukseen). Rationaalisesti toimivat yritykset vastaisivat tähän laskemalla hintoja niin, että asiakkaita tulee lisää, mutta koska he eivät enää saisi Kelan korvausta, he eivät enää pysty tarjoamaan palveluita yhtä halvalla kuin aiemmin. Lopputulema olisi hieman nykyistä kalliimmat palvelut, joita on tarjolla hieman nykyistä huonommin. Sen selvittäminen, kuinka paljon on “hieman”, vaatisi tätä tarkempaa lukujen murskausta. Itse asiassa täysin vastaavasti, tosin toki toiseen suuntaan, ilmeisesti kävi, kun Kela-korvaukset tulivat lääkärinpalkkioihin.

Henkilökohtaisesti tunnen hieman syyllisyyttä, kun yksityistä laskuani tuetaan valtion varoista, mutta kyllä kokonaisuuden kannalta on parempi, että tukea annetaan, sillä se parantaa kilpailevien terveyspalveluiden tarjontaa.

Yksityisestä terveydenhuollosta

Kävin eilen hammaslääkärissä.

Tuossa ei muuten olisi mitään ihmeellistä, mutta edellinen käyntikertani oli joskus 1990-luvun puolen välin paikkeilla, kun kävin kouluhammashuollossa viimeisen kerran. Kuten aina ennenkin, hampaani olivat silloin erinomaisessa kunnossa. Kun sitten yliopistossa hammashoitoon ei määrätty (ainoastaan pyydettiin), tämä näennäinen vapaus juovutti minut – sitä paitsi minullahan on hyvät hampaat, mitä väliä…


Näillä thaimaalaisilla hammaslääkärin tuoleilla ei ole mitään tekemistä kertomukseni kanssa. Kuva Matthias Sebulke (Wikimedia Commons).

Kelataan kymmenen vuotta eteenpäin:

Yksityinen hammaslääkärini moitti toista alaviisaudenhampaistani, se oli pahasti reikiintynyt. Tiesin sen toki itsekin jo etukäteen. Sen saa poistaa erikoishammaslääkäri, koska hermo on lähellä. Myös toinen alaviisaudenhammas joutaa poistaa, sekin erikoishammaslääkärin operaationa, se on hankalassa asemassa ja hammaslääkäri piri sitä riskihampaana. Yläviisaudenhampaat ovat paremmassa kunnossa, mutta nekin lääkäri haluaa poistaa, koska niiden puhtaanapito on ollut ongelmallista.

Mikäs siinä. Poistetaan. Samalla kerään jostain muutaman satasen ylimääräistä rahaa hammaslääkärin palkkioihin, juuri vaalien alla.

Minulla olisi ollut Jyväskylän yliopiston jatko-opiskelijana oikeus maksaa YTHS-maksu ja hakeutua ylioppilaiden hammashoitoon. Se tulisi halvemmaksi kuin yksityinen. Olennaisempaa minulle oli se, että en aio olla YTHS:n asiakas loppuelämääni. Halusin aloittaa pitkäaikaisen hoitosuhteen hammaslääkärini kanssa.

Olisin toki myös voinut hakeutua kaupungin hammashoitoon. Se olisi ollut minulle merkittävästi halvempaa kuin yksityinen ja YTHS. Toisaalta olisin saattanut joutua odottamaan hoitoa kuukausikaupalla: tämän vuoden talousarviossa kiireettömän jonon pituuden keskiarvon tavoite oli 24 viikkoa eli vajaa kuusi kuukautta. Yksityisellä jonotusaika on ollut sellaista viikon–kahden suuruusluokkaa, ja valittelivat että on poikkeuksellisen ruuhkaista.

En ymmärrä sitä ajattelua, jonka mukaan yksityinen terveydenhuolto pitäisi kieltää, että se muka veisi resursseja julkiselta terveydenhuollolta. On toki totta, että lääkäreistä on julkisella puolella pulaa, mutta sitä ei pidä ratkaista pakottamalla yksityisellä puolella toimivat lääkärit joko huonompiin työskentelyehtoihin tai luopumaan alasta.

Olennaisempaa minusta on huomata, että ne potilaat, jotka valitsevat yksityisen hoidon ovat yleensä vähintään keskituloisia ja siten verojen nettomaksajia, joten he ikään kuin maksavat hoidostaan kahdesti: kerran yksityiselle lääkäriasemalle palkkiona ja toiseen kertaan veroina, joilla ylläpidetään julkista terveydenhuoltojärjestelmää: julkinen terveydenhuolto ei menetä resursseja, kun minä valitsen yksityisen lääkäriaseman. Olennaista on myös muistaa, että Suomessa yksityinen terveydenhuolto keskittyy perusterveydenhuoltoon ja yksinkertaiseen erikoissairaanhoitoon. Vaativa erikoissairaanhoito tehdään aina julkisella puolella.

Jos julkisen puolen kiireettömän hoidon jonot eivät pitene (kuten käsittääkseni on) eikä järjestelmässä piile kestämätöntä työntekijöiden riistoa, joka voisi johtaa tilanteen äkilliseen kriisiytymiseen myöhemmin, (mistä en ole niin varma), tarkoittaa se, että julkisen puolen resurssit on mitoitettu oikein suhteessa hoidon tarpeeseen. Jonon pituus on olennaisesti velkaa, jota aiemmin on otettu, ja jonojen purkamiseen pitää suhtautua kuten velan lyhentämiseen, ei kuten käyttömenojen kasvattamiseen yleensä.

Tämäkin hammaslääkärini hämmästeli hyviä hampaitani. Tässähän melkein tuntee itsensä hevoseksi.

Kuinkahan monta sairaanhoitajaa konserttisalin hinnalla voisi palkata?

Toisinaan erilaisia kaupungin hankkeita kritisoidaan otsikon mukaisella retorisella kysymyksellä. Mutta mikä mahtaa olla oikea vastaus?


Jyväskylän ammattikorkeakoulun sosiaali- ja terveysalan yksiköstä valmistuu sairaanhoitajia.

Kunnallisen työmarkkinalaitoksen arvion mukaan sairaanhoitajan keskiansiot olivat vuoden 2007 alussa noin 2500 euroa kuukaudessa; lisätään siihen summamutikassa puolet sivukuluja, jolloin yhden sairaanhoitajan kustannus olisi noin 3800 euroa kuukaudessa. Konserttisalin kustannusarvioksi 20 miljoonaa euroa ei liene aivan huono. Yksinkertainen laskelma siis osoittaa, että konserttisalin investointirahalla saisi runsaat viisi tuhatta sairaanhoitajien henkilötyökuukautta eli noin 440 henkilötyövuotta. Jos konserttisalin ajattelee olevan kolmenkymmenen vuoden investointi, saisi investoinnin torppaamalla palkattua tusinan sairaanhoitajia samaksi ajaksi.

Asiaa voi laskea myös toisella tavalla. Jos konserttisali-investointi torpattaisiin ja siihen varatut rahat sijoitettaisiin tuottavasti, olisi sijoituksesta saatavissa erittäin karkeasti laskien keskimäärin miljoona euroa reaalisena tuottona vuodessa. Tällä rahalla voisi palkata edellä mainittujen laskelmien perusteella parikymmentä sairaanhoitajaa pysyvään tehtävään.

Laskelmat eivät ota huomioon konserttisalin käyttökustannuksia. Kumpikin laskelma olettaa, että sairaanhoitajien keskimääräiset reaaliansiot pysyvät samana hamaan tulevaisuuteen, mikä ei ole kovinkaan realistinen oletus. Jälkimmäinen laskelma olettaa lisäksi, että kaupunki kykenisi erittäin suureen kärsivällisyyteen kyseisen sijoituksen hoitamisessa: huonoina aikoina sijoitus voi tuottaa huomattavasti lyhytaikaisia tappioita, ja hyvinä aikoina se voi tuottaa merkittäviä voittoja, ja kaupungin pitäisi pitää pää kylmänä ja olla panikoimatta huonoina aikoina ja ahnehtimatta hyvinä. Kuinka todennäköistä se olisi?

Onko konserttisali 10–20 sairaanhoitajan arvoinen? Onko laskelmani päin persettä? Sana on vapaa kommenttipalstalla.