Tag Archives: rahasarja

Rahasarja #4: Hyödykeraha

Luethan myös sarjan aiemmat osat: 1. rahasta, 2. pankeista sekä 3. hyperinflaatiosta. Muokkasin tätä kirjoitusta vakavan asiavirheen ja muutaman kirjoitusvirheen korjaamiseksi 4.11.2010 klo 23.

Näyttää siltä, että rahatonta yhteiskuntaa ei ole juuri koskaan ollut. Yksi tai useampi hyödyke – ensiksi karja, vilja ja aseet ja muut sellaiset aktiivikäytössä olevat hyödykkeet, myöhemmin arvometallista valmistetut kolikot – saavuttaa missä tahansa yhteisössä ennen pitkää keskeisen aseman niin, että myyjät ottavat niitä maksuksi ilman, että he itse tarvitsevat niitä yhtään mihinkään muuhun kuin muille maksamiseen. Näin syntyy raha.

Esihistoriallisessa maatalousyhteiskunnassa karjan omistaminen oli yksi merkittävimmistä vaurauden muodoista. Niinpä karjalle voi syntyä (ja joskus syntyykin) tällaisessa yhteiskunnassa rahan asema. Tällaista karjarahaa oli vielä 1900-luvun alkupuolella käytössä paikoin Afrikassa. Yksi mielenkiintoinen piirre karjarahassa on, että kuten euroseteli on euroseteli huonokuntoisenakin, lehmän arvo rahana ei riipu sen iästä, koosta tai kunnosta. En yhtään ihmettelisi, jos rahakäyttöön valikoituisivat nimenomaan ne huonokuntoiset yksilöt; onhan niin, että hyvä raha pidetään mielummin säästössä kuin käytetään (“bad money drives out the good”, kuten sanotaan).

Muinaisessa Egyptissä, ennen kolikoiden yleistymistä, oli toimiva viljapankkijärjestelmä. Viljantuottajat tallensivat ylijäämätuotantonsa valtion ylläpitämään pankkiin; samaan paikkaan meni valtion keräämä verovilja. Maksuja suoritettiin yleisesti tekemällä pankkisiirtoja, siis vaihtamalla pankissa olevan viljan omistajatietoja.

Kolikoiden idean alkuperä ei ole kovin selvä. Yksi teoria on, että joku keksi leimata metallipalan tasalaatuisuuden ja -kokoisuuden takuuksi, mikä epäilemättä johti sen hyödyllisyyden kasvuun nimenomaan rahana käytettäessä. Epäilemättä tämä on yksi merkittävimmistä syistä, miksi kolikoita on historiassa käytetty vuosituhansia, mutta on epäselvää, onko tämä teoria kolikoiden alkuperästä lainkaan tosi.

Joka tapauksessa metallirahan hyödyllisyyden aiempiin rahatyyppeihin verrattuna ymmärsivät viimeistään muinaiset kreikkalaiset. Jokainen kaupunkivaltio löi ylpeänä omat rahansa, mutta vasta Aleksanteri Suuren isä teki kolikoista vallankäytön välineen toisaalta tekemällä siitä nimenomaan kuninkaan henkilökohtaisen symbolin ja toisaalta lyömällä jatkuvasti lisää rahaa sotilaidensa palkaksi. Rooma kopioi tämänkin innovaation helleeneiltä; Roomassa tapahtui myös maailman ensimmäinen dokumentoitu rahan arvon tuhoava inflaatiojakso. (Ohimennen voisi mainita, että kultakolikoiden laskeminen liikkeelle pahensi inflaatiota, ei parantanut sitä.)

Ensimmäiset varsinaiset setelit laskettiin liikkeelle 900-luvun Kiinassa, kun Song-dynastialla kävi kupari vähiin. Painokoneen voima tuli Kiinassa tutuksi: seteleitä laskettiin liikkeelle liikaa, mikä aiheutti seteleiden arvon romahduksen. Kuulemma seteleiden houkuttelevuutta yritettiin parantaa muun muassa parfyymien avulla. Kiina poltti näppinsä, eikä palannut paperirahaan ennen 1900-lukua.

Euroopassa setelien esiaste oli pulkka. Velka tai maksettu summa kaiverrettiin puukeppiin eli pulkkaan kaikkien tuntemalla tavalla ja sitten pulkka halkaistiin osittain niin, että molempiin puolikkaisiin jäi jälki kaiverruksista. Isompi puolikas jäi velkojalle tai maksajalle kantaosaksi ja pienempi osa jäi velalliselle tai maksajalle. Pulkka oli käytännössä väärentämätön: kaiverrukset ja halkaisu oli käsityönä tehty ja siten aina hieman erilainen, joten kahden eri pulkan osat eivät vastanneet toisiaan, jos ne painoi vastakkain.

Englannin valtiokonttori (exchequer) käytti pulkkia aluksi verojen maksukuittina, mutta ennen pitkää, erityisesti kolikkometallin käydessä vähiin, se alkoi tarjota pulkkia merkiksi ennakkoon maksetusta verosta eli valtion velasta. Tällaisia obligaatiopulkkia laskettiin ajan mittaan liikkeelle varsin paljon (jopa niin paljon, että kuningas kielsi valtiokonttoria lunastamasta niitä vuonna 1672 aiheuttaen näin Englannin orastavan pankkijärjestelmän taantumisen). Käytöstä pulkat poistuivat Englannissa vasta 1800-luvun alkupuolella, ja muualla Euroopassa niitä käytettiin paikoin vielä 1900-luvulla.

Perinteinen seteli on pankin liikkeelle laskema haltijavelkakirja: pankki sitoutuu maksamaan seteliä vastaan siinä mainitun summan käyvässä rahassa, siis metallikolikoina tai lyömättömänä metallina. Englannissa ensimmäiset pankkisetelit olivat pankkitoimintaa harrastaneiden kultaseppien liikkeelle laskemia. Periaatteessa pankilla tulee olla holveissaan riittävästi metallirahaa koko liikkeelläolevan setelikannan lunastamiseen. Tällöin seteli ei ole varsinaisesti rahaa vaan se on rahan – ehkäpä helppokäyttöisempi – korvike. Käytännössä pankit soveltavat rahasarjan toisessa osassa käsiteltyä osittaisvarantoperiaatetta, jolloin setelistä tulee aito osa rahajärjestelmää.

Valtiot ovat vuosituhansien ajan harrastaneet rahapetosta. Valtio saattaa vähentää huomaamattomalla määrällä metallikolikon painoa, jolloin kolikossa ei ole niin paljoa metallia kuin sen leimassa lukee. Se saattaa myös valmistaa kolikon jostain toisesta (halvemmasta) metallista kuin pitäisi ja vain laittaa oikeaa metallia hieman päälle. Tämän vuoksi menneinä aikoina oli tavallista leikata kolikosta pala pois, jolloin mahdollinen väärä sisämetalli paljastuu. Seteleiden yleistyttyä valtio helposti ryhtyi painamaan seteleitä enemmän kuin valtion pankin holvissa ollut metallimäärä antoi, virallinen seteli–metalli-vaihtokurssi huomioiden, oikeuden. Kaikkien tällaisten toimien motiivina on aina valtion halu verottaa piilevästi, ja niiden lopputuloksena on aina yleinen epäluottamus näitä rahoja kohtaan.

Tässä kuvattu rahajärjestelmä kulminoitui 1800-luvun lopulla kansainväliseen kultakantaan. Brittiläinen imperiumi oli loistonsa huipulla, ja punta oli koko maailman yhteinen kansainvälinen valuutta. Punta puolestaan oli milloin tahansa vaihdettavissa tiettyyn määrään kultaa. Punnan asema oli niin vahva, että se sai aikaan yleisen uskomuksen, että kultakanta on ainoa oikea tapa rakentaa raha. Muut valtiot apinoivat brittiläisiä ja sitoutuivat vaihtamaan valuuttaansa kiinteällä hinnalla kultaan, näin sitoen valuutan arvon kullan arvoon.

Kultakanta johti siihen, että valuuttojen väliset kurssit olivat kohtuullisen kiinteät. Kansainvälisen kaupan epätasapaino saattoi kammeta markkinakurssia pois kultakurssien perusteella määräytyvästä kiinteästä kurssista: Jos vaikkapa Iso-Britannia vei enemmän Suomeen kuin täältä toi, brittiläisille vientiyrityksille alkoi kerääntyä ylimääräisiä markkoja. Ne saattoivat sijoittaa ne Suomeen (ja näin usein tehtiinkin), mutta ennen pitkää ne ryhtyivät kotiuttamaan voittojaan. Helpointa oli vaihtaa markkoja suoraan punniksi; tämä johti Suomessa olevien puntien kysynnän lisääntymiseen ja siten punnan markkinakurssin vahvistumiseen suhteessa markkaan. Jos vahvistuminen oli tarpeeksi suurta, kannatti brittiläisten käydä sen sijaan vaihtamassa markkoja Suomen pankissa kultaan virallisella hinnalla, lastata tuo kulta laivaan, viedä kulta Englantiin ja vaihtaa se virallisella hinnalla punniksi ja pistää näin saatu valuuttakurssierosta syntyvä voitto (laivamatkan hinnalla vähennettynä) omaan taskuunsa. Tämä vähensi puntien kysyntää Suomessa ja siten palautti punnan kurssin lähelle kiinteää (kullan virallisista hinnoista määräytyvää) kurssia. Jos punnan kurssi ei ole tarpeeksi vahva, tulee laivamatkasta kalliimpaa kuin mitä tästä arbitraasista saisi tuottoa.

Maailmansotien jälkeen kultakantaan palattiin maailmanlaajuisesti vielä muutamaksi kymmeneksi vuodeksi varsin erikoisen Bretton Woodsin järjestelmän muodossa. Tässä järjestelmässä Yhdysvaltain dollarin arvo sidottiin kiinteällä kurssilla kultaan, mutta dollarin vaihtaminen keskuspankissa kultaan ei ollut enää mahdollista muille kuin toisten valtioiden keskuspankeille. Muut valuutat sidottiin Yhdysvaltain dollariin siten, että valuutalle kiinnitettiin kiinteä kurssi suhteessa dollariin, ja keskuspankit huolehtivat myymällä ja ostamalla dollareita siitä, että valuutan todellinen (markkina)kurssi poikkesi tästä kiinteästä kurssista korkeintaan sadasosan. Kiinteän kurssin sai vaihtaa vain, jos kauppatase oli rakenteellisesti vinoutunut. Suomi liittyi Bretton Woodsiin vuonna 1948 ja käytti devalvointimahdollisuutta sen jälkeen kahdesti (1957 ja 1967).

Bretton Woodsin järjestelmä murtui 1970-luvun alussa, kun Yhdysvallat ei enää kyennyt ylläpitämään kultakantaa. Sen jälkeen maailman rahajärjestelmä on ollut aivan toisenlainen kuin oikeastaan koskaan aiemmin (poikkeusoloja lukuunottamatta); puhutaan ns. fiatrahasta. Siitä seuraavassa rahasarjan osassa.

Rahasarja #3: Ratkaistaan kaikki ongelmat painamalla lisää rahaa!

Luepa ensiksi sarjan aiemmat osat: osa 1 rahasta ja osa 2 pankeista.

Eräänä päivänä kävi Pekka-mylläri vaimonsa kanssa Kaisa-parturin luona.

“Taksa on yksi esine per pää,” sanoi Kaisa.

“Niin paljon?”

“Se on ollut taksani jo kaksi vuotta, siitä lähtien kun Mikko otti esineet käyttöön. Kyllä te sen tiedätte.”

“Niin, mutta … ehkä meidän pitää sittenkin mennä Timon puheille.”

“Kuinka niin?”

“Hän leikkaa kolmen hiukset yhdellä esineellä. Hänen jälkensä ei ole kyllä yhtä hyvä kuin sinun, mutta …”

“Eikös Timo ole maanviljelijä?”

“Etkö ole kuullut? Timo myi peltonsa Matille pari viikkoa sitten.”

“Ja rupesi parturiksi?”

“Niin. Sanoi että hän on parempi parturi kuin maanviljelijä.”

Kaisa naurahti. “Se muuten voi olla tottakin.” Ja senkös takia minä olen saanut niin vähän asiakkaita viime aikoina, Kaisa ajatteli. “Noh, miten olisi, jos minä leikkaan teidän molempien hiukset yhdellä esineellä?”

“Se sopii hyvin!”


“Taasko sinä laajennat?” Risto kysyi Timolta.

“Jep. Sain Riitan kaupasta lisälainan, nyt kun kokous hyväksyi lainaustoiminnan laajennuksen.” Timo huokasi. “Tosin hinnat ovat taas nousseet. Ovatko kaikki saarelaiset alkaneet ahneiksi?”


1900-luvun alussa valtioiden liikkeelle laskemat setelit olivat pääsääntöisesti vaihdettavissa kiinnitettyyn määrään kultaa, raha oli niin sanotusti kultakannassa. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä useimmat sotaan osallistuneiden maiden keskuspankit lopettivat setelien lunastamisen kultaa vastaan estääkseen kullan valumisen pois keskuspankin hallusta ja siten setelirahan katoamisen kierrosta. Kaikissa sotivissa maissa hinnat nousivat sodan aikana hiukan. Sodan päätyttyä useimmissa sen hävinneissä valtioissa tilanne muuttui radikaalisti.

Saksassa tehtiin sodan lopun aikaan vallankumous vuonna 1918, pian Venäjän vallankumouksen jälkeen. Vaikka kumoukseen osallistui myös kommunisteja, lopputuloksena oli parlamentaarinen Weimarin tasavalta. Uusi Saksan tasavalta ei palannut kultakantaan, mahdollisesti koska Saksalle määrätyt valtavat sotakorvaukset piti maksaa enimmälti kullassa.

Kun Saksan valtio otti itselleen merkittäviä lisämenoja – erityisesti vuonna 1923 Ranskan ja Belgian valloittaman Ruhrin teollisuusalueen tuotannon ja työtekijöiden lakkoavustusten korvaamisen – otti se merkittävästi uutta lainaa keskuspankilta, joka puolestaan painoi lisää seteleitä. Saksan markan arvo romahti nopeasti: vuoden 1923 lokakuussa hinnat tuplaantuivat joka neljäs päivä. Samoihin aikoihin keskuspankki laski liikkeelle sadan biljoonan markan setelin – jonka todellinen arvo lasketaan sadoissa nykyeuroissa.

Tilanne rauhoittui vasta, kun vanhan rahan tilalle perustettiin uusi raha (yksi uusi markka vastasi yhtä biljoonaa markkaa), jonka takeena oli maa- ja teollisuusomaisuutta. Vähän myöhemmin Saksa palasi kultakantaan.

Kymmenkunta vuotta näiden traumaattisten tapahtumien jälkeen Hitler nousi valtaan. Tämä ei ole sattumaa.


1990-luvun lopulla Zimbabwen hallitus otti itselleen merkittäviä uusia kustannuksia: se osallistui Congon sisällissotaan 1998–2002 ja se toteutti epäonnistuneen maareformin. Valtion alijäämä rahoitettiin enimmälti keskuspankilta saadulla lainalla, ja keskuspankki puolestaan järjesti lainat painamalla seteleitä. Hintataso nousi karmeaa vauhtia lähes koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen. Vuonna 2007 Zimbabwe julisti hintojen nousun laittomaksi, mutta tällä ei ollut mitään vaikutusta. Marraskuussa 2008 hinnat tuplaantuivat joka päivä; isoin liikkelle laskettu seteli oli sadan biljoonan Zimbabwen dollarin seteli tammikuussa 2009 – mutta tässä vaiheessa dollari oli jo uudelleennumeroitu kolmasti.

Tilanne rauhoittui vasta, kun hallitus ensiksi salli ulkomaalaisten rahojen käytön Zimbabwen kotimaankaupassa ja lopulta lakkautti koko oman valuutan.


Ajatellaanpa ensiksi tilannetta, jossa liikkeessä oleva rahamäärä pysyy samana ja markkinoilla tarjolla olevat tavarat ja palvelut (sekä laatu että määrä) pysyvät samana. Kuvitellaan tilanne, jossa yksi ihminen saa hetkeksi haltuun kaiken liikkeellä olevan rahan ja kuluttaa sen kaiken kerralla.

Jos rahoja jäisi yli, markkinoilta ovat tuotteet loppuneet kesken. Tällöin myyjät nostavat hintojaan. Jos rahamäärä ja markkinoilla oleva tuotanto ovat pitkään olleet vakioita, on tällainen hintojen korjausliike tapahtunut jo aiemmin. Niinpä liikkeellä oleva rahamäärä ei voi olla enempää kuin se, mitä tarvitaan koko markkinoiden ostamiseen tyhjäksi.

Toisaalta jos rahat eivät riitä, kaikki myyjät ovat ylihinnoitelleet tuotteensa. Tällöin joillekin myyjille – kenties kaikille – jää varastoja myymättä, mikä saa heidät laskemaan hintojaan. Käsiteltävänä olevassa tilanteessa tällaisen hintojen korjausliikkeen on täytynyt tapahtua jo aiemmin. Niinpä liikkeellä oleva rahamäärä ei voi olla vähempää kuin se, mitä tarvitaan koko markkinoiden ostamiseen tyhjäksi.

Niinpä liikkeellä olevalla rahamäärällä pystyy ostamaan koko markkinoilla olevan tuotannon, mutta ei yhtään enempää. Sama pätee myös silloin, jos rahat eivät ole keskittyneet yhdelle henkilölle.

Nyt kuvitellaan tilanne, jossa jokaisen hallussa oleva rahamäärä maagisesti tuplaantuu. Voidaan toki ajatella, että jokainen laittaa tämän taivaalta tippuneen lottovoiton säästöön, mutta kuvitellaanpa tilannetta, jossa kaikki myös käyttävät saamansa ylimääräiset rahat. Ensiksi saattaa syntyä pulaa tuotteista, mutta nopeasti hinnat alkavat nousta. Kun tuosta kollektiivisesta lottovoitosta on kulunut tarpeeksi aikaa, voimme soveltaa yllä esitettyä päätelmää tähän uuteen tilanteeseen: kaikella liikkeellä olevalla rahalla pystyy ostamaan täsmälleen kaiken tarjolla olevan tuotannon. Jotta tämä olisi mahdollista, on keskimääräisen hintatason ollut pakko tuplaantua.

Mitä jos jokaiselta viedään puolet hallussa olevasta rahasta pois? Myynti tippuu heti, kun vanhoilla hinnoilla ei enää pysty ostamaan kuin puolet siitä, mitä aiemmin. Myyjät nopeasti laskevat hintojaan, ja myynti palautuu. Oletetaan nyt, että ihmiset eivät ryhdy tavallista säästeliäämmiksi tämän traumaattisen kokemuksen johdosta. Ennen pitkää uusi rahan määrä on ollut voimassa niin pitkään, että voimme taas soveltaa yllä esitettyä päättelyä. Hintataso on sekin puolittunut.

Nämä varsin keinotekoiset ajatusleikit havainnollistavat taloustieteellisen lain, jota kutsutaan rahan määrälliseksi teoriaksi (the quantity theory of money): reaalitalouden pysyessä samana hintataso määräytyy pelkästään liikkeellä olevan rahan määrän mukaan. Taloustieteellisen konsensuksen mukaan tämä pätee ainakin pitkällä aikavälillä, mutta lyhyen aikavälin vaikutuksista taloustieteilijät kiistelevät.

Tämän kirjoituksen alkupuolella saaren keskimääräinen hintataso nousi, eli tapahtui inflaatiota, koska tarjolla ollut rahamäärä nousi pankkilainoituksen kasvaessa. Yllä esitetyissä Saksan ja Zimbabwen tapauksissa hintataso nousi räjähdysmäisesti (ns. hyperinflaatio) koska rahan määrä kasvoi holtittomasti.

Jos rahan määrä pysyy samana, keskimääräinen hintataso muuttuu sitä mukaa kuin kansantalous kasvaa tai supistuu. Sarjan toisessa osassa saarella tapahtui hintatason laskua eli deflaatiota, koska talous kasvoi rahamäärän pysyessä suunnilleen vakiona.

Rahan määrä voi vähentyä kolmella tavalla.

Ihmiset saattavat alkaa säästämään tavallista enemmän. Jos tämä säästäminen tapahtuu laittamalla rahaa konkreettisesti jonnekin talteen (esimerkiksi lattialaudan alle), tuo säästetty raha katoaa kierrosta, jolloin hintataso laskee. Sama koskee myös säästämistä sellaisilla pankkitileillä, jota pankki ei voi käyttää antolainaukseen (esim. käyttelytili pankissa, jolta osittaisvarantoperiaate on kielletty). Sen sijaan säästäminen esimeriksi pitkäaikaisille määräaikaistileille taikka sijoittamalla tuottaviin liiketoimiin ei aiheuta rahan määrän pienenemistä.

Jos osittaisvarantoperiaatetta noudattavia pankkeja kaatuu merkittävässä määrin – tai jos ne joutuvat kaatumisuhan vuoksi määräämään lainoja ennenaikaiseen maksuun – pankkijärjestelmän antolainaus pienene, mikä osittaisvarantoperiaatteen voimassa ollessa tarkoittaa rahan määrän pienenemistä. Tämä oli yksi tekijä, joka teki Yhdysvaltain suuren 1930-luvun laman niinkin vakavaksi kuin se oli.

Rahaa voi myös – harvinaisissa tilanteissa – tuhoutua peruuttamattomasti. Tämä on tosin uhka vain rahajärjestelmissä, joissa rahana tai sen vakuutena on jokin korvaamaton hyödyke (esimerkiksi kulta tai hopea).

Hintatason yleisen laskun eli deflaation vaarana on ns. deflaatiokierre: kun ihmiset tajuavat, että hintataso on laskussa, he laittavat rahaa sukanvarteen odottamaan vieläkin pienempiä hintoja. Tämä puolestaan johtaa rahan kierrossa olevan määrän pienenemiseen ja deflaation pahenemiseen.

Rahan määrä voi lisääntyä useilla tavoilla.

Menneinä aikoina, kun rahana käytettiin jalometalleja kuten kultaa ja hopeaa tai niillä taattuja seteleitä, uuden suuren kulta- tai hopeaesiintymän löytyminen aiheutti inflaatiota.

Rahan merkittävässä laajuudessa tapahtuva väärentäminen aiheuttaa inflaatiota.

Osittaisvarantopankkien yleistyminen tai vähimmäisvarantovaatimuksen laskeminen lisäävät luottorahan määrää ja aiheuttavat siten inflaatiota.

Koska valtio yleensä kontrolloi keskuspankkia, se voi halutessaan rahoittaa kasvavat menonsa ottamalla velkaa keskuspankista. Keskuspankki joutuu tämän johdosta kasvattamaan liikkeellä olevan rahan määrää. Tätä kutsutaan valtion setelirahoitukseksi. Jos valtiossa toimii osittaisvarantopankkeja, keskuspankin rahan määrän lisäys ja inflaatio moninkertaistuvat pankkien lainanannon vaikutuksesta.

Valtion setelirahoitus on oikeastaan yksi verotuksen muoto. Koska sen seurauksena hinnat nousevat, valtion setelirahoituksella saatu tulo oikeasti rahoittuu sillä, että jokaisen lompakossa (tai vajaakorkoisella pankkitilillä) olevasta rahasta nipistetään pieni palanen pois. Mitä rikkaampi ihminen on, sitä todennäköisemmin hänen varallisuutensa on enimmälti kiinni reaalisijoituksissa, joihin inflaatio ei pure. Toisaalta inflaatio vähentää velallisen velkataakkaa.

Kaikissa hyperinflaatiotapauksissa, eli tilanteissa, joissa hintataso nousee niin nopeasti, että ansaittu raha on heti käytettävä jotta se ei ehtisi menettää liikaa arvostaan, on ollut taustalla valtion poikkeuksellisen suuren menolisäyksen setelirahoitus. Tämän – ja 1920-luvun Saksan pelottavan esimerkin – vuoksi Euroopan keskuspankilta on valtioiden setelirahoitus kokonaan kielletty.

Seuraavassa osassa käsitellään rahan historiaa.

Rahasarja #2: Pankki tekee rahaa

[YKsityiskohtakorjauksia 15.5.2010 klo 0:10 ja 11:50]

Luethan ensin sarjan ensimmäisen osan!

Vuodet kuluivat, ja Mikon luoman rahan ansiosta saaren asukkaat löysivät kaupankäynnin ilon ja hyödyn; monet asukkaat päätyivät erikoistumaan sen sijaan että olisivat tehneet sitä sun tätä, kuten ennen kaupan kukoistusta oli pakko.

Ongelmaksi muodostui ennen pitkää se, että rahaesineitä oli olemassa vain tuhat, eikä enempää voitu valmistaa. Saaren talouden kasvaessa hinnat laskivat ja yksi rahaesine oli turhan arvokas normaalin kaupankäynnin kannalta. Esineitä ei kuitenkaan voinut mitenkään pilkkoa osiin. Esimerkiksi Kaisan tukanleikkuuhinta oli laskenut niin, että yhdellä esineellä sai kolme tukanleikkuuta, ja perheet kävivät yleensä yhdessä leikkuulla, jotta rahaesineestä ei jäisi mitään käyttämättä.

Kauppias Riitta keksi ratkaisun. Hän painatti kymmenen tuhatta vakiomuotoista haltijavelkakirjaa kestävälle paperille. Kussakin luki: “Riitan kauppa vaihtaa kymmenen kappaletta tätä asiakirjaa yhteen Mikon rahaesineeseen.” Kissankokoisilla merkeillä kussakin paperissa luki “1 KYMMENYS”. Kun joku maksoi yhdellä rahaesineellä kolmen esinekymmeneksen arvoisen ostoksen, Riitta antoi tälle seitsemän kymmenysseteliä takaisin. Seteleillä saattoi maksaa myöhemmillä kauppareissuilla, taikka kymmenen seteliä saattoi halutessaan vaihtaa esineeseen.

Risto-seppä koputti kerran Kaisa-parturin ovelle ja pyysi tukanleikkuuta. Ristolla oli pitkä tukka, koska hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa tukanleikkuun kustannukset.

“Kelpaisiko sinulle,” Risto sanoi, “maksuksi kolme Riitan kaupan kymmenystä?”

Kaisa mietti hetkisen, ja sanoi sitten: “Toki minulle Riitan kaupan kymmenykset kelpaavat, asioinhan minäkin siellä. Mutta kyllä sinun pitää pitää maksaa viisi kymmenystä!”

Hinnaksi sovittiin lopulta neljä kymmenystä – hieman kalliimpi kuin kolme tukanleikkuuta yhdellä esineellä, mutta kolme kymmenystä olisi puolestaan ollut hieman halvempi, eikä Kaisa suostunut taksaansa alentamaan.

Varsin nopeasti Riitan kymmenykset tulivat esineiden rinnalle yleisesti hyväksytyksi rahaksi. Kauppa kävi taas mainiosti. Kymmenyksistä tuli niin suosittuja kaupankäynnissä, että Riitta otti käyttöön myös kymmenen kymmenyksen ja isompiakin seteleitä. Riitta oli kuitenkin tarkkana siitä, että hän laski liikkeelle vain niin monen kymmenyksen arvosta seteleitä, että hän tarvittaessa pystyisi ne kaikki lunastamaan hallussaan olevilla esineillä.

Eräänä kesänä Mikko oli lainannut kaikki esineensä muille saarelaisille, lukuunottamatta pientä määrää, jonka hän varasi omaan käyttöönsä. Kun sitten Risto-seppä tuli hakemaan uutta lainaa pajansa laajentamista varten, oli Mikon pakko kieltäytyä: ei ollut mitä lainata.

Risto meni seuraavaksi Riitan puheille. “Sinulla on kaapissasi niin paljon rahaesineitä, etkö voisi lainata minulle niitä sata?”

Riitta kieltäytyi heti. Kaapissa olevat esineet hänen oli pidettävä kaapissa, jotta hän pystyisi tarvittaessa lunastamaan kaikki kymmenykset. Mutta toisaalta … niiden monen vuoden aikana, jolloin Riitan kymmenykset olivat olleet käytössä, lunastuksia oli tehty suhteellisen vähän. Kaksi kolmannesta voisi hyvinkin turvallisesti lainata ulos.

Riitta kutsui koolle saarelaisten kokouksen.

“Olette varmastikin huomanneet, kuinka rahasta on pulaa. Mikko ei pysty luomaan uusia esineitä, joten hän ei pysty antamaan uusia lainoja – lainoja ei saa edes kannattavien investointien tekemiseen. Minulla on ehdotus, kuinka tämä ratkaistaan. Minulla on kaapissani runsaasti esineitä, jotka vain lojuvat siellä toimettomana. Periaatteessa tarvitsen ne kaikki siltä varalta, jos kaikki yhtäkkiä haluaisivat lunastuttaa kymmenyksensä. Niin ei kuitenkaan ole kertaakaan käynyt näiden monien vuosien ajan, ja niin kauan kuin kaikki ovat valmiita hyväksymään kymmenyksiä maksuksi, en näe syytä miksi esineet katoaisivat kaapistani koskaan.

“Aion aloittaa lainanannon. Lainaan kaapistani kaksi kolmasosaa siellä olevista esineistä kannattaviin hankkeisiin vakuuksia vastaan. Yhden kolmasosan jätän sinne tavanomaisten lunastusten varalta. Koska tähän sisältyy kuitenkin koko saarta koskeva pieni riski, haluan toimia avoimesti ja kerron tämän teille kaikille.

“Jos haluatte kieltää minulta tämän, se on tietenkin teidän oikeutenne. Mutta muistakaa, että rahasta on saarellamme pulaa.”

Pitkän väittelyn jälkeen kokous päätti yksimielisesti olla kieltämättä Riitan ehdottaman toiminnan. Riitta joutui kuitenkin lupaamaan säännölliset raportit saarelaisten kokoukselle, ja kolmannes lainojen arvosta piti aina olla kaapissa aitona rahaesineenä.

Risto oli ensimmäinen lainansaaja, sata esinettä. Pian ne saarelaiset, joilta Risto osti tarvikkeita ja palveluita laajennuksensa rakentamiseksi, toivat häneltä saamansa esineet Riitan kauppaan muuttaakseen ne kymmenyksiksi. Pian Riitan kaapissa oli sama määrä esineitä kuin ennen Ristolle annettua lainaa.

Riitta jatkoi lainaamista. Kuukauden kuluttua lainoja oli jo kolme kertaa niin paljon kuin kaapissa oli esineitä. Saarelaisten kokouksessa tämä herätti kysymyksiä.

“Miten sinulla voi olla 2700 esineen arvosta lainoja, kun kaapissa sinulla on ollut aina korkeintaan 900?” Kaisa ihmetteli. “Eikös lainoja voi olla päätöksemme mukaisesti vain 600?”

“Minun kaapissani on aina ollut esineitä vähintään kolmannes lainojeni arvosta,” Riitta vastasi. “Se oli kokouksen asettama raja.”

“Niin mutta miten tämä on mahdollista?”

“Lainaamani esineet ilmaantuvat yleensä nopeasti takaisin kymmenyksiksi vaihtamista varten.”

“No, paljonko olet antanut kymmenyksiä liikenteeseen?”

“Noin 2700 esineen arvosta.”

“Mutta sinun kaapissasi on vain 900 esinettä!”

“Niinpä, mutta kokouksemme salli minut lainaamaan osan esineistä ulos.”

Kokous lopulta hyväksyi raportin.


Saaren rahajärjestelmän ongelma tämän tarinan alussa oli se, että talous oli kasvanut mutta rahan määrä oli pysynyt samana. Syntyy deflaatiota, hintatason yleistä laskua. Deflaatio voi olla isompikin ongelma taloudelle, mutta tarinassa esiin nousee käytännön ongelma: saarelaisten ostolaskut jäivät usein alle yhden rahaesineen. Kun esinettä ei voo jakaa osiin, mitä teet?

Riitta-kauppias perusti saaren ensimmäisen talletuspankin. Talletukset olivat haltijatalletuksia, joiden todisteeksi annettiin vakioarvoisia haltijavelkakirjoja – asiakirjoja, joita kutsumme tavallisesti SETELEIKSI. Historiallisesti setelit ovatkin olleet yksityisten pankkien haltijavelkakirjoja. Nykyään seteleiden painaminen on kuitenkin valtioiden yksinoikeus.

Myös Riitan pankin käynnistyttyä rahan ainoa lähde oli Mikon keskuspankki. Kun kaikki Mikon rahaesineet olivat kierrossa, ei uusia lainoja saanut – ei edes erinomaisilla vakuuksilla, ei edes kalliilla korolla, ei edes erittäin tuottavaan investointiin.

Riitan toinen innovaatio oli modernin rahajärjestelmän perusta: osittaisvarantopankki (fractional resereve bank). Kuten moderni pankki, Riitta otti vastaan keskuspankkirahaa ja antoi vastineeksi pankin velkakirjan (Riitan tapauksessa seteleitä, modernissa pankissa pankkikortilla käytettävissä olevam talletuksen), ja sitten antoi suuren osan esineistään lainaksi. Kuitenkin ne samat esineet tuotiin pian uudestaan Riitalle seteleiksi muutettavaksi; niinpä Riitan toiminnan ansiosta liikkeellä oli kutakin rahaesinettä kohti useita rahaesineen arvoisia seteleitä.

Otetaanpa konkreettinen esimerkki. Pankki on ottanut säännöksi, että 50 % pankille setelin vastineeksi annetusta rahasta on jätettävä antolainauksesta vapaaksi.

pankkisetelit pankin hallussa oleva raha
Asiakas A vaihtaa pankissa 100 esinettä seteleiksi. 100 e 100 e
Asiakas B lainaa pankista 50 esinettä ja vaihtaa ne heti seteleiksi. 150 e 100 e
Asiakas C lainaa pankista 25 esinettä ja vaihtaa ne heti seteleiksi. 175 e 100 e
Asiakas D lainaa pankista 12 esinettä ja vaihtaa ne heti seteleiksi. 187 e 100 e
Asiakas E lainaa pankista 6 esinettä ja vaihtaa ne heti seteleiksi. 193 e 100 e

Huomaathan, kuinka pankkiseteleiden määrä lähestyy nopeasti 200:aa euroa, mutta pankin hallussa on edelleen vain samat A:n tallettamat 100 esinettä. Pankki luo rahaa!

Nykyaikana pankki ei vaihda käteistä velkakirjaksi vaan kirjaa sille tuodun käteisen asiakkaan pankkikorttiin kytketylle käyttelytilille. Analyysi ei tästä mihinkään muutu: voit aivan hyvin vaihtaa taulukossa “pankkisetelit” “pankkitalletukseksi” ja “esineet” “euroiksi”, ja taulukko toimii edelleen.

Sitä keskuspankkirahan määrää, joka pankilla on tosiasiassa hallussaan, sanotaan pankin varannoksi (reserves). Sitä murtolukua, joka kertoo, kuinka suurta osaa pankin vastuista (ulos annetut setelit tai käyttelytilien saldot) vastaava määrä keskuspankkirahaa pankin on pidettävä varantonaan, sanotaan vähimmäisvarantovaatimukseksi (minimum reserve requirement). Edellä esimerkissä se oli 1/2, tarinassa 1/3. Euroalueella se on 1/50 (2 %).

Pankin vähimmäisvarantovaatimus asettaa rajan sille, kuinka paljon rahaa pankin antolainaus voi luoda. Pankin vastuiden kokonaismäärän ei ole nimittäin mahdollista ylittää sitä määrää, joka saadaan jakamalla pankin varanto pankin vähimmäisvarantovaatimuksella. Esimerkissä varanto oli 100 euroa ja vähimmäisvarantovaatimus 1/2; vastuita (ulos annettuja pankkiseteleitä tai asiakkaiden käyttelytilien saldoa) sillä voi siten olla enintään 200 euroa (100 euroa jaettuna 1/2:lla).

Osittaisvarantopankin suurin riski on pankkipaniikki (myös “talletuspako”, englanniksi “bank run”), jossa pankin velkojat (he, joilla on pankin seteleitä hallussaan taikka talletuksia pankissa) menettävät luottamuksensa pankkiin ja liian suuri osa vaatii saamistensa takaisinmaksua. Jos pankilla on 100 euroa varantonaan ja 1.000 euroa talletuksia, pankki joutuu vaikeuksiin jos pankin asiakkaat haluavat nostaa lyhyessä ajassa yhteensä enemmän kuin 100 euroa. Pankkipaniikki kaataa pankin, ellei sitä valtion tai muun ulkoisen tahon puolelta pelasteta.

Pankkipaniikki kaataa pankin mutta samalla myös pankin velalliset. Jo paniikin uhka on velallisille myrkkyä. Kun pankki ei pysty lunastamaan seteleitään taikka täyttämään nostopyyntöjä tai jos se ennakoi joutuvansa poikkeuksellisen lunastus- tai nostomyrskyn kohteeksi eikä se saa muilta pankeilta tai keskuspankilta riittävää lainaa, sen täytyy vaatia velallisiltaan ennenaikaista takaisinmaksua.

Olethan lukenut oman pankkilainasi ehdot – pankilla on yleensä oikeus hädässä ollessaan määrätä laina heti maksettavaksi! Useimmat velalliset eivät yllättävää maksumääräystä pysty täyttämään, jolloin pankki joutuu ottamaan velan vakuuden haltuunsa. Suomen 1990-luvun lamassa monet terveet yritykset kaatuivat ja monet maksukykyiset perheet menettivät asuntonsa, koska pankit joutuivat kriisiin ja joutuivat määräämään lainoja ennenaikaiseen maksuun.

Osittaisvarantopankin moraalisuudesta on erilaisia mielipiteitä. Keskeiset kysymykset ovat pankin kyky luoda rahaa ikään kuin tyhjästä ja sen riski kaatua pankkipaniikissa. Itse pidän olennaisena sitä, että modernissa maailmassa (niin kuin tarinassakin) osittaisvarantoperiaate ei ole mikään salaisuus, ja valtion asettaman vähimmäisvarantovaatimuksen täyttymistä seurataan aktiivisesti. Ongelmalliseksi se muodostuu silloin, jos pankki salaa käyttää pienempää varantoa kuin mitä se on julkisesti lupautunut käyttämään. Kyse on siis mielestäni siitä, tapahtuuko osittaisvarantopankkitoiminta avoimesti vai vilpilliseti.

On myös hyödyllistä miettiä, miltä pankkimaailma näyttäisi, jos osittaisvarantoperiaate olisi kiellettyä. Käyttelytilien eikä tavanomaisten nostorajoituksettomien säästötilien saldoa ei pankki voisi käyttää lainkaan antolainaukseen; vain pitkäaikaiset määräaikaistalletukset sopivat tähän. Kun ihmisillä on kuitenkin tapana makuuttaa käyttelytileillä suuriakin summia, ovat ne kokonaan toimettomina pankin konkreettisessa tai kuvainnollisessa holvissa. Kansantalouden kannalta käyttelytilien “säästöt” ovat tällaisessa maailmassa suunnilleen yhtä hyödyttömiä kuin lattian alle piilotetut setelikasat. Osittaisvarantoperiaate mahdollistaa näidenkin rahojen antolainauksen normaaliin tapaan.

Seuraavassa osassa käsitellään rahan kokonaismäärän merkitystä.

Rahasarja #1: Raha on velkakirja

[Lopun johtopäätösosaa korjattu 13.5.2010 klo 23]

Olipa kerran pieni saari, jossa ei ole rahasta kuultukaan. Saarella asuivat muiden muassa maanviljelijä Mikko ja parturi Kaisa. Eräänä syksyisenä päivänä Mikko koputti Kaisan oveen ja pyysi hiustenleikkuuta. Hän näytti kärryssä raahaamaansa venhnäpakettia maksuksi.

“Mielelläni minä sinun hiuksesi leikkaisin,” Kaisa vastsi, “mutta minun viljavarastoni on täynnä.”

Mikon suu kääntyi mutrulle – hän oli niin toivonut saavansa hiuksensa leikattua.

Mutta! Kaisa sai älynväläyksen. “No, anna nyt se vehnäpaketti!” Ja niin Mikon hiukset lyhenivät sillä kertaa.

Hieman myöhemmin Kaisa meni vehnäpaketti ja rikkinäiset sakset mukanaan Risto-sepän puheille.

“Minä en hiustenleikkuuta tarvitse,” Risto huusi ja paiskasi oven kiinni.

Kaisa koputti uudestaan. “Minulla olisi vehnäpaketti maksuksi!”

Kaisan sakset tulivat korjattua, ja vehnäpaketti jatkoi matkaansa. Muutaman päivän kuluttua se oli kiertänyt koko saaren. Lopulta joku hyväntekijä toimitti sen kerjäläiselle, joka söikin hyvää leipää viikkojen ajan. Seuraavana keväänä Mikko koputti taas Kaisan oveen. “Minulla ei ole näin keväällä antaa sinulle viljapakettia.” Mikko otti taskustaan pienen eriskummallisen esineen. “Olet varmasti kuullut tämän esineen tarinan: se tippui taivaalta isoisäni aikaan. Kaikki tällaiset esineet ovat minun hallussani, eikä kukaan täällä osaa sellaista laatia. Lupaan antaa kenelle tahansa, joka tämän esineen minulle ensi syksynä takaisin tuo, paketillisen vehnää.”

Kaisa otti esineen ja leikkasi Mikon tukan. Esine kiersi kesän aikana koko saaren kolmasti, kunnes se päätyi syksyllä kerjäläisen laariin. Kerjäläinen vaihtoi sen Mikon luona vehnäpakettiin, ja söi oikein hyvin.

Mikko kaivoi varastostaan loputkin esineensä, kaikkiaan tuhat, ja maksoi niillä muilta saarelaisilta ostamiaan palveluita. Hän lupasi vaihtaa kunkin esineen seuraavana syksynä paketilliseen vehnää, ja laski tarkasti, että hänen todennäköinen satonsa riittää juuri ja juuri kattamaan nämä lupaukset.

Seuraavana syksynä Mikko otti vehnänsä maksuksi ainoastaan aiemmin liikkeelle laskemiaan esineitä. Koska hän myi koko satonsa nopeasti pois, kaikki esineet palasivat hänelle. Pian koko saaren väestö oli hänelle vihainen: he joutuivat palaamaan takaisin vaihtokauppoihin, kun esineitä ei enää ollut millä maksaa.

Risto-seppä puhkui: “Et voi vaatia kaikkia esineitä maksuksi kerralla! Meille ei jää yhtään esinettä! Sinun tulee antaa kaksi vehnäpakettia yhdellä esineellä, niin meille muille jää esineitä syksyisinkin!”

“Mutta enhän minä voi teille luvata enempää viljaa kuin mitä minun sadostani on myytäväksi!” Mikko vaikeroi. “Mitä minä teen jos joku tulee ostamaan viljaa vaikkapa viidelläkymmenellä esineellä sen jälkeen, kun koko satoni on jo myyty?”

Kaisalla välähti. “Mitä jos antaisit, Mikko, loput esineet meille muille lainaksi? Voisit lainata minulle vaikkapa kaksikymmentä esinettä jouluun asti.”

“Millä sinä maksat sen takaisin?”

“Esineillä tietenkin, minun parturiliikkeeni tuottaa paljon esineitä! Ja jos vaikka kävisi niin, että en pysty maksamaan takaisin, saat hakea sen vanhan piironkini, jota olet yrittänyt minulta vuosikaudet ostaa!”

Mikko mietti hetken. “Ja vaivanpalkkioksi annat minulle maksuttoman tukanleikkuun, eikös?”

“Kättä päälle.”

Varsin pian kaikki muutkin saarelaiset olivat hankkineet Mikolta esineitä lainaan, kukin oman maksukykynsä mukaan. Kultakin Mikko vaati vastapalveluksen, ja kukin lupasi takaisinmaksun vakuudeksi jotain arvokasta.

Vuodet kuluivat. Mikko viljeli maitaan, myi satonsa syksyisin ja lainaili ylimääräiset maksuesineitään saarelaisten käyttöön. Ennen pitkää Mikko kyllästyi pohtimaan, mitä hän voisi keneltäkin pyytää lainan vastapalvelukseksi – pitihän hänen huolehtia siitä, ettei suututtanut yhtä saarelaista antamalla toiselle saarelaiselle lainaa liian pientä vastapalvelusta vastaan. Niinpä hän päätyi pyytämään, että lainan erääntyessä kukin palauttaisi hieman enemmän maksuesineitä kuin oli lainaksi saanut.

Hyvin harvoin Mikko pääsi – tai joutui, miten vain – ottamaan haltuunsa lainan vakuudeksi annetun omaisuuden. Jos näin tapahtui, hän sai lainaamansa esineet takaisin myymällä omaisuuden jollekulle toiselle. Varsin usein joku saarelainen tuli eräpäivänä Mikon puheille vain sovitun koron verran maksuesineitä mukanaan, ja sopi lainan jatkamisesta. Suurin osa esineistä pysyi näin kierrossa.

Niin saarelle syntyi raha ja keskuspankki.


Euroalueen rahajärjestelmä on huomattavasti tarinan saaren järjestelmää monimutkaisempi, mutta peruside on sama. On keskuspankki, joka laittaa rahaa kiertoon lainaamalla sitä vakuuksia ja korkoa vastaan niille, joilla on sekä rahantarvetta että vakuuksia. Euroopan keskuspankki laittaa rahaa kiertämään myös ostamalla markkinoilta arvo-osuuksia, mutta yleensä se vaatii, että myyjä ostaa omaisuuden sovittuna päivänä takaisin sovittuun hintaan; tällöinkin kyse on tosiasiassa siitä, että rahaa annetaan velaksi.

Periaatteessa keskuspankki – Mikko tai EKP – voisi milloin tahansa päättää olla antamatta uutta velkaa. Tällöin vanhojen velkojen erääntyessä kierrossa olevan rahan määrä pienenee, kunnes – mikäli velanantoa ei uudestaan aloiteta – raha katoaa kokonaan kierrosta. Tämän suurin vaikutus on normaalin kaupankäynnin muuttuminen mahdottomaksi, jolloin saari – tai Eurooppa – joutuu palaamaan vaihdantatalouteen. Käytännössä toki jokin muu rahajärjestelmä syntyisi nopeasti vanhan tilalle.

Raha on velkaa; ei kuitenkaan siinä mielessä, että rahan haltija olisi jollekulle velkaa. Pikemminkin raha on haltijavelkakirjan kaltainen otus: sillä, jolla on rahaa, on saaminen joltakulta. Joskus raha on kirjaimellisestikin liikkeellelaskijan vastattava haltijavelkakirja, kuten Mikon ensimmäisessä yrityksessä luoda rahaa: kukin esine oli syksyllä vaihdettavissa pakettiin vehnää. Useimmiten näin ei nykyisin ole – ei ole euron kohdalla, eikä tarinassakaan Mikon myöhemmässä keskuspankkitoiminnassa. Raha on kuitenkin myös tällöin haltijavelkakirja, mutta se ei kohdistu enää liikkeellelaskijaan (EKP tai Mikko) vaan koko kyseistä rahaa käyttävään talousalueeseen.

Kun työnantajani maksaa minulle palkkani, vajaat kaksi tuhatta euroa nettona kuukaudessa, minulla on erittäin hyvä syy olettaa, että voin noita euroja vaihtaa tavaroihin tai palveluihin. Minulla on siis saaminen, minun hallussani on velkakirja, josta vastaa koko euroalueen tavara- ja palvelutuotanto kokonaisuutena. Samalla tavalla, kun tarinan Kaisa ottaa vastaan rahaesineen maksuna hiustenleikkuusta, hänellä on syy olettaa, että hän saa vaihdettua tuon rahaesineen tavaraan tai palveluun: hän saa koko saaren tuotannon osaan kohdistuvan haltijavelkakirjan.

Mikon esineet eivät ole sinänsä arvokkaita (eihän ne muuten olisi saaneet lojua Mikon ullakolla vuosikymmeniä). Sen arvo rahana seuraa pelkästään siitä, että muut saarelaiset ottavat esineitä vastaan maksuksi. Sama pätee euroon: eurokolikolla ja eurosetelillä – ja vielä pahempaa, euromääräisellä talletuksella – ei ole mitään arvoa sinänsä, niiden arvo johtuu pelkästään siitä, että niillä voi maksaa. Joskus rahalla on myös itsenäistä arvoa – historiassa tämä oli itse asiassa tavallista, oli käytössä niin hopearahaa, kultarahaa kuin kultakantaan sidottua setelirahaa – mutta tällainen ns. hyödykeraha on nykyaikana harvinainen.

Seuraavassa osassa tarkastelen sitä, miten muut pankit kuin keskuspankki luovat rahaa.