Rahasarja #1: Raha on velkakirja

[Lopun johtopäätösosaa korjattu 13.5.2010 klo 23]

Olipa kerran pieni saari, jossa ei ole rahasta kuultukaan. Saarella asuivat muiden muassa maanviljelijä Mikko ja parturi Kaisa. Eräänä syksyisenä päivänä Mikko koputti Kaisan oveen ja pyysi hiustenleikkuuta. Hän näytti kärryssä raahaamaansa venhnäpakettia maksuksi.

“Mielelläni minä sinun hiuksesi leikkaisin,” Kaisa vastsi, “mutta minun viljavarastoni on täynnä.”

Mikon suu kääntyi mutrulle – hän oli niin toivonut saavansa hiuksensa leikattua.

Mutta! Kaisa sai älynväläyksen. “No, anna nyt se vehnäpaketti!” Ja niin Mikon hiukset lyhenivät sillä kertaa.

Hieman myöhemmin Kaisa meni vehnäpaketti ja rikkinäiset sakset mukanaan Risto-sepän puheille.

“Minä en hiustenleikkuuta tarvitse,” Risto huusi ja paiskasi oven kiinni.

Kaisa koputti uudestaan. “Minulla olisi vehnäpaketti maksuksi!”

Kaisan sakset tulivat korjattua, ja vehnäpaketti jatkoi matkaansa. Muutaman päivän kuluttua se oli kiertänyt koko saaren. Lopulta joku hyväntekijä toimitti sen kerjäläiselle, joka söikin hyvää leipää viikkojen ajan. Seuraavana keväänä Mikko koputti taas Kaisan oveen. “Minulla ei ole näin keväällä antaa sinulle viljapakettia.” Mikko otti taskustaan pienen eriskummallisen esineen. “Olet varmasti kuullut tämän esineen tarinan: se tippui taivaalta isoisäni aikaan. Kaikki tällaiset esineet ovat minun hallussani, eikä kukaan täällä osaa sellaista laatia. Lupaan antaa kenelle tahansa, joka tämän esineen minulle ensi syksynä takaisin tuo, paketillisen vehnää.”

Kaisa otti esineen ja leikkasi Mikon tukan. Esine kiersi kesän aikana koko saaren kolmasti, kunnes se päätyi syksyllä kerjäläisen laariin. Kerjäläinen vaihtoi sen Mikon luona vehnäpakettiin, ja söi oikein hyvin.

Mikko kaivoi varastostaan loputkin esineensä, kaikkiaan tuhat, ja maksoi niillä muilta saarelaisilta ostamiaan palveluita. Hän lupasi vaihtaa kunkin esineen seuraavana syksynä paketilliseen vehnää, ja laski tarkasti, että hänen todennäköinen satonsa riittää juuri ja juuri kattamaan nämä lupaukset.

Seuraavana syksynä Mikko otti vehnänsä maksuksi ainoastaan aiemmin liikkeelle laskemiaan esineitä. Koska hän myi koko satonsa nopeasti pois, kaikki esineet palasivat hänelle. Pian koko saaren väestö oli hänelle vihainen: he joutuivat palaamaan takaisin vaihtokauppoihin, kun esineitä ei enää ollut millä maksaa.

Risto-seppä puhkui: “Et voi vaatia kaikkia esineitä maksuksi kerralla! Meille ei jää yhtään esinettä! Sinun tulee antaa kaksi vehnäpakettia yhdellä esineellä, niin meille muille jää esineitä syksyisinkin!”

“Mutta enhän minä voi teille luvata enempää viljaa kuin mitä minun sadostani on myytäväksi!” Mikko vaikeroi. “Mitä minä teen jos joku tulee ostamaan viljaa vaikkapa viidelläkymmenellä esineellä sen jälkeen, kun koko satoni on jo myyty?”

Kaisalla välähti. “Mitä jos antaisit, Mikko, loput esineet meille muille lainaksi? Voisit lainata minulle vaikkapa kaksikymmentä esinettä jouluun asti.”

“Millä sinä maksat sen takaisin?”

“Esineillä tietenkin, minun parturiliikkeeni tuottaa paljon esineitä! Ja jos vaikka kävisi niin, että en pysty maksamaan takaisin, saat hakea sen vanhan piironkini, jota olet yrittänyt minulta vuosikaudet ostaa!”

Mikko mietti hetken. “Ja vaivanpalkkioksi annat minulle maksuttoman tukanleikkuun, eikös?”

“Kättä päälle.”

Varsin pian kaikki muutkin saarelaiset olivat hankkineet Mikolta esineitä lainaan, kukin oman maksukykynsä mukaan. Kultakin Mikko vaati vastapalveluksen, ja kukin lupasi takaisinmaksun vakuudeksi jotain arvokasta.

Vuodet kuluivat. Mikko viljeli maitaan, myi satonsa syksyisin ja lainaili ylimääräiset maksuesineitään saarelaisten käyttöön. Ennen pitkää Mikko kyllästyi pohtimaan, mitä hän voisi keneltäkin pyytää lainan vastapalvelukseksi – pitihän hänen huolehtia siitä, ettei suututtanut yhtä saarelaista antamalla toiselle saarelaiselle lainaa liian pientä vastapalvelusta vastaan. Niinpä hän päätyi pyytämään, että lainan erääntyessä kukin palauttaisi hieman enemmän maksuesineitä kuin oli lainaksi saanut.

Hyvin harvoin Mikko pääsi – tai joutui, miten vain – ottamaan haltuunsa lainan vakuudeksi annetun omaisuuden. Jos näin tapahtui, hän sai lainaamansa esineet takaisin myymällä omaisuuden jollekulle toiselle. Varsin usein joku saarelainen tuli eräpäivänä Mikon puheille vain sovitun koron verran maksuesineitä mukanaan, ja sopi lainan jatkamisesta. Suurin osa esineistä pysyi näin kierrossa.

Niin saarelle syntyi raha ja keskuspankki.


Euroalueen rahajärjestelmä on huomattavasti tarinan saaren järjestelmää monimutkaisempi, mutta peruside on sama. On keskuspankki, joka laittaa rahaa kiertoon lainaamalla sitä vakuuksia ja korkoa vastaan niille, joilla on sekä rahantarvetta että vakuuksia. Euroopan keskuspankki laittaa rahaa kiertämään myös ostamalla markkinoilta arvo-osuuksia, mutta yleensä se vaatii, että myyjä ostaa omaisuuden sovittuna päivänä takaisin sovittuun hintaan; tällöinkin kyse on tosiasiassa siitä, että rahaa annetaan velaksi.

Periaatteessa keskuspankki – Mikko tai EKP – voisi milloin tahansa päättää olla antamatta uutta velkaa. Tällöin vanhojen velkojen erääntyessä kierrossa olevan rahan määrä pienenee, kunnes – mikäli velanantoa ei uudestaan aloiteta – raha katoaa kokonaan kierrosta. Tämän suurin vaikutus on normaalin kaupankäynnin muuttuminen mahdottomaksi, jolloin saari – tai Eurooppa – joutuu palaamaan vaihdantatalouteen. Käytännössä toki jokin muu rahajärjestelmä syntyisi nopeasti vanhan tilalle.

Raha on velkaa; ei kuitenkaan siinä mielessä, että rahan haltija olisi jollekulle velkaa. Pikemminkin raha on haltijavelkakirjan kaltainen otus: sillä, jolla on rahaa, on saaminen joltakulta. Joskus raha on kirjaimellisestikin liikkeellelaskijan vastattava haltijavelkakirja, kuten Mikon ensimmäisessä yrityksessä luoda rahaa: kukin esine oli syksyllä vaihdettavissa pakettiin vehnää. Useimmiten näin ei nykyisin ole – ei ole euron kohdalla, eikä tarinassakaan Mikon myöhemmässä keskuspankkitoiminnassa. Raha on kuitenkin myös tällöin haltijavelkakirja, mutta se ei kohdistu enää liikkeellelaskijaan (EKP tai Mikko) vaan koko kyseistä rahaa käyttävään talousalueeseen.

Kun työnantajani maksaa minulle palkkani, vajaat kaksi tuhatta euroa nettona kuukaudessa, minulla on erittäin hyvä syy olettaa, että voin noita euroja vaihtaa tavaroihin tai palveluihin. Minulla on siis saaminen, minun hallussani on velkakirja, josta vastaa koko euroalueen tavara- ja palvelutuotanto kokonaisuutena. Samalla tavalla, kun tarinan Kaisa ottaa vastaan rahaesineen maksuna hiustenleikkuusta, hänellä on syy olettaa, että hän saa vaihdettua tuon rahaesineen tavaraan tai palveluun: hän saa koko saaren tuotannon osaan kohdistuvan haltijavelkakirjan.

Mikon esineet eivät ole sinänsä arvokkaita (eihän ne muuten olisi saaneet lojua Mikon ullakolla vuosikymmeniä). Sen arvo rahana seuraa pelkästään siitä, että muut saarelaiset ottavat esineitä vastaan maksuksi. Sama pätee euroon: eurokolikolla ja eurosetelillä – ja vielä pahempaa, euromääräisellä talletuksella – ei ole mitään arvoa sinänsä, niiden arvo johtuu pelkästään siitä, että niillä voi maksaa. Joskus rahalla on myös itsenäistä arvoa – historiassa tämä oli itse asiassa tavallista, oli käytössä niin hopearahaa, kultarahaa kuin kultakantaan sidottua setelirahaa – mutta tällainen ns. hyödykeraha on nykyaikana harvinainen.

Seuraavassa osassa tarkastelen sitä, miten muut pankit kuin keskuspankki luovat rahaa.