Lectio praecursoria

Arvoisa kustos,
kunnioitettu vastaväittäjä,
hyvät kuulijat:

lectio-slides-0

Jokaisella meistä on salasanoja, jotka suojaavat meidän omia tietojamme ja varmistavat, että kukaan ei pysty esiintymään meinä ilman lupaamme. Salasana voi kuitenkin turvata tietojamme ja identiteettiämme vain, jos ohjelma toimii oikein sen tarkastaessaan.

lectio-slides-1

Sattuipa muutama vuosi sitten niin, että eräs tietokoneohjelma tarkisti salasanan oikeellisuuden käyttämällä apurutiinia memcmp, joka raportoi vertailun tuloksen kokonaisluvulla: jos salasana oli oikea, tulos oli nolla; ja jos tulos ei ole nolla, salasana oli väärä. Koska tulos piti katkaista mahtumaan tietoalkioon, jonka tyyppi on my_bool, tulos jaettiin ilman eri käskyä luvulla 256 ja jakojäännöstä käytettiin tekemään päätös: jos jakojäännös oli nolla, salasanan katsottiin olleen oikein. Mutta miten käy, jos apurutiini palauttaakin luvun 512? Jakojäännös on nolla, vaikka salasana oli väärin. Tämän virheen ansiosta oli kenen tahansa käyttäjätunnusta mahdollista käyttää pienellä vaivalla tietämättä salasanaa. Vika on totta kai kauan sitten korjattu.


Kun menemme verkkopankkiin, luotamme, että kukaan asiaton ei pääse väliin nuuhkimaan, mitä teemme. Teknisesti tämä taataan niin, että pankin ja oman koneemme välinen liikenne salakirjoitetaan ja pankki lähettää koneellemme digitaalisen allekirjoituksen, jolla koneemme varmistaa, että vastapuoli todella on pankki eikä joku hyökkääjä. Tämä kuitenkin toimii vain, jos koneemme ohjelmisto tarkistaa digitaalisen allekirjoituksen asianmukaisesti.

lectio-slides-2

Eräs erittäin yleisesti käytetty ohjelmisto valmistautui verkkopankin lähettämän digitaalisen allekirjoituksen tarkistamiseen tekemällä useita valmistelutoimenpiteitä, joista mikä tahansa voi epäonnistua. Niinpä ohjelmisto aina valmistelutoimenpiteen lopuksi tarkisti, epäonnistuiko toimenpide, ja mikäli niin kävi, hyppäsi toisaalle ohjelmaan. Tämä on aivan normaalia. Jostain syystä erään tällaisen tarkistuksen jälkeen ohjelmassa oli vielä pari vuotta sitten ylimääräinen hyppykäsky. Ensimmäinen goto fail tuli suoritettavaksi, jos sitä edeltävä toimenpide epäonnistui. Toinen suoritettiin joka tapauksessa. Niinpä sen jälkeen tulevaa varsinaista tarkastusta ei koskaan tehty. Hyökkääjän oli mahdollista tekeytyä verkkopankiksi ilman, että kukaan huomaa mitään. Tämäkin vika on sittemmin korjattu.

Molempien vikojen taustalla on ohjelmointivirhe, jota pahentaa jokin käytetyn ohjelmointikielen erityispiirre.


Kaikki tietokoneohjelmat kirjoitetaan jollakin ohjelmointikielellä. Kuten luonnolliset kielet, esimerkiksi suomi tai englanti, ne koostuvat sanoista joista kootaan laajempia ilmaisuja. Toisin kuin luonnollisten kielten tapauksessa, ohjelmointikielen käyttäjä joutuu olemaan erityisen tarkka siitä, mitä hän kirjoittaa. Jos suomeksi sanon minä esiinnyt nyt teihin, se kuulostaa kummalliselta, mutta jokainen ymmärtänee, mitä halusin sanoa. Jos tietokoneelle kirjoittaa kaksi kertaa peräkkäin goto fail, tietokone ei pohdi, onko tämä järkevää, vaan tekee sen, mitä käsketään.

Kaikki ohjelmointikielet ovat keinotekoisia kieliä. Tietokone ei ymmärrä yhtäkään niistä itsestään, vaan jonkun tulee laatia tietokoneohjelma, joka tulkkaa tai kääntää kielellä kirjoitetun ohjelman tietokoneen ymmärtämään muotoon. Tätä kutsutaan kielen
toteuttamiseksi. Joko toteuttamisen yhteydessä tai sitä ennen pitää jonkun suunnitella kieli eli päättää, millaiset ilmaisut siinä ovat sallittuja ja mitä ne tarkoittavat. Myös jo olemassaolevia kieliä muokataan aika ajoin; muokkaukset suunnitellaan ja sitten (tai samaan aikaan) toteutetaan.


Ohjelmointikielten tutkimusta on tehty lähes niin kauan kuin tietokoneita on ollut olemassa, aivan 1950-luvulta lähtien. Valtaosa tutkimuksista selvittää, millaisia ohjelmointikieliä voisi olla olemassa, ja ratkoo ohjelmointikielten teknisiä ongelmia. Niiden tutkimusote on matemaattis-teoreettinen. Vasta 1970-luvulla alettiin tutkia, millaiset ohjelmointikielten suunnitteluratkaisut johtavat todellisten ihmisten käsissä parhaisiin lopputuloksiin. Tutkimusasetelma tässä on tyypillisesti empiirinen ja kokeellinen.

lectio-slides-3

Ensimmäisen tällaisen tutkimuksen julkaisivat Max Sime, Thomas Green ja D. J. Guest vuonna 1973. He antoivat koehenkilöiden laatia ruoanvalmistusohjeita ohjelmointikieltä muistuttavalla keinotekoisella kielellä. Osa koehenkilöistä käytti kielen versiota nimeltä JUMP, jossa käskyt seuraavat toisiaan ja tilannekohtainen valintapäätös johtaa hyppyyn yli osan käskyistä. Muiden koehenkilöiden käyttämässä kielen versiossa nimeltään NEST ohjelmalla oli hierarkinen rakenne. NEST-kieltä käyttäneet koehenkilöt pärjäsivät keskimäärin olennaisesti paremmin kuin JUMP-kieltä käyttäneet.

lectio-slides-4

Muutama vuosi myöhemmin he julkaisivat jatkotutkimuksen, jossa ehdon alle tuli voida laittaa useampi kuin yksi käsky. JUMP oli edelleen samanlainen kieli, mutta NEST oli jaettu kahdeksi vaihtoehdoksi. Ensimmäinen vaihtoehto, nimeltään NEST-BE, muistutti nykykieliä niin, että useiden käskyjen jonon ympärille kirjoitetaan BEGIN ja END. Toisessa vaihtoehdossa, NEST-INE, ehtorakenteen päättyminen ilmaistaan myös sanalla END, mutta ehto toistetaan kolmesti. Nyt NEST-INE hakkasi molemmat vaihtoehtoiset ratkaisut selvästi, mutta NEST-BE ja JUMP voittivat toisensa eri kategorioissa.

Aiemmin esittelin teille goto fail -virheen, jossa ohjelmoija oli vahingossa toistanut hyppykäskyn. Simen ja kumppanien jo 1970-luvulla julkaistujen tutkimusten terminologialla sanoen ohjelmoija oli käyttänyt C-kieltä JUMP-kielenä. Hän olisi voinut käyttää sitä myös NEST-BE-kielenä. Herää kysymys, olisiko C-kielen suunnittelussa pitänyt ottaa huomioon Simen ja kumppanien tutkimustulokset ja estää C-kielen käyttäminen JUMP-kielenä. Olisiko jopa pitänyt valita NEST-INE?


lectio-slides-5

Käsitykseni mukaan käytännön ohjelmointikielten suunnittelutyössä ei juurikaan oteta huomioon tämänkaltaisia tutkimustuloksia. Voi olla, että suunnittelijat eivät tunne tätä tutkimuskirjallisuutta tai eivät osaa tulkita sitä asianmukaisesti. Vastaavanlaisen ongelman ratkaisuksi lääketieteessä kehitettiin muutama vuosikymmen sitten lähestymistapa, jota vuonna 1992 alettiin kutsua nimellä evidence-based medicine}, suomeksi kaiketi näyttöön perustuva lääketiede. Siinä yksittäinen lääkäri voi, jos on epävarma potilaan asianmukaisesta hoidosta, selvittää asiaa tutkimuskirjallisuuden avulla. Ensiksi hän muotoilee kysymyksen, toiseksi hän etsii tutkimuskirjallisuudesta kysymykseen mahdollisesti vastaavia tutkimusraportteja, kolmanneksi hän arvioi löytyneiden tutkimusten luotettavuuden ja hyödyllisyyden, neljänneksi soveltaa löytynyttä vastausta käytäntöön ja viidenneksi arvioi omaa suoriutumistaan.

Nyt tarkastettavan väitöskirjani lähtökohtana on hypoteesi, että vastaavanlainen lähestymistapa saattaisi olla hyödyllinen myös ohjelmointikielten suunnittelussa. Välittömästi esiin nousee useita kysymyksiä:

lectio-slides-6

Ensiksi, mitä tämä evidence eli näyttö on, josta näyttöön perustuvassa toiminnassa on kyse?

Toiseksi, kuinka paljon tähän käyttöön soveltuvaa tutkimusta on julkaistu?

Kolmanneksi, millaiseksi näyttöön perustuva lääketiede pitäisi sovittaa, jotta se soveltuisi ohjelmointikielten kehitykseen?

Näihin kolmeen kysymykseen on vastattava, ennen kuin voidaan edes ryhtyä selvittämään, olisiko näyttöön perustuvasta ohjelmointikielten kehityksestä mitään todellista hyötyä. Näihin kysymyksiin vastaan väitöskirjassani.


Kysymys evidenssin eli näytön luonteesta osoittautui huomattavan hankalaksi. Lähdin alun perin siitä oletuksesta, että asia on tutkittu ja ratkaistu kirjallisuudessa, jota en tunne. Osallistuin keväällä 2011 näyttöön perustuvan ohjelmistotekniikan tutkimuskonferenssiin Evaluation and Assessment in Software Engineering Englannin Durhamissa. Sopivalla hetkellä kysyin eräältä senioritutkijalta vinkkejä. Tuli nopeasti selväksi, ettei hän otttanut kysymystä vakavasti. Kaivelin myös ohjelmistotekniikan alan kirjallisuutta, ja sieltä tuli vastaan sama hyvin pinnallinen näkemys: näyttö on niin itsestään selvä käsite ettei sitä tarvitse analysoida.

lectio-slides-7

Etsin seuraavaksi vastausta lääketieteen kirjallisuudesta. Pohjimmiltaan näyttöön perustuvassa lääketieteessä näytöllä tarkoitetaan julkaistua tutkimustulosta, ja sen luotettavuuden ajatellaan riippuvan lähes pelkästään käytetystä tutkimusasetelmasta: kontrolloitu koe on parempi kuin mikä tahansa muu, mukaan lukien teoreettinen pohdinta, ja satunnaistettu koe, eli koe, jossa koehenkilöt jaetaan ryhmiin arpomalla, on parempi kuin sellainen, jossa näin ei tehdä. Järjestelmälliset kirjallisuuskatsaukset ovat puolestaan parempia kuin alkuperäistutkimukset, ja niistä parhaimmistoa ovat ne, jotka jättävät kaiken muun kuin satunnaistetut kokeet huomiotta. Tällaista näyttöhierarkiaa käytetään ohjaamaan sekä kirjallisuushakuja että löydettyjen tutkimusten laadun arviointia: jos löytyy yksikin satunnaistettuja kokeita tarkasteleva järjestelmällinen katsaus, muita tutkimuksia ei edes etsitä.

Näyttöhierarkia vaikuttaa päällisin puolin aivan mainiolta idealta. Se on yksinkertainen sääntö, jolla yksittäisen lääkärin kirjallisuushaut saadaan pidettyä pieninä, ja se vähentää tarvetta oikeasti pohtia löydettyjen tutkimusraporttien sisäisen logiikan pitävyyttä. Mutta mihin perustuu väite, että näin toimimalla löydetään oikeasti lähimpänä totuutta olevat tutkimukset? Lääketieteen tutkimuskirjallisuudessa näyttöhierarkiaa onkin kritisoitu.

Pohjimmiltaan siinä, pitääkö joku näyttöhierarkiaa hyvänä vai huonona ideana, on kyse tieteenfilosofisista näkemyseroista.


lectio-slides-8

Akateemisessa tieteenfilosofiassa keskeinen kysymys 1700-luvulta alkaen on ollut induktion ongelma. Miksi siitä, että aurinko on noussut tähän mennessä joka päivä, voi päätellä, että se nousee huomennakin? Vai onko tällainen päätelmä ylipäätään sallittu? — Onneksi väitöstilaisuuteni pidetään Jyväskylässä, jossa tämä esimerkki vielä toimii; Utsjoellahan aurinko ei nouse huomenna!

Loogiset positivistit, joita sittemmin kutsuttiin loogisiksi empiristeiksi, pyrkivät luomaan induktiolle logiikan; tähän projektiin osallistuivat muiden muassa suomalaiset Jaakko Hintikka ja Georg Henrik von Wright sekä saksalaissyntyiset Peter Hempel ja Rudolf Carnap.

Samaan aikaan todennäköisyyslaskennan teoria kehittyi valtavasti, ja tilastotieteen teoria jakaantui useaan koulukuntaan. Jakolinjana oli suhtautuminen käänteisen todennäköisyyden periaatteeseen, jonka idea oli johtaa hypoteesin todennäköisyys suoraan tilastoista. Valtavirraksi kehittyi Ronald Fisherin, Jerzy Neymanin ja Egon Pearsonin ajatusten sekoitus, jossa käänteisen todennäköisyyden periaate ja siten hypoteesin todennäköisyyden käsite kiellettiin. Oppositioon jäivät muiden muassa Harold Jeffreys ja Leonard Savage, joiden teorian ytimen muodosti juurikin käänteinen todennäköisyys ja jota nykyään kutsutaan Bayesiläiseksi tilastotieteeksi.

Monet tieteenfilosofit kannattavat nykyään induktion teoriaa, jossa yhdistetään loogisten empiristien tavoite Bayesiläisen tilastotieteen perusideoihin. Väitöskirjassani otan tämän lähestymistavan pohjaksi. Induktiivisen argumentin vahvuus on kunkin kuuntelijan henkilökohtainen arvio siitä, kuinka hyvin se vakuuttaa hänet. Jotta tätä arviota voidaan pitää rationaalisena, sen tulee täyttää tietyt ristiriidattomuusvaatimukset. Osoittautuu, että nämä vaatimukset johtavat kohtuullisen selvästi siihen, että argumentin vahvuus on sen loppupäätelmän subjektiivinen todennäköisyys.

Tällaisen induktion teorian pohjalta näytölle tulee luonnollinen tulkinta: näyttöä on mikä vain, joka parantaa induktiivisen argumentin vahvuutta. Millainen tutkimus vain kelpaa näytöksi, mutta riippuu kovasti tutkimuksen yksityiskohdista, parantaako se argumenttia paljon vai vähän.

Kun arvioinnin pohjaksi otetaan tämä induktion teoria, näyttöhierarkian asema jää epävarmaksi. Kontrolloitu koe on usein paras vaihtoehto, ja satunnaistaminen voi parantaa kokeen luotettavuutta. Ongelmallisempaa on perustella, miksi osa saatavilla olevasta näytöstä pitäisi rajata pois. Jokainen voi itse toki tehdä tällaisen rajauksen omasta puolestaan.


lectio-slides-9

Toinen kysymykseni oli, kuinka paljon ohjelmointikielten suunnittelun ohjaukseen soveltuvaa tutkimusta on julkaistu. Tätä varten toteutin järjestelmällisen kirjallisuuskartoituksen. Aloitin sen vuonna 2010 ja sain sen valmiiksi viime vuonna; raportoin sen alun perin lisensiaattitutkimuksenani.

Kirjallisuuskartoituksella eli mapping studylla tarkoitan kirjallisuuteen perustuvaa tutkimusta, jossa pyritään kartoittamaan jonkin tutkimusalueen yleinen tila. Tässä tapauksessa halusin selvittää, mitä asioita on tutkittu ja miten.

Se, että kartoitukseni oli järjestelmällinen, tarkoittaa, että olin sen etukäteen yksityiskohtaisesti suunnitellut ja suunnitelman mukaisesti toteuttanut. Kirjasin ylös kaiken minkä tein. Aikaahan tähän meni useita vuosia.

lectio-slides-10

Kartoituksen tuloksista nostan esille pari havaintoa. Ensinnäkin empiirisiä tutkimuksia, joissa on vertailtu eri tapoja ratkaista jokin suunnitteluongelma, on julkaistu vuodesta 1973 asti. Monta kymmentä vuotta tutkimuksia julkaistiin varsin vähän, kunnes kymmenkunta vuotta sitten jotain tapahtui, ja julkaisujen määrä lähti huomattavaan kasvuun. Kartoitukseni aineisto päättyy vuoteen 2012, mutta näppituntumani mukaan julkaisujen määrä ei ole sen jälkeen ainakaan lähtenyt laskuun.

Vielä karummalta tilanne näyttää, jos rajoitutaan tarkastelemaan pelkästään satunnaistettuja kokeita. Vuodesta 1976 vuoteen 2012 julkaistiin keskimäärin yksi satunnaistettu koe joka toinen vuosi, eikä viimeisten aineistooni kuulvien vuosien nousukaan kovin huima ollut. Vertailun vuoksi: lääketieteessä satunnaistettuja kokeita julkaistaan tuhansia joka vuosi, ehkä jopa kymmeniä tuhansia joka vuosi.

lectio-slides-11

Eniten on tutkittu sitä, miten ehtolauseet tulisi suunnitella. Aiemmat esimerkkini kuuluivat tähän kategoriaan. Myös tyyppijärjestelmiä, jotka sulkevat pois eräitä helposti koneellisesti tunnistettavia virhelajeja, on tutkittu jonkin verran; jos C-kielessä olisi ollut parempi tyyppijärjestelmä, turhaa 256:lla jakamista ei olisi todennäköisesti tapahtunut ja salasanatarkistus olisi toiminut. Kaiken kaikkiaan vaikuttaa, että varsin vähäiseen määrään suunnitteluongelmia olisi kirjallisuudesta edes periaatteessa mahdollista löytää nykyisellään vastaus.


lectio-slides-12

Kolmannen kysymykseni — eli millaiseksi näyttöön perustuva lääketiede pitäisi sovittaa, jotta se soveltuisi ohjelmointikielten kehitykseen — vastauksen lähtökohtana on sama viiden askeleen menetelmä, jota näyttöön perustuvassa lääketieteessä sovelletaan. Olen väitöskirjassani hahmotellut tarkempia ohjeita kullekin viidelle askeleelle, joita näyttöön perustuvassa ohjelmointikielen kehityksessä tulisi noudattaa. En niitä tässä käy yksityiskohtaisesti läpi, sen sijaan otan esiin muutamia yleisiä huomioita.

Näyttöön perustuvan lääketieteen pääasiallinen toimija on yksittäinen lääkäri, jolla on todellinen ongelma todellisen potilaan hoidon kanssa, ja lopulliseen hoitopäätökseen vaikuttaa kirjallisuudesta löytyneen vastauksen lisäksi potilaan tilanne ja arvot. Vastaavasti näyttöön perustuvan ohjelmointikielten kehityksen pääasiallinen toimija on yksittäinen ohjelmointikielen suunnittelija tai suunnittelijaryhmä, jolla on todellinen ongelma suunnittelutyössään ja jonka työskentelyyn vaikuttavat työn tavoitteet ja tekijöiden henkilökohtaiset tai organisaation arvot. Niinpä olennainen osa väitöskirjassa esittämäänu menetelmää on suunnittelijan vapaa harkinta siitä, mikä on olennaista. Kaksi eri suunnittelijaa voivat päätyä samalla menetelmällä samasta suunnitteluongelmasta eri tulokseen, koska heillä voi olla erilaiset painotukset ja tavoitteet sekä erilaiset toimintaa ohjaavat arvot.

Näyttöön perustuva ohjelmointikielten suunnittelu ei ole kaikenkattava menetelmä, jota tulisi soveltaa aina ja yksinomaan. Jos suunnittelijalla on selvät sävelet siitä, mitä hän haluaa tehdä, ei sitä tarvitse erikseen hyväksyttää tutkimuskirjallisuudella. Samoin jos suunnittelija on itse tutkinut jotain asiaa, ei tutkimuksen julkaisua ole tarpeen odottaa vaan sen tuloksia voi totta kai soveltaa heti oman kielen suunnittelussa.


lectio-slides-13

Väitöskirjani pääotsikko on suomeksi Näyttöön perustuva ohjelmointikielten suunnittelu, mutta kirjani ei suinkaan edes yritä olla viimeinen sana aiheestaan. Alaotsikossa esiintyy sana exploration eli tutkimusmatka kuvaamassa väitöskirjan luonnetta — kirjassa matkataan pääotsikon ympärillä selvittämässä maastoa ja piirtämässä karttaa sen lähialueista. Tutkimusmatka on filosofinen, koska yksi tutkimusmatkan kohteista on pääotsikon alla oleva maa, tieteenfilosofia ja tietoteoria; se on filosofinen myös siksi, että yksi käyttämistäni tutkimusotteista on filosofinen analyysi. Tutkimusmatka on metodologinen eli menetelmäopillinen, koska kirjassa tarkastellaan myös tiettyjä sen tekemisessä tarvittuja menetelmiä tarkemmin ja osittain myös itsenäisinä tutkimusmatkan kohteina.

May I ask you, Mr. Professor, as the Opponent appointed by the faculty, to present the comments to my dissertation that you see justifiable?

Tämän jälkeen kehotan niitä arvoisia läsnäolijoita, joilla on jotakin muistuttamista väitöskirjani johdosta, pyytämään puheenvuoron kustokselta.

Väitöstilaisuus 4.12.2015 kesti 2 tuntia ja siihen osallistuneista yksi esitti tämän kehoituksen jälkeen kysymyksen. Hänestä tuli siten ns. ylimääräinen vastaväittäjä.

Puheeni puoluekokouksessa 7.6.2014

Puhe kahden puheenjohtajan mallista

Arvoisat puheenjohtajat, hyvät kanssavihreät ja muut kuulijat:

Itse olen ollut aika skeptinen tämän asian suhteen pitkään, osittain sen takia, että tämä tuntuu suomalaisessa yhdistyskäytännössä hyvin oudolta järjestelmältä, mutta nyt kun luin tämän esityksen, olen hämmentynyt: tämä on aivan briljantti esitys, aivan loistava esitys! Ja siksi haluaisin kannattaa sitä täällä.

Mä näen muutamia ongelmia. Ehkä niistä isoin on semmoinen, joka tulee mulle mieleen tuolta historian siiviltä. Yhdysvaltain presidenttihän valittiin aikoinaan sillä tavalla, että parhaiten ääniä saanut valittiin presidentiksi ja hän joka sai toiseksi parhaiten ääniä valittiin varapresidentiksi. No, voitte kuvitella, mitä siitä syntyy: siellä on kaksi vihamiestä, joiden pitäisi pystyä toimimaan yhdessä. Ja se ei kovin kauaa kestänyt se niitten vaalijärjestelmä. Tää järjestelmä, jota nyt esitetään, on aika lailla samanlainen ja siinä on potentiaalisesti sama ongelma. Mitä jos meille kävisi vaikka niin, että tämä pro-ydinvoimaporukka saisi valittua toisen puheenjohtajan ja anti-ydinvoimaporukka toisen puheenjohtajan? Mitä sitten?

Joten luultavasti tulen äänestämään vastaan ­– mutta kiitän, tämä on aivan loistava esitys.

(Videon aikaindeksi 1:49:49)

Puhe poliittisessa keskustelussa

Arvoisat puheenjohtajat, hyvät kanssa-ajattelijat ja hyvät muut kuulijat:

Ajattelin jakaa teille yhden ajatuksen, joka minulle tuossa aamulla heräsi muun muassa eilisten keskustelujen johdosta. Meillähän on nyt käsittelyssä, kuten Oras meille kertoi, sukupuolineutraali avioliittolaki, ja joku muistaakseni mainitsi täällä lukumääräneutraalin avioliittolain. Ja rupesin miettimään sitä, että mikä loppujen lopuksi on valtion intressi kontrolloida ihmisten perhesuhteita… ja en hirvittävästi keksinyt mitään. Ja sen takia pohdin, että onko meillä oikeastaan tarvetta avioliittolaille.

Meillä on aika paljon lakeja, joissa on sellainen rakenne, että asetetaan perusvaatimukset, mitkä on pakko täyttää. Esimerkiksi, ei hakata ihmisiä parisuhteessa, ainakaan jos siihen ei ole erityistä lupaa. Sitten on runsaasti erilaisia säännöksiä, joita sovelletaan silloin, kun ei muuta ole sovittu. Mutta muuten, tehkööt mitä lystäävät. Mitä se meitä koskee?

Se olisi minusta liberaalia. Kiitoksia.

(Videon aikaindeksi 6:21:14)

Puheessa jäi (koska se ei ollut käsikirjoitettu, puhuin ranskalaisten viivojen varassa) sanomatta valmistelemani pointti, että avioliittolain asemesta voisi säätää lain perhesuhteista, joka noudattaa puheessa kuvaamaani rakennetta: vähimmäisvaatimukset, joista ei voi poiketa, ja sitten perussäännöt, joista voi poiketa sopimuksella. Mielessäni mallina oli yhdistyslaki, joskin tietenkin yksityiskohdat olisivat aivan toisenlaiset.

Puoluekokous, osa 2: Puhe puolueen sääntöuudistuksesta 22.5.2010

Arvoisat puheenjohtajat, hyvät vihreiden jäsenet —

Tässä sääntöuudistuksessa on erittäin paljon hyvää. Erityisen kannatettavaa on puoluekokouksen koon rajaaminen neljäänsataan – tai kuten saattaa käydä, vähän päälle. Puoluekokouksen esityksessä on kuitenkin kaksi valuvikaa, jotka on syytä korjata.

Minusta on kummallista, että puoluekokousedustajia jaettaessa valtakunnallisia yhdistyksiä kohdellaan kuin ne kuuluisivat samaan liittoon. Esityksen mukaan, jos minä sattuisin kuulumaan Jyväskylän vihreisiin, Tieteen ja teknologian vihreisiin – siis Viitteeseen – sekä Vihreisiin vaivaisiin, saisi Jyväskylä minusta puolet, ja toinen puolikas jaettaisiin kahden muun yhdistyksen kesken.

Tässä ei ole mitään järkeä. Esitän, että kutakin valtakunnallista yhdistystä käsitellään omana liittonaan. Tällöin Jyväskylä, Viite ja Vaivaiset saavat kukin minusta kolmanneksen.

Tosin – koko ihmisen palastelu on kummallista toimintaa, vaikka se vaikuttaisikin vain puoluekokousedustukseen. Ymmärrän, että sille on hyvät perusteet liittojen ja piirien sisällä, mutta muutoin siihen ei ole mitään tarvetta.

Jokaisella puolueen jäsenellä tulee mielestäni olla oikeus kuulua paikalliseen perusyhdistykseen sekä niihin valtakunnallisiin teemayhdistyksiin, jotka muodostavat hänen poliittisen viiteryhmänsä. Ei ole mitään syytä asettaa tälle muita rajoitteita kuin jäsenmaksu.

Esitän, että ihmisen palastelu liittojen ja piirien kesken poistetaan.

Puoluekokous, osa 1: Puhe poliittisen ohjelman yleiskeskustelussa 22.5.2010

Arvoisat puheenjohtajat, vihreät ystävät ja muut läsnäolijat —

Sille ei kai voi mitään, että tällainen laaja poliittinen ohjelma on kuin tilkkutäkki: otettu yksi hyvä sieltä, toinen hyvä täältä ja kolmas hyvä muualta. Jokaisella puolueen jäsenellä on varmasti oma lauseensa, ehkä parikin, jonka hän haluaa tähän paperiin lisättävän. Siksi sitä pitää lukea armeliain silmin. Se ei mitenkään voi olla niin jämäkkä kuin yhden ihmisen kädenjälki. Silti ohjelma on mielestäni varsin onnistunut.

Tosin on minullakin ne kaksi lausetta, jotka haluaisin lisätä. Esittelen niistä toisen.

Se koskee ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa. Se on tietenkin erinomainen idea. Vaarana on kuitenkin, että hyvän tekemisen nimissä ja hyvien kokemuksien innostamana ryhdytään sääntelemään ihmisten elintapoja myös tavoilla, jotka eivät toimi.

Siksi olen jättänyt esityksen, jonka mukaan ihmisten elintapoihin koskevan ennaltaehkäisevän toiminnan tulee perustua vahvaan tieteelliseen näyttöön.

Puhe Jyväskylän kaupunginvaltuustossa 29.10.2007

Käsikirjoitus puheeksi Jyväskylän kaupunginvaltuuston asiassa

143 KAUPUNGINVALTUUSTON LÄHETEKESKUSTELU VUODEN 2008 TALOUSARVIOSTA JA TALOUSSUUNNITELMASTA VUOSILLE 2008–2010

Puhe poikkesi joiltakin sanamuodoiltaan alla olevasta käsikirjoituksesta.

Antti-Juhani Kaijanaho (vihr, 6. vj)

Arvoisa puheenjohtaja,
hyvät valtuutetut,
hyvä yleisö:

Ilokseni huomasin äskettäin eräässä bussissa istuessani, että siellä oli sellainen iso näyttötaulu, joka kertoi seuraavan pysäkin nimen, ja keskustan lähestyessä myös vaihtoyhteydet tuosta uudesta paikallisliikennekeskuksesta. On hienoa, että paikallisliikennettä kehitetään.

Tänään keskustelemme ensi vuoden talosarviosta. Sivulta 181 voimme lukea, mitä arvoisa kaupunginjohtajamme haluaa tehdä Jyväskylän paikallisliikenteen eteen.

Suunnitteilla on 40 matkan lipun hinnan merkittävä alennus. Hieno homma, lippujen hintaa sietääkin tuoda alas. Kuitenkin lipputukirahaa on tarkoitus korottaa vain indeksin verran. Kun näin on, rahat on otettava korottamalla muiden lippujen hintaa.

Tämä on nollasummapeliä.

Julkisuudessa esillä olleiden tietojen mukaan kuukausilipun hintaa on tarkoitus korottaa. Siitä ei ole kuin kaksi vuotta,kun sitä laskettiin noin kymmenellä eurolla. Tuon alennuksen arvioitiin olevan kaupungille ilmainen, kun työmatkavähennykset pienenevät ja verotulot näin kasvavat. Se oli kirjoitettu selvällä suomen kielellä vuoden 2006 talousarvioon! Miten nyt käy, jos kuukausilipun hintaa korotetaan, eikö vastaavasti verotulot pienen? Vai arvioitiinko silloin väärin?

Edelleen julkisuudessa esillä olleiden tietojen mukaan korotuksia on luvassa myös opiskelijoiden bussilippuihin. Ei tämä käy päinsä. Vastahan niitä viime vuonna laskettiin! Jyväskylä on kai edelleen opiskelijakaupunki.

Kuulemma näitä ei olisi lautakunnassa käsitelty. Miten se on mahdollista?

Arvoisa puheenjohtaja, Mihin päädytään, kun aikuisten 40 matkan lippu rahoitetaan kallistamalla kuukausilippua ja opiskelijoiden bussilippuja?

Tämä lipputukiasia on harkittava perusteellisesti uudestaan. Tällaisena se on susi.

Haluaisin tässä vielä tuoda esiin erään hullun idean.

Jyväskylän kaupungin, Jyväskylän maalaiskunnan ja Korpilahden mahdollisesti muodostaman uuden suurkunnan kannattaisi mielestäni harkita tarkasti, pitäisikö sen ryhtyä nykyoloissa epätavalliseen toimenpiteeseen eli ottaa paikallisliikenne omiin käsiin.

Hullu ideani on siis: ostetaan Jyväskylän liikenne!

Vaihtoehdot ovat nimittäin huonompia.

Jokainen Jyväskylän paikallisliikennettä seuraava ihminen tietää, miten Koiviston auton omistama Jyväskylän liikenne hoitaa hommansa. Toki linjoille on tullut viime vuosina uusia autoja, mutta kehoitan lukemaan teknisen lautakunnan vuoden 2003 pöytäkirjoja, kun Jyväskylän liikenteen liikennöintiluvasta viimeksi päätettiin. Se on valaisevaa luettavaa.

Voisimme myös peesata Helsinkiä ja Turkua. Voisimme suunnitella linjaston itse, ja kilpailuttaa ne eri liikennöitsijöiden kesken. Mutta ihan rehellisesti: kuinka realistista on, että Jyväskylän seudulle syntyisi toimivat, kilpailevat markkinat?

Asia tulee ajankohtaiseksi jo ensi vuonna, kun Jyväskylän liikenteen nykyinen liikennöintilupa käsittääkseni päättyy. Ensi vuonna pitää tehdä ne linjaukset, miten Jyväskylän paikallisliikennettä jatkossa kehitetään.

Arvoisa puheenjohtaja, ensi vuoden talousarvioon voisi siis kirjata näkyviin, että vaihtoehtoisia paikallisliikenteen järjestämistapoja tutkitaan vuonna 2008.