Socialized vaccination – a narrative

Such was the scene I arrived at on Wednesday last week at the municipal health center at Kyllö, Jyväskylä, Finland. A queue extended a hundred meters beyond the door. It was not hard to guess what it was about, as it had been announced that the pandemic influenza A/H1N1 vaccine would be administered there to people in specific risk groups from 10 am to 3:30 pm.

I should explain here the Finnish health care setup. There are three parallel systems – a comprehensive public health care system maintained by the municipalities to standards set by the state, a network of private for-profit health care providers, and a national foundation dedicated to university student health care. Employers are required by law to provide a minimal level of health care to their employees, and most of them also provide, free of charge to the employees, access to near-comprehensive general-practice-level care; most employers buy this service from the for-profit providers. The public system suffers from resource starvation at the general-practice level but provides excellent care in the central hospitals that handle the difficult cases.

Anyway, the H1N1 vaccine is only available through the public system and through the foundation – free of charge if you qualify for the vaccine, and no amount of money buys it for you in this country if you don’t. Thus, I and many others, normally cared by the employee services, found ourselves queuing up at a public health care institute. And clearly, the public health care system was overwhelmed on that first day.

When I entered the queue, its tail was a traffic hazard. Fortunately, the queue moved faster than new people arrived thereafter, and the hazard ended. The queue moved surprisingly fast – it took me one hour to advance the 100 meters to the door. Even so, this was a failure in the system – there is no good reason to have people with underlying illnesses (and we all had them, to qualify for the vaccine) stand around in freezing cold weather for an hour!

Once, a nurse came and asked us if any of us was 63 years old or older. Apparently no-one was, since no-one was asked to leave (they will be vaccinated later). Later, another nurse asked everyone in the queue outside to show their KELA cards – KELA is the national health insurance system, and its card carries information about extra coverage one qualifies for due to underlying illnesses.

Eventually, I reached the door. Two guards stopped anyone who tried to enter directly, sidestepping the queue, and let in only those who had legitimate business other than vaccination. The main hall was full of people, and I quickly realized that the queue took a full circle inside the hall to reach the multiplexing point. It took me another hour to slowly advance my way though the hall. At the multiplexing point, I was asked to wait a bit, and then I was assigned a vaccination room and a waiting number.

Some twenty minutes later I was called in. The vaccination room I was assigned to was a nurse’s office. Two nurses were there, one who would administer the vaccine, and another at the computer, to keep a record. I gave them my KELA card, and shed my coat and my outer shirt, and bared my left shoulder. I was quickly given the pandemic vaccine; there was no question I was qualified for it, not with my obesity being obvious.

Then they asked what my diagnosis was. “Prmarily I’m here because of my obesity,” I said. “But I also have paroxysmal atrial fibrillation.”

“That’s not what your KELA card says,” accused the nurse at the computer.

“The diagnosis is so new,” I countered. “There has been no time to do the paperwork for KELA.” (And indeed, I later learned, it would come up in my next checkup in the spring.)

They stared at each other.

“I can show you my prescriptions,” I said, making no move for them.

Stares.

I stared back.

“Do you want the seasonal vaccine or not?” asked the nurse with the injectors.

I lauged briefly. “I might as well.” It had, honestly, never crossed my mind that I might qualify.

She injected me on my right shoulder. “You should stay in out there for ten minutes.”

I picked up my clothes and found the cafeteria with coffee and pastry.

Then the real fun started. Next day, I woke with horrible upper back pain. The thermometer showed mild fever; but since i didn’t have any respiratory symptoms, I decided to go to work. In the evening, turning in bed was excruciatingly painful. It took days for the pain to subside.

I left the building three hours after I arrived at the end of the queue. What? You think that’s excessive? So do I and many others; queuing feels so Soviet Union! But honestly, while it did take time, it worked. I am vaccinated; are you?

Missä palvelut?

Minulta kysyttiin kerran, onko vihreiden listalla ehdokasta, joka kantaa huolta siitä, että maalaiskunnan puolellakin on tulevaisuudessa palveluita. Sanoin, että kyllähän me kaikki kannamme siitä huolta. Keskustelukumppanini jatkoi, että oliko sellaista ehdokasta, joka kantaa niistä huolta oikeasti. Eräs toinen ihminen, palokkalainen isä, kysyi minulta, ovatko kaikki vihreät samaa mieltä kuin Tuija Mäkinen lukioverkosta. Eräässä vaalikoneessa kysyttiin, kuinka pitkä matka kuljettaa korvatulehduksesta kärsivää pikkulasta on kohtuullinen.

Mielellään sitä kannattaisi, että kaikki palvelut olisivat kävelymatkan päässä jokaisesta kunnan asukkaasta. Ainakin massapalveluiden (kuten koulut) kanssa se olisi ehdottomasti vihreiden arvojen mukaista, kun matkat jäisivät lyhyiksi, ja terveyskeskuspäivystyksessä nopea pääsy triageen on joskus elämän ja kuoleman kysymys.


Jyväskylän lyseo on yksi Jyväskylän kaupungin lukioista.

Vanhassa kaupungissa on tehty linjaratkaisu etsiä säästöjä nimenomaan seinistä. Tämän mukaisia päätöksiä tehtiin useita. Esimerkiksi kouluverkkoa säädettiin, mutta itseäni lähimmäksi iski Keltinmäen neuvolan ja hammashoitolan siirto pois Keltinmäestä. Kaupunkilaiset puhuivat näiden lakkauttamisesta – kun tuttu toimipiste suljetaan – kun taas poliitikot ja virkamiehet puhuvat vain palvelun siirtämisestä paikasta toiseen – palvelukapasiteettiin kun ei puututtu. Minun täytyy myöntää, että mielummin minäkin kosken seiniin (ja siten “lakkautan toimipaikkoja”) kuin kosken henkilökunnan määrään.

Muutoksia tehdessä pitää kuitenkin aina katsoa koko kaupungin kokonaisuutta ja kaikkia palveluita ja valita se, missä rahan pois ottaminen tuottaa vähiten vahinkoa taikka missä rahan lisääminen tuottaa eniten hyötyä. Kouluverkossa kosken mielummin lukioiden seiniin kuin peruskoulujen seiniin, sillä lukiolaisilla on paremmat edellytykset käyttää joukkoliikennettä kuin nuoremmilla kollegoillaan. Vastaavasti en osaa kamalasti itkeä Keltinmäen neuvolan perään, koska sen toiminta-alueelta on kuitenkin hyvät julkisen liikenteen yhteydet Kyllöön, jonne palvelu siirtyi (vaikka olisin varmaankin yhtynyt Anna Autereen esitykseen siitä, että neuvolapalveluiden kokonaisuus on selvitettävä ennen tällaisten ratkaisujen tekemistä, jos olisin ollut asiassa päätöksentekijänä).

Kunnallisten lähipalveluiden ytimessä mielestäni ovat ne, joita lapset käyttävät (lähes) päivittäin: päiväkodit ja alakoulut. Niiden pitää olla kohtuullisen kävelymatkan päässä kaikkialla taajama-alueella. Toissijaisina lähipalveluina näen yhteisöä rakentavat palvelut kuten lähikirjastot ja nuorisotilat sekä lähiliikuntapaikat ja kuntopolut. Nämä ovat tavoitteita, joihin ei aina päästä varsinkin jos alueella on harrastettu huonoa kaupunkisuunnittelua. Muiden palveluiden kohdalla usein muut tekijät ovat tärkeämpiä kuin etäisyys käyttäjiin, kunhan saavutettavuus julkisella liikenteellä on hyvä.

Yksityisestä terveydenhuollosta

Kävin eilen hammaslääkärissä.

Tuossa ei muuten olisi mitään ihmeellistä, mutta edellinen käyntikertani oli joskus 1990-luvun puolen välin paikkeilla, kun kävin kouluhammashuollossa viimeisen kerran. Kuten aina ennenkin, hampaani olivat silloin erinomaisessa kunnossa. Kun sitten yliopistossa hammashoitoon ei määrätty (ainoastaan pyydettiin), tämä näennäinen vapaus juovutti minut – sitä paitsi minullahan on hyvät hampaat, mitä väliä…


Näillä thaimaalaisilla hammaslääkärin tuoleilla ei ole mitään tekemistä kertomukseni kanssa. Kuva Matthias Sebulke (Wikimedia Commons).

Kelataan kymmenen vuotta eteenpäin:

Yksityinen hammaslääkärini moitti toista alaviisaudenhampaistani, se oli pahasti reikiintynyt. Tiesin sen toki itsekin jo etukäteen. Sen saa poistaa erikoishammaslääkäri, koska hermo on lähellä. Myös toinen alaviisaudenhammas joutaa poistaa, sekin erikoishammaslääkärin operaationa, se on hankalassa asemassa ja hammaslääkäri piri sitä riskihampaana. Yläviisaudenhampaat ovat paremmassa kunnossa, mutta nekin lääkäri haluaa poistaa, koska niiden puhtaanapito on ollut ongelmallista.

Mikäs siinä. Poistetaan. Samalla kerään jostain muutaman satasen ylimääräistä rahaa hammaslääkärin palkkioihin, juuri vaalien alla.

Minulla olisi ollut Jyväskylän yliopiston jatko-opiskelijana oikeus maksaa YTHS-maksu ja hakeutua ylioppilaiden hammashoitoon. Se tulisi halvemmaksi kuin yksityinen. Olennaisempaa minulle oli se, että en aio olla YTHS:n asiakas loppuelämääni. Halusin aloittaa pitkäaikaisen hoitosuhteen hammaslääkärini kanssa.

Olisin toki myös voinut hakeutua kaupungin hammashoitoon. Se olisi ollut minulle merkittävästi halvempaa kuin yksityinen ja YTHS. Toisaalta olisin saattanut joutua odottamaan hoitoa kuukausikaupalla: tämän vuoden talousarviossa kiireettömän jonon pituuden keskiarvon tavoite oli 24 viikkoa eli vajaa kuusi kuukautta. Yksityisellä jonotusaika on ollut sellaista viikon–kahden suuruusluokkaa, ja valittelivat että on poikkeuksellisen ruuhkaista.

En ymmärrä sitä ajattelua, jonka mukaan yksityinen terveydenhuolto pitäisi kieltää, että se muka veisi resursseja julkiselta terveydenhuollolta. On toki totta, että lääkäreistä on julkisella puolella pulaa, mutta sitä ei pidä ratkaista pakottamalla yksityisellä puolella toimivat lääkärit joko huonompiin työskentelyehtoihin tai luopumaan alasta.

Olennaisempaa minusta on huomata, että ne potilaat, jotka valitsevat yksityisen hoidon ovat yleensä vähintään keskituloisia ja siten verojen nettomaksajia, joten he ikään kuin maksavat hoidostaan kahdesti: kerran yksityiselle lääkäriasemalle palkkiona ja toiseen kertaan veroina, joilla ylläpidetään julkista terveydenhuoltojärjestelmää: julkinen terveydenhuolto ei menetä resursseja, kun minä valitsen yksityisen lääkäriaseman. Olennaista on myös muistaa, että Suomessa yksityinen terveydenhuolto keskittyy perusterveydenhuoltoon ja yksinkertaiseen erikoissairaanhoitoon. Vaativa erikoissairaanhoito tehdään aina julkisella puolella.

Jos julkisen puolen kiireettömän hoidon jonot eivät pitene (kuten käsittääkseni on) eikä järjestelmässä piile kestämätöntä työntekijöiden riistoa, joka voisi johtaa tilanteen äkilliseen kriisiytymiseen myöhemmin, (mistä en ole niin varma), tarkoittaa se, että julkisen puolen resurssit on mitoitettu oikein suhteessa hoidon tarpeeseen. Jonon pituus on olennaisesti velkaa, jota aiemmin on otettu, ja jonojen purkamiseen pitää suhtautua kuten velan lyhentämiseen, ei kuten käyttömenojen kasvattamiseen yleensä.

Tämäkin hammaslääkärini hämmästeli hyviä hampaitani. Tässähän melkein tuntee itsensä hevoseksi.