Sully – uroteko Hudson-joella

Vuonna 2009 tehtiin historiaa. New Yorkin LaGuardia-kentältä lähtenyt matkustajakone menetti molemmat moottorinsa nousun alkuvaiheessa. Nopeasti etenevässä hätätilanteessa lennon päällikkö harkitsi ja hylkäsi paluun takaisin LaGuardialle sekä kääntymisen läheiselle Teterboron kentälle ja laskeutui onnistuneesti alla virranneeseen Hudson-jokeen. Kone vaurioitui mutta kaikki koneen matkustajat ja miehistö selvisivät hengissä. Iso moderni matkustajakone ei ollut koskaan ennen onnistunut pakkolaskussa veteen (epäonnistuneita yrityksiä oli tehty), eikä tällaisia tilanteita varten kouluttauduttu taikka harjoiteltu systemaattisesti.

Ilmailun vakavat vaaratilanteet ja onnettomuudet tutkitaan kansainvälisten sopimusten mukaisesti ilmailuturvallisuuden parantamiseksi. Yhdysvaltain turvallisuustutkintaviranomainen National Transport Safety Board (NTSB) tutki tapausta kuukausia ja päätyi seuraaviin lopputuloksiin:

  • onettomuuden syynä oli lintuparven läpi lentäminen ja siitä johtunut isojen lintujen imeytyminen moottoreihin
  • lentokoneen vaurioita (mukaan lukien takaovien käyttökelvottomuus evakuoinnissa) selittivät puutteellinen viranomaishyväksyntäprosessi, puutteellinen lentoalan varautuminen vesipakkolaskuihin sekä näistä johtuva lennon päällikön ylikuormittuminen lähestymisen kriittisillä hetkillä
  • miehistön ja matkustajien hengissä selviämistä selittivät lentohenkilökunnan esimerkillinen toiminta, laskeutuminen lähelle potentiaalisia pelastajia sekä se, että käytetty lentokone oli vaadittuun nähden ylivarusteltu vesilaskeutumisia varten

Ei ole missään määrin liioiteltua sanoa, että kyseisen lennon koko henkilökunta oli poikkeuksellisen kokenutta (kaikilla oli vuosikymmenten kokemus ja perämieskin oli entinen lentokapteeni) ja että henkilökunnan kova kokemus oli ensiarvoisen tärkeää tapauksen positiivisen lopputuloksen kannalta.

Yksinkertaisesti: erittäin kokeneet ammattilaiset toimivat asianmukaisesti hengenvaarallisessa poikkeustilanteessa ja pelastivat tilanteen. Tämä on erittäin poikkeuksellista ja kaikissa heissä on sankariainesta. Mutta siinä ei ole draaman ainesta – ainakaan muutamaa minuuttia pidemmäksi. Draamaa syntyy siitä, että lopputulos on epävarma. Draamaa ei ole se, että kaikki menee oikein.

Niinpä olin hieman hämmentynyt, kun huomasin, että tapahtumista oli tehty elokuva. Miten ihmeessä tästä saa tehtyä puolitoista tuntia pitkän draaman? Katsoin elokuvan eilen.

Clint Eastwood ja muut leffan tekijät ratkaisivat ongelman aika kehnosti. Draamaa elokuvaan tehtiin keinotekoisesti ja totuudenvastaisesti vääristämällä onnettomuustutkintaprosessi täysin. Elokuvassa tutkijat yrittivät koko ajan tehdä lentohenkilökunnasta syylliset. Elokuvan kliimaksi oli muutama päivä onnettomuuden jälkeen järjestetty julkinen kuuleminen, jossa tutkijat pyrkivät tietokone- ja lentosimulaatioilla demonstroimaan, että lentäjän olisi kuulunut kääntyä jommalle kummalle läheiselle lentokentälle vesipakkolaskun asemesta. Mutta lennon päällikkö ja perämies onnistuvat puhumaan muutoksia simulaatioihin, jotka osoittavat tutkijat idiooteiksi ja lentäjät sankareiksi.

Tosiasiassa julkinen kuuleminen järjestettiin vasta kuukausia tapahtuman jälkeen, eikä siinä ollut jälkeäkään syyttelystä. Tutkijalautakunnan puheenjohtaja alusti kuulemista mm. seuraavasti:

Now, to the matter at hand: in preparation for this hearing, I flew through the accident scenario in a flight simulator. I’ve listened to the Cockpit Voice Recorder in real time and as an experienced pilot, I can tell you this flight crew had a lot going on. They had a lot going on in a very short period of time. And, in considering what could have been done differently, there is certainly no intention by the Safety Board to diminish the crew’s and the first responder’s extraordinary success in saving the lives of all passengers and crew that day.

Julkisessa kuulemisessa kuultiin lentohenkilökunnasta vain lennon päällikköä. Hänen kuulemisensa (jonka voi kuka tahansa lukea transkriptista) oli kunnioittava ja asiallinen, ja siinä pyrittiin vain selvittämään päällikön päätöksentekoprosessia sekä hänen tilanteessa kokemiaan vaikeuksia ja miten niistä voitaisiin ottaa oppia.

Tositapahtumissa ei ollut pahiksia, mutta elokuvaan sellainen ympättiin. Minusta se ei ollut asianmukaista. Tällainen positiivinen tapahtuma olisi ansainnut parempaa (tai mikäli elokuvantekijät eivät osanneet tehdä parempaa, olisi elokuva saanut jäädä tekemättä).

Vielä pahempaa on, että draama oli jo elokuvan sisältä katsoen tarkasteltuna melko lailla päälleliimattua ja keinotekoista, ja elokuva loppui töksähtäen (ennen kuin tarkistin faktat, kuvasin elokuvaa sanoen sitä vähän paremmaksi kuin ihan kiva). Elokuva loisti henkilökuvissa ja tositapahtumien kuvailussa – Tom Hanks teki oikein onnistuneen roolin lennon päällikkönä Sully Sullenbergerinä.

Jos haluat tietää, mitä tapahtui, parempi elokuvallinen esitys löytyy muutaman vuoden takaisesta Lentoturmatutkinta-televisiosarjan jaksosta. Paras faktuaalinen lähde on puolestaan tutkintalautakunnan onnettomuustutkintaraportti.

Elokuva oli lopulta melkoinen pettymys.

Gravity

Mitä teet, jos olet Maan kiertoradalla ja aluksesi tuhoutuu käyttökelvottomaksi, vieden kaikki matkakumppanisi kuolemaan? Todennäköisesti et mitään muuta kuin odotat kuolemaasi – tai nopeutat sitä omatoimisesti. Gravity kertoo kiehtovan mutta täysin epäuskottavan tarinan, kuinka siitä voisi ehkä selvitä hengissä.

Gravity sijoittuu johonkin fantasiamaailmaan, jossa Yhdysvaltain avaruussukkula ja Kiinan Tiangong-avaruusasema ovat samaan aikaan lennossa (tosimaailmassa sukkulan viimeinen lento tapahtui muutama kuukausi ennen Tiangongin ensimmäisen väliaikaisen version laukaisua). Tässä fantasiamaailmassa ISS, Tiangong ja Hubble-avaruusteleskooppi sijaitsevat niin lähellä toisiaan, että ne näkyvät toisistaan paljain silmin ja niiden välillä on mahdollista (juuri ja juuri) matkustaa Yhdysvaltain sukkulaohjelmassa viimeksi 1980-luvulla käytetyn MMU-avaruuslentopuvun avulla, joka jostain syystä on tällä lennolla mukana. Tosimaailmassa edes avaruussukkula tai mikään muukaan tunnettu avaruusalus ei kykene liikkumaan näiden kolmen kiertolaisen välillä.

Samassa fantasiamaailmassa toista sataa kilometriä tunnissa avaruusasemaa lähestyvä astronautti pysähtyy ongelmitta ja vammoitta osuessaan asemaan. Miettikääpä, miten teille kävisi, jos törmäisitte autollanne yli 100 km/h seinään. Autot on sentään rakennettu suojaamaan matkustajia törmäyksen vaikutuksilta ­– elokuvan astronautilla oli vain kevyt avaruuspuku päällään. Lisäksi astronautti kykenee varsin helposti tämän jälkeen kiipeämään aseman sisälle. Avaruudessa luulisi törmäyksen joko rikkovan kaiken, tai sitten astronautin pitäisi yksinkertaisesti kimmota kovaa vauhtia pois aseman läheisyydestä.

Ei siinä mitään, moni scifi-leffa (mukaanlukien edellä arvioimani Ender’s Game) sisältää fantastista fysiikkaa. Ero vain on siinä, että Gravity tuntuu ja näyttää realistiselta – siinä ei ole mitään läjäyttimiä, poimunopeuksia eikä ansiibeleitä. Miltä tuntuisi katsella tornitalon tulipalosta kertovaa katastrofielokuvaa, jossa hahmot kykenevät hyppäämään sadannesta kerroksesta maahan ja kävelemään sen jälkeen turvaan?

Noh, tämä kaikki on avaruusnörtin valitusta. Elokuvana Gravity on loistava. Sandra Bullock tekee mainiota työtä päähenkilönä, tehtäväspesialisti Ryan Stonena, jonka apuna on vain tehtävän komentaja Matt Kowalski (George Clooney). Efektit toimivat, myös 3D-esityksessä, mainiosti. Sekä visuaalisesti että äänimaailmaltaan elokuva on todella realistisen oloinen. Suomennoksen tapa jättää huomiotta radiokutsujen “in the blind” (suomalaisessa fraseologiassa “sokeasti”, jota käytetään elokuvan kuvaamassa tilanteessa: lähettäjä ei itse kuule toisen osapuolen viestintää esimerkiksi radiovian vuoksi mutta ei tiedä, kuuleeko toinen osapuoli häntä) ärsytti lievästi.

Houston, sokeasti, tämän elokuvan arvio on 3/5. Loppu.

Vihollisen portti on alhaalla! ­– Ender’s Game (elokuva)

Finnkino kyllä näytti jonkinlaista pelisilmää ajoittamalla Ender’s Game -elokuvan Suomen ensi-illan juuri Suomen itsenäisyyspäivälle. Sainpahan kokea hieman toisenlaisen sotaelokuvan kuin tähän päivään yleensä kuuluu.

Luin Orson Scott Cardin Ender-kirjan (johon elokuva perustuu) joskus esiteininä. Siitä lähtien olen lukenut kirjan jatko-osineen muutaman vuoden välein, ja pidän sitä (yhdessä ensimmäisen jatko-osansa Kuolleiden puolustajan kanssa) yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä kirjoista. Elokuvasta on kuulunut uutisia jo ainakin vuosikymmenen, ja vihdoinkin se valmistui. Ehkä oli hyväkin, että siinä kesti, sillä erikoistehostetekniikka on kehittynyt valtavasti.

Ender’s Game alkaa tilanteesta, jossa ihmiskunta oli käynyt lopullisen tuhon partaalla viisikymmentä vuotta aiemmin, kun hyönteisiä muistuttavat alienit, formiikit, olivat lähes onnistuneet valtaamaan Maan. Vain Mazer Rackhamin (Ben Kingsley) nerokkuus esti lopullisen tuhon. Siitä lähtien ihmiskunta on valmistunut seuraavaan sotaan ­– ja kouluttanut lapsista sotilaskomentajia. Andrew ‘Ender’ Wiggin (Asa Butterfield) on perheensä kolmas lapsi ja viimeinen perheen lapsista, joka on ehdolla koulutukseen. Sisko Valentine (Abigail Breslin) ja veli Peter (Jimmy ‘Jax’ Pinchak) eivät kelvanneet, Valentine oli liian lempeä ja Peter liian julma. Eversti Graff (Harrison Ford) toivoo, että Ender on jostain sieltä väliltä.

Elokuvassa on kaikki keskeiset Enderin oman tarinan piirteet läsnä, aina loppuratkaisua myöten. Elokuvaan ei kuitenkaan koskaan mahdu niin paljon asiaa kuin kirjaan, joten paljon on karsittu. Demagogien “Locke” ja “Demosthenes” osuus on kokonaan jätetty pois (mikä on harmi, mutta ymmärrettävää), ja taistelukoulun jaksosta, jonka aikana Ender ja Bean (Aramis Knight) kehittyvät taktikkoina ja strategikkoina, on paljon jätetty pois. Ehkä eniten tässä kärsii Enderin ihmissuhteiden kuvaus (ainoastaan Petra Arkanian (Hailee Steinfeld) saa yhtään enempää käsittelyä), ja se puolestaan rasittaa elokuvan loppujakson tunnelatausta. Myös kirjan eräänlainen tunnuslause “vihollisen portti on alhaalla” jää niin vähäiselle käytölle, että kun loppuratkaisussa sen harteille ladataan paljon painoarvoa, ei edes elokuvan suomentaja ollut tunnistanut lausetta vaan käänsi sen “vihollisen portti on suljettu” ­– jossa ei ole mitään järkeä. Lisäksi kirjan lapsisotilaista on tehty teinisotilaita. Kaikesta huolimatta kyse on parhaasta kirjan sovituksesta elokuvaksi, jonka tiedän.

Elokuvallisesti ja visuaalisesti Ender’s Game oli oikein onnistunut. Minun on paha arvioida, miten elokuva toimii katsojalle, joka ei kirjaa tunne, mutta uskoisin sen toimivan hyvin.

Vihollisen portti on edelleen alhaalla. 5 4/5.

Nyt sitten vain Kuolleiden puolustajaa odottamaan.

Review: Flight (2012)

What happens if a pilot, high on alcohol and cocaine, saves his plane and almost all the souls on board after the plane is crippled by a catastrophic equipment failure, one that would have lead to an unsurvivable crash in any other pilot’s hands? This is the question explored in the film Flight directed by Robert Zemeckis and starring Denzel Washington as the pilot in question.

Let’s be clear about this, as the movie has been (in my opinion) badly misrepresented in advertising. It’s not a disaster movie, depicting in lovely detail every scare the crew and passangers go through – the flight and the crash are a short sequence in the early part of the film, and are hardly ever returned to. It’s not a detective story, following the NTSB around as they solve the puzzle. What it is, instead, is the story of the pilot, dealing with the aftermath. It is a morality tale, to be sure, and one that doesn’t paint with subtle strokes.

The mismatch between advertising and movie is nicely underscored by the contrast between advertisements on the screen and the composition of the audience in the screening I attended today, at Finnkino’s Fantasia theatre here in Jyväskylä. There were about twenty people in attendance. All the women present were there with a man; there were some unaccompanied men like myself. The advertisements seemed to be targeted on a woman-rich environment, however.

The movie might pass the Bechdel test, if one is feeling generous. This test requires that a movie should have at least two named female characters that have a conversation about something other than a man. During the flight emergency sequence, the flight attendants do discuss the situation, very briefly, and I think every one of them is named. I don’t think that’s what the test has in mind, though. Other than that, I believe all interactions women have in the film are with one man or another.

The shock of wrong expectations aside, there were some things I really liked about the movie. Nicole (Kelly Reilly), a drug-addict woman looking to get clean who moves in with our alcohol-addict pilot for a while, had some really good sense and did the right thing when it mattered. The story was given a satisfactory ending, something I really doubted could be done as the movie unfolded.

I also like the moral conflict inherent in the setup. The history of aviation has seen many incidents where a pilot heroically saved his plane from a near-crash that he ultimately caused himself. In this movie, there was no such ambiguity as the crash would have happened whoever had piloted the plane; the only question was how bad it would be, and our hero the drug addict dealt with it exceptionally well. The ambiguity is different: the pilot should have been kicked off the controls years before, yet he was the only good choice for this flight, in retrospect.

I don’t regret seeing the film, but I hesitate to recommend it. I’ll call it a draw: 5/10.