Tag Archives: deflaatio

Rahasarja #3: Ratkaistaan kaikki ongelmat painamalla lisää rahaa!

Luepa ensiksi sarjan aiemmat osat: osa 1 rahasta ja osa 2 pankeista.

Eräänä päivänä kävi Pekka-mylläri vaimonsa kanssa Kaisa-parturin luona.

“Taksa on yksi esine per pää,” sanoi Kaisa.

“Niin paljon?”

“Se on ollut taksani jo kaksi vuotta, siitä lähtien kun Mikko otti esineet käyttöön. Kyllä te sen tiedätte.”

“Niin, mutta … ehkä meidän pitää sittenkin mennä Timon puheille.”

“Kuinka niin?”

“Hän leikkaa kolmen hiukset yhdellä esineellä. Hänen jälkensä ei ole kyllä yhtä hyvä kuin sinun, mutta …”

“Eikös Timo ole maanviljelijä?”

“Etkö ole kuullut? Timo myi peltonsa Matille pari viikkoa sitten.”

“Ja rupesi parturiksi?”

“Niin. Sanoi että hän on parempi parturi kuin maanviljelijä.”

Kaisa naurahti. “Se muuten voi olla tottakin.” Ja senkös takia minä olen saanut niin vähän asiakkaita viime aikoina, Kaisa ajatteli. “Noh, miten olisi, jos minä leikkaan teidän molempien hiukset yhdellä esineellä?”

“Se sopii hyvin!”


“Taasko sinä laajennat?” Risto kysyi Timolta.

“Jep. Sain Riitan kaupasta lisälainan, nyt kun kokous hyväksyi lainaustoiminnan laajennuksen.” Timo huokasi. “Tosin hinnat ovat taas nousseet. Ovatko kaikki saarelaiset alkaneet ahneiksi?”


1900-luvun alussa valtioiden liikkeelle laskemat setelit olivat pääsääntöisesti vaihdettavissa kiinnitettyyn määrään kultaa, raha oli niin sanotusti kultakannassa. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä useimmat sotaan osallistuneiden maiden keskuspankit lopettivat setelien lunastamisen kultaa vastaan estääkseen kullan valumisen pois keskuspankin hallusta ja siten setelirahan katoamisen kierrosta. Kaikissa sotivissa maissa hinnat nousivat sodan aikana hiukan. Sodan päätyttyä useimmissa sen hävinneissä valtioissa tilanne muuttui radikaalisti.

Saksassa tehtiin sodan lopun aikaan vallankumous vuonna 1918, pian Venäjän vallankumouksen jälkeen. Vaikka kumoukseen osallistui myös kommunisteja, lopputuloksena oli parlamentaarinen Weimarin tasavalta. Uusi Saksan tasavalta ei palannut kultakantaan, mahdollisesti koska Saksalle määrätyt valtavat sotakorvaukset piti maksaa enimmälti kullassa.

Kun Saksan valtio otti itselleen merkittäviä lisämenoja – erityisesti vuonna 1923 Ranskan ja Belgian valloittaman Ruhrin teollisuusalueen tuotannon ja työtekijöiden lakkoavustusten korvaamisen – otti se merkittävästi uutta lainaa keskuspankilta, joka puolestaan painoi lisää seteleitä. Saksan markan arvo romahti nopeasti: vuoden 1923 lokakuussa hinnat tuplaantuivat joka neljäs päivä. Samoihin aikoihin keskuspankki laski liikkeelle sadan biljoonan markan setelin – jonka todellinen arvo lasketaan sadoissa nykyeuroissa.

Tilanne rauhoittui vasta, kun vanhan rahan tilalle perustettiin uusi raha (yksi uusi markka vastasi yhtä biljoonaa markkaa), jonka takeena oli maa- ja teollisuusomaisuutta. Vähän myöhemmin Saksa palasi kultakantaan.

Kymmenkunta vuotta näiden traumaattisten tapahtumien jälkeen Hitler nousi valtaan. Tämä ei ole sattumaa.


1990-luvun lopulla Zimbabwen hallitus otti itselleen merkittäviä uusia kustannuksia: se osallistui Congon sisällissotaan 1998–2002 ja se toteutti epäonnistuneen maareformin. Valtion alijäämä rahoitettiin enimmälti keskuspankilta saadulla lainalla, ja keskuspankki puolestaan järjesti lainat painamalla seteleitä. Hintataso nousi karmeaa vauhtia lähes koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen. Vuonna 2007 Zimbabwe julisti hintojen nousun laittomaksi, mutta tällä ei ollut mitään vaikutusta. Marraskuussa 2008 hinnat tuplaantuivat joka päivä; isoin liikkelle laskettu seteli oli sadan biljoonan Zimbabwen dollarin seteli tammikuussa 2009 – mutta tässä vaiheessa dollari oli jo uudelleennumeroitu kolmasti.

Tilanne rauhoittui vasta, kun hallitus ensiksi salli ulkomaalaisten rahojen käytön Zimbabwen kotimaankaupassa ja lopulta lakkautti koko oman valuutan.


Ajatellaanpa ensiksi tilannetta, jossa liikkeessä oleva rahamäärä pysyy samana ja markkinoilla tarjolla olevat tavarat ja palvelut (sekä laatu että määrä) pysyvät samana. Kuvitellaan tilanne, jossa yksi ihminen saa hetkeksi haltuun kaiken liikkeellä olevan rahan ja kuluttaa sen kaiken kerralla.

Jos rahoja jäisi yli, markkinoilta ovat tuotteet loppuneet kesken. Tällöin myyjät nostavat hintojaan. Jos rahamäärä ja markkinoilla oleva tuotanto ovat pitkään olleet vakioita, on tällainen hintojen korjausliike tapahtunut jo aiemmin. Niinpä liikkeellä oleva rahamäärä ei voi olla enempää kuin se, mitä tarvitaan koko markkinoiden ostamiseen tyhjäksi.

Toisaalta jos rahat eivät riitä, kaikki myyjät ovat ylihinnoitelleet tuotteensa. Tällöin joillekin myyjille – kenties kaikille – jää varastoja myymättä, mikä saa heidät laskemaan hintojaan. Käsiteltävänä olevassa tilanteessa tällaisen hintojen korjausliikkeen on täytynyt tapahtua jo aiemmin. Niinpä liikkeellä oleva rahamäärä ei voi olla vähempää kuin se, mitä tarvitaan koko markkinoiden ostamiseen tyhjäksi.

Niinpä liikkeellä olevalla rahamäärällä pystyy ostamaan koko markkinoilla olevan tuotannon, mutta ei yhtään enempää. Sama pätee myös silloin, jos rahat eivät ole keskittyneet yhdelle henkilölle.

Nyt kuvitellaan tilanne, jossa jokaisen hallussa oleva rahamäärä maagisesti tuplaantuu. Voidaan toki ajatella, että jokainen laittaa tämän taivaalta tippuneen lottovoiton säästöön, mutta kuvitellaanpa tilannetta, jossa kaikki myös käyttävät saamansa ylimääräiset rahat. Ensiksi saattaa syntyä pulaa tuotteista, mutta nopeasti hinnat alkavat nousta. Kun tuosta kollektiivisesta lottovoitosta on kulunut tarpeeksi aikaa, voimme soveltaa yllä esitettyä päätelmää tähän uuteen tilanteeseen: kaikella liikkeellä olevalla rahalla pystyy ostamaan täsmälleen kaiken tarjolla olevan tuotannon. Jotta tämä olisi mahdollista, on keskimääräisen hintatason ollut pakko tuplaantua.

Mitä jos jokaiselta viedään puolet hallussa olevasta rahasta pois? Myynti tippuu heti, kun vanhoilla hinnoilla ei enää pysty ostamaan kuin puolet siitä, mitä aiemmin. Myyjät nopeasti laskevat hintojaan, ja myynti palautuu. Oletetaan nyt, että ihmiset eivät ryhdy tavallista säästeliäämmiksi tämän traumaattisen kokemuksen johdosta. Ennen pitkää uusi rahan määrä on ollut voimassa niin pitkään, että voimme taas soveltaa yllä esitettyä päättelyä. Hintataso on sekin puolittunut.

Nämä varsin keinotekoiset ajatusleikit havainnollistavat taloustieteellisen lain, jota kutsutaan rahan määrälliseksi teoriaksi (the quantity theory of money): reaalitalouden pysyessä samana hintataso määräytyy pelkästään liikkeellä olevan rahan määrän mukaan. Taloustieteellisen konsensuksen mukaan tämä pätee ainakin pitkällä aikavälillä, mutta lyhyen aikavälin vaikutuksista taloustieteilijät kiistelevät.

Tämän kirjoituksen alkupuolella saaren keskimääräinen hintataso nousi, eli tapahtui inflaatiota, koska tarjolla ollut rahamäärä nousi pankkilainoituksen kasvaessa. Yllä esitetyissä Saksan ja Zimbabwen tapauksissa hintataso nousi räjähdysmäisesti (ns. hyperinflaatio) koska rahan määrä kasvoi holtittomasti.

Jos rahan määrä pysyy samana, keskimääräinen hintataso muuttuu sitä mukaa kuin kansantalous kasvaa tai supistuu. Sarjan toisessa osassa saarella tapahtui hintatason laskua eli deflaatiota, koska talous kasvoi rahamäärän pysyessä suunnilleen vakiona.

Rahan määrä voi vähentyä kolmella tavalla.

Ihmiset saattavat alkaa säästämään tavallista enemmän. Jos tämä säästäminen tapahtuu laittamalla rahaa konkreettisesti jonnekin talteen (esimerkiksi lattialaudan alle), tuo säästetty raha katoaa kierrosta, jolloin hintataso laskee. Sama koskee myös säästämistä sellaisilla pankkitileillä, jota pankki ei voi käyttää antolainaukseen (esim. käyttelytili pankissa, jolta osittaisvarantoperiaate on kielletty). Sen sijaan säästäminen esimeriksi pitkäaikaisille määräaikaistileille taikka sijoittamalla tuottaviin liiketoimiin ei aiheuta rahan määrän pienenemistä.

Jos osittaisvarantoperiaatetta noudattavia pankkeja kaatuu merkittävässä määrin – tai jos ne joutuvat kaatumisuhan vuoksi määräämään lainoja ennenaikaiseen maksuun – pankkijärjestelmän antolainaus pienene, mikä osittaisvarantoperiaatteen voimassa ollessa tarkoittaa rahan määrän pienenemistä. Tämä oli yksi tekijä, joka teki Yhdysvaltain suuren 1930-luvun laman niinkin vakavaksi kuin se oli.

Rahaa voi myös – harvinaisissa tilanteissa – tuhoutua peruuttamattomasti. Tämä on tosin uhka vain rahajärjestelmissä, joissa rahana tai sen vakuutena on jokin korvaamaton hyödyke (esimerkiksi kulta tai hopea).

Hintatason yleisen laskun eli deflaation vaarana on ns. deflaatiokierre: kun ihmiset tajuavat, että hintataso on laskussa, he laittavat rahaa sukanvarteen odottamaan vieläkin pienempiä hintoja. Tämä puolestaan johtaa rahan kierrossa olevan määrän pienenemiseen ja deflaation pahenemiseen.

Rahan määrä voi lisääntyä useilla tavoilla.

Menneinä aikoina, kun rahana käytettiin jalometalleja kuten kultaa ja hopeaa tai niillä taattuja seteleitä, uuden suuren kulta- tai hopeaesiintymän löytyminen aiheutti inflaatiota.

Rahan merkittävässä laajuudessa tapahtuva väärentäminen aiheuttaa inflaatiota.

Osittaisvarantopankkien yleistyminen tai vähimmäisvarantovaatimuksen laskeminen lisäävät luottorahan määrää ja aiheuttavat siten inflaatiota.

Koska valtio yleensä kontrolloi keskuspankkia, se voi halutessaan rahoittaa kasvavat menonsa ottamalla velkaa keskuspankista. Keskuspankki joutuu tämän johdosta kasvattamaan liikkeellä olevan rahan määrää. Tätä kutsutaan valtion setelirahoitukseksi. Jos valtiossa toimii osittaisvarantopankkeja, keskuspankin rahan määrän lisäys ja inflaatio moninkertaistuvat pankkien lainanannon vaikutuksesta.

Valtion setelirahoitus on oikeastaan yksi verotuksen muoto. Koska sen seurauksena hinnat nousevat, valtion setelirahoituksella saatu tulo oikeasti rahoittuu sillä, että jokaisen lompakossa (tai vajaakorkoisella pankkitilillä) olevasta rahasta nipistetään pieni palanen pois. Mitä rikkaampi ihminen on, sitä todennäköisemmin hänen varallisuutensa on enimmälti kiinni reaalisijoituksissa, joihin inflaatio ei pure. Toisaalta inflaatio vähentää velallisen velkataakkaa.

Kaikissa hyperinflaatiotapauksissa, eli tilanteissa, joissa hintataso nousee niin nopeasti, että ansaittu raha on heti käytettävä jotta se ei ehtisi menettää liikaa arvostaan, on ollut taustalla valtion poikkeuksellisen suuren menolisäyksen setelirahoitus. Tämän – ja 1920-luvun Saksan pelottavan esimerkin – vuoksi Euroopan keskuspankilta on valtioiden setelirahoitus kokonaan kielletty.

Seuraavassa osassa käsitellään rahan historiaa.