Tag Archives: autokoulu

Kolmekymppisenä kortti

Huomenna alkaa sitten autokoulu.

* * *

Kävin keskiviikkona lääkärin vastaanotolla. Keskustelin yksityisvastaanottoa Suomen Terveystalolla pitäneen terveyskeskuslääkärin kanssa CP-vammastani, kuinka se vaikuttaa oikean käteni ja oikean jalkani toimintaan. Keskustelimme myös flimmerikohtauksistani. Kun käsiä ja jalkoja pystyi liikuttelemaan kunnolla, kävely luonnistuu, pakkoliikkeitä ei ole eikä myöskään tajuttomuuskohtauksia, ei näistä estettä löytynyt. Kun näkökin oli kunnossa, lääkäri kirjoitti minulle todistuksen ajokorttilupaa varten: ajokorttiluvan terveysvaatimukset täyttyvät ja (ryhmä 1) silmälaseja/piilolaseja käytettävä ajaessa.

Yleensä tuo todistus kaiketi haetaan autokoululla vastaanottoa pitävältä lääkäriltä, ellei satu olemaan niin nuori, että saa sen kouluterveydenhuollosta. Toisaalta esimerkiksi diabeetikkojen tulisi hakea se omalta hoitavalta lääkäriltään, joka tuntee potilaansa hoitotilanteen parhaiten. En ole diabeetikko, mutta lähinnä flimmerien takia arvioin, että olisi hyvä, että tutkivalla lääkärillä olisi pääsy potilastietoihini, joita työterveyshuoltoon on kertynyt, ja siksi menin työterveyshuoltoni hoitavan yrityksen yksityisvastaanotolle. Toisaalta en myöskään halunnut tuhlata yhtään enempää rahojani kuin on pakko, jos lääkäri olisi jostakin löytänyt ajokieltoperusteen, joten menin lääkäriin ihan ensimmäiseksi.

Alun perin harkitsin autokoulukseni Koljanderia, joka näytti nettisivujen perusteella kiinnostavalta ja josta kuulin kehuja äidiltäni, joka ajoi siellä korttinsa kauan sitten. Kun tuttavani Niobe kuuli, että harkitsen ajokorttia, hän alkoi kehua minulle Autokoulu Moottoria, jossa hän oli itse juuri ajanut korttinsa. Ajattelin, että tuoreempi suositus painaa enemmän, ja niinpä ilmoittauduin (lääkärintodistuksen ja rahoituksen järjestyttyä) Moottorin maanantaina 8.12. alkavalle kurssille.

* * *

Pikkupoikana olin erinomaisen kiinnostunut kaikesta teknologiasta, erityisesti autoista ja elektroniikasta (teini-iässä tuo elektroniikka muuttui tietotekniikaksi). Luin kirjastosta löytämiäni autotekniikan ja tieliiketeen oppikirjoja, opettelin viisivuotiaana uudet, vuonna 1982 voimaan tulleet liikennesäännöt isälle tulleesta valistusvihkosta. Jos olisin ollut varakkaasta suvusta, olisin varmaankin lähtenyt ainakin kokeilemaan kartingia (minulle se jäi lähinnä haaveeksi), vaikka siinä toiminnassa CP-vammani olisi varmaankin tullut pian esteeksi. Kouluikään päästyäni olin niin autofriikki, että koulukavereilta tuli kommenttia. “Sä et sitten edes autokoulua tarvitse.”

Kun sitten ajokortti-ikä alkoi lähestyä, kymmenen vuotta myöhemmin, olin Oras Tynkkysen vaikutuspiiriin lapsesta asti kuuluneena toiminut ympäristöliikkeessä jo muutaman vuoden. Asuin silloin myös Kyttälässä Tampereen ydinkeskustassa, ja kaikki tarpeellinen oli kävelymatkan (tai enintään melkein kuistin vierestä lähtevän junamatkan) päässä. Ajatus siitä, että auto olisi hyödyllinen tai edes tarpeellinen kapistus, tuntui kovin kummalliselta. Lapsuuden ajan autofriikkiys oli edelleen takaraivossa, mutta suhtauduin siihen kuin kuiville päässyt alkoholisti. Kun muut luokkatoverit ryhtyivät järjestämään autokoulukimppaa, kieltäydyin kunniasta. Kieltäytymistä helpotti se tieto, että autokoulu on kallis ja rahaa ei silloinkaan perheessä ollut paljoa.

Opiskeluaikanakaan en autoa tarvinnut. Asuin ensin kävelymatkan päässä opiskelupaikaltani ja myöhemmin melkein kuistilta lähtevän bussireitin päässä. Äitiä tapaamaan pääsin helposti junalla. Ainoa käytännön autotarve oli reissu isän luokse Äänekoskelle, ja isä hövelisti kuskasi – ja kyllähän Äänekoskellekin bussilla pääsee (sitä tuli kokeiltua pari kertaa).

Viime vuosina tilanne on alkanut muuttua. Aktivoiduin politiikkaan, ja aina välillä pitää päästä hankalien julkisten yhteyksien päässä oleviin kokouksiin. Kokousmatkat järjestyvät kyllä kimppakyyteinä tai viimeistään taksilla (onneksi en ole joutunut sitä kokeilemaan sen yhden kerran jälkeen!), mutta pidemmän päälle muiden kyydissä kulkeminen alkaa olla noloa. Lisäksi näinä verkottuneina aikoina tuttavia ja ystäviä löytää mitä ihmellisimmiltä paikkakunnilta, ja joihinkin on erittäin hankalaa kulkea julkisilla välineillä. On vieläkin nolompaa tulla haetuksi satojen kilometrien päästä sen autolla, jota tapaamaan on menossa (oikeastaan – tästähän noissa isänkin kyydeissä on usein kyse, matka vain lasketaan kymmenissä kilometreissä).

Viimeinen pisara oli Keski-Suomen Vihreät ry:n syyskokous Multialla muutama viikko sitten, johon menin Jyväskylän Vihreät ry:n äänivaltaisena edustajana. Sain kyydin yhdistystoveriltani molempiin suuntiin, ja kyyti oli kiva. Näissä vihreiden kokouksissa nolous kimppakyytien käyttämisestä on vähäisempää, koska autoutta vihreiden piirissä katsellaan hieman kieroon (tosin välillä tuntuu, että olen ainoa aktiivisesti Jyväskylän vihreissä toimiva autoton henkilö! – varmaankaan asia ei ole aivan näin hurjasti, mutta kovin pahasti pielessä se ei ole). Oleellista tuossa reissussa oli kuitenkin se, että paluumatkalla oli melkoisen voimakas lumimyrsky. Multialta Petäjävedelle mittari näytti enimmäkseen kaupunkivauhtia, ja Petäjävedeltä Jyväskylään ajettiin sellaista kuutta–seitsemääkymppiä. Tuolla reissulla tajusin, että en voi apukuskin paikalta koskaan oppia ymmärtämään, mitä autolla ajaminen tarkoittaa.

* * *

Se, että olen hankkimassa kortin, tarkoittaa minun elämäntilanteessani myös auton hankkimista. Sellaisen ihmisen, joka ei käytä korttiaan erityisesti sen alkuvaiheessa, ei korttia tule lainkaan hankkia, sillä autokoulu ja kuljettajantutkinto valmentavat itsenäiseen harjoitteluun, eikä sitä sovi laiminlyödä, jos ajotaidon aikoo hankkia. Koska en elä jo valmiiksi autollisessa perheessä, on minun hankittava vähintäänkin itsenäistä ajoharjoittelua varten auto. (Vuokra-auto ei tule kyseeseen, koska vuokraajat edellyttävät – ihan oikein – ajokokemusta.)

Tavoitteeni auton hankinnassa on löytää tarpeisiini riittävä, pieni ja vähäpäästöinen uusi tai melkein uusi henkilöauto, jolla kuitenkin pienien tavaramäärien kuljettaminenkin onnistuu, ja käyttää sitä sitten käyttöikänsä loppuun, sikäli kuin autotarpeeni eivät muutu (esimerkiksi perheolojen muutoksen johdosta). Harjoitteluajan jälkeen pyrin välttämään auton käyttämistä muuten kuin silloin, kuin se on välttämätöntä matkan taikka ajotaidon ylläpitämisen kannalta. Käsitykseni mukaan tämä on kokonaistaloudellisesti ja ympäristönkin kannalta paras vaihtoehto (jos auto ylipäätään pitää hankkia). Mikäli tällaista autoa ei ole kortin saamisen aikoihin nopeasti saatavilla (uusien autojen toimitusajat ovat kuulemma järkyttävän pitkiä), otan lyhyeksi aikaa halvan “harjoitteluauton”.

Vihreälle auton hankkiminen ei ole koskaan ongelmaton päätös, sillä liikenteen ympäristövaikutukset ovat huomattavat. Vielä hankalammaksi sen tekee se tosiasia, ettei ole olemassa mitään objektiivista mittaria, jolla omia tarpeita voisi arvioida suhteessa niiden tyydyttämisen hintaan ympäristölle. Tässä tilanteessa minun on turha enempää puolustella valintaani – osa sen joka tapauksessa tuomitsee ja osa ihmettelee miksi en ole tätä jo aiemmin tehnyt. Sen sanon, että kannatan kaikkia sellaisia poliittia toimenpiteitä, joilla autoilun kulurakenne saadaan vastaamaan siitä aiheutuvaa todellista haittaa, ja uskon, että autoilun kokonaiskustannustaso niiden seurauksena nousee.

* * *

Nioben tavoin aion pitää blogia autokoulutaipaleestani, tosin omani olkoon julkinen kuten kaikki muukin bloggaukseni.