Doctor Who: The Ambassadors of Death (DVD)

Samalla kun maailma seurasi Apollo 13:n miehistön taistelua henkensä puolesta, BBC:llä pyöri samaan aikakauteen sijoittuva Doctor Who -tarina, jonka ytimessä oli brittiläisen avaruuslento-ohjelman löytämät muukalaiset.

The Ambassadors of Death (televisioitu maalis–toukokuussa 1970) oli Jon Pertween kolmas Doctor Who -tarina. Samalla kun Pertweestä tuli kolmas Tohtori, itse ohjelma muuttui myös paljon. Ensinnäkään se ei ollut enää mustavalkoinen. Toiseksi Tohtori oli gallifreynpaossa Maa-planeetalla ilman TARDISin käyttömahdollisuutta rangaistuksena TARDISin varastamisesta ja puuttumisesta muiden kansojen asioihin. (Oikeasti kyse oli tietenkin kustannussäästöistä tuotannossa.) Maassa kolmas Tohtori toimi UNITin konsulttina ja työskenteli prikaatinkenraali Alistair Lethbridge-Stewartin (Nicholas Courtney) kanssa. Hänellä oli myös nuorempia avustajia, joista ensimmäinen oli mukana tässä tarinassa: tohtori Liz Shaw (Caroline John), UNITin tieteellinen neuvonantaja ja ehdottomasti yksi parhaista naisrooleista koko sarjassa kautta aikain. (Valitettavasti tri Shaw sai kenkää sarjasta yhden kauden jälkeen, koska hän oli liian itsenäinen eikä auttanut yleisöä kyselemällä koko ajan Tohtorilta, mistä on kyse.)

Tarina alkaa, kun Britannian seitsemäs miehitetty Mars-lento palaa Maan kiertoradalle oltuaan kuukausia hiljaa. Maasta vastaan lähetetty Recovery 7 -lento tuo Mars-alukselta kolme avaruuspukuun pukeutunutta hahmoa, jotka ovat saaneet aivan käsittämättömän määrän, selkeästi yli ihmisen tappavan annoksen säteilyä. Silti hahmot kykenevät liikkumaan ja voivat jopa paremmin säteilyssä kuin ilman sitä. Ovatko ne jotenkin kummallisesti hengissä selvinneet kolme astronauttia vai mahdollisesti muukalaisten hyökkäyksen etujoukko, kuten armeijan kenraali Carrington, joka itse oli mukana aiemmalla Mars-lennolla, otaksuu? Selvittääkseen asian Tohtorin pitää itse lentää Recovery 7 -avaruusaluksella kiertoradalle. Vastaus yllätti ainakin minut.

Nämä kolmannen Tohtorin Maa-sidonnaiset tarinat ovat suosikkejani wanhan Whon tarinajatkumossa. Jon Pertween Tohtori on kyvykäs niin fyysisesti kuin henkisesti, todellinen toiminnan mies silloin kun tarvitaan mutta myös ajatteleva rauhan puolesta puhuja. Näyttelijän ikä tuo hahmoon arvokkuutta, joka uuden sarjan Tohtoreilta tuntuu kokonaan puuttuvan. Maahan sidottuna Pertween Tohtori käyttää autoja liikkuakseen (mm. vanha ja tyylikäs Siva Edwardian -auto Bessie, jonka rekisteritunnus oli ehkä liiankin nokkelasti WHO 1), ja TARDIS oli lähinnä vaatekaappi Tohtorin laboratorion nurkassa (mutta lähes joka tarinassa Tohtori yritti saada sen taas liikkeelle). Tarinat piti siten ratkaista oikeasti eikä Doctor Wholle tyypillisiä deus ex machina -ratkaisuja voitu juurikaan käyttää.

The Ambassadors of Deathissä on paljon tykkäämistä. Komeita toimintakohtauksia, aikakauteen nähden taitavasti tehtyjä avaruuslentokuvauksia (erityisen mahtavaa oli, kuinka asioita kuvattiin realistisesti lennonjohtajan tai pilotin näkökulmasta, jotka joutuvat enimmälti pitämään tilanteen selvänä päässään – ja niin joutui tällä kertaa yleisökin), varsin uskottava ensimmäisen yhteyden kuvaus kaikkine paranoi’ineen jne jne jne. Toki nämä vanhat tarinat etenevät turhan hitaasti – tämäkin kestää lähes kolme tuntia ja seitsemän jaksoa – mutta kaikki ei ole täydellistä.

DVD-paketissa on kaksi levyä, joilla on itse tarinan lisäksi kommenttiraita (mm. näyttelijät Caroline John ja Nicholas Courtney), dokumentti tarinan tuotannosta (lähinnä haastatteluja mutta alussa mainitsemani ajallinen yhteys Apollo 13:een on isossa osassa), alkuperäinen traileri, lyhyt segmentti, jossa luetaan aikalaisarvioita kolmannen Tohtorin tarinoista sekä kuvagalleria. Tekstitys on englanniksi (kuulovammaisia varten).

Pidin, joskaan tämä ei ole samanlainen klassikko kuin aiemmin arvioimani The Reign of Terror. Suosittelen Who-faneille.

Doctor Who: The Reign of Terror (DVD)

Nyt YLE TV2:n viimeinkin näyttäessä uudehkoja Doctor Whon jaksoja on kiva välillä palata koko sarjan alkuaikoihin. Sarjan alussa Tohtori (William Hartnell) oli salaperäinen vanha mies, jolla oli lapsenlapsi Susan (Carole Ann Ford). He olivat viettäneet jo jonkin aikaa vuoden 1963 Englannissa, ja Susan kävi paikallista koulua. Ensimmäisessä jaksossa hänen historianopettajansa Barbara Wright (Jacqueline Hill) ja luonnontieteiden opettajansa Ian Chesterton (William Russell) joutuvat vasten tahtoaan Tohtorin ja Susanin mukaan seikkailuihin ajassa ja avaruudessa Tohtorin laivalla (laivan nimi, TARDIS, oli Susanin keksimä, tai niin hän ainakin itse väitti)

Doctor Who: The Reign of Terror on tänä vuonna julkaistu DVD, joka sisältää ensimmäisen tuotantokauden viimeisen tarinan eli jaksot A Land of Fear (televisioitu 8.8.1964), Guests of Madame Guillotine (15.8.1964), A Change of Identity (22.8.1964), The Tyrant of France (29.8.1964), A Bargain of Necessity (5.9.1964) ja Prisoners of Conciergerie (12.9.1964). Tuohon aikaan Doctor Whon jaksoilla oli omat nimensä, vaikka ne muodostivatkin usean jakson mittaisia jatkokertomuksia.

Tämä tarina sijoittuu Ranskan terrorin viimeisiin päiviin. Tohtori luulee tuoneensa Ianin ja Barbaran viimeinkin takaisin kotiin, mutta pian selviää, että he ovat 1700-luvun Ranskassa. Ian, Barbara ja Susan joutuvat vangiksi, ja Tohtori puolestaan melkein menettää henkensa tulipalossa. Monien mutkien jälkeen, joihon sisältyy vankeutta, matkaa giljotiinille, useita vapautumisia, mahtimieheksi tekeytymisiä ja paljon muuta, kaikki neljä onnistuvat säilymään hengissä ja todistamaan Robespierren kukistumisen ja lopulta löytämään tien takaisin “laivaan”, kuten he asian ilmaisivat.

Tarinassa on dramaattista jännitettä alusta asti paljon, ja sitä alkaa oikeasti pelätä giljotiinia odottavien Barbaran ja Susanin puolesta, vaikka tietääkin heidän jatkavan sarjassa tämän tarinan jälkeen. Sivuhahmoista minulle jäi erityisesti mieleen Congiergien vanginvartija (Jack Cunningham), jossa oli juuri sopiva määrä pahuutta ja lipevyyttä.

Alkuaikoinaan Doctor Who oli lapsille suunnattu fiktion keinoin toimiva opetusohjelma: osa jaksoista sijoittui tulevaisuuteen ja opetti luonnontieteitä, ja osa sijoittui menneisyyteen, opettaen historiaa. Nyky-Whon seuraajasta seuraava keskustelu tuntuu aika oudolta:

The Doctor: What is it? What do you find so amusing? (Mitä nyt? Mikä on niin hauskaa?)

Barbara Wright: Oh, I don’t know. Yes, I do. It’s this feverish activity to try and stop something that we know is going to happen. Robespierre will be guillotined whatever we do. (En minä tiedä. Tai tiedänpä: tämä kuumeinen yritys estää sen, jonka tiedämme tapahtuvan. Robespierre joutuu giljotiiniin mitä tahansa teemmekään.)

The Doctor: I’ve told you of our position so often. (Olen selostanut sinulle meidän asemamme monta kertaa.)

Barbara Wright: Yes, I know. You can’t influence or change history. I learnt that lesson with the Aztecs. (Tiedän. Historiaan ei voi vaikuttaa eikä sitä voi muuttaa. Opin sen, kun olimme Asteekkien luona.)

The Doctor: The events will happen just as they are written. I’m afraid so, and we can’t stem the tide. But at least we can stop being carried away with the flood. (Kaikki etenee juuri niin kuin on kirjoitettu. Niin se vain on, emmekä voi pysäyttää vuorovettä. Voimme vain pelastautua sen alta.)

— Doctor Whon jaksosta Prisoners of Congiergerie (1964)

Ehkä Ranskan suuri vallankumous ja sitä seurannut terrori on yksi niistä kuuluisista ajan kiintopisteistä (“fixed points in time”), joista nykyajan Tohtori toisinaan puhuu? Mutta tämä vanha Tohtori ei anna mitään tilaa vaihtoehdoille.

Kaksi kuudesta jaksosta (The Tyrant of France ja A Bargain of Necessity) on tuhoutunut, ja vain stillikuvia ja ääniraita on tallella. Tätä DVD:tä varten ne on rekonstruoitu animaatiolla.

Animaatio on aika surkeaa ja sitä on suorastaan tuskallista katsoa. Hahmojen liike on kulmikasta, ja erityisesti toistuvat lähikuvat hahmojen silmistä rasittavat. Toki voi olla, että animaatio ei tuntuisi ollenkaan niin huonolta, jos ei olisi vertailukohtana tarinan muita, alkuperäisasussaan säilyneitä jaksoja. Onneksi hahmot ovat hyvin piirrettyjä ja helposti tunnistettavissa eikä animaatio siten häiritse liikaa tarinan seuraamista.

DVD:llä on lisäksi kommenttiraita, pieni dokumentti tarinan tuotannosta, jossa haastatellaan muutamaa vielä elossa olevaa näyttelijää ja tuotannon henkilöä, sekä kuvagallerioita. Tekstitys on vain englanniksi (kuulovammaisille). Itse hankin DVD:n Englannista postimyynnillä; en tiedä, onko sitä saatavilla suoraan Suomesta.

Kokonaisuutena olen tyytyväinen ostokseeni, mutta suosittelen sitä vain muille Who-faneille. Tämä ei ole oikea paikka aloittaa sarjan seuranta.

Review: Flight (2012)

What happens if a pilot, high on alcohol and cocaine, saves his plane and almost all the souls on board after the plane is crippled by a catastrophic equipment failure, one that would have lead to an unsurvivable crash in any other pilot’s hands? This is the question explored in the film Flight directed by Robert Zemeckis and starring Denzel Washington as the pilot in question.

Let’s be clear about this, as the movie has been (in my opinion) badly misrepresented in advertising. It’s not a disaster movie, depicting in lovely detail every scare the crew and passangers go through – the flight and the crash are a short sequence in the early part of the film, and are hardly ever returned to. It’s not a detective story, following the NTSB around as they solve the puzzle. What it is, instead, is the story of the pilot, dealing with the aftermath. It is a morality tale, to be sure, and one that doesn’t paint with subtle strokes.

The mismatch between advertising and movie is nicely underscored by the contrast between advertisements on the screen and the composition of the audience in the screening I attended today, at Finnkino’s Fantasia theatre here in Jyväskylä. There were about twenty people in attendance. All the women present were there with a man; there were some unaccompanied men like myself. The advertisements seemed to be targeted on a woman-rich environment, however.

The movie might pass the Bechdel test, if one is feeling generous. This test requires that a movie should have at least two named female characters that have a conversation about something other than a man. During the flight emergency sequence, the flight attendants do discuss the situation, very briefly, and I think every one of them is named. I don’t think that’s what the test has in mind, though. Other than that, I believe all interactions women have in the film are with one man or another.

The shock of wrong expectations aside, there were some things I really liked about the movie. Nicole (Kelly Reilly), a drug-addict woman looking to get clean who moves in with our alcohol-addict pilot for a while, had some really good sense and did the right thing when it mattered. The story was given a satisfactory ending, something I really doubted could be done as the movie unfolded.

I also like the moral conflict inherent in the setup. The history of aviation has seen many incidents where a pilot heroically saved his plane from a near-crash that he ultimately caused himself. In this movie, there was no such ambiguity as the crash would have happened whoever had piloted the plane; the only question was how bad it would be, and our hero the drug addict dealt with it exceptionally well. The ambiguity is different: the pilot should have been kicked off the controls years before, yet he was the only good choice for this flight, in retrospect.

I don’t regret seeing the film, but I hesitate to recommend it. I’ll call it a draw: 5/10.

Iron Sky ­— not just Moon Nazis

Everybody knows the premise of Iron Sky: as a character in the movie says, it’s “Nazis … from the Moon”. It’s a given that something explosive happens in the movie. Yet, it can carry the story only so far, certainly not the full 93 minutes. Before I saw the film, I worried whether the writers had come up with something good enough to fill the blanks. Suffice to say I’ve seen the movie twice now and expect to go at least once more to the theater.

Yes, there’s lots more than just the high concept. I can’t tell you what it is… spoilers! But I can mention some highlights without giving too much away. There’s a hilarious reenactment of the Youtube hit scene from Downfall. Finland is revealed to be unique in the way it expresses its love of peace. While the President of the United States of America (Stephanie Paul) does look a bit like Sarah Palin, the character is much more believable as POTUS. Oh, and while it’s not a part of the movie, I really like the turn-your-cellphones-off infomercial using characters from Iron Sky. And yes, Iron Sky passes the Bechedel Test.

I can also tell you this: the audience laughed many times, in both occasions; it also was utterly silent in the right moments. (Well, apart from the young man somewhere behind me in the public premiere who found both a nuclear bombing and a spaceship ramming another laugh-out-loud funny.) Iron Sky is a comedy, yes, but it is also deadly serious.

Before I saw Iron Sky the first time, I thought I would be comparing the film to Spaceballs and Galaxy Quest. Now, I don’t find those comparisons very useful any more (but I would rate Iron Sky above Spaceballs, any day). The film I find myself, quite to my surprise, drawn to as the best comparison is Kubrik’s classic Dr Strangelove. While Iron Sky doesn’t match its brilliance, it’s nothing to be ashamed of. After all, Strangelove is one of the best films ever produced.

I give Iron Sky ★★★★☆. Your mileage may, of course, vary.

Vorkosigan-saagaa vihdoinkin suomeksi

Uusi kustantamo Myrskykustannus näyttää suomentaneen Lois McMaster Bujoldin erinomaisen Vorkosigan-sarjan ensimmäisen osan Shards of Honor nimellä Kunnian sirpaleita. En ole suomennosta lukenut, mutta alkuperäinen kirja on ehdottomasti lukemisen arvionen. Suosittelen.

Cordelia Naismith on demokraattisen Beta-siirtokunnan tutkimusaluksen päällikkö. Aral Vorkosigan on Barrayar-keisarikunnan korkeita aatelisia ja sota-aluksen päällikkö. Heidän laivojensa kohtaamisen, ja Vorkosiganin laivan kapinan, takia molemmat jäävät lähes tutkimattomalle planeetalle ja joutuvat tekemään yhteistyötä päästäkseen takaisin ihmisten ilmoille. Mutta tarina ei suinkaan pääty Barrayaralaiseen tukikohtaan asti selviämiseen… Shards of Honor on samanaikaisesti suurieleinen avaruusseikkailu ja koskettava rakkaustarina.

Star Trek

It is curious to see that the eleventh movie in a series is the first to bear the series name with no adornment. It is apt, however: Star Trek is a clear attempt at rebooting the universe and basically forgetting most of the decades-heavy baggage. It seems to me that the reboot was fairly well done, too.

The movie opens with the birth of James Tiberius Kirk, and follows his development into the Captain of the Enterprise. Along the way, we also see the growth of Spock from adolescence into Kirk’s trusted sidekick and also into … well. Despite the fact that the action plot macguffins are time travel and planet-killer weaponry, it is mainly a story of personal vengeance, personal tragedy, and personal growth. Curiously enough, although Kirk gets a lot of screen time, it is really the personal story of Spock.

Besides Kirk and Spock, we also get to meet reimagined versions of Uhura (I like!), McCoy, Sulu, Chekov and Scott. And Christopher Pike, the first Captain of the Enterprise. The appearance of Leonard Nimoy as the pre-reboot Spock merits a special mention and a special thanks.

I overheard someone say in the theatre, after the movie ended, that the movie was a ripoff and had nothing to do with anything that had gone before. I respectfully disagree. The old Star Trek continuum had been weighed down by all the history into being a 600-pound elderly man who is unable to leave the couch on his own. This movie provided a clearn reboot, ripping out most of the baggage, retaining the essence of classic Star Trek and giving a healthy, new platform for good new stories. One just hopes Paramount is wise enough not to foul it up again.

It was worth it, I thought.

John Ringo: The Last Centurion

I finished reading the electronic advance reader’s copy last night. Overall, I’m glad I read it, though it was quite infuriating.

The book is set about a decade in the future. In the book’s world, anthropogenic climate change and global warming turned out to be a hoax; instead, a global cooling (caused by solar variation) was beginning. At the same time, the bird flu (H5N1) became a major pandemic. The United States was governed by the democrats and “the bitch” (a thinly disguised demonisation of a certain democrat presidential candidate), who handled everything wrong.

The book is a fictional autobiography (or a series of blog posts) by a US army officer who became famous during those turbulent times, first commanding a company finding its own way back home after being abandoned in the Middle East (the later stuff I won’t describe to avoid spoiling the book). The Last Centurions is a television propaganda show featuring his unit in action, intended to counterspin anti-military news reports.

Several chapters early in the book are pure political ranting by the narrator: how anthropogenic climate change is false, how socialized medicine is bad (and causes lots of unnecessary deaths during a pandemic), how republicans are good and democrats are evil et cetera et cetera et cetera. (Then again, it’s a Ringo book, political ranting is a given.) Given my political persuasion, it was not easy to read: I kept yelling, “where are your footnotes!” I actually tried to verify some of the claims the narrator makes, and found nothing persuasive. Still… in the end, it all turned out to be justified. It explains the character, and it explains the world. Perhaps it should be a bit trimmed during editing (remember, I read the author’s submission draft which has not been through the usual editing and copyediting cycles), but a lot of it is necessary for the story.

The premise that anthropogenic global warming is a false theory made it very hard for me to suspend disbelief. However, given that premise (and the premise of a totally incompetent government in the USA), the story is compelling and interesting. There’s a quite a bit of military action as we have become to expect from Ringo. The beginning grabbed me, – apart from the couple of chapters of exposition – held my attention tightly to the end, and left me shell-shocked.

I especially liked the wife’s edits. I’m sorry that we didn’t get to see their courtship.

I don’t know if I’ll ever want to re-read the book, but I’m still rating it at 5/5. The book is now available as an e-ARC, and will be released as a regular book in August. There is a companion site at www.thelastcenturion.com.

Starship Troopers

Robert A. Heinlein: Starship Troopers (Putnam, 1959)
Paul Verhoeven (director): Starship Troopers (TriStar, 1997)

The trouble with movies is that they fit only a short story. You can make a terrific movie out of a short story, but I have never seen a movie made of a novel that was at the same time good and faithful – most movies made of books fail in both.

The novel Starship Troopers chronicles the evolution of a high-school kid into a mobile infantry officer in a world which had seen modern democracies fail and be replaced by a veterans’ rule (veterans of also noncombat and civilian service, not just military) – Juan Rico gets in just to impress a girl, and maybe to get to vote some day, goes through boot camp, makes combat drops from orbit as a private and then as a NCO, gets opted for officer training and by the end of the book is a competent officer, helping his old drill sergeant who had found the prize. Along the way we get political sermons (now I know where John Ringo got his tendency to have characters lecture on politics!), some interesting characters and just a hint of romance.

The movie paints in broad strokes and primary colors. The first half of it is in fact a fairly decent redesign of the book as a movie, though I did not like at all how much in the face the romance (and two interconnected love triangles!) was played. Johnnie Rico gets in to impress a girl, goes through boot camp, makes some combat drops – And then it transforms into a horror movie (and loses any resemblance with the book). They make a combat drop, Lieutenant Rico drops his mission and goes rescue his girlfriend (the two triangles having been – eliminated by now) and totally misses his old drill sergeant finding the prize. Allegedly, the director never finished reading the book. Well, it shows. In the book, Rico would have been hanged by the neck until dead, dead, dead well before the end of the movie just for striking a superior officer; in the movie, everybody just shrugs it off.

The book is an enjoyable military story, the founding father of a subgenre consisting of lots of newer books; the movie is just silly.

If you have seen the movie, read the book. Don’t bother the other way around.

What fiction I read in 2007

In rough chronological order, with capsule reviews. I don’t think I’ve missed any, but it is possible that I have.

If you look through the list (behind the cut), you’ll see I read mostly Baen books nowadays. There’s a simple explanation: Baen is (almost) the only publisher that does real e-books, and I tend to avoid the inconvenience of paper books where I can. Still, there’s about a hundred titles on the list.

Continue reading What fiction I read in 2007

Jos ois joku Venekosken kesäteatterissa

Lapsena ja teininä juhannusaaton must-juttu oli Venekosken kesäteatterin ensi-ilta. Oli nimittäin niin, että isäni ohjasi näytelmiä siellä 14 vuoden ajan. Tänä vuonna hän teki paluun ohjaten Aino Suholan uutuusnäytelmän Jos ois joku. Luonnollisesti minun piti mennä sitä katsomaan.

En ole mikään teatterikriitikko, mutta kehua uskallan näytelmän henkilöhahmoja ja railakasta (tosin K-12-tasoista) kielenkäyttöä, ja moitin sitä, että tarinassa henkilöt tuntuivat tekevän ratkaisuja ei siksi että se heistä tuntuu oikealta vaan siksi että draaman kaari käskee siihen. En osaa päättää, olivatko näytelmän monet talking heads -kohtaukset huono vai hyvä asia: toiminta pysähtyy, mutta teksti on poikkeuksellisen hienoa. Kokonaisuutena näytelmä oli nautittava kokemus, joka piti ylitäyden ensi-iltakatsomon pauloissaan ja joka nauratti yleisöä monesti.

Lisää kuvia (ei kuitenkaan itse näytelmästä)