Sharon Lee & Steve Miller: Carpe Diem and Prodigal Son

Normally, it takes me two to four weeks to listen to an audiobook from beginning to end, depending on the narrator’s speed, the length of the book and how much I invest daily in it. You see, normally I only listen for no more than an hour, often no more than 30 minutes, a day, while getting ready to sleep in the evening. Sometimes I manage a book in one week, if I have been having difficulty catching sleep and thus ending up listening for two hours or more an evening.

This week has been unusual. I’ve been at home due to a stomach bug since Wednesday, with not much energy to do anything. Listening to an audiobook is an easy way to spend time in bed, or in the bathroom, and takes less energy than actually reading myself, or even watching television. And if I happen to drift off (which happened often in Wednesday when I had a moderate fever), the Audible player’s automatic timer stops playing after 30 minutes or so (annoyingly, I must remember to set it up that way each time), and rewinding allows me to find a place I still remember having heard. Spending 12 hours listening to a book a day is not unusual in these circumstances. Thus, it is not surprising that I finished the 15-hour book Carpe Diem a little more than a day after I had finished Agent of Change. I capped it by reading (from an ebook, not an audiobook) the short story Prodigal Son, which revisits the key setting and characters of the novel I had just completed.

Carpe Diem continues directly from where Agent of Change left off, in fact overlapping by a chapter. Given that, this review will necessarily contain spoilers for Agent of Change. The book also picks up characters and worldbuilding from Conflict of Honors, which is a loosely connected prequel published between these two books; while Carpe Diem can perfectly well be read without that background, it does (like this review) contain some spoilers for Conflict of Honors.

Prodigal Son additionally contains significant spoilers for Plan B and I Dare, since it’s set after the events of those books. I will avoid those spoilers in this review.

Continue reading “Sharon Lee & Steve Miller: Carpe Diem and Prodigal Son

Sharon Lee & Steve Miller: Agent of Change

Since it was first recommended to me, the Liaden series by Sharon Lee and Steve Miller has been on my regular re-reading list as one of my all-time favorite series. I’ve just started another reread – well, actually, I’m listening for the second time to the Audible audiobooks. Earlier today, I finished Agent of Change.

This is one of the most logical places to start the series; after all, it is the first book written and published. It is, however, not the earliest in chronological order, and there are good arguments for starting from, for example Conflict of Honors, or from several other portal books in the series. I am, however, drawn always first and foremost to Val Con and Miri, whose story starts here.

Here we have two relatively young people, both in perilous trouble when the story starts, who against their better judgment team up as they run one step ahead of their pursuers. Along the way, they set a room on fire, dine with large intelligent turtles, start a firefight between two factions of their pursuers, drink with mercenaries, and ride a psychedelic starship made of rock. Despite all these fireworks, the plot is fairly simple, with obstacles thrown in and evaded in entertaining but a bit too easy manner. Instead, the focus of the story is firmly in these two characters and their developing relationship, dealing with one’s low self-esteem and the other’s deadly mind programming, each helping the other.

Something that has bothered me over several rereads is whether Val Con deliberately mislead the turtles to interpret certain of his actions as taking Miri as his wife. As Miri later comments, it is usual to let the bride, at least, know before conducting a wedding ceremony (not to mention the huge issue of consent that is just waved away). Given that a turtle is an unimpeachable witness of such things, that could potentially lead to all kinds of nasty business. The issue is never directly confronted in the books, although the consequences are resolved to everyone’s satisfaction.

This book introduces us to the key aspects of the setting. There’s Val Con’s (so far unnamed) employer, whose unsavory methods (if not its goals) are made clear; there’s the Juntavas, on whose black list Miri had ended up; there are the four major power factions in the galaxy (Terrans, Liadens, and Yxtrang, which are all variants of human, and the larger-than-life Clutch Turtles) with their main relations clearly specified; and there is the surprisingly well-established role of independent mercenary companies in warfare. Val Con’s Clan Korval is mentioned but not developed much, and so is Clan Erob, which will feature significantly in several later books. The setting hinted at is richer than it first seems, but that is not surprising considering that (I believe) Sharon Lee had been working in this setting for a long time before anything was published about it. (I sometimes wonder why nobody ever comments about the name of Clan Erob.)

There are aspects of the detailed setting that betray the books’ 1980s vintage. Nobody carries comms on their person; instead, communications terminals are always bulky enough to require a desk, with public comm booths everywhere. Messages are frequently carried in printouts instead read from screens. There is no ubiquitous information network. These are, however, forgiveable. However, the larger setting contains aspects that have fallen mostly out of sf favour (psi being the most notable); I don’t mind, but others may.

Val Con’s survival loop is introduced very early on. It is an interesting idea, a device that computes a (presumably Bayesian) probability of mission success and personal survival for the situation at hand and allows its user to compute probabilities for many contemplated courses of action. Many specific probabilities are mentioned in this book, and most of them seem unnaturally low. If an agent has 70 % probability of survival, then it shouldn’t take many similar missions for them to get killed. But then again, as Val Con notes, he was not expected to survive even this long.

It is a beautiful book; Lee and Miller certainly have the gift and skill to use the English language in masterful ways. The book contains several languages in dialogue (Terran, High Liaden, Low Liaden, Trade, Clutch, and Yxtrang), which are indicated by differences in the style of English. Of all the authors and series I like a lot, Lee and Miller certainly take the top slot in English usage.

The audiobook is narrated by Andy Caploe. He reads very clearly, to the point of annoyance, but I at least get used to his style fairly fast. His character voices are recognizable but far from the best I have heard in audiobooks. The narration is serviceable.

Agent of Change is available in several formats: a Baen Free Library e-book, as part of the omnibus The Agent Gambit (ebook and paperback), and Audible ebook.

David Weber ja Eric Flint: Cauldron of Ghosts

David Weberin Honor Harrington -sarja alkoi vuonna 1993 kirjalla On Basilisk Station (linkin takana laillinen ilmainen ekirja). Tällä hetkellä sarjaan kuuluu 13 päälinjan romaania, kuusi antologiaa sekä 12 romaania kolmessa sivusarjassa.

Sarja sijoittuu (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) noin 2000 vuotta tulevaisuuteen, maailmaan, jossa ihmiskunta on levittäytynyt lukuisille planeetoille ympäri galaksia. Sarja kokonaisuudessaan kuvaa poliittisen murroksen aikaa, joka etäisesti muistuttaa Maan tapahtumia 1700–1900-luvuilla. Geenimuunneltujen ihmisten orjakauppa rehottaa. Huomattava osa ihmiskunnasta elää alikehittyneissä tähtivaltioissa, joissa korruptio on elämäntapa ja terveydenhuolto on huomattavan puutteellista (edes elämää noin 200 vuotta pidentävää prolong-hoitoa ei ole saatavilla); suurin osa näistä alikehittyneistä planeetoista on Maan johtaman rappeutuneen suurvallan alusmaita.

Sarjan päälinja seuraa laivastoupseeri Honor Harringtonin uraa pienen mutta rikkaan tähtikuningaskunnan, Manticoren, alun perin lähinnä tähtienvälisen kaupan turvaamiseen perustetussa laivastossa, kun Manticore joutuu pitkään ja uuvuttavaan sotaan pahasti korruptoituneen, imperialistisen Havenin (kansan)tasavallan kanssa. (Historiaa tuntevat varmaankin tunnistavat Havenia jonkin aikaa johtaneen Robert Stanton (“Rob S.”) Pierren nimen.) Kun Manticore ja Haven viimein saavat rauhan solmittua, tulee uusi uhka geenimuunneltujen orjien kaupalla elävän Mesan yli-ihmisideologiasta ja maailmanvalloituspyrkimyksistä.

Juuri julkaistu Cauldron of Ghosts kuuluu Crown of Slaves -romaanilla alkaneeseen sivusarjaan, jota Weber kirjoittaa yhdessä Eric Flintin kanssa. Geenimuunnellut orjat ovat onnistuneet voittamaan itselleen oman planeetan ja perustaneet sinne oman tähtivaltion nimeltä Soihtu. Soihdussa ei ole orjuutta; Soihdussa entiset orjat ovat kansalaisia. Tuo tähtivaltio on aloittanut sodan orjakauppaa vastaan. Soihtua tukevat sekä Manticore että Haven, ja heidän parhaat vakoojansa, taitava Anton Zilwicki (Manticore) ja pelottavan tehokas Victor Cachat (Haven) soluttautuvat Mesaan juuri, kun Mesaa salassa johtanut salaseura poistuu hyvässä (mutta hyvin paljon hävitystä aiheuttavassa) järjestyksessä Mesasta. On selvää, että Mesan orjuuteen nojannut tähtivaltio kaatuu, mutta miten… ja kuinka kallilla hinnalla?

En voi valitettavasti suositella Cauldronia ensimmäiseksi kirjaksi, jonka sarjasta lukee. Ongelma ei ole niinkään muun sarjan tuntemuksen tarve, vaan se, ettei Cauldron oikeastaan ole erillinen romaani; se on sivujuoni massiivisessa megaromaanissa. Parhaiten tämä tulee esille kirjan loppuratkaisussa, joka Cauldronista katsoen on puhdas deus ex machina; epäilemättä seuraava Saganami-sivusarjan kirja tulee ennen pitkää kertomaan tarinan toisen puolen.

Sarjaa jo lukeneille Cauldron on varsin viihdyttävä. Sama deus ex machina toki vaivaa silloinkin, mutta sarjan tunteva lukija pystyy annetuista vihjeistä muodostamaan riittävän kuvan siitä, mitä kulissien takana tapahtuu. Cauldron on lisäksi siitä hyvä sarjan kirja, että se etenee suhteellisen nopeasti. Kirja ei ole lähellekään sarjan paksuin. Plus … Cachat. Cachat. Cachat!!! Fanitan Cachatia, kuten ehkä huomasitte.

Itse pidin, mutta olenkin sarjan fani. Sarjaa tuntemattoman näkökulmasta arvioni olisi ★☆☆☆☆, fanin näkökulmasta ★★★☆☆.

Enderin varjo et seq.

Otetaan 1900-luvun parhaimpiin kirjoihin kuuluvan romaanin tärkeä sivuhahmo, ja kirjoitetaan alkuperäisen kirjan tapahtumat uudeksi romaaniksi tuon hahmon näkökulmasta; mitä saadaan?

Ender’s Shadow keskittyy tarkastelemaan Beanin elämää katulapsesta taistelukoulun oppilaaksi ja ennen pitkää osaksi Enderin joukkuetta ja hänen varjokseen, varahenkilöksi. Kirja alkaa samoihin aikoihin kuin Ender’s Game ja päättyy samoihin tapahtumiin. Molemmissa esiintyy sama loppuratkaisu. Sitä voisi epäillä, että eihän tällainen kirja voi toimia, kun loppuratkaisun tietää jo alussa. Mutta muistakaapa vaikka Columboa – aina loppuratkaisu ei ole se olennaisin.

Bean on varsin uniikki hahmo. Alle yksivuotiaana hän tajuaa hengenvaaran ja suojautuu vessanpöntön vesisäiliöön. Lähes nälkäkuolleena pikkulapsena hän manipuloi katulapsien yhteisöä niin, että pian kaikki lapset saavat ruokaa. Tämä herättää kansainvälisen laivaston huomion, ja pian hän onkin taistelukoulussa, koulun pienin ja nuorin … ja älykkäin.

Kun Kuolleiden puolustaja jatko-osineen seuraa Enderiä, seurataan Ender’s Shadown jatko-osissa Beania, Peter Wigginiä sekä kaikkia Enderin vaikutuksen alla olleita taistelukoulun lapsia. Maailma muuttuu, ja sitä muuttavat lapset, nimenomaan nämä lapset. Valtakuntia syntyy ja kuolee, sotia käydään. Bean, luonnollisesti, on Enderin lähdön jälkeen maailman paras sotilaskomentaja, oikea jättiläinen. Kirjat Shadow of the Hegemon ja Shadow Puppets kertovat nämä tapahtumat melkeinpä väsyttävän tarkasti; ne ovat mielestäni selkeimmin sarjaan kuuluvista lukemista kirjoistani ne heikoimmat. Sarjan toiseksi viimeisessä osassa Shadow of the Giant, kun kaikki sodat on käyty loppuun, eläkeikäinen Peter Wiggin vihdoinkin puhuu veljelleen Enderille, kuten Ender’s Gamen lopussa luvataan … ja Bean lähtee lapsineen matkalle.

Sarjan toistaiseksi viimeinen kirja, Shadows in Flight on jotain ihan muuta. Bean perheineen matkustaa vuosisatojen halki ja etsii uutta kotia. Oli mielestäni hyvinkin mielenkiintoista, kuinka Card käsittelee näitä yli-inhimillisen briljantteja lapsia, jotka voisivat alle kouluikäisinä väitellä tohtoriksi, jos haluisivat.

Koko varjosarjan kantava voima on Bean ja hänen poikkeuksellinen perimänsä; loppuratkaisu oli mielestäni hyvinkin järkevä, joskin matkan varrella sydämeni särkyi monta kertaa.

Jos olet jo lukenut Enderin, saatat tykätä näistä kirjoista. Pelkän elokuvan näkeminen ei riitä; lue se kirja ennen näitä. Jos et tunne Ender-sarjaa, tuskin kiinnostut näistäkään. Tosin Shadows in Flight saattaa olla kiinnostava ihan yksinäänkin.

Orson Scott Card: Ender’s Shadow. Tor, 1999.
Orson Scott Card: Shadow of the Hegemon. Tor, 2001.
Orson Scott Card: Shadow Puppets. Tor, 2002.
Orson Scott Card: Shadow of the Giant. Tor, 2005.
Orson Scott Card: Shadows in Flight. Tor, 2012.
Mitään näistä ei ole tietääkseni suomennettu.

Ender et seq.

Tieteiskirjallisuutta on kahta päätyyppiä. Ensimmäisessä on jokin suuri idea, vastaus johonkin kysymykseen muotoa “mitä jos…”. Nämä ovat yleensä novelleja, koska idean käsittely harvoin tarvitsee isoa kangasta. Jälkimmäisessä tieteisspekulaatio jää enemmän taustarooliin, ja pääosassa on inhimillinen kertomus, joka olisi mahdotonta kertoa arkikokemukseen nojautuvana realistisena kertomuksena. Nämä tarinat ovat romaaneja, joskus romaanisarjoja. Jotkut ovat molempia yhtä aikaa.

Ender-sarja alkoi vuonna 1977 julkaistusta novellista Ender’s Game, joka on laillisesti luettavissa verkosta. Tämä novelli on puhdas ensimmäisen tyypin tieteiskertomus. Sen suuri idea oli, miten sotilaita tulisi kouluttaa avaruussotiin – luonnollisesti käymällä sotapelejä painottomassa tilassa, kuten samannimisessä elokuvassakin äskettäin nähtiin. Tarinan suurin opetus on esillä jo novellin alkulauseessa (suomennos minun):

Oli painovoima miten vain ovesta tullessanne, muistakaa — vihollisen portti on alhaalla.

Toisin sanoen painottomassa tilassa ei ole luonnollista ankkurisuuntaa — muuta kuin taistelussa vihollisen portti, jota kohti sotilaat pyrkivät etenemään.

Novellissa on mukana myös toinen keskeinen iso idea, mutta se on parasta kokea itse joko lukemalla novelli tai samanniminen romaani, taikka katsomalla samanniminen elokuva. En siksi käsittele sitä tämän enempää.

Romaanisarjan varsinainen ydinkirja ei kuitenkaan ole novellin inspiroima ja elokuvan esikuvaksi tullut Ender, vaan sarjan toinen kirja Kuolleiden puolustaja. Tuhansia vuosia Enderin tapahtumien jälkeen tuon kirjan päähenkilö, Ender Wiggin, on koko ihmiskunnan tuntema nimi, Hitleriä ja Staliniakin pahempi hirviö – lajinmurhaaja-Enderiksi (Ender the Xenocide) kutsuttu. Andrew “Ender” Wiggin, joka käyttää lapsuudenaikaista lempinimeään enää vain lähimpien ystäviensä kanssa, on suhteellisuusteorian aikadilaatioilmiön ansiosta edelleen elossa, subjektiiviselta iältään kolkyt ja risat, ja kiertää planeetalta toiselle puhumassa hautajaisissa kulloinkin kuolleen puolesta. Hän ennen pitkää päätyy Lusitania-planeetalle, jossa elävät possukat (pequeninos – ainoa tiedossa oleva toistaiseksi lajinmurhan uhriksi joutumaton vieras ja älykäs laji) ovat murhanneet raa’asti ja ilman provokaatiota kaksi planeetan pienen ihmisyhteisön merkittävintä jäsentä.

Jo Enderissä alkanut sivuhahmo, nimimerkki Demosthenes, esittelee Kuolleiden puolustajassa tavan luokitella älykkäät vieraat kommunikaation helppouden perusteella (luokkien nimet on johdettu ruotsin kielen sanoista): utlanning, saman lajin edustaja, joka asuu eri yhteisössä mutta niin lähellä, että fyysinen vierailu on mahdollista; framling, saman lajin edustaja, joka asuu niin kaukana, että fyysinen vierailu on käytännössä mahdotonta, joskin viestintä onnistuu; raman, eri lajin edustaja, jonka kanssa kommunikointi on mahdollista; sekä varelse, eri lajin edustaja, joka on älykäs mutta jonka kanssa ei ole mahdollista keskustella. Kuolleiden puolustaja Andrew Wigginin tehtäväksi jää selvittää, miksi possukat tappoivat nuo ihmiset, ja voivatko ihmiset ja possukat elää samalla planeetalla. Toisin sanoen: ovatko possukat ramaneita vai varelseja?

Ender ja Kuolleiden puolustaja ovat mielestäni molemmat 1900-luvun kirjallisuuden suuria kuolemattomia klassikoita. Samaa ei voi sanoa Ender-sarjan muista kirjoista. Kansanmurha (joka on muuten nimeltään virheellisesti suomennettu, sillä xenocide, älykkään lajin murha, ja genocide, kansanmurha, ovat vaikkakin saman käsiteperheen jäseniä kuitenkin merkittävästi eri tason rikoksia) ja Children of the Mind täydentävät Kuolleiden puolustajan tarinan viemällä loppuun sen aloittamat ja kesken jättämät juonikuviot. Kysymys lajinmurhan oikeutuksesta nousee näissä kirjoissa moraaliseen keskiöön. Ne myös kehittävät Ender-maailman kosmologiaa varsin erikoiseen suuntaan. Ender in Exile laajentaa ja täydentää Ender-kirjan viimeisten lukujen tapahtumia sekä päättää Enderin varjo -sarjan (josta kirjoitan tuonnempana) viimeiset ratkeamattomat juonilangat. Nekin ovat hyvää tieteiskirjallisuutta, enimmäkseen toista tyyppiä mutta myös osin ensimmäistä.

Siinä oli Enderin lahja meille: hän vapautti meidät kuvitelmasta, että jokin yksittäinen selitys voi koskaan olla lopullinen vastaus iäksi ja kaikille kuulijoille. Aina, aina on uutta opittavaa. — Children of the Mind, luku 17, suomennos minun

Orson Scott Card: Ender’s Game, Tor, 1985. Suom. Veikko Rekunen, Ender, Ursa, 1990.
Orson Scott Card: Speaker for the Dead, Tor, 1986. Suom. Veikko Rekunen, Kuolleiden puolustaja, Ursa, 1991.
Orson Scott Card: Xenocide, Tor, 1991. Suom. Veikko Rekunen, Kansanmurha, Book Studio, 1996.
Orson Scott Card: Children of the Mind, Tor, 1996. Ei suom.
Orson Scott Card: Ender in Exile, Tor, 2008. Ei suom.


Mitä teet, jos olet Maan kiertoradalla ja aluksesi tuhoutuu käyttökelvottomaksi, vieden kaikki matkakumppanisi kuolemaan? Todennäköisesti et mitään muuta kuin odotat kuolemaasi – tai nopeutat sitä omatoimisesti. Gravity kertoo kiehtovan mutta täysin epäuskottavan tarinan, kuinka siitä voisi ehkä selvitä hengissä.

Gravity sijoittuu johonkin fantasiamaailmaan, jossa Yhdysvaltain avaruussukkula ja Kiinan Tiangong-avaruusasema ovat samaan aikaan lennossa (tosimaailmassa sukkulan viimeinen lento tapahtui muutama kuukausi ennen Tiangongin ensimmäisen väliaikaisen version laukaisua). Tässä fantasiamaailmassa ISS, Tiangong ja Hubble-avaruusteleskooppi sijaitsevat niin lähellä toisiaan, että ne näkyvät toisistaan paljain silmin ja niiden välillä on mahdollista (juuri ja juuri) matkustaa Yhdysvaltain sukkulaohjelmassa viimeksi 1980-luvulla käytetyn MMU-avaruuslentopuvun avulla, joka jostain syystä on tällä lennolla mukana. Tosimaailmassa edes avaruussukkula tai mikään muukaan tunnettu avaruusalus ei kykene liikkumaan näiden kolmen kiertolaisen välillä.

Samassa fantasiamaailmassa toista sataa kilometriä tunnissa avaruusasemaa lähestyvä astronautti pysähtyy ongelmitta ja vammoitta osuessaan asemaan. Miettikääpä, miten teille kävisi, jos törmäisitte autollanne yli 100 km/h seinään. Autot on sentään rakennettu suojaamaan matkustajia törmäyksen vaikutuksilta ­– elokuvan astronautilla oli vain kevyt avaruuspuku päällään. Lisäksi astronautti kykenee varsin helposti tämän jälkeen kiipeämään aseman sisälle. Avaruudessa luulisi törmäyksen joko rikkovan kaiken, tai sitten astronautin pitäisi yksinkertaisesti kimmota kovaa vauhtia pois aseman läheisyydestä.

Ei siinä mitään, moni scifi-leffa (mukaanlukien edellä arvioimani Ender’s Game) sisältää fantastista fysiikkaa. Ero vain on siinä, että Gravity tuntuu ja näyttää realistiselta – siinä ei ole mitään läjäyttimiä, poimunopeuksia eikä ansiibeleitä. Miltä tuntuisi katsella tornitalon tulipalosta kertovaa katastrofielokuvaa, jossa hahmot kykenevät hyppäämään sadannesta kerroksesta maahan ja kävelemään sen jälkeen turvaan?

Noh, tämä kaikki on avaruusnörtin valitusta. Elokuvana Gravity on loistava. Sandra Bullock tekee mainiota työtä päähenkilönä, tehtäväspesialisti Ryan Stonena, jonka apuna on vain tehtävän komentaja Matt Kowalski (George Clooney). Efektit toimivat, myös 3D-esityksessä, mainiosti. Sekä visuaalisesti että äänimaailmaltaan elokuva on todella realistisen oloinen. Suomennoksen tapa jättää huomiotta radiokutsujen “in the blind” (suomalaisessa fraseologiassa “sokeasti”, jota käytetään elokuvan kuvaamassa tilanteessa: lähettäjä ei itse kuule toisen osapuolen viestintää esimerkiksi radiovian vuoksi mutta ei tiedä, kuuleeko toinen osapuoli häntä) ärsytti lievästi.

Houston, sokeasti, tämän elokuvan arvio on 3/5. Loppu.

Vihollisen portti on alhaalla! ­– Ender’s Game (elokuva)

Finnkino kyllä näytti jonkinlaista pelisilmää ajoittamalla Ender’s Game -elokuvan Suomen ensi-illan juuri Suomen itsenäisyyspäivälle. Sainpahan kokea hieman toisenlaisen sotaelokuvan kuin tähän päivään yleensä kuuluu.

Luin Orson Scott Cardin Ender-kirjan (johon elokuva perustuu) joskus esiteininä. Siitä lähtien olen lukenut kirjan jatko-osineen muutaman vuoden välein, ja pidän sitä (yhdessä ensimmäisen jatko-osansa Kuolleiden puolustajan kanssa) yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä kirjoista. Elokuvasta on kuulunut uutisia jo ainakin vuosikymmenen, ja vihdoinkin se valmistui. Ehkä oli hyväkin, että siinä kesti, sillä erikoistehostetekniikka on kehittynyt valtavasti.

Ender’s Game alkaa tilanteesta, jossa ihmiskunta oli käynyt lopullisen tuhon partaalla viisikymmentä vuotta aiemmin, kun hyönteisiä muistuttavat alienit, formiikit, olivat lähes onnistuneet valtaamaan Maan. Vain Mazer Rackhamin (Ben Kingsley) nerokkuus esti lopullisen tuhon. Siitä lähtien ihmiskunta on valmistunut seuraavaan sotaan ­– ja kouluttanut lapsista sotilaskomentajia. Andrew ‘Ender’ Wiggin (Asa Butterfield) on perheensä kolmas lapsi ja viimeinen perheen lapsista, joka on ehdolla koulutukseen. Sisko Valentine (Abigail Breslin) ja veli Peter (Jimmy ‘Jax’ Pinchak) eivät kelvanneet, Valentine oli liian lempeä ja Peter liian julma. Eversti Graff (Harrison Ford) toivoo, että Ender on jostain sieltä väliltä.

Elokuvassa on kaikki keskeiset Enderin oman tarinan piirteet läsnä, aina loppuratkaisua myöten. Elokuvaan ei kuitenkaan koskaan mahdu niin paljon asiaa kuin kirjaan, joten paljon on karsittu. Demagogien “Locke” ja “Demosthenes” osuus on kokonaan jätetty pois (mikä on harmi, mutta ymmärrettävää), ja taistelukoulun jaksosta, jonka aikana Ender ja Bean (Aramis Knight) kehittyvät taktikkoina ja strategikkoina, on paljon jätetty pois. Ehkä eniten tässä kärsii Enderin ihmissuhteiden kuvaus (ainoastaan Petra Arkanian (Hailee Steinfeld) saa yhtään enempää käsittelyä), ja se puolestaan rasittaa elokuvan loppujakson tunnelatausta. Myös kirjan eräänlainen tunnuslause “vihollisen portti on alhaalla” jää niin vähäiselle käytölle, että kun loppuratkaisussa sen harteille ladataan paljon painoarvoa, ei edes elokuvan suomentaja ollut tunnistanut lausetta vaan käänsi sen “vihollisen portti on suljettu” ­– jossa ei ole mitään järkeä. Lisäksi kirjan lapsisotilaista on tehty teinisotilaita. Kaikesta huolimatta kyse on parhaasta kirjan sovituksesta elokuvaksi, jonka tiedän.

Elokuvallisesti ja visuaalisesti Ender’s Game oli oikein onnistunut. Minun on paha arvioida, miten elokuva toimii katsojalle, joka ei kirjaa tunne, mutta uskoisin sen toimivan hyvin.

Vihollisen portti on edelleen alhaalla. 5 4/5.

Nyt sitten vain Kuolleiden puolustajaa odottamaan.

Doctor Who: Tohtorin päivä

Doctor Whon 50-vuotisspesiaali Tohtorin Päivä (The Day of the Doctor) esitettiin ympäri maailman samanaikaisesti eilen illalla. Suomen esitys on parin viikon ajan katsottavissa Yle Areenassa.

En osaa kovin paljoa sanoa tästä ilman spoilereita, joten tyydyn aluksi toteamaan vain, että jakso ylitti odotukseni merkittävästi. Se oli täynnä fanserviceä, mutta olen myös kuullut, että se on uponnut hyvin myös joihinkin katsojiin, jotka eivät sarjaa ole aiemmin katsoneet. Jakson juoni on monimutkainen, mutta yllättävän helppo seurata. Draaman kaari kaikkine toistuvine motiiveineen oli vahva. Suosittelen.

Seuraavien kolmen videon, jotka voi hyvin katsoa ennen tuota jaksoa, jälkeen alan kirjoittaa SPOILEREITA

SPOILERIT ALKAVAT. Tosin ei minulla ole kovin paljoa uutta ja mullistavaa sanottavaa.

Doctor Who on 50 vuoden aikana päässyt juhlimaan merkkipäiviä ennenkin, ja monasti näissä spesiaalijaksoissa Tohtorin inkarnaatiot kohtaavat toisensa. Kymmenvuotisjuhlatarina oli The Three Doctors, jossa esiintyivät kaikki kolme tuolloin tunnettua Tohtorin inkarnaatiota. Kaksikymmenjuhlajakso oli The Five Doctors, jossa esiintyivät kaikki viisi (tosin alkuperäinen näyttelijä William Hartnell oli jo kuollut, joten häntä sijaisti Richard Hurndall). Sarjan alkuperäisen päättymisen jälkeen kuvattiin vielä varsin erikoinen ja lyhyt 30-vuotisjuhlatarina Dimensions in Time, jossa esiintyi viisi viimeisintä inkarnaatiota. Tohtorin päivästä on hankala sanoa, kuinka monta inkarnaatiota siinä varsinaisesti esiintyy. Jos erittäin lyhyet hetket, joista osa on arkistomateriaalia, lasketaan, inkarnaatioita nähtiin 13, joista kaksi ensimmäistä kertaa. Iso rooli oli kuitenkin vain kolmella, joista yksi oli uusi.

John Hurtin Sotatohtori (The War Doctor) on Tohtorin 9. inkarnaatio, josta meille ei aiemmin ole kerrottu mitään. Miniepisodissa Tohtorin yö (joka on yksi edellä upottamistani videoista) hän kieltää tavanomaisen nimensä – “Doctor no more!” – ja samalla hänelle annetaan krediiteissä uusi nimi. Sotatohtori yllätti minut leppoisuudellaan, olin kuvitellut hänet aiempien viittausten perusteella huomattavasti vihaisemmaksi, mutta kun toivo annettiin, hän oli yhtä leikkisä kuin Tennantin ja Smithin Tohtorit (ja oikeastaan myös useimmat edeltävätkin inkarnaatiot).

Sarjan aiempi kaksiosainen spesiaali “The End of Time” kuvasi osittain samoja tapahtumia toisesta näkökulmasta. Oikeastaan olin pettynyt, ettei Timothy Daltonin Lord President (Rassilon?) esiintynyt jaksossa, mutta ehkä se oli parempi niin. “The High Council is in an emergency session, they have plans of their own. – To hell with the High Council, their plans have already failed.”

Oli mainiota nähdä, kuinka jakson alku matki osittain sarjan alkuperäistä alkua. Clara on selvästi viettänyt normaaliakin elämää ja kouluttautunut opettajaksi, ja on nyt töissä samassa koulussa, jota Tohtorin lapsenlapsi Susan kävi 50 vuotta aiemmin. Myös Susanin vanha opettaja Ian Chesterton näyttää olevan elossa ja koulun johtokunnan puheenjohtaja. Tämä matkinta tosin sai minut kuvittelemaan, että tarina olisi enemmänkin sidoksissa ensimmäisen tohtorin elämään (ja erityisesti Foremanin romuliikkeeseen).

Sitten on Iso paha susi, Rose Tyler, sekä tuomiopäivän ase Hetki. (“The interface is hot! – Well, I do my best.”) Nyt kaksi kertaa jakson nähtyäni alan olla sitä mieltä, että Hetki on Pahan suden luoma macguffin, jolla Tohtori manipuloidaan tekemään se, mikä pitää. “How do you use a weapon of ultimate mass destruction, when it can stand in judgment on you?” Tohtorikaan ei lopulta sitä käyttänyt, vaan pelasti kansansa muilla keinoin.

Jaksossa oli paljon muitakin kohtia, joihin haluaisin palata. Elisabeth I. Who nose? Mutta riittäköön tällä kertaa.

Gallifrey falls / no more.

Doctor Who: The Ambassadors of Death (DVD)

Samalla kun maailma seurasi Apollo 13:n miehistön taistelua henkensä puolesta, BBC:llä pyöri samaan aikakauteen sijoittuva Doctor Who -tarina, jonka ytimessä oli brittiläisen avaruuslento-ohjelman löytämät muukalaiset.

The Ambassadors of Death (televisioitu maalis–toukokuussa 1970) oli Jon Pertween kolmas Doctor Who -tarina. Samalla kun Pertweestä tuli kolmas Tohtori, itse ohjelma muuttui myös paljon. Ensinnäkään se ei ollut enää mustavalkoinen. Toiseksi Tohtori oli gallifreynpaossa Maa-planeetalla ilman TARDISin käyttömahdollisuutta rangaistuksena TARDISin varastamisesta ja puuttumisesta muiden kansojen asioihin. (Oikeasti kyse oli tietenkin kustannussäästöistä tuotannossa.) Maassa kolmas Tohtori toimi UNITin konsulttina ja työskenteli prikaatinkenraali Alistair Lethbridge-Stewartin (Nicholas Courtney) kanssa. Hänellä oli myös nuorempia avustajia, joista ensimmäinen oli mukana tässä tarinassa: tohtori Liz Shaw (Caroline John), UNITin tieteellinen neuvonantaja ja ehdottomasti yksi parhaista naisrooleista koko sarjassa kautta aikain. (Valitettavasti tri Shaw sai kenkää sarjasta yhden kauden jälkeen, koska hän oli liian itsenäinen eikä auttanut yleisöä kyselemällä koko ajan Tohtorilta, mistä on kyse.)

Tarina alkaa, kun Britannian seitsemäs miehitetty Mars-lento palaa Maan kiertoradalle oltuaan kuukausia hiljaa. Maasta vastaan lähetetty Recovery 7 -lento tuo Mars-alukselta kolme avaruuspukuun pukeutunutta hahmoa, jotka ovat saaneet aivan käsittämättömän määrän, selkeästi yli ihmisen tappavan annoksen säteilyä. Silti hahmot kykenevät liikkumaan ja voivat jopa paremmin säteilyssä kuin ilman sitä. Ovatko ne jotenkin kummallisesti hengissä selvinneet kolme astronauttia vai mahdollisesti muukalaisten hyökkäyksen etujoukko, kuten armeijan kenraali Carrington, joka itse oli mukana aiemmalla Mars-lennolla, otaksuu? Selvittääkseen asian Tohtorin pitää itse lentää Recovery 7 -avaruusaluksella kiertoradalle. Vastaus yllätti ainakin minut.

Nämä kolmannen Tohtorin Maa-sidonnaiset tarinat ovat suosikkejani wanhan Whon tarinajatkumossa. Jon Pertween Tohtori on kyvykäs niin fyysisesti kuin henkisesti, todellinen toiminnan mies silloin kun tarvitaan mutta myös ajatteleva rauhan puolesta puhuja. Näyttelijän ikä tuo hahmoon arvokkuutta, joka uuden sarjan Tohtoreilta tuntuu kokonaan puuttuvan. Maahan sidottuna Pertween Tohtori käyttää autoja liikkuakseen (mm. vanha ja tyylikäs Siva Edwardian -auto Bessie, jonka rekisteritunnus oli ehkä liiankin nokkelasti WHO 1), ja TARDIS oli lähinnä vaatekaappi Tohtorin laboratorion nurkassa (mutta lähes joka tarinassa Tohtori yritti saada sen taas liikkeelle). Tarinat piti siten ratkaista oikeasti eikä Doctor Wholle tyypillisiä deus ex machina -ratkaisuja voitu juurikaan käyttää.

The Ambassadors of Deathissä on paljon tykkäämistä. Komeita toimintakohtauksia, aikakauteen nähden taitavasti tehtyjä avaruuslentokuvauksia (erityisen mahtavaa oli, kuinka asioita kuvattiin realistisesti lennonjohtajan tai pilotin näkökulmasta, jotka joutuvat enimmälti pitämään tilanteen selvänä päässään – ja niin joutui tällä kertaa yleisökin), varsin uskottava ensimmäisen yhteyden kuvaus kaikkine paranoi’ineen jne jne jne. Toki nämä vanhat tarinat etenevät turhan hitaasti – tämäkin kestää lähes kolme tuntia ja seitsemän jaksoa – mutta kaikki ei ole täydellistä.

DVD-paketissa on kaksi levyä, joilla on itse tarinan lisäksi kommenttiraita (mm. näyttelijät Caroline John ja Nicholas Courtney), dokumentti tarinan tuotannosta (lähinnä haastatteluja mutta alussa mainitsemani ajallinen yhteys Apollo 13:een on isossa osassa), alkuperäinen traileri, lyhyt segmentti, jossa luetaan aikalaisarvioita kolmannen Tohtorin tarinoista sekä kuvagalleria. Tekstitys on englanniksi (kuulovammaisia varten).

Pidin, joskaan tämä ei ole samanlainen klassikko kuin aiemmin arvioimani The Reign of Terror. Suosittelen Who-faneille.

Doctor Who: The Reign of Terror (DVD)

Nyt YLE TV2:n viimeinkin näyttäessä uudehkoja Doctor Whon jaksoja on kiva välillä palata koko sarjan alkuaikoihin. Sarjan alussa Tohtori (William Hartnell) oli salaperäinen vanha mies, jolla oli lapsenlapsi Susan (Carole Ann Ford). He olivat viettäneet jo jonkin aikaa vuoden 1963 Englannissa, ja Susan kävi paikallista koulua. Ensimmäisessä jaksossa hänen historianopettajansa Barbara Wright (Jacqueline Hill) ja luonnontieteiden opettajansa Ian Chesterton (William Russell) joutuvat vasten tahtoaan Tohtorin ja Susanin mukaan seikkailuihin ajassa ja avaruudessa Tohtorin laivalla (laivan nimi, TARDIS, oli Susanin keksimä, tai niin hän ainakin itse väitti)

Doctor Who: The Reign of Terror on tänä vuonna julkaistu DVD, joka sisältää ensimmäisen tuotantokauden viimeisen tarinan eli jaksot A Land of Fear (televisioitu 8.8.1964), Guests of Madame Guillotine (15.8.1964), A Change of Identity (22.8.1964), The Tyrant of France (29.8.1964), A Bargain of Necessity (5.9.1964) ja Prisoners of Conciergerie (12.9.1964). Tuohon aikaan Doctor Whon jaksoilla oli omat nimensä, vaikka ne muodostivatkin usean jakson mittaisia jatkokertomuksia.

Tämä tarina sijoittuu Ranskan terrorin viimeisiin päiviin. Tohtori luulee tuoneensa Ianin ja Barbaran viimeinkin takaisin kotiin, mutta pian selviää, että he ovat 1700-luvun Ranskassa. Ian, Barbara ja Susan joutuvat vangiksi, ja Tohtori puolestaan melkein menettää henkensa tulipalossa. Monien mutkien jälkeen, joihon sisältyy vankeutta, matkaa giljotiinille, useita vapautumisia, mahtimieheksi tekeytymisiä ja paljon muuta, kaikki neljä onnistuvat säilymään hengissä ja todistamaan Robespierren kukistumisen ja lopulta löytämään tien takaisin “laivaan”, kuten he asian ilmaisivat.

Tarinassa on dramaattista jännitettä alusta asti paljon, ja sitä alkaa oikeasti pelätä giljotiinia odottavien Barbaran ja Susanin puolesta, vaikka tietääkin heidän jatkavan sarjassa tämän tarinan jälkeen. Sivuhahmoista minulle jäi erityisesti mieleen Congiergien vanginvartija (Jack Cunningham), jossa oli juuri sopiva määrä pahuutta ja lipevyyttä.

Alkuaikoinaan Doctor Who oli lapsille suunnattu fiktion keinoin toimiva opetusohjelma: osa jaksoista sijoittui tulevaisuuteen ja opetti luonnontieteitä, ja osa sijoittui menneisyyteen, opettaen historiaa. Nyky-Whon seuraajasta seuraava keskustelu tuntuu aika oudolta:

The Doctor: What is it? What do you find so amusing? (Mitä nyt? Mikä on niin hauskaa?)

Barbara Wright: Oh, I don’t know. Yes, I do. It’s this feverish activity to try and stop something that we know is going to happen. Robespierre will be guillotined whatever we do. (En minä tiedä. Tai tiedänpä: tämä kuumeinen yritys estää sen, jonka tiedämme tapahtuvan. Robespierre joutuu giljotiiniin mitä tahansa teemmekään.)

The Doctor: I’ve told you of our position so often. (Olen selostanut sinulle meidän asemamme monta kertaa.)

Barbara Wright: Yes, I know. You can’t influence or change history. I learnt that lesson with the Aztecs. (Tiedän. Historiaan ei voi vaikuttaa eikä sitä voi muuttaa. Opin sen, kun olimme Asteekkien luona.)

The Doctor: The events will happen just as they are written. I’m afraid so, and we can’t stem the tide. But at least we can stop being carried away with the flood. (Kaikki etenee juuri niin kuin on kirjoitettu. Niin se vain on, emmekä voi pysäyttää vuorovettä. Voimme vain pelastautua sen alta.)

— Doctor Whon jaksosta Prisoners of Congiergerie (1964)

Ehkä Ranskan suuri vallankumous ja sitä seurannut terrori on yksi niistä kuuluisista ajan kiintopisteistä (“fixed points in time”), joista nykyajan Tohtori toisinaan puhuu? Mutta tämä vanha Tohtori ei anna mitään tilaa vaihtoehdoille.

Kaksi kuudesta jaksosta (The Tyrant of France ja A Bargain of Necessity) on tuhoutunut, ja vain stillikuvia ja ääniraita on tallella. Tätä DVD:tä varten ne on rekonstruoitu animaatiolla.

Animaatio on aika surkeaa ja sitä on suorastaan tuskallista katsoa. Hahmojen liike on kulmikasta, ja erityisesti toistuvat lähikuvat hahmojen silmistä rasittavat. Toki voi olla, että animaatio ei tuntuisi ollenkaan niin huonolta, jos ei olisi vertailukohtana tarinan muita, alkuperäisasussaan säilyneitä jaksoja. Onneksi hahmot ovat hyvin piirrettyjä ja helposti tunnistettavissa eikä animaatio siten häiritse liikaa tarinan seuraamista.

DVD:llä on lisäksi kommenttiraita, pieni dokumentti tarinan tuotannosta, jossa haastatellaan muutamaa vielä elossa olevaa näyttelijää ja tuotannon henkilöä, sekä kuvagallerioita. Tekstitys on vain englanniksi (kuulovammaisille). Itse hankin DVD:n Englannista postimyynnillä; en tiedä, onko sitä saatavilla suoraan Suomesta.

Kokonaisuutena olen tyytyväinen ostokseeni, mutta suosittelen sitä vain muille Who-faneille. Tämä ei ole oikea paikka aloittaa sarjan seuranta.