Ehdolla Jyväskylän kaupunginvaltuustoon

Olen kolmatta kertaa ehdolla Jyväskylän kaupunginvaltuustoon. Edellisistä kerroista on tallella mm. seuraavat arkistomateriaalit: vuoden 2004 vaalisivusto sekä vuoden 2008 blogiarkisto (erityisesti elokuu, syyskuu ja lokakuu 2008). Julkaisen tämän kerran vaalisivuston myöhemmin.

Vaalikampanjaani voi tukea rahallisesti vihreiden rahankeräyksen kautta (tämän linkin kautta lahjoitetut varat korvamerkitään minun kampanjaani). Kympilläkin voi olla merkitystä. Kiitoksia 🙂

Jos haluat osallistua kampanjaani muilla tavoin, ota yhteyttä (antti-juhani@kaijanaho.fi).

Degrowth-pohdintaa

Töitähän pitää olla, koska muuten ei elä. Tai ainakin tämä on se perinteinen näkemys. Mutta tokihan tälle on vaihtoehto: puretaan ne rakenteet, jotka pakottavat täystyöllisyyteen. Tämä tarkoittaa leppoistamista.

Kirjoitin eräälle postituslistalle alla olevan degrowth-pohdintaviestin. Aluksi lienee kuitenkin mainita, että en tunne degrowth-kirjallisuutta juurikaan. Perustellut kommentit ovat tervetulleita 🙂

I

Parhaan ymmärrykseni (joka kai suunnilleen vastaa kansantaloustieteen peruskurssin tasoa:-) mukaan talouskasvussa on kyse tästä:

Oletetaan aluksi yksinkertaisuuden vuoksi, että väestö pysyy samana. Kukaan ei kuole (eikä menetä työkykyään) eikä kukaan synny, eikä myöskään maahan- ja maastamuuttoa tapahdu.

Oletetaan aluksi myös, että jokainen työväestöön kuuluva on täystyöllistetty ja on sitä jatkossakin – työttömyyttä ei ole eikä tule.

Oletetaan vielä, että innovaatioita ei tapahdu. Työt tehdään jatkuvasti niin kuin ne on aina tehty.

Näiden yksinkertaistusten voimassa ollessa inflaatiokorjattu BKT olisi vakio – se ei kasva eikä vähene. Jokainen tekee sen, minkä aina ennenkin, joten tarjonta ei voi kasvaa. Koska oletuksen mukaan täystyöllisyys on pysyvää, täytyy kysynnän olla vähintään tarjonnan kokoinen.

Tarkastellaan nyt, miten näiden oletusten muuttaminen vaikuttaa tilanteeseen.

Sallitaan ensiksi väestönkasvu – mutta oletetaan, että huoltosuhde ei muutu (eli työllisten määrä suhteessa ei-työllisiin pysyy samana) ja että uudet työlliset vastaavat työkyvyltään ja -taidoiltaan vanhoja. Tällöin kysyntä kasvaa, koska väestön uudet jäsenet haluavat kuluttaa sen minkä muutkin.

Tarjonta kasvaa sen täyttämiseen ottamalla uudet väestön työkykyiset jäsenet töihin. Absoluuttinen inflaatiokorjattu BKT kasvaa, mutta BKT per capita pysyy samana.

Samoin väestön väheneminen (huoltosuhteen muuttumatta) johtaa absoluuttisen BKT:n vähenemiseen, mutta BKT per capita pysyy samana.

Viimeisenä pohditaan innovaation vaikutusta. Innovaatio tarkoittaa, että joku keksii tavan muuttaa työtapoja (joko uuden teknologian avulla tai muuten) siten, että sama asia pystytään tekemään pienemmällä ihmispanoksella. Jos pidämme voimassa täystyöllisyyden olettaman, tämä tarkoittaa, että ko. asian tekemisestä vapautuva ihmispanos saadaan siirrettyä johonkin toiseen tuottavaan työhön.

Reaalimaailmassa toki syntyy työttömyyttä. Se voi syntyä esimerkiksi siksi, että firma on tuottanut enemmän kuin kysyntä jaksaa vetää, jolloin varastot täyttyvät, ja firma lomauttaa tai irtisanoo väkeään varastojen tyhjentämisen ajaksi. (Tämän kaltaista koko talouden tasolla tapahtuvaa nettoaaltoilua sanotaan suhdannevaihteluksi.) Se voi myös syntyä siksi, että uusi innovaatio parantaa työtehoa ja kysyntä ei taaskaan riitä täyttämään tarjontaa täystyöllisyyden tasolle asti. Kummassakin tapauksessa BKT per capita laskee eli syntyy taantuma.

Taantuman oloissa (eli jos on työttömyyttä) talouskasvua syntyy, jos työttömille löydetään töitä, joko heidän vanhoilla aloillaan taikka jollain uudella alalla. Tällaisella talouskasvulla on luonnollinen raja: kun täystyöllisyys on saavutettu (ja jos kaikki muu pysyy samana), BKT per capita vakiintuu.

II

Talouskasvu syntyy siis oikeastaan lähinnä siitä, että työttömille keksitään töitä.

Tarve talouskasvulle syntyy taas kolmesta eri lähteestä:

  1. väestönkasvu
  2. suhdannevaihtelusta johtuva taantuma
  3. innovaatiot

Maailman tasolla väestönkasvu on iso ongelma, ja se on jotenkin ratkaistava. Suhdannetaantumat ovat normaalioloissa rahapolitiikan kontrolloitavissa ja siis periaatteessa estettävissä.

Innovaatio aiheuttaa talouskasvun tarvetta koska se aiheuttaa työttömyyttä (tai sen potentiaalia). Kun se, mitä kaikki ovat tähän mennessä tottuneet saamaan, saadaan aikaiseksi aiempaa helpommalla, pitää ihmisten haluta uutta (tai enemmän vanhaa) kulutettavaa, jotta nyt innovaation työttömäksi tekemät ihmiset saavat töitä.

Ja töitähän pitää olla, koska muuten ei elä. Tai ainakin tämä on se perinteinen näkemys.

III

Aloitin tämän kirjoittamisen arvellen päätyväni degrowth-idean lyttäämiseen, mutta alan oikeastaan ymmärtää sitä.

Talouskasvu syntyy siitä, että halutaan kuluttaa lisää. Talouskasvun tarve tulee siitä, että on innovaatioista johtuen ihmisiä, joille ei ole enää tarvetta vanhoissa töissä.

Mutta tokihan tälle on vaihtoehto: puretaan ne rakenteet, jotka pakottavat täystyöllisyyteen. Tämä tarkoittaa leppoistamista: tehdään lyhyempää työviikkoa, jolloin kaikilla on mahdollisuus samansuuruiseen työpanokseen ilman uusien tarpeiden keksimistä. Ja tässä oikeastaan perustulon kritiikin kärki muuttuu perustulon vahvuudeksi: perustulo kannustaa osittaiseen joutenoloon!

IV

Mutta en pidä degrowth-käsitteestä. Syy on sama, miksi en pidä feminismi-käsitteestä. Kummassakin nimi missaa idean keskeisen pointin.

Degrowth nimenä korostaa BKT:n palvontaa ihan samassa määrin kuin sen kritisoima kasvuideologiakin. Oikeasti kyse ei ole negatiivisen talouskasvun aiheuttamisesta vaan positiivisen talouskasvun tarpeen luovien rakenteiden rikkomisesta. Ei feminismikään pyri naisten ylivaltaan vaan niiden rakenteiden rikkomiseen, joiden johdosta naiset ovat edelleen jossain määrin sorrettu ihmisryhmä – John Lennonin sanoin:

Mitä yhteistä on YLEllä, yliopistoilla ja oikeuslaitoksella?

Vastaus: ne kaikki tarvitsevat riippumattomuutta budjettipolitiikasta. Mutta vain yhdelle niistä se tosiasiassa annetaan.

Ei sinänsä, ehdotettu Yle-vero on esillä olleista vaihtoehdoista yksi parhaita. Mutta miksi samaa logiikkaa ei laajenneta muillekin riippumattomuutta kaipaaville julkiselle sektorin aloille?

Erikoista luottamusta kaupan kassalla

Julkaistu Keskisuomalaisen mielipidepalstalla 5.11.2010. Teksti on toimituksen lyhentämä ja otsikoima.

Kuokkalan marketin henkilökunnalla tuntuu olevan varsin orwellimainen käsitys luottamuksesta.

Marketpäällikkö Petri Ahapainen kertoo kassinavauskampanjastaan (Ksml 30.10. s. 7): “[Tarkoitus on] rakentaa luottamusta”. Jo vuosikausia on nähty vastaavan tyylisiä kylttejä: “Luottamus luo turvallisuutta. Avaathan kassisi pyydettäessä.”

Oikeastihan tilanne on aivan päinvastainen. Vaatimus kassin sisällön näyttämisestä on epäluottamuksen osoitus ja lisäksi täysin asiaton, mikäli vaatimuksen esittäjällä ei ole perusteltua syytä epäillä, että kassissa on jotain kyseisestä kaupasta varastettua tavaraa.

Mikäli tarkoitus on, että kauppaan ei tuoda omia kasseja, tulee kaupan kieltää kassien tuonti kaupan puolelle ja tehokkaasti puuttua kiellon rikkomiseen. Lisäksi tällaisen kaupan tulee luopua kassiensäilytyslokeroiden panttivaatimuksesta tai tehdä asiakkaille helpoksi vaihtaa muuta rahaa panttikolikoksi.

Itse en koe oman luottamukseni arvoiseksi kauppaa, joka osoittaa minua kohtaan niin suurta epäluottamusta, että ilman minkäänlaista varkausepäilyä vaatii nähdäkseen kassini sisällön.

Kasvusarja #1: Kauppa kannattaa

Nykyajan politiikan yksi keskeisimmistä kysymyksistä on talouskasvu. Yksi (perinteisestä poikkeava) poliittinen jako kulkee niiden välissä, jotka pitävät jatkuvaa talouskasvua mahdollisena ja välttämättömänä, sen niiden, jotka pitävät talouskasvua pohjimmiltaan itsetuhoisena. Molemmilla jaon puolilla käytetään paljon retoriikkaa, joka osoittaa, että puhuja ei oikeastaan ymmärrä, mitä talouskasvu tarkoittaa. Olen itsekin syyllistynyt samaan.

Kuten aiemmin aloittamassani rahasarjassa, pyrin tässä avaamaan taloustieteen peruskäsitteitä. Ensisijainen tarkoitus on avata asia itselleni, mutta olen ymmärtänyt että ainakin rahasarjasta on ollut muillekin hyötyä. Toivottavasti tästäkin.

Mikään kummankaan sarjan kertomista asioista ei ole minun itseni keksimä, ja mahdolliset virheet ovat omiani. Silti mainittakoon, että eniten minua on aiheen ymmärtämisessä auttaneet Osmo Soininvaaran ja N. Gregory Mankiwin kirjoitukset. Toki olen myös muita lukenut: mainittakoon erikseen Paul Krugman ja Euroopan keskuspankin julkaisut.


Marko löysi legendaarisen pasunisti T. Orven musiikista vuonna 1960 laaditun kokoelmalevyn isänsä jäämistöstä. Marko oli itse heavymies, eikä torvimusiikki oikein kolahtanut. Hän heitti levyn roskikseen.

Ilkka oli miljonääri. Yksi hänen harrastuksistaan oli 1930-luvun suomalainen puhallinmusiikki. Hän oli kauan etsinyt erityisesti T. Orven kuuluisaa kokoelmalevyä vuodelta 1960, mutta ei ollut sitä löytänyt. Paikallislehti teki Ilkan bisneksistä jutun, ja hänen valittelunsa T. Orven tuotannon harvinaisuudesta pääsi ohimennen lehteen asti.

Marko luki lehden ja muisti roskikseen heittämänsä LP-levyn. Hän kiitti Jumalaa siitä että ei ollut vielä roskista tyhjentänyt. Levy löytyi hyväkuntoisena, ja Marko otti yhteyttä Ilkkaan.

Levy vaihtoi omistajaa tuhannella eurolla.


Sanovat, että kauppa on se mikä kannattaa. Ainakin on niin, että vapaaehtoisesti hyötymistarkoituksessa tehty kauppa hyödyttää aina sekä ostajaa että myyjää.

T. Orven levy oli Markolle arvoton: hän oli valmis luopumaan siitä saamatta siitä mitään muuta vastiketta kuin sen, että hänelle jäisi vähemmän tavaraa järjestettäväksi ja säilytettäväksi. Markon kannatti myydä levy millä tahansa hinnalla, joka kattaa hänen ns. transaktiokulunsa, siis kaupan järjestämisestä aiheutuvat kulut (puhelinkulut, matkat tapaamaan Ilkkaa) sekä sen aiheuttama vaiva. Marko olisi hyvinkin tehnyt kaupan vaikka viidellä eurolla.

Ilkalle puolestaan T. Orven levy oli erittäin arvokas. Hän olisi hyvinkin saattanut maksaa siitä pyydettäessä jopa useita kymmeniä tuhansia euroja: hän oli kauan sitten asettanut harrastuksensa rajaksi kolmenkymmenen tuhannen euron kertakustannuksen.

Niin kauan, kuin sekä Ilkka että Marko olivat vapaita hylkäämään toisen tekemän tarjouksen, kauppaa ei tehty alle viiden euron eikä yli kolmenkymmenen tuhannen euron. Millä tahansa hinnalla näiden välistä sekä Ilkka että Marko hyötyvät kaupasta.

Eri asia sitten on onko hinta oikeudenmukainen. Moni saattaa ajatella, että Marko tuli hyväksikäytetyksi, kun sai niin pienen hinnan verrattuna siihen, mitä Ilkka olisi ollut valmis maksamaan. Tähän emme saa kuitenkaan, yksittäisen kaupan kohdalla, vastausta taloustieteestä: kyse on moraalista, ei siitä, miten talous toimii.


Kannattaa myös huomata, että (vapaan, hyötymistarkoituksessa tehdyn) kaupan kannattaminen pätee vain kaupan osapuolien suhteen. Joskus kauppa vaikuttaa ulkopuolisiinkin, siis heihin, jotka eivät ole kaupan osapuolia ja jotka eivät siten voi (jos kaupan vapautta ei rajoiteta) vaikuttaa kaupan syntyyn tai sen ehtoihin. Esimerkiksi rantaan sijoittuvan metsäalueen myyminen energiayhtiölle voimalaitostontiksi heikentää vastarannalla asuvan elämänlaatua (ja talon arvoa), mutta (jos kaupan vapautta ei rajoiteta) hänellä ei ole mitään keinoa vaikuttaa kaupan syntyyn. Tällaisia vaikutuksia kaupan ulkopuolisille tahoille kutsutaan sen ulkoisvaikutukseksi (engl. externality).

Kaupan ulkoisvaikutus voi olla positiivinen. Klassisia esimerkkejä ovat poliisi- ja maanpuolustuspalveluiden hankkiminen: molemmat yhdessä takaavat kaikille palvelualueen sisällä asuville ja toimiville – ei pelkästään ostajalle – yhteiskuntarauhan. Vastaava esimerkki on myös tieverkon rakentamisen tai ylläpidon ostaminen. Moderni esimerkki on musiikkitallenteen kauppa: jos tietyn artistin sisältäviä musiikkitallenteita ostetaan tarpeeksi, tulee artistin musiikkia lisää markkinoille, ja tästä hyötyvät kaikki, jotka kyseisen artistin musiikkia kuuntelevat (niin radion, television ja musiikkitallentiden kuin myös Internet-latausten kautta).

Ulkoisvaikutus voi olla negatiivinenkin. Maisemahaitta tuli jo mainittua. Nykyaikana erittäin merkittävä negatiivinen ulkoisvaikutus on kasvihuonekaasupäästöt.


Ulkoisvaikutus on yleisesti ottaen merkittävä esimerkki markkinahäiriöstä, ja sen korjaamisen katsotaan tavallisesti olevan julkisen vallan tehtävä. Vaan mikä olisi sopiva keino?

Jos negatiivinen ulkoisvaikutus kohdistuu rajattuun henkilöpiiriin, paras tapa on luoda heille lainsäädäntöteitse aineeton omistusoikeus, joka kytketään kyseiseen kauppaan. Esimerkiksi teoriassa voitaisiin ajatella, että jokaiselle asukkaalle annetaan osaomistusoikeus maisemaan, ja määrättäisiin, että tonttikaupan yhteydessä on samalla tehtävä asianmukainen maisemakauppa jokaisen sellaisen kanssa, jonka omistamaan maisemaan tonttikauppa vaikuttaa. Käytännössä tämä on usein liian hankala ratkaisu toteutettavaksi.

Vastaavasti positiivisen ulkoisvaikutuksen kohdistuessa rajattuun henkilöpiiriin voidaan yrittää lainsäädäntöteitse (tai muutoin) luoda heille velvollisuus osallistua kauppaan osaostajan ominaisuudessa. Tätä harrastetaan toisinaan silloin, kun rakennetaan jotain alueen vetovoimaisuutta parantavaa. Esimerkiksi Jyväskylän keskustan katujen talvilämmityksen kustannuksiin on käsittääkseni osallistunut kyseisten kadunpätkkien lähistöllä olevat kiinteistöt. Samoin voidaan ajatella, että uusi metroasema rakennetaan lähistön maanomistajien (osittaisella) kustannuksella. Myös ns. kasettimaksu on esimerkki tällaisesta ratkaisusta.

Tekijänoikeus on varsin erikoinen esimerkki ulkoisvaikutusten kompensoimisesta omistusoikeudella. Ensiksi tekijään kohdistuva negatiivinen ulkoisvaikutus poistetaan sillä, että tekijälle annetaan lain nojalla yksinoikeus määrätä teoksensa taloudellisesti merkityksellisestä käytöstä. Sama mekanismi kompensoi vastaavasti teoksesta nauttiviin ihmisiin kohdistuvaa positiivista ulkoisvaikutusta pakottamalla heidät toimimaan teoksen ostajina. Toisaalta sama mekanismi luo merkittävän (kompensoimatta jäävän) negatiivisen ulkoisvaikutuksen, joka kohdistuu kansalaisten toiminnanvapauteen esimerkiksi kopiointisuojausten kierron kriminalisoinnin sivuvaikutuksena.

Negatiivisten ulkoisvaikutusten estämiseen sopii myös kauppojen valikoiva kieltäminen. Tätä käytetään esimerkiksi ympäristö- ja maisemahaittojen kontrollointiin ympäristölupa- ja kaavoitusmenettelyssä.

Positiivisten ulkoisvaikutusten luomiseen sopii myös se, että julkinen valta käyttää verovaroja tällaisten kauppojen tekemiseen. Näin toimitaan esimerkiksi poliisi- ja maanpuolustuspalveluiden kanssa – toisaalta tähän vaikuttaa myös se, että näiden palveluiden tuottamisella yksityisesti on voimakas negatiivinen ulkoisvaikutus. Samoin useimmissa kehittyneissä maissa tätä keinoa käytetään kansanterveyden edistämiseen: julkinen valta ostaa merkittävän osan terveydenhuolto- ja sairaanhoitopalveluista.

Molempien keinojen ongelmana on niiden vaatima raskas hallinto sekä se, että ne ovat binäärisiä: joko kauppa kielletään tai ei, joko julkinen valta tekee ostoksen tai ei. Monesti hyödyllisempi on etsiä kevyempää hallintoa tarvitsevia ja hienosäätöön paremmin sopivia keinoja.

Jos kaupalla arvioidaan olevan positiivinen ulkoisvaikutus, julkinen valta voi subventoida sitä. Yksinkertaisin tapa on antaa myyjälle tai ostajalle kaupasta johtuva verovähennysoikeus, mutta julkinen valta voi myös antaa suoraa rahallista tukea (esim. opintotuki).

Jos kaupalla arvioidaan olevan negatiivinen ulkoisvaikutus, julkinen valta voi sakottaa sitä. Yksinkertainen tapa on määrätä tällaiselle kaupalle vero. Näin toimitaan esimerkiksi polttoaineverotuksessa. Toinen yksinkertainen tapa on huutokaupata rajallinen määrä lupia, kuten päästökaupassa tehdään. Lupahuutokauppa on erittäin hyvä tapa silloin, jos voidaan määritellä jokin hyväksyttävä taso tälle ulkoisvaikutukselle – tämä taso määrittää lupien kokonaismäärän.


Jos ulkoisvaikutukset korjataan tehokkaasti, ilman pakkoa hyötymistarkoituksessa tehty kauppa kannattaa.

Aina.

Myöhemmissä osissa palataan mahdollisesti kysymykseen siitä, mikä on oikea kauppahinta.

Puoluekokous, osa 2: Puhe puolueen sääntöuudistuksesta 22.5.2010

Arvoisat puheenjohtajat, hyvät vihreiden jäsenet —

Tässä sääntöuudistuksessa on erittäin paljon hyvää. Erityisen kannatettavaa on puoluekokouksen koon rajaaminen neljäänsataan – tai kuten saattaa käydä, vähän päälle. Puoluekokouksen esityksessä on kuitenkin kaksi valuvikaa, jotka on syytä korjata.

Minusta on kummallista, että puoluekokousedustajia jaettaessa valtakunnallisia yhdistyksiä kohdellaan kuin ne kuuluisivat samaan liittoon. Esityksen mukaan, jos minä sattuisin kuulumaan Jyväskylän vihreisiin, Tieteen ja teknologian vihreisiin – siis Viitteeseen – sekä Vihreisiin vaivaisiin, saisi Jyväskylä minusta puolet, ja toinen puolikas jaettaisiin kahden muun yhdistyksen kesken.

Tässä ei ole mitään järkeä. Esitän, että kutakin valtakunnallista yhdistystä käsitellään omana liittonaan. Tällöin Jyväskylä, Viite ja Vaivaiset saavat kukin minusta kolmanneksen.

Tosin – koko ihmisen palastelu on kummallista toimintaa, vaikka se vaikuttaisikin vain puoluekokousedustukseen. Ymmärrän, että sille on hyvät perusteet liittojen ja piirien sisällä, mutta muutoin siihen ei ole mitään tarvetta.

Jokaisella puolueen jäsenellä tulee mielestäni olla oikeus kuulua paikalliseen perusyhdistykseen sekä niihin valtakunnallisiin teemayhdistyksiin, jotka muodostavat hänen poliittisen viiteryhmänsä. Ei ole mitään syytä asettaa tälle muita rajoitteita kuin jäsenmaksu.

Esitän, että ihmisen palastelu liittojen ja piirien kesken poistetaan.

Puoluekokous, osa 1: Puhe poliittisen ohjelman yleiskeskustelussa 22.5.2010

Arvoisat puheenjohtajat, vihreät ystävät ja muut läsnäolijat —

Sille ei kai voi mitään, että tällainen laaja poliittinen ohjelma on kuin tilkkutäkki: otettu yksi hyvä sieltä, toinen hyvä täältä ja kolmas hyvä muualta. Jokaisella puolueen jäsenellä on varmasti oma lauseensa, ehkä parikin, jonka hän haluaa tähän paperiin lisättävän. Siksi sitä pitää lukea armeliain silmin. Se ei mitenkään voi olla niin jämäkkä kuin yhden ihmisen kädenjälki. Silti ohjelma on mielestäni varsin onnistunut.

Tosin on minullakin ne kaksi lausetta, jotka haluaisin lisätä. Esittelen niistä toisen.

Se koskee ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa. Se on tietenkin erinomainen idea. Vaarana on kuitenkin, että hyvän tekemisen nimissä ja hyvien kokemuksien innostamana ryhdytään sääntelemään ihmisten elintapoja myös tavoilla, jotka eivät toimi.

Siksi olen jättänyt esityksen, jonka mukaan ihmisten elintapoihin koskevan ennaltaehkäisevän toiminnan tulee perustua vahvaan tieteelliseen näyttöön.

Socialized vaccination – a narrative

Such was the scene I arrived at on Wednesday last week at the municipal health center at Kyllö, Jyväskylä, Finland. A queue extended a hundred meters beyond the door. It was not hard to guess what it was about, as it had been announced that the pandemic influenza A/H1N1 vaccine would be administered there to people in specific risk groups from 10 am to 3:30 pm.

I should explain here the Finnish health care setup. There are three parallel systems – a comprehensive public health care system maintained by the municipalities to standards set by the state, a network of private for-profit health care providers, and a national foundation dedicated to university student health care. Employers are required by law to provide a minimal level of health care to their employees, and most of them also provide, free of charge to the employees, access to near-comprehensive general-practice-level care; most employers buy this service from the for-profit providers. The public system suffers from resource starvation at the general-practice level but provides excellent care in the central hospitals that handle the difficult cases.

Anyway, the H1N1 vaccine is only available through the public system and through the foundation – free of charge if you qualify for the vaccine, and no amount of money buys it for you in this country if you don’t. Thus, I and many others, normally cared by the employee services, found ourselves queuing up at a public health care institute. And clearly, the public health care system was overwhelmed on that first day.

When I entered the queue, its tail was a traffic hazard. Fortunately, the queue moved faster than new people arrived thereafter, and the hazard ended. The queue moved surprisingly fast – it took me one hour to advance the 100 meters to the door. Even so, this was a failure in the system – there is no good reason to have people with underlying illnesses (and we all had them, to qualify for the vaccine) stand around in freezing cold weather for an hour!

Once, a nurse came and asked us if any of us was 63 years old or older. Apparently no-one was, since no-one was asked to leave (they will be vaccinated later). Later, another nurse asked everyone in the queue outside to show their KELA cards – KELA is the national health insurance system, and its card carries information about extra coverage one qualifies for due to underlying illnesses.

Eventually, I reached the door. Two guards stopped anyone who tried to enter directly, sidestepping the queue, and let in only those who had legitimate business other than vaccination. The main hall was full of people, and I quickly realized that the queue took a full circle inside the hall to reach the multiplexing point. It took me another hour to slowly advance my way though the hall. At the multiplexing point, I was asked to wait a bit, and then I was assigned a vaccination room and a waiting number.

Some twenty minutes later I was called in. The vaccination room I was assigned to was a nurse’s office. Two nurses were there, one who would administer the vaccine, and another at the computer, to keep a record. I gave them my KELA card, and shed my coat and my outer shirt, and bared my left shoulder. I was quickly given the pandemic vaccine; there was no question I was qualified for it, not with my obesity being obvious.

Then they asked what my diagnosis was. “Prmarily I’m here because of my obesity,” I said. “But I also have paroxysmal atrial fibrillation.”

“That’s not what your KELA card says,” accused the nurse at the computer.

“The diagnosis is so new,” I countered. “There has been no time to do the paperwork for KELA.” (And indeed, I later learned, it would come up in my next checkup in the spring.)

They stared at each other.

“I can show you my prescriptions,” I said, making no move for them.

Stares.

I stared back.

“Do you want the seasonal vaccine or not?” asked the nurse with the injectors.

I lauged briefly. “I might as well.” It had, honestly, never crossed my mind that I might qualify.

She injected me on my right shoulder. “You should stay in out there for ten minutes.”

I picked up my clothes and found the cafeteria with coffee and pastry.

Then the real fun started. Next day, I woke with horrible upper back pain. The thermometer showed mild fever; but since i didn’t have any respiratory symptoms, I decided to go to work. In the evening, turning in bed was excruciatingly painful. It took days for the pain to subside.

I left the building three hours after I arrived at the end of the queue. What? You think that’s excessive? So do I and many others; queuing feels so Soviet Union! But honestly, while it did take time, it worked. I am vaccinated; are you?

Eric Flint on copyright and DRM

[Originally posted in June 2006; updated with new links several times, most recently in February 2010]

Eric Flint: A Matter of Principle, Jim Baen’s Universe 1 (1), 2006.
Eric Flint: Copyright: What Are the Proper Terms for the Debate?, Jim Baen’s Universe 1 (2), 2006.
Eric Flint: Copyright: How Long Should It Be?, Jim Baen’s Universe 1 (3), 2006.
Eric Flint: What is Fair Use, Jim Baen’s Universe 1 (4), 2006.
Eric Flint: Lies, and More Lies, Jim Baen’s Universe 1 (5), 2007.
Eric Flint: There Ain’t No Such Thing as a Free Lunch, Jim Baen’s Universe 1 (6), 2007.
Eric Flint: Books: The Opaque Market, Jim Baen’s Universe 2 (1), 2007.
Eric Flint: Spillage: or, The Way Fair Use Works in Favor of Authors and Publishers, Jim Baen’s Universe 2 (2), 2007.
Eric Flint: The Economics of Writing, Jim Baen’s Universe 2 (3), 2007.
Eric Flint: The Pig-in-a-Poke Factor, Jim Baen’s Universe 2 (4), 2007.
Eric Flint: Paper books are not going to be joining the dodo any time soon. If ever., Jim Baen’s Universe 2 (5), 2008
Eric Flint: A Matter of Symbiosis. Jim Baen’s Universe 2 (6), 2008
Eric Flint: The Nature of Transitions. Jim Baen’s Universe 3 (1), 2008
Eric Flint: Adventures with a Search Engine. Jim Baen’s Universe 3 (2), 2008
Eric Flint: The Problem is Legal Scarcity, not Illegal Greed. Jim Baen’s Universe 3 (3), 2008
Eric Flint: Foam and Froth and Mighty (Upside-down) Pyramids. Jim Baen’s Universe 3 (4), 2009
Eric Flint: The Internet is Not a Magic Wand. Jim Baen’s Universe 3 (5), 2009

The column series seems to have not been continued.

Eric Flint is a fairly successful sf author. These columns explore the evils of Digital Restrictions Management (DRM, also known as Don’t Read Me).