Category Archives: Politics

Kasvusarja #1: Kauppa kannattaa

Nykyajan politiikan yksi keskeisimmistä kysymyksistä on talouskasvu. Yksi (perinteisestä poikkeava) poliittinen jako kulkee niiden välissä, jotka pitävät jatkuvaa talouskasvua mahdollisena ja välttämättömänä, sen niiden, jotka pitävät talouskasvua pohjimmiltaan itsetuhoisena. Molemmilla jaon puolilla käytetään paljon retoriikkaa, joka osoittaa, että puhuja ei oikeastaan ymmärrä, mitä talouskasvu tarkoittaa. Olen itsekin syyllistynyt samaan.

Kuten aiemmin aloittamassani rahasarjassa, pyrin tässä avaamaan taloustieteen peruskäsitteitä. Ensisijainen tarkoitus on avata asia itselleni, mutta olen ymmärtänyt että ainakin rahasarjasta on ollut muillekin hyötyä. Toivottavasti tästäkin.

Mikään kummankaan sarjan kertomista asioista ei ole minun itseni keksimä, ja mahdolliset virheet ovat omiani. Silti mainittakoon, että eniten minua on aiheen ymmärtämisessä auttaneet Osmo Soininvaaran ja N. Gregory Mankiwin kirjoitukset. Toki olen myös muita lukenut: mainittakoon erikseen Paul Krugman ja Euroopan keskuspankin julkaisut.


Marko löysi legendaarisen pasunisti T. Orven musiikista vuonna 1960 laaditun kokoelmalevyn isänsä jäämistöstä. Marko oli itse heavymies, eikä torvimusiikki oikein kolahtanut. Hän heitti levyn roskikseen.

Ilkka oli miljonääri. Yksi hänen harrastuksistaan oli 1930-luvun suomalainen puhallinmusiikki. Hän oli kauan etsinyt erityisesti T. Orven kuuluisaa kokoelmalevyä vuodelta 1960, mutta ei ollut sitä löytänyt. Paikallislehti teki Ilkan bisneksistä jutun, ja hänen valittelunsa T. Orven tuotannon harvinaisuudesta pääsi ohimennen lehteen asti.

Marko luki lehden ja muisti roskikseen heittämänsä LP-levyn. Hän kiitti Jumalaa siitä että ei ollut vielä roskista tyhjentänyt. Levy löytyi hyväkuntoisena, ja Marko otti yhteyttä Ilkkaan.

Levy vaihtoi omistajaa tuhannella eurolla.


Sanovat, että kauppa on se mikä kannattaa. Ainakin on niin, että vapaaehtoisesti hyötymistarkoituksessa tehty kauppa hyödyttää aina sekä ostajaa että myyjää.

T. Orven levy oli Markolle arvoton: hän oli valmis luopumaan siitä saamatta siitä mitään muuta vastiketta kuin sen, että hänelle jäisi vähemmän tavaraa järjestettäväksi ja säilytettäväksi. Markon kannatti myydä levy millä tahansa hinnalla, joka kattaa hänen ns. transaktiokulunsa, siis kaupan järjestämisestä aiheutuvat kulut (puhelinkulut, matkat tapaamaan Ilkkaa) sekä sen aiheuttama vaiva. Marko olisi hyvinkin tehnyt kaupan vaikka viidellä eurolla.

Ilkalle puolestaan T. Orven levy oli erittäin arvokas. Hän olisi hyvinkin saattanut maksaa siitä pyydettäessä jopa useita kymmeniä tuhansia euroja: hän oli kauan sitten asettanut harrastuksensa rajaksi kolmenkymmenen tuhannen euron kertakustannuksen.

Niin kauan, kuin sekä Ilkka että Marko olivat vapaita hylkäämään toisen tekemän tarjouksen, kauppaa ei tehty alle viiden euron eikä yli kolmenkymmenen tuhannen euron. Millä tahansa hinnalla näiden välistä sekä Ilkka että Marko hyötyvät kaupasta.

Eri asia sitten on onko hinta oikeudenmukainen. Moni saattaa ajatella, että Marko tuli hyväksikäytetyksi, kun sai niin pienen hinnan verrattuna siihen, mitä Ilkka olisi ollut valmis maksamaan. Tähän emme saa kuitenkaan, yksittäisen kaupan kohdalla, vastausta taloustieteestä: kyse on moraalista, ei siitä, miten talous toimii.


Kannattaa myös huomata, että (vapaan, hyötymistarkoituksessa tehdyn) kaupan kannattaminen pätee vain kaupan osapuolien suhteen. Joskus kauppa vaikuttaa ulkopuolisiinkin, siis heihin, jotka eivät ole kaupan osapuolia ja jotka eivät siten voi (jos kaupan vapautta ei rajoiteta) vaikuttaa kaupan syntyyn tai sen ehtoihin. Esimerkiksi rantaan sijoittuvan metsäalueen myyminen energiayhtiölle voimalaitostontiksi heikentää vastarannalla asuvan elämänlaatua (ja talon arvoa), mutta (jos kaupan vapautta ei rajoiteta) hänellä ei ole mitään keinoa vaikuttaa kaupan syntyyn. Tällaisia vaikutuksia kaupan ulkopuolisille tahoille kutsutaan sen ulkoisvaikutukseksi (engl. externality).

Kaupan ulkoisvaikutus voi olla positiivinen. Klassisia esimerkkejä ovat poliisi- ja maanpuolustuspalveluiden hankkiminen: molemmat yhdessä takaavat kaikille palvelualueen sisällä asuville ja toimiville – ei pelkästään ostajalle – yhteiskuntarauhan. Vastaava esimerkki on myös tieverkon rakentamisen tai ylläpidon ostaminen. Moderni esimerkki on musiikkitallenteen kauppa: jos tietyn artistin sisältäviä musiikkitallenteita ostetaan tarpeeksi, tulee artistin musiikkia lisää markkinoille, ja tästä hyötyvät kaikki, jotka kyseisen artistin musiikkia kuuntelevat (niin radion, television ja musiikkitallentiden kuin myös Internet-latausten kautta).

Ulkoisvaikutus voi olla negatiivinenkin. Maisemahaitta tuli jo mainittua. Nykyaikana erittäin merkittävä negatiivinen ulkoisvaikutus on kasvihuonekaasupäästöt.


Ulkoisvaikutus on yleisesti ottaen merkittävä esimerkki markkinahäiriöstä, ja sen korjaamisen katsotaan tavallisesti olevan julkisen vallan tehtävä. Vaan mikä olisi sopiva keino?

Jos negatiivinen ulkoisvaikutus kohdistuu rajattuun henkilöpiiriin, paras tapa on luoda heille lainsäädäntöteitse aineeton omistusoikeus, joka kytketään kyseiseen kauppaan. Esimerkiksi teoriassa voitaisiin ajatella, että jokaiselle asukkaalle annetaan osaomistusoikeus maisemaan, ja määrättäisiin, että tonttikaupan yhteydessä on samalla tehtävä asianmukainen maisemakauppa jokaisen sellaisen kanssa, jonka omistamaan maisemaan tonttikauppa vaikuttaa. Käytännössä tämä on usein liian hankala ratkaisu toteutettavaksi.

Vastaavasti positiivisen ulkoisvaikutuksen kohdistuessa rajattuun henkilöpiiriin voidaan yrittää lainsäädäntöteitse (tai muutoin) luoda heille velvollisuus osallistua kauppaan osaostajan ominaisuudessa. Tätä harrastetaan toisinaan silloin, kun rakennetaan jotain alueen vetovoimaisuutta parantavaa. Esimerkiksi Jyväskylän keskustan katujen talvilämmityksen kustannuksiin on käsittääkseni osallistunut kyseisten kadunpätkkien lähistöllä olevat kiinteistöt. Samoin voidaan ajatella, että uusi metroasema rakennetaan lähistön maanomistajien (osittaisella) kustannuksella. Myös ns. kasettimaksu on esimerkki tällaisesta ratkaisusta.

Tekijänoikeus on varsin erikoinen esimerkki ulkoisvaikutusten kompensoimisesta omistusoikeudella. Ensiksi tekijään kohdistuva negatiivinen ulkoisvaikutus poistetaan sillä, että tekijälle annetaan lain nojalla yksinoikeus määrätä teoksensa taloudellisesti merkityksellisestä käytöstä. Sama mekanismi kompensoi vastaavasti teoksesta nauttiviin ihmisiin kohdistuvaa positiivista ulkoisvaikutusta pakottamalla heidät toimimaan teoksen ostajina. Toisaalta sama mekanismi luo merkittävän (kompensoimatta jäävän) negatiivisen ulkoisvaikutuksen, joka kohdistuu kansalaisten toiminnanvapauteen esimerkiksi kopiointisuojausten kierron kriminalisoinnin sivuvaikutuksena.

Negatiivisten ulkoisvaikutusten estämiseen sopii myös kauppojen valikoiva kieltäminen. Tätä käytetään esimerkiksi ympäristö- ja maisemahaittojen kontrollointiin ympäristölupa- ja kaavoitusmenettelyssä.

Positiivisten ulkoisvaikutusten luomiseen sopii myös se, että julkinen valta käyttää verovaroja tällaisten kauppojen tekemiseen. Näin toimitaan esimerkiksi poliisi- ja maanpuolustuspalveluiden kanssa – toisaalta tähän vaikuttaa myös se, että näiden palveluiden tuottamisella yksityisesti on voimakas negatiivinen ulkoisvaikutus. Samoin useimmissa kehittyneissä maissa tätä keinoa käytetään kansanterveyden edistämiseen: julkinen valta ostaa merkittävän osan terveydenhuolto- ja sairaanhoitopalveluista.

Molempien keinojen ongelmana on niiden vaatima raskas hallinto sekä se, että ne ovat binäärisiä: joko kauppa kielletään tai ei, joko julkinen valta tekee ostoksen tai ei. Monesti hyödyllisempi on etsiä kevyempää hallintoa tarvitsevia ja hienosäätöön paremmin sopivia keinoja.

Jos kaupalla arvioidaan olevan positiivinen ulkoisvaikutus, julkinen valta voi subventoida sitä. Yksinkertaisin tapa on antaa myyjälle tai ostajalle kaupasta johtuva verovähennysoikeus, mutta julkinen valta voi myös antaa suoraa rahallista tukea (esim. opintotuki).

Jos kaupalla arvioidaan olevan negatiivinen ulkoisvaikutus, julkinen valta voi sakottaa sitä. Yksinkertainen tapa on määrätä tällaiselle kaupalle vero. Näin toimitaan esimerkiksi polttoaineverotuksessa. Toinen yksinkertainen tapa on huutokaupata rajallinen määrä lupia, kuten päästökaupassa tehdään. Lupahuutokauppa on erittäin hyvä tapa silloin, jos voidaan määritellä jokin hyväksyttävä taso tälle ulkoisvaikutukselle – tämä taso määrittää lupien kokonaismäärän.


Jos ulkoisvaikutukset korjataan tehokkaasti, ilman pakkoa hyötymistarkoituksessa tehty kauppa kannattaa.

Aina.

Myöhemmissä osissa palataan mahdollisesti kysymykseen siitä, mikä on oikea kauppahinta.

Puoluekokous, osa 2: Puhe puolueen sääntöuudistuksesta 22.5.2010

Arvoisat puheenjohtajat, hyvät vihreiden jäsenet —

Tässä sääntöuudistuksessa on erittäin paljon hyvää. Erityisen kannatettavaa on puoluekokouksen koon rajaaminen neljäänsataan – tai kuten saattaa käydä, vähän päälle. Puoluekokouksen esityksessä on kuitenkin kaksi valuvikaa, jotka on syytä korjata.

Minusta on kummallista, että puoluekokousedustajia jaettaessa valtakunnallisia yhdistyksiä kohdellaan kuin ne kuuluisivat samaan liittoon. Esityksen mukaan, jos minä sattuisin kuulumaan Jyväskylän vihreisiin, Tieteen ja teknologian vihreisiin – siis Viitteeseen – sekä Vihreisiin vaivaisiin, saisi Jyväskylä minusta puolet, ja toinen puolikas jaettaisiin kahden muun yhdistyksen kesken.

Tässä ei ole mitään järkeä. Esitän, että kutakin valtakunnallista yhdistystä käsitellään omana liittonaan. Tällöin Jyväskylä, Viite ja Vaivaiset saavat kukin minusta kolmanneksen.

Tosin – koko ihmisen palastelu on kummallista toimintaa, vaikka se vaikuttaisikin vain puoluekokousedustukseen. Ymmärrän, että sille on hyvät perusteet liittojen ja piirien sisällä, mutta muutoin siihen ei ole mitään tarvetta.

Jokaisella puolueen jäsenellä tulee mielestäni olla oikeus kuulua paikalliseen perusyhdistykseen sekä niihin valtakunnallisiin teemayhdistyksiin, jotka muodostavat hänen poliittisen viiteryhmänsä. Ei ole mitään syytä asettaa tälle muita rajoitteita kuin jäsenmaksu.

Esitän, että ihmisen palastelu liittojen ja piirien kesken poistetaan.

Puoluekokous, osa 1: Puhe poliittisen ohjelman yleiskeskustelussa 22.5.2010

Arvoisat puheenjohtajat, vihreät ystävät ja muut läsnäolijat —

Sille ei kai voi mitään, että tällainen laaja poliittinen ohjelma on kuin tilkkutäkki: otettu yksi hyvä sieltä, toinen hyvä täältä ja kolmas hyvä muualta. Jokaisella puolueen jäsenellä on varmasti oma lauseensa, ehkä parikin, jonka hän haluaa tähän paperiin lisättävän. Siksi sitä pitää lukea armeliain silmin. Se ei mitenkään voi olla niin jämäkkä kuin yhden ihmisen kädenjälki. Silti ohjelma on mielestäni varsin onnistunut.

Tosin on minullakin ne kaksi lausetta, jotka haluaisin lisätä. Esittelen niistä toisen.

Se koskee ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa. Se on tietenkin erinomainen idea. Vaarana on kuitenkin, että hyvän tekemisen nimissä ja hyvien kokemuksien innostamana ryhdytään sääntelemään ihmisten elintapoja myös tavoilla, jotka eivät toimi.

Siksi olen jättänyt esityksen, jonka mukaan ihmisten elintapoihin koskevan ennaltaehkäisevän toiminnan tulee perustua vahvaan tieteelliseen näyttöön.

Socialized vaccination – a narrative

Such was the scene I arrived at on Wednesday last week at the municipal health center at Kyllö, Jyväskylä, Finland. A queue extended a hundred meters beyond the door. It was not hard to guess what it was about, as it had been announced that the pandemic influenza A/H1N1 vaccine would be administered there to people in specific risk groups from 10 am to 3:30 pm.

I should explain here the Finnish health care setup. There are three parallel systems – a comprehensive public health care system maintained by the municipalities to standards set by the state, a network of private for-profit health care providers, and a national foundation dedicated to university student health care. Employers are required by law to provide a minimal level of health care to their employees, and most of them also provide, free of charge to the employees, access to near-comprehensive general-practice-level care; most employers buy this service from the for-profit providers. The public system suffers from resource starvation at the general-practice level but provides excellent care in the central hospitals that handle the difficult cases.

Anyway, the H1N1 vaccine is only available through the public system and through the foundation – free of charge if you qualify for the vaccine, and no amount of money buys it for you in this country if you don’t. Thus, I and many others, normally cared by the employee services, found ourselves queuing up at a public health care institute. And clearly, the public health care system was overwhelmed on that first day.

When I entered the queue, its tail was a traffic hazard. Fortunately, the queue moved faster than new people arrived thereafter, and the hazard ended. The queue moved surprisingly fast – it took me one hour to advance the 100 meters to the door. Even so, this was a failure in the system – there is no good reason to have people with underlying illnesses (and we all had them, to qualify for the vaccine) stand around in freezing cold weather for an hour!

Once, a nurse came and asked us if any of us was 63 years old or older. Apparently no-one was, since no-one was asked to leave (they will be vaccinated later). Later, another nurse asked everyone in the queue outside to show their KELA cards – KELA is the national health insurance system, and its card carries information about extra coverage one qualifies for due to underlying illnesses.

Eventually, I reached the door. Two guards stopped anyone who tried to enter directly, sidestepping the queue, and let in only those who had legitimate business other than vaccination. The main hall was full of people, and I quickly realized that the queue took a full circle inside the hall to reach the multiplexing point. It took me another hour to slowly advance my way though the hall. At the multiplexing point, I was asked to wait a bit, and then I was assigned a vaccination room and a waiting number.

Some twenty minutes later I was called in. The vaccination room I was assigned to was a nurse’s office. Two nurses were there, one who would administer the vaccine, and another at the computer, to keep a record. I gave them my KELA card, and shed my coat and my outer shirt, and bared my left shoulder. I was quickly given the pandemic vaccine; there was no question I was qualified for it, not with my obesity being obvious.

Then they asked what my diagnosis was. “Prmarily I’m here because of my obesity,” I said. “But I also have paroxysmal atrial fibrillation.”

“That’s not what your KELA card says,” accused the nurse at the computer.

“The diagnosis is so new,” I countered. “There has been no time to do the paperwork for KELA.” (And indeed, I later learned, it would come up in my next checkup in the spring.)

They stared at each other.

“I can show you my prescriptions,” I said, making no move for them.

Stares.

I stared back.

“Do you want the seasonal vaccine or not?” asked the nurse with the injectors.

I lauged briefly. “I might as well.” It had, honestly, never crossed my mind that I might qualify.

She injected me on my right shoulder. “You should stay in out there for ten minutes.”

I picked up my clothes and found the cafeteria with coffee and pastry.

Then the real fun started. Next day, I woke with horrible upper back pain. The thermometer showed mild fever; but since i didn’t have any respiratory symptoms, I decided to go to work. In the evening, turning in bed was excruciatingly painful. It took days for the pain to subside.

I left the building three hours after I arrived at the end of the queue. What? You think that’s excessive? So do I and many others; queuing feels so Soviet Union! But honestly, while it did take time, it worked. I am vaccinated; are you?

Eric Flint on copyright and DRM

[Originally posted in June 2006; updated with new links several times, most recently in February 2010]

Eric Flint: A Matter of Principle, Jim Baen’s Universe 1 (1), 2006.
Eric Flint: Copyright: What Are the Proper Terms for the Debate?, Jim Baen’s Universe 1 (2), 2006.
Eric Flint: Copyright: How Long Should It Be?, Jim Baen’s Universe 1 (3), 2006.
Eric Flint: What is Fair Use, Jim Baen’s Universe 1 (4), 2006.
Eric Flint: Lies, and More Lies, Jim Baen’s Universe 1 (5), 2007.
Eric Flint: There Ain’t No Such Thing as a Free Lunch, Jim Baen’s Universe 1 (6), 2007.
Eric Flint: Books: The Opaque Market, Jim Baen’s Universe 2 (1), 2007.
Eric Flint: Spillage: or, The Way Fair Use Works in Favor of Authors and Publishers, Jim Baen’s Universe 2 (2), 2007.
Eric Flint: The Economics of Writing, Jim Baen’s Universe 2 (3), 2007.
Eric Flint: The Pig-in-a-Poke Factor, Jim Baen’s Universe 2 (4), 2007.
Eric Flint: Paper books are not going to be joining the dodo any time soon. If ever., Jim Baen’s Universe 2 (5), 2008
Eric Flint: A Matter of Symbiosis. Jim Baen’s Universe 2 (6), 2008
Eric Flint: The Nature of Transitions. Jim Baen’s Universe 3 (1), 2008
Eric Flint: Adventures with a Search Engine. Jim Baen’s Universe 3 (2), 2008
Eric Flint: The Problem is Legal Scarcity, not Illegal Greed. Jim Baen’s Universe 3 (3), 2008
Eric Flint: Foam and Froth and Mighty (Upside-down) Pyramids. Jim Baen’s Universe 3 (4), 2009
Eric Flint: The Internet is Not a Magic Wand. Jim Baen’s Universe 3 (5), 2009

The column series seems to have not been continued.

Eric Flint is a fairly successful sf author. These columns explore the evils of Digital Restrictions Management (DRM, also known as Don’t Read Me).

Rikos, raiskaus ja rangaistus

Nykyinen raiskauksen rangaistussäädöstö on epäonnistunut ja selvästi yleisen oikeustajun vastainen. Se tulee uudistaa.

Nykytila

Ilmeistä on, että lainsäätäjä katsoo raiskausta lähinnä pahoinpitelyn törkeänä muotona. Suomen rikoslaki määrittelee raiskauksen teoksi, jossa raiskaaja “pakottaa toisen sukupuoliyhteyteen käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaamalla käyttää sellaista väkivaltaa”. Rangaistusta koventaa tai lieventää pääosin väkivallan laatu ja vakavuus.

Raiskauksesta rangaistaan vähintään vuoden ja enintään kuuden vuoden vankeudella. Alun perin vähimmäisrangaistukseksi ehdotettiin kuutta kuukautta, mutta lakivaliokunta korotti sen vuoteen. (Jokseenkin hämmentävää on, että lakivaliokunta koski vain vähimmäisrangaistukseen – luontevampaa olisi ollut siirtyä seuraavaan tavanomaiseen rangaistusasteikkoon, 1–10 vuotta. Nyt raiskaus pistää pahasti silmään rangaistusvertailussa mm. törkeää pahoinpitelyä lievemmäksi arvosteltuna rikoksena.) Törkeän raiskauksen asteikko on 2–10 vuotta vankeutta, ja sukupuoliyhteyteen pakottamisen enintään kolme vuotta vankeutta.

Yhteensä 72 perusmuotoista raiskausta luettiin vastaajien syyksi vuonna 2007 (Tilastokeskus); törkeää raiskausta luettiin syyksi 6 ja sukupuoliyhteyteen pakottamisia (“lievä raiskaus”) luettiin syyksi 34. Keskimääräinen rangaistus oli perusmuotoisesta raiskauksesta puolitoista vuotta vankeutta (josta noin kolmannes tuomittiin ehdollisena), törkeästä raiskauksesta kolme vuotta vankeutta (josta lähes kaikki tuomittiin ehdottomana) ja pakottamisesta sukupuoliyhteyteen yhdeksän kuukautta vankeutta (josta lähes kaikki tuomittiin ehdollisena).

Raiskaustuomioiden oikeellisuutta on erittäin hankala ulkopuolisten arvioida pääasiassa siksi, että jutut ratkaistaan salassa eikä useinkaan juttujen olennaisia piirteitä julkisteta. Olen samaa mieltä professori Virolaisen kanssa siitä, että tuomioistuinten julkisuuskäytänteitä on tässä suhteessa parannettava. Nyt julkinen keskustelu joutuu toimimaan olennaisesti puutteellisen tiedon varassa.

Lainsäätäjän ilmaisema raiskaussäädösten tarkoitus on suojata kunkin seksuaalista itsemääräämisoikeutta (HE 6/1997 vp). Tämän tarkoituksen näkökulmasta nykyistä raiskaussäädöstä voi pitää epäonnistuneena: ei ole mitenkään ilmeistä, miksi nimenomaan väkivalta olisi itsemääräämisoikeuden loukkauksen olennainen tunnusmerkki. Yhtä lailla kyseenalaista on, miten väkivallan laatu vaikuttaa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksen vakavuuteen. Kuten usein raiskaustuomioita koskevassa keskustelussa sanotaan: kuinka voi verrata raiskauksia toisiinsa?

Ehdotus uudeksi raiskauksen rangaistussäädökseksi

Pidän aiheellisena raiskauksen rangaistussäännösten tuntuvaa koventamista. Lähtökohdaksi voisi ottaa esimerkiksi seuraavanlaisen perusmuotoisen raiskauksen:

Joka ryhtyy sukupuoliyhteyteen tai muuhun seksuaaliseen tekoon toisen kanssa

  1. vastoin tämän tahtoa tai
  2. tämän ollessa kykenemätön ymmärtämään teon merkitystä

on tuomittava raiskauksesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

Yritys on rangaistava.

Olennaista raiskauksessa nimenomaan on seksuaalisen itsemääräämisoikeuden menettäminen – että joku joutuu tahtomattaan seksuaalisen teon kohteeksi. Rikoksen muotoilu ylläolevan kaltaisesti korostaisi osapuolien vastuuta selvittää, että myös toinen on suostuvainen.

Raiskauksen rangaistusasteikko on tässä valittu siten, että ehdollinen vankeus ei tule kyseeseen. Raiskaus tulee näin arvioitua yhtä vakavaksi kuin esimerkiksi kaappaus taikka törkeä ryöstö. Tämä vastaa käsitystä, jonka mukaan raiskaus on yksi vakavimmista rikoksista, mihin voi syyllistyä – törkeämmiksi jäävät henkirikokset sekä törkeät sota-, valtiopetos- ja maanpetosrikokset.

Raiskauksen tunnusmerkistöön sisältyvät termit sukupuoliyhteys ja seksuaalinen teko on määritelty nykyisessä laissa seuraavasti: ” Sukupuoliyhteydellä tarkoitetaan [...] sukupuolielimellä tapahtuvaa tai sukupuolielimeen kohdistuvaa seksuaalista tunkeutumista toisen kehoon. Seksuaalisella teolla tarkoitetaan [...] sellaista tekoa, jolla tavoitellaan seksuaalista kiihotusta tai tyydytystä ja joka tekijä ja kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen on seksuaalisesti olennainen.” Ehdotukseni nojaa näihin olemassaoleviin termeihin. Rangaistuksen mittaamisessa teon laatu voidaan ottaa huomioon esimerkiksi siten, että sukupuoliyhteys katsotaan muuta seksuaalista tekoa moitittavammaksi.

Rangaistavaa sukupuoliyhteys ja seksuaalinen teko olisivat ensinnäkin, jos ne tapahtuvat vastoin jonkun teon osapuolen tahtoa. Tämä sisältää nykyisen lain tarkoittaman väkivaltaisen pakottamisen mutta myös esimerkiksi tilanteet, joissa vastaaja väsyttää asianomistajan toistuvilla lähentelyillä kunnes asianomistaja lakkaa vastustelemasta. Tässä on kuitenkin oltava tarkkana: tällaisen suostuttelun lopputulos voi olla vastustamisen päättyminen myös aito suostumus. Tahdonvastaisuutta tutkittaessa olennainen kysymys on, minkälainen käsitys vastaajalle oli syntynyt – tai olennaisemmin: olisi pitänyt syntyä – asianomistajan suhtautumisesta tekoon ottaen huomioon olosuhteet ja osallisten välinen vuorovaikutus itse tilanteessa.

Useimmiten yksinkertainen, suusanallinen kielto tai selkeä kieltävä kehonkieli on tulkittava suoraan kielloksi. On kuitenkin tilanteita, joissa näin suoraviivaista päätelmää ei voi tehdä. Tyypillisiä esimerkkejä ovat erilaiset roolileikit, joissa suostuvaisen ja innokkaan osallisen roolina on vastustella toisen osapuolen tekoja, joskus hyvinkin uskottavalla tavalla. Tällaisissa tapauksissa ei pidä tehdä suoraa johtopäätöstä suostumuksen puutteesta. Sen sijaan tulee tutkia, onko leikin protokollaan rakennettu asianmukaiset tavat jokaiselle osapuolelle kommunikoida halunsa lopettaa leikki heti, esimerkiksi turvasanojen avulla, ja onko kyseisiä tapoja käytetty. Rikosoikeudellisen syyttömyysolettaman perusteella on todistustaakka myös protokollan puuttumisesta tai sen rikkomisesta syyttäjällä.

Vanhakantaiseen ajatteluun, jossa suostumus olisi pääteltävissä pelkästään osallisten välisen muodollisen suhteen kuten avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen perusteella, ei pidä missään nimessä sortua: olennaista on asianomistajan mielentila (sellaisena, kuin hän sen vastaajalle kommunikoi) itse tilanteessa.

Rangaistavaa sukupuoliyhteys ja seksuaalinen teko olisivat myös silloin, kun joku osapuoli ei kykene ymmärtämään teon merkitystä. Selvintä tämä on tilanteessa, jossa osapuoli on suorastaan tiedottomassa tilassa. Toinen selvä tapaus on, jossa joku osapuoli on niin nuori, ettei hän ole vielä saavuttanut murrosikää. Kriteeri voi tulla myös sovellettavaksi joissakin myrkytystiloissa ja lääketokkurassa. Näissä tilanteissa ei ole olennaista, onko vastaaja aiheuttanut kyseisen tilan vai onko hän vain käyttänyt hyväksi asianomistajan tilaa, mutta se voidaan ottaa huomioon rangaistusta mitattaessa. Sen sijaan tavanomainen viihdehumala, vahvakaan sellainen, ei poista asianomistajan kykyä tilanteen arviointiin tässä tarkoitetulla tavalla.

Joissakin tilanteissa sovellettavaksi voi tulla tunnusmerkistöerehdys, jos katsotaan, että vastaaja ei tiennyt eikä hänen edes voitu vaatia tietävän, että asianomistaja ei ollut suostuvainen. Tähän on kuitenkin suhtauduttava pidättyvästi – pääpointtina on jokaisen osapuolen vastuu myös muista osapuolista.

Väkivaltainen ja törkeä raiskaus

Olennaista tässä säännösehdotuksessa on väkivallan täydellinen epärelevanttius. Luonnollisinta olisi arvioida tekoon sisältyvä väkivalta erikseen pahoinpitelynä (tai erittäin vakavissa tapauksissa tapon yrityksinä tai tappoina). Valitettavasti Suomen rangaistusten yhdistämissäännöt johtavat tässä huonoon lopputulokseen: pahoinpitely, myös törkeä pahoinpitely, on ehdottamallani tavalla arvioitua raiskausta lievempi rikos, jolloin sen vaikutus kokonaisrangaistukseen on varsin pieni. Siksi on järkevää kirjata väkivalta erikseen raskauttavaksi asianhaaraksi:

Jos raiskauksen edistämiseksi tai sen yhteydessä käytetään vähäistä vakavampaa ruumiillista väkivaltaa tai sen uhkaa, on rikoksentekijä tuomittava väkivaltaisesta raiskauksesta vankeuteen vähintään neljäksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

Yritys on rangaistava.

Tunnusmerkistössä rajataan pois lievä väkivalta. Tarkoitan tällä sellaista väkivaltaa, joka raiskauskontekstin ulkopuolella arvioitaisiin lievänä pahoinpitelynä: tavallisesti sellaisesta väkivallasta ei synny juurikaan vammoja eikä myöskään kovin paljon kipua. Tuollaista väkivaltaa sisältyy todennäköisesti kaikkiin raiskausrikoksiin, eikä ole tarkoituksenmukaista, että koventamisperuste tulisi sovellettavaksi kaikissa tapauksissa.

Väkivaltaisen raiskauksen minimirangaistus on kaksi vuotta korkeampi kuin perusmuotoisen raiskauksen. Tällöin väkivaltaisen raiskauksen rangaistusasteikoksi tulee sama kuin surman, joka on tahallisen tapon lieventävien asianhaarojen vallitessa sovellettava (ja harvoin käytetty) muoto. Tämän käytännön vaikutus tuomitsemiskäytäntöön lienee noin vuosi tai kaksi lisää vankeusrangaistuksen pituuteen.

Vaikka raiskausten törkeysvertailu noin yleisesti onkin kyseenalaista, pidän nykyistä törkeän raiskauksen määritelmää onnistuneena:

Jos raiskauksessa

  1. toisen ollessa alle 16-vuotias ja olennaisesti tekijää nuorempi
  2. aiheutetaan tahallisesti toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila,
  3. rikoksen tekevät useat tai siinä aiheutetaan erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä,
  4. rikos tehdään erityisen raa’alla, julmalla tai nöyryyttävällä tavalla tai
  5. käytetään ampuma- tai teräasetta tai muuta hengenvaarallista välinettä taikka muuten uhataan vakavalla väkivallalla

ja raiskaus on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, on rikoksentekijä tuomittava törkeästä raiskauksesta vankeuteen vähintään kahdeksaksi vuodeksi.

Yritys on rangaistava.

Seuraava olemassaoleva rangaistusasteikko on tahallisesta taposta käytetty 8–12 vuotta vankeutta. Olen ottanut sen törkeän raiskauksen rangaistusasteikon lähtökohdaksi toisaalta systematiikan vuoksi mutta toisaalta siksi, että vakava raiskaus voi olla uhrin kannalta kuolemaan verrattava ja sitä mahdollisesti jopa julmempi kokemus.

Nykyiseen säädökseen nähden olen tehnyt yhden tunnusmerkistöä koskevan muutoksen: Ensinnäkin pidän suojaikää nuorempaa asianomistajaa jo sinänsä riittävänä kvalifiointiperusteena, mikäli tekijä on häntä oleellisesti vanhempi eli käytännössä aikuinen.

Pidän tarpeellisena huolehtia siitä, että raiskauksen yhteydessä aiheutettu uhrin kuolema arvostellaan murhana eikä tappona. Murhan tunnusmerkistöön voi olla tarpeen tehdä sitä koskeva muutos.

Lopuksi

Rangaistusten yleisen tason korotuksen (ainakin osittain) ja tuomioistuinten tavan kirjoittaa tuomiot voisi hoitaa aivan hyvin korkeimman oikeuden ennakkopäätöksillä ja yleisellä tuomarivalistuksella. Sen sijaan rikosten tunnusmerkistön uudelleen arviointi vaatii myös lainsäädännöllisiä toimia. Siksi pidän tarpeellisena raiskaussäädöksen uudelleen kirjoittamista.

Tämän tekstin eri luonnoksiin olen saanut pyynnöstä hyödyllisiä kommentteja useilta ihmisiltä (joista suurin osa naisia). Kiitoksia heille! Kaikilta osin tämä teksti ei kuitenkaan vastaa heidän esittämiään näkemyksiä – ehdotuksesta vastaan yksin minä.

Hajatus yliopistolaista

Kansanedustaja Erkki Pulliainen (vihr.) lausui eilisessä yliopistolain ensimmäisessä käsittelyssä varsin mielenkiintoisen pointin:

Ajatellaanpa sillä tavalla, että tämä muutos olisi toteutettu viitisen vuotta sitten ja oltaisiin tässä tilanteessa, missä nyt ollaan, ja vertailukohtana käytetään Yhdysvaltain tilannetta todellisuudessa juuri täsmälleen tänä päivänä. Vuoden aikana Yhdysvalloissa yliopistojen rahoitustaustapääomasta on sulanut pois 30-40 prosenttia, huomattava osa täydellisesti, pysyvästi, koska sitä pääomaa ei enää ole olemassakaan.

Ensimmäinen ajatukseni on, että uudistus todella tekee yliopistojen varainhoidosta erittäin vastuullista. Toinen ajatukseni on, että nyt ajoitus tuntuu onnistuneen varsin hyvin, kun yliopistot pääsevät sijoitusmarkkinoille niiden vielä ollessa suhteellisen matalalla. Tosin ehtii tässä vielä ennen vuodenvaihdetta sattua ja tapahtua.

Perustuslakivaliokunnan lausunto uudesta yliopistolaista

PeVL 11/2009 vp

Kohokohtia:

  • Hallituksen kokoonpanoa koskeva ehdotus on perustuslain vastainen. “Yliopiston itsehallinnon takaamiseksi yliopistokollegiolla on oltava mahdollisuus valita yliopistoyhteisön sisäisistä ryhmistä jäsenten enemmistö yliopiston hallitukseen.”
  • Professorin pätevyysvaatimukset on lisättävä lakiin. “Ehdotettua säännöstä on ainakin professoreiden osalta asianmukaista täsmentää luonnehdinnoin siitä, millaista kelpoisuutta heiltä edellytetään”

Hallituksen kokoonpanon perustuslailliseen ongelmaan kiinnitin minäkin lausunnossani huomiota.