Category Archives: Politics

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää

Hyvää kansainvälistä NAISTENPÄIVÄÄ

Huvikseni päätin kaivaa laatikoista vanhat sarjakuvanpiirtovälineet ja -tekniikat. Eihän tuo kovin näköinen kukka ole mutta kukka kuitenkin.

Sinänsä en ymmärrä, mitä tekemistä ruusulla on poliittisen aktivismin päivällä. Sillä sellainen naistenpäivä on. Alun perin sitä juhlittiin järjestämällä mielenosoituksia mm. naisten äänioikeuden puolesta. Yhdistyneet Kansakunnat määrittelee sen tänään seuraavasti (minun vapaa suomennokseni):

Kansainvälinen naistenpäivä on aika pohtia jo aikaan saatua edistystä, aika vaatia muutosta, ja aika juhlia
sellaisten tavallisten naisten rohkeutta ja päättäväisyyttä, joilla on ollut epätavallinen rooli oman maansa ja yhteisönsä historiassa.

Naistenpäivä ei ole mikään ystävänpäivä, eikä se ole äitienpäivä. Se ei ole tarkoitettu siihen, että me miehet voisimme ilmaista (muka) paremmuuttamme paijaamalla naisia näin kerran vuodessa (sillä jos tämän päivän ymmärrämme noin, julistamme vaivihkaa kaikki vuoden muut päivät miesten päiviksi). Ei, naistenpäivä on naisasialiikkeen luoma poliittisen toiminnan päivä.

Olen hieman hämmästynyt, etten ole onnistunut löytämään tietoa yhdestä ainoasta feministisestä mielenosoituksesta tänään. Ei sillä, että olisin itse osallistunut, vaan olisin halunnut osoittaa tässä postauksessa, että jotkut sentään toimivat.

Mitä naisasiaa edistävää poliittista sinä olet tänään tehnyt?

Ketä tavallista naista, joka on saanut aikaan epätavallisia asioita, haluat tänään muistaa?

Mistä jo saavutetusta naisasialiikkeen aikaansaannoksesta olet erityisen iloinen?

Ukraina ja Suomi

All my Ukrainian coworkers, friends, aquaintances, all Ukrainian strangers, my thoughts are with you. You live in interesting times now. I truly hope that all will be well in the end (at least as well as is possible, given all that has already happend).

Ei ole mitään epäselvää: Venäjä on toiminut väärin. Kysymys on, miten se vaikuttaa Suomeen?

Akuutin kriisin aikana, siis juuri nyt, Suomen linja on valtiojohdon ­– tasavallan presidentin ja valtioneuvoston – käsissä. Heillä on myös paras tieto siitä, mitä oikeasti tapahtuu, sillä heillä on käytössään salaiset tiedustelutiedot, ovat ne kuinka tarkkoja tai summittaisia, sekä tieto muiden valtioiden johdon linjauksista. Heillä on varmasti paremmat tiedot kuin meillä muilla, jotka olemme tiedotusvälineiden (mukaanlukien sosiaalinen media) varassa. Tämän kriisin ratkaisemiseksi tapahtuu varmasti paljon enemmän, kuin lehdistä saamme lukea. Annetaan heille työrauha.

Silti voimme pohtia, mitä tapahtuu, kun akuutti kriisi on päättynyt. Näin suomalaisen kannalta pelottavinta viime viikon tapahtumissa on miettiä, kuinka samankaltaisia Ukraina ja Suomi ovat. Molemmat ovat entisiä Venäjän alusmaita. Molemmilla on yhteinen raja Venäjän kanssa. Jos Venäjä on valmis käymään disinformaatiokampanjaa ja provokaatiokampanjaa Ukrainaa vastaan, miksi se ei tekisi sitä Suomea vastaan?

On yksi keskeinen ero. Ukrainan julkinen hallinto on läpeensä korruptoitunut, valtiontalous on kuralla, demokraattiset käytänteet eivät ole siellä vakiintuneita, ja valtio on ollut sisäpoliittisessa sekasorrossa jo kuukausia. Niissä oloissa Venäjän on ollut helppo tehdä myyräntyötään. Suomen olot ovat toistaiseksi onneksi todella kaukana tästä.

Yhteistä mailla on myös se, että kummallakin on vähemmistön asuttama autonominen alue, johon on liittynyt sotilaallisia paineita. Suomen tapauksessa kyseessä on onneksi ruotsinkielinen Ahvenanmaa maan länsirajalla, toisin kuin Ukrainan venäjänkelinen Krim itärajalla.

Strategisesti tärkeintä Suomelle Ukrainan kohtalon välttämiseksi on huolehtia valtion toimintakyvystä, pitää kaikkien kansanosien (myös vähemmistöjen ja enemmistön) keskinäiset välit sopuisina sekä pitää välit Venäjään kunnossa, silloinkin kun Venäjä tekee pahaa muualla.

Toinen strateginen kysymys on Suomen sotilaallinen puolustuskyky. Olen aiemmin kannattanut asevelvollisuudesta luopumista ja puolueettomuuden säilyttämistä. Näiden kantojeni taustalla on ollut käsitys siitä, että Venäjä käyttäytyy tulevaisuudessakin siten, kuin modernin 2000-luvun valtion tulee käyttäytyä. Viime viikon tapahtumat osoittavat, että tuo premissi ei ole pätevä. Siksi näissä oloissa on mielestäni ensisijaisesti pyrittävä korjaamaan asevelvollisuuden sukupuolisyrjivä rakenne (eli säätää asevelvollisuus koskemaan kaikkia sopivanikäisiä kansalaisia sukupuolesta riippumatta), joskin pidän asevelvollisuudesta luopumista muista syistä toivottavana ratkaisuna, mikäli se on turvallisuuspoliittisesti realistista. Myös tulee vakavasti harkita EU:n sotilaallisen ulottuvuuden kehittämistä aidoksi puolustusliitoksi, johon sisältyy “hyökkäys yhtä kohtaan on hyökkäys kaikkia kohtaan” -periaate. Yksin ei kannata seistä ilkeän naapurin vieressä.

Puolustusliittokeskustelussa isossa roolissa on perinteisesti ollut huoli, että eiväthän suomalaiset joukot vain käytä sotilaallista voimaa maamme rajojen ulkopuolella. Viimeksi vastaava keskustelu käytiin Iceland Air Meet -harjoituksiin liittyen. Itseäni hieman huolettaa puolustusvoimien toimintakyky tositilanteessa pitkän rauhanjakson jälkeen. Ihanko oikeasti sen tulikasteen tulee tapahtua vasta, kun Suomi on all in? On mielestäni perusteltua, että vapaaehtoisista koostuvat yksiköt voisivat osallistua perusteltuihin voimankäyttöoperaatioihin maailmalla, jolloin operaatioiden kulloisenkin päätarkoituksen saavuttamisen lisäksi kehitetään Suomen puolustusvoimien valmiutta.

Nämä päätökset ovat kuitenkin asioita, joihin ei pidä ryhtyä kiireellä. Hoidetaan Ukraina takaisin kuiville, ja mietitään tarkemmin sitten.

Puolueiden paikalliset säästöt eivät kuulu paikallisille markkinoille

Ylen MOT-ohjelma käsitteli tällä viikolla kunnallistason puoluerahoituksen kummallisuuksia. Joidenkin puolueiden kunnallis- ja paikallisjärjestöillä on vuosikymmenten kuluessa kertynyttä omaisuutta, jota on sijoitettu paikallistason bisneksiin. Kuvio, jossa kaupunki on puolueen vuokralainen, on kieltämättä kummallinen.

Toki puoluejärjestöillä on oikeus sijoittaa säästönsä tuottavasti kuten kaikilla muillakin. Jos sijoitukset tehtäisiin toimiville pääomamarkkinoille, joissa järjestö on pieni peluri – esimerkiksi kansainvälisille osakemarkkinoille hyvin hajautetulla salkulla – se saisi varsin pienellä vaivalla markkinoiden keskituoton. Niin toimivat esimerkiksi suuret institutionaaliset sijoittajat kuten eläkerahastot.

Sijoittamalla säästönsä oman kuntansa kohteisiin, kuten kiinteistöihin, järjestö ottaisi periaatteessa ison riskin. Isoa riskiä seuraa markkinoiden keskituottoa isompi tuotto-odotus mutta myös vaara isoista tappioista. Järjestön omistama talo saattaa esimerkiksi osoittautua homeongelmaiseksi. Taikka kunta saattaa kaavoittaa viereen vankilan, jolloin vuokralaiset kaikkoavat.

Mutta hetkinen. Nyt puhumme puoluejärjestöstä, monasti suuren puolueen järjestöstä, jolta löytyy omassa kunnassa huomattavasti poliittista valtaa. Ei liene vaikeaa huolehtia siitä, että järjestön omistamille kiinteistöille ei satu mitään onnetonta ainakaan kunnan toimesta. Näin sijoituksen riskiä saadaan pienennettyä verrattuna kilpailevaan sijoittajaan, jolla ei ole vastaavaa poliittista valtaa.

Jos järjestö saa järjestettyä kunnan vuokralaisekseen, riski pienenee lisää. Vaikka sopimus olisikin markkinahintainen ja päällisin puolin täysin puoluetta suosimaton, pystyy poliittista valtaa käyttävä puoluejärjestö käyttämään vaikutusvaltaansa hyvinkin hienovaraisesti ohjatakseen riskiä pois omalta sijoitukseltaan.

Tämä vaikutusvallan väärinkäyttö voi hyvin tapahtua tiedostamatta – riittää, että päättäjä tuntee hieman isomman kourauksen mahassaan, kun hän miettii oman puolueensa riskiä kuin silloin, kun hän pohtii muiden markkinatoimijoiden asemaa. Sama muuten koskee niin sanottua osuuskauppapuoluetta.

Minusta vaikuttaisi parhaalta ratkaisulta se, että puolueet luopuisivat paikallisesta sijoitustoiminnasta kokonaan. Puoluejärjestön säästöt tulee sijoittaa tavalla, jossa järjestön sijoitukset ovat kunnan päätöksenteon kannalta aidosti samalla viivalla kuin muiden sijoittajien: jos puolue hyötyy, niin hyötyvät muutkin saman sijoituspäätöksen tekijät, ja vastaavasti puolue kokee samat tappiot kuin muutkin samalla tavalla sijoittaneet. Käytännössä tämä tarkoittaa hyvin hajautettua sijoitussalkkua, joka toteutetaan ensisijaisesti julkisten sijoitusrahastojen ja muiden vastaavien kaikkien sijoittajien käytettävissä olevien sijoitusvälineiden kautta.

Vain siten puolueet ovat samalla viivalla kaikkien muiden kanssa.

Kirjoittaja on Jyväskylän Vihreät ry:n taloudenhoitaja ja Keski-Suomen Vihreät ry:n hallituksen varajäsen. Kummallakaan järjestöllä ei ole vähäistä suurempaa paikallisesti sijoitettua varallisuutta.

Jyväskylän kaupunginvaltuuston päätös omaishoidon tuen asiassa syntyi lainvastaisessa järjestyksessä

Jyväskylän kaupunginvaltuusto käsitteli kokouksessaan 4.3.2013 omaishoitajan tuen asiaa poikkeuksellisesti, koska seitsemäntoista valtuutettua oli sitä kuntalain 54 § 2 momentin mukaisesti pyytänyt. Asia oli aiheuttanut paljon porua julkisuudessa. Nyt en kuitenkaan kirjoita asiasta vaan sen käsittelyjärjestyksestä – pidän sitä käytössäni olevan tiedon valossa lainvastaisena. Nähdäkseni näissä oloissa kaupunginhallituksen tulisi palauttaa asia valtuuston uudelleen käsiteltäväksi.

Yllä näkyvässä videotaltioinnissa asian käsittely alkaa aikaindeksin 4:35:40 kohdalla. Pari minuuttia myöhemmin puheenjohtaja avaa keskustelun. Kaksi tavanomaista puheenvuoroa käytetään normaalisti – Riitta Tynjä (4:41:48) ja Jari Blom (4:43:39) esittävät kumpikin asian palautusta uuteen valmisteluun. Heidän perustelunsa ovat erilaiset, eikä Blom halua kannattaa Tynjän ehdotusta. Kauko Isomäelle annetaan kommenttipuheenvuoro, jossa hän ilmoittaa kannattavansa Blomin esitystä (4:46:15 ja 4:46:46).

Valtuuston työjärjestyksen 18 §:n mukaan tämän jälkeen puheenvuorojen on rajoituttava käsittelemään vain tätä esitystä. Puheenjohtaja toteaakin (4:46:30), että asiassa on pyydetty 16 puheenvuoroa, ja kysyy, keskittyvätkö ne palautukseen. Sen jälkeen puheenjohtaja kysyy, äänestetäänkö palautuksesta heti (4:46:57). Tämä herättää hämmennystä valtuutetuissa, mutta tallenteessa valtuutettujen kommenteista ei valitettavasti saa selvää. Tämän jälkeen puheenjohtaja myöntää neljä puheenvuoroa pöntöstä (kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja Jaakko Selin 4:48:10, apulaiskaupunginjohtaja Pekka Utriainen 4:53:25, vastuualuejohtaja Sirkka Karhula 4:55:03 sekä kaupunginlakimies Tiina Mikkola 5:03:02), kaikki ilmeisestikin puheenvuorolistan ulkopuolelta.

Valtuutetut ilmeisesti useamman kerran vaativat keskustelun avaamista, joskaan kyseisistä omalta paikalta pidetyistä puheenvuoroista ja välihuudoista ei tallenteelta saa selvää. Puheenjohtaja vastaa näihin vaatimuksiin ainakin kerran kieltäytyen selkeästi myöntämästä puheenvuoroa: “Aila Paloniemi, minä tiedän että haluaisit puhua mutta minä en nyt anna puheenvuoroja tässä” (4:59:50). Valtuuston puheenjohtaja perusteli menettelyään valtuuston työjärjestyksellä (5:01:50 ja 5:04:45) sekä sillä, että valtuutetut kokeneina kokoustajina osaavat kytkeä minkä tahansa puheensa ainakin näennäisesti palautusesitykseen (5:02:25). Puheenjohtaja aloittaa äänestysprosessin kohdassa 5:06:15, ja äänestyksen jälkeen asian käsittely päättyy.

Suomen perustuslain 12 §:n mukaan “[j]okaisella on sananvapaus – – [johon] sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Korkein hallinto-oikeus on todennut vuosikirjaratkaisussaan KHO 2000:10, että kaupunginvaltuutetun “puheoikeuden käyttäminen valtuuston kokouksessa on keskeinen osa – – sananvapautta”. Tuosta ratkaisusta sekä vuosikirjaratkaisusta 2005:58 käy ilmi periaate, että valtuutetun puheoikeutta kokouksessa voidaan rajoittaa vain laissa erikseen oikeutetulla perusteella. Jälkimmäisessä ratkaisussaan Korkein hallinto-oikeus tähdentää lisäksi, että “[lain] mahdollistamaa sananvapauden rajoitusta on – – tulkittava suppeasti ottamalla huomioon tällaiselta rajoitukselta edellytettävä täsmällisyys ja tarkkarajaisuus”.

Kuntalain 15 a § luettelee tavat, joilla valtuuston työjärjestys ja kokouksen puheenjohtaja voivat puuttua valtuutetun puheoikeuteen. Puheenjohtajalla on eräitä sanktioita käytettävissään, jos valtuutettu häiritsee kokouksen kulkua tai ei pysy asiassa. Lisäksi työjärjestyksessä voidaan asettaa joitakin rajoituksia puheenvuorojen pituuksille. Pykälä ei anna lupaa evätä etukäteen valtuutetulta tämän oikeutta pitää asianmukaisessa järjestyksessä pyydetty puheenvuoro (poislukien tietyt sanktiotilanteet, joista tässä ei ole kyse), ja koska sananvapauden rajoituksia on tulkittava suppeasti, ei puheenjohtajalla tai työjärjestyksellä ole puheenvuoron epäämiseen oikeutta.

On totta, että työjärjestyksen 18 §:n mukaan “[j]os keskustelun kuluessa tehdään kannatettu ehdotus asian pöydällepanosta tai ehdotus asian palauttamisesta uudelleen valmisteltavaksi, on seuraavien puhujien rajoitettava puheenvuoronsa koskemaan vain tätä ehdotusta, ja siitä on tehtävä päätös ennen, kuin keskustelua itse asiasta jatketaan”. Tämä rajoittaa puheenvuorojen asiasisältöä ja on nähdäksen lainmukainen käsiteltävää asiaa rajoittava määräys. Se ei kuitenkaan anna oikeutta evätä kokonaan puheenvuoroa, joka on asianmukaisesti pyydetty.

Valtuuston puheenjohtajan huomio valtuutettujen taidosta puhua mistä haluaa ikään kuin kyse olisi palautuksesta on varmasti tosi. Lainmukainen tapa puuttua tähän on kehoittaa puhuvaa valtuutettua pysymään asiassa ja tarvittaessa kieltää häntä jatkamasta puhettaan. Tämän kiellon rikkominen voi olla peruste sanktioille, kuten kokouksesta poistamiselle. Puheenjohtajalla oli siis myös laillisia keinoja käytettävissään, mutta puheoikeuden epääminen kokonaan – joka on perustuslaissa kiellettyä ennakolta estämistä – sitä ei ole.

Näin ollen asiassa tehty päätös on tehty lainvastaisessa järjestyksessä. Menettelytapavirhe on varsin vakava, koska sillä on puututtu perustuslain suojaamaan sananvapauteen.

Mitä tästä virheestä tulisi seurata? Valitusoikeutta asiassa todennäköisesti ei ole, koska tehty päätös koskee asian valmistelua (kuntalain 91 §). Sen sijaan kaupunginhallituksella on kuntalain 56 §:n mukainen velvollisuus palauttaa virheellisessä järjestyksessä syntynyt valtuuston päätös valtuustolle uudelleen käsiteltäväksi.

On toki mahdollista, että tallenne antaa kokouksen kulusta virheellisen käsityksen, koska monia puheenvuoroja ei sieltä kunnolla kuule. Tämä kirjoitus perustuu kuitenkin pelkästään tallenteesta (ja suorasta lähetyksestä) tekemiini havaintoihin.

Ehdolla Jyväskylän kaupunginvaltuustoon

Olen kolmatta kertaa ehdolla Jyväskylän kaupunginvaltuustoon. Edellisistä kerroista on tallella mm. seuraavat arkistomateriaalit: vuoden 2004 vaalisivusto sekä vuoden 2008 blogiarkisto (erityisesti elokuu, syyskuu ja lokakuu 2008). Julkaisen tämän kerran vaalisivuston myöhemmin.

Vaalikampanjaani voi tukea rahallisesti vihreiden rahankeräyksen kautta (tämän linkin kautta lahjoitetut varat korvamerkitään minun kampanjaani). Kympilläkin voi olla merkitystä. Kiitoksia :-)

Jos haluat osallistua kampanjaani muilla tavoin, ota yhteyttä (antti-juhani@kaijanaho.fi).

Degrowth-pohdintaa

Kirjoitin eräälle postituslistalle alla olevan degrowth-pohdintaviestin. Aluksi lienee kuitenkin mainita, että en tunne degrowth-kirjallisuutta juurikaan. Perustellut kommentit ovat tervetulleita :-)

I

Parhaan ymmärrykseni (joka kai suunnilleen vastaa kansantaloustieteen peruskurssin tasoa:-) mukaan talouskasvussa on kyse tästä:

Oletetaan aluksi yksinkertaisuuden vuoksi, että väestö pysyy samana. Kukaan ei kuole (eikä menetä työkykyään) eikä kukaan synny, eikä myöskään maahan- ja maastamuuttoa tapahdu.

Oletetaan aluksi myös, että jokainen työväestöön kuuluva on täystyöllistetty ja on sitä jatkossakin – työttömyyttä ei ole eikä tule.

Oletetaan vielä, että innovaatioita ei tapahdu. Työt tehdään jatkuvasti niin kuin ne on aina tehty.

Näiden yksinkertaistusten voimassa ollessa inflaatiokorjattu BKT olisi vakio – se ei kasva eikä vähene. Jokainen tekee sen, minkä aina ennenkin, joten tarjonta ei voi kasvaa. Koska oletuksen mukaan täystyöllisyys on pysyvää, täytyy kysynnän olla vähintään tarjonnan kokoinen.

Tarkastellaan nyt, miten näiden oletusten muuttaminen vaikuttaa tilanteeseen.

Sallitaan ensiksi väestönkasvu – mutta oletetaan, että huoltosuhde ei muutu (eli työllisten määrä suhteessa ei-työllisiin pysyy samana) ja että uudet työlliset vastaavat työkyvyltään ja -taidoiltaan vanhoja. Tällöin kysyntä kasvaa, koska väestön uudet jäsenet haluavat kuluttaa sen minkä muutkin.

Tarjonta kasvaa sen täyttämiseen ottamalla uudet väestön työkykyiset jäsenet töihin. Absoluuttinen inflaatiokorjattu BKT kasvaa, mutta BKT per capita pysyy samana.

Samoin väestön väheneminen (huoltosuhteen muuttumatta) johtaa absoluuttisen BKT:n vähenemiseen, mutta BKT per capita pysyy samana.

Viimeisenä pohditaan innovaation vaikutusta. Innovaatio tarkoittaa, että joku keksii tavan muuttaa työtapoja (joko uuden teknologian avulla tai muuten) siten, että sama asia pystytään tekemään pienemmällä ihmispanoksella. Jos pidämme voimassa täystyöllisyyden olettaman, tämä tarkoittaa, että ko. asian tekemisestä vapautuva ihmispanos saadaan siirrettyä johonkin toiseen tuottavaan työhön.

Reaalimaailmassa toki syntyy työttömyyttä. Se voi syntyä esimerkiksi siksi, että firma on tuottanut enemmän kuin kysyntä jaksaa vetää, jolloin varastot täyttyvät, ja firma lomauttaa tai irtisanoo väkeään varastojen tyhjentämisen ajaksi. (Tämän kaltaista koko talouden tasolla tapahtuvaa nettoaaltoilua sanotaan suhdannevaihteluksi.) Se voi myös syntyä siksi, että uusi innovaatio parantaa työtehoa ja kysyntä ei taaskaan riitä täyttämään tarjontaa täystyöllisyyden tasolle asti. Kummassakin tapauksessa BKT per capita laskee eli syntyy taantuma.

Taantuman oloissa (eli jos on työttömyyttä) talouskasvua syntyy, jos työttömille löydetään töitä, joko heidän vanhoilla aloillaan taikka jollain uudella alalla. Tällaisella talouskasvulla on luonnollinen raja: kun täystyöllisyys on saavutettu (ja jos kaikki muu pysyy samana), BKT per capita vakiintuu.

II

Talouskasvu syntyy siis oikeastaan lähinnä siitä, että työttömille keksitään töitä.

Tarve talouskasvulle syntyy taas kolmesta eri lähteestä:

  1. väestönkasvu
  2. suhdannevaihtelusta johtuva taantuma
  3. innovaatiot

Maailman tasolla väestönkasvu on iso ongelma, ja se on jotenkin ratkaistava. Suhdannetaantumat ovat normaalioloissa rahapolitiikan kontrolloitavissa ja siis periaatteessa estettävissä.

Innovaatio aiheuttaa talouskasvun tarvetta koska se aiheuttaa työttömyyttä (tai sen potentiaalia). Kun se, mitä kaikki ovat tähän mennessä tottuneet saamaan, saadaan aikaiseksi aiempaa helpommalla, pitää ihmisten haluta uutta (tai enemmän vanhaa) kulutettavaa, jotta nyt innovaation työttömäksi tekemät ihmiset saavat töitä.

Ja töitähän pitää olla, koska muuten ei elä. Tai ainakin tämä on se perinteinen näkemys.

III

Aloitin tämän kirjoittamisen arvellen päätyväni degrowth-idean lyttäämiseen, mutta alan oikeastaan ymmärtää sitä.

Talouskasvu syntyy siitä, että halutaan kuluttaa lisää. Talouskasvun tarve tulee siitä, että on innovaatioista johtuen ihmisiä, joille ei ole enää tarvetta vanhoissa töissä.

Mutta tokihan tälle on vaihtoehto: puretaan ne rakenteet, jotka pakottavat täystyöllisyyteen. Tämä tarkoittaa leppoistamista: tehdään lyhyempää työviikkoa, jolloin kaikilla on mahdollisuus samansuuruiseen työpanokseen ilman uusien tarpeiden keksimistä. Ja tässä oikeastaan perustulon kritiikin kärki muuttuu perustulon vahvuudeksi: perustulo kannustaa osittaiseen joutenoloon!

IV

Mutta en pidä degrowth-käsitteestä. Syy on sama, miksi en pidä feminismi-käsitteestä. Kummassakin nimi missaa idean keskeisen pointin.

Degrowth nimenä korostaa BKT:n palvontaa ihan samassa määrin kuin sen kritisoima kasvuideologiakin. Oikeasti kyse ei ole negatiivisen talouskasvun aiheuttamisesta vaan positiivisen talouskasvun tarpeen luovien rakenteiden rikkomisesta. Ei feminismikään pyri naisten ylivaltaan vaan niiden rakenteiden rikkomiseen, joiden johdosta naiset ovat edelleen jossain määrin sorrettu ihmisryhmä – John Lennonin sanoin:

Erikoista luottamusta kaupan kassalla

Julkaistu Keskisuomalaisen mielipidepalstalla 5.11.2010. Teksti on toimituksen lyhentämä ja otsikoima.

Kuokkalan marketin henkilökunnalla tuntuu olevan varsin orwellimainen käsitys luottamuksesta.

Marketpäällikkö Petri Ahapainen kertoo kassinavauskampanjastaan (Ksml 30.10. s. 7): “[Tarkoitus on] rakentaa luottamusta”. Jo vuosikausia on nähty vastaavan tyylisiä kylttejä: “Luottamus luo turvallisuutta. Avaathan kassisi pyydettäessä.”

Oikeastihan tilanne on aivan päinvastainen. Vaatimus kassin sisällön näyttämisestä on epäluottamuksen osoitus ja lisäksi täysin asiaton, mikäli vaatimuksen esittäjällä ei ole perusteltua syytä epäillä, että kassissa on jotain kyseisestä kaupasta varastettua tavaraa.

Mikäli tarkoitus on, että kauppaan ei tuoda omia kasseja, tulee kaupan kieltää kassien tuonti kaupan puolelle ja tehokkaasti puuttua kiellon rikkomiseen. Lisäksi tällaisen kaupan tulee luopua kassiensäilytyslokeroiden panttivaatimuksesta tai tehdä asiakkaille helpoksi vaihtaa muuta rahaa panttikolikoksi.

Itse en koe oman luottamukseni arvoiseksi kauppaa, joka osoittaa minua kohtaan niin suurta epäluottamusta, että ilman minkäänlaista varkausepäilyä vaatii nähdäkseen kassini sisällön.

Kasvusarja #1: Kauppa kannattaa

Nykyajan politiikan yksi keskeisimmistä kysymyksistä on talouskasvu. Yksi (perinteisestä poikkeava) poliittinen jako kulkee niiden välissä, jotka pitävät jatkuvaa talouskasvua mahdollisena ja välttämättömänä, sen niiden, jotka pitävät talouskasvua pohjimmiltaan itsetuhoisena. Molemmilla jaon puolilla käytetään paljon retoriikkaa, joka osoittaa, että puhuja ei oikeastaan ymmärrä, mitä talouskasvu tarkoittaa. Olen itsekin syyllistynyt samaan.

Kuten aiemmin aloittamassani rahasarjassa, pyrin tässä avaamaan taloustieteen peruskäsitteitä. Ensisijainen tarkoitus on avata asia itselleni, mutta olen ymmärtänyt että ainakin rahasarjasta on ollut muillekin hyötyä. Toivottavasti tästäkin.

Mikään kummankaan sarjan kertomista asioista ei ole minun itseni keksimä, ja mahdolliset virheet ovat omiani. Silti mainittakoon, että eniten minua on aiheen ymmärtämisessä auttaneet Osmo Soininvaaran ja N. Gregory Mankiwin kirjoitukset. Toki olen myös muita lukenut: mainittakoon erikseen Paul Krugman ja Euroopan keskuspankin julkaisut.


Marko löysi legendaarisen pasunisti T. Orven musiikista vuonna 1960 laaditun kokoelmalevyn isänsä jäämistöstä. Marko oli itse heavymies, eikä torvimusiikki oikein kolahtanut. Hän heitti levyn roskikseen.

Ilkka oli miljonääri. Yksi hänen harrastuksistaan oli 1930-luvun suomalainen puhallinmusiikki. Hän oli kauan etsinyt erityisesti T. Orven kuuluisaa kokoelmalevyä vuodelta 1960, mutta ei ollut sitä löytänyt. Paikallislehti teki Ilkan bisneksistä jutun, ja hänen valittelunsa T. Orven tuotannon harvinaisuudesta pääsi ohimennen lehteen asti.

Marko luki lehden ja muisti roskikseen heittämänsä LP-levyn. Hän kiitti Jumalaa siitä että ei ollut vielä roskista tyhjentänyt. Levy löytyi hyväkuntoisena, ja Marko otti yhteyttä Ilkkaan.

Levy vaihtoi omistajaa tuhannella eurolla.


Sanovat, että kauppa on se mikä kannattaa. Ainakin on niin, että vapaaehtoisesti hyötymistarkoituksessa tehty kauppa hyödyttää aina sekä ostajaa että myyjää.

T. Orven levy oli Markolle arvoton: hän oli valmis luopumaan siitä saamatta siitä mitään muuta vastiketta kuin sen, että hänelle jäisi vähemmän tavaraa järjestettäväksi ja säilytettäväksi. Markon kannatti myydä levy millä tahansa hinnalla, joka kattaa hänen ns. transaktiokulunsa, siis kaupan järjestämisestä aiheutuvat kulut (puhelinkulut, matkat tapaamaan Ilkkaa) sekä sen aiheuttama vaiva. Marko olisi hyvinkin tehnyt kaupan vaikka viidellä eurolla.

Ilkalle puolestaan T. Orven levy oli erittäin arvokas. Hän olisi hyvinkin saattanut maksaa siitä pyydettäessä jopa useita kymmeniä tuhansia euroja: hän oli kauan sitten asettanut harrastuksensa rajaksi kolmenkymmenen tuhannen euron kertakustannuksen.

Niin kauan, kuin sekä Ilkka että Marko olivat vapaita hylkäämään toisen tekemän tarjouksen, kauppaa ei tehty alle viiden euron eikä yli kolmenkymmenen tuhannen euron. Millä tahansa hinnalla näiden välistä sekä Ilkka että Marko hyötyvät kaupasta.

Eri asia sitten on onko hinta oikeudenmukainen. Moni saattaa ajatella, että Marko tuli hyväksikäytetyksi, kun sai niin pienen hinnan verrattuna siihen, mitä Ilkka olisi ollut valmis maksamaan. Tähän emme saa kuitenkaan, yksittäisen kaupan kohdalla, vastausta taloustieteestä: kyse on moraalista, ei siitä, miten talous toimii.


Kannattaa myös huomata, että (vapaan, hyötymistarkoituksessa tehdyn) kaupan kannattaminen pätee vain kaupan osapuolien suhteen. Joskus kauppa vaikuttaa ulkopuolisiinkin, siis heihin, jotka eivät ole kaupan osapuolia ja jotka eivät siten voi (jos kaupan vapautta ei rajoiteta) vaikuttaa kaupan syntyyn tai sen ehtoihin. Esimerkiksi rantaan sijoittuvan metsäalueen myyminen energiayhtiölle voimalaitostontiksi heikentää vastarannalla asuvan elämänlaatua (ja talon arvoa), mutta (jos kaupan vapautta ei rajoiteta) hänellä ei ole mitään keinoa vaikuttaa kaupan syntyyn. Tällaisia vaikutuksia kaupan ulkopuolisille tahoille kutsutaan sen ulkoisvaikutukseksi (engl. externality).

Kaupan ulkoisvaikutus voi olla positiivinen. Klassisia esimerkkejä ovat poliisi- ja maanpuolustuspalveluiden hankkiminen: molemmat yhdessä takaavat kaikille palvelualueen sisällä asuville ja toimiville – ei pelkästään ostajalle – yhteiskuntarauhan. Vastaava esimerkki on myös tieverkon rakentamisen tai ylläpidon ostaminen. Moderni esimerkki on musiikkitallenteen kauppa: jos tietyn artistin sisältäviä musiikkitallenteita ostetaan tarpeeksi, tulee artistin musiikkia lisää markkinoille, ja tästä hyötyvät kaikki, jotka kyseisen artistin musiikkia kuuntelevat (niin radion, television ja musiikkitallentiden kuin myös Internet-latausten kautta).

Ulkoisvaikutus voi olla negatiivinenkin. Maisemahaitta tuli jo mainittua. Nykyaikana erittäin merkittävä negatiivinen ulkoisvaikutus on kasvihuonekaasupäästöt.


Ulkoisvaikutus on yleisesti ottaen merkittävä esimerkki markkinahäiriöstä, ja sen korjaamisen katsotaan tavallisesti olevan julkisen vallan tehtävä. Vaan mikä olisi sopiva keino?

Jos negatiivinen ulkoisvaikutus kohdistuu rajattuun henkilöpiiriin, paras tapa on luoda heille lainsäädäntöteitse aineeton omistusoikeus, joka kytketään kyseiseen kauppaan. Esimerkiksi teoriassa voitaisiin ajatella, että jokaiselle asukkaalle annetaan osaomistusoikeus maisemaan, ja määrättäisiin, että tonttikaupan yhteydessä on samalla tehtävä asianmukainen maisemakauppa jokaisen sellaisen kanssa, jonka omistamaan maisemaan tonttikauppa vaikuttaa. Käytännössä tämä on usein liian hankala ratkaisu toteutettavaksi.

Vastaavasti positiivisen ulkoisvaikutuksen kohdistuessa rajattuun henkilöpiiriin voidaan yrittää lainsäädäntöteitse (tai muutoin) luoda heille velvollisuus osallistua kauppaan osaostajan ominaisuudessa. Tätä harrastetaan toisinaan silloin, kun rakennetaan jotain alueen vetovoimaisuutta parantavaa. Esimerkiksi Jyväskylän keskustan katujen talvilämmityksen kustannuksiin on käsittääkseni osallistunut kyseisten kadunpätkkien lähistöllä olevat kiinteistöt. Samoin voidaan ajatella, että uusi metroasema rakennetaan lähistön maanomistajien (osittaisella) kustannuksella. Myös ns. kasettimaksu on esimerkki tällaisesta ratkaisusta.

Tekijänoikeus on varsin erikoinen esimerkki ulkoisvaikutusten kompensoimisesta omistusoikeudella. Ensiksi tekijään kohdistuva negatiivinen ulkoisvaikutus poistetaan sillä, että tekijälle annetaan lain nojalla yksinoikeus määrätä teoksensa taloudellisesti merkityksellisestä käytöstä. Sama mekanismi kompensoi vastaavasti teoksesta nauttiviin ihmisiin kohdistuvaa positiivista ulkoisvaikutusta pakottamalla heidät toimimaan teoksen ostajina. Toisaalta sama mekanismi luo merkittävän (kompensoimatta jäävän) negatiivisen ulkoisvaikutuksen, joka kohdistuu kansalaisten toiminnanvapauteen esimerkiksi kopiointisuojausten kierron kriminalisoinnin sivuvaikutuksena.

Negatiivisten ulkoisvaikutusten estämiseen sopii myös kauppojen valikoiva kieltäminen. Tätä käytetään esimerkiksi ympäristö- ja maisemahaittojen kontrollointiin ympäristölupa- ja kaavoitusmenettelyssä.

Positiivisten ulkoisvaikutusten luomiseen sopii myös se, että julkinen valta käyttää verovaroja tällaisten kauppojen tekemiseen. Näin toimitaan esimerkiksi poliisi- ja maanpuolustuspalveluiden kanssa – toisaalta tähän vaikuttaa myös se, että näiden palveluiden tuottamisella yksityisesti on voimakas negatiivinen ulkoisvaikutus. Samoin useimmissa kehittyneissä maissa tätä keinoa käytetään kansanterveyden edistämiseen: julkinen valta ostaa merkittävän osan terveydenhuolto- ja sairaanhoitopalveluista.

Molempien keinojen ongelmana on niiden vaatima raskas hallinto sekä se, että ne ovat binäärisiä: joko kauppa kielletään tai ei, joko julkinen valta tekee ostoksen tai ei. Monesti hyödyllisempi on etsiä kevyempää hallintoa tarvitsevia ja hienosäätöön paremmin sopivia keinoja.

Jos kaupalla arvioidaan olevan positiivinen ulkoisvaikutus, julkinen valta voi subventoida sitä. Yksinkertaisin tapa on antaa myyjälle tai ostajalle kaupasta johtuva verovähennysoikeus, mutta julkinen valta voi myös antaa suoraa rahallista tukea (esim. opintotuki).

Jos kaupalla arvioidaan olevan negatiivinen ulkoisvaikutus, julkinen valta voi sakottaa sitä. Yksinkertainen tapa on määrätä tällaiselle kaupalle vero. Näin toimitaan esimerkiksi polttoaineverotuksessa. Toinen yksinkertainen tapa on huutokaupata rajallinen määrä lupia, kuten päästökaupassa tehdään. Lupahuutokauppa on erittäin hyvä tapa silloin, jos voidaan määritellä jokin hyväksyttävä taso tälle ulkoisvaikutukselle – tämä taso määrittää lupien kokonaismäärän.


Jos ulkoisvaikutukset korjataan tehokkaasti, ilman pakkoa hyötymistarkoituksessa tehty kauppa kannattaa.

Aina.

Myöhemmissä osissa palataan mahdollisesti kysymykseen siitä, mikä on oikea kauppahinta.