Lautamiehenä 2005–2017

Eilen se sitten päättyi. Nimittäin minun kauteni käräjäoikeuden lautamiehenä. Aloitin 1.3.2005 ja lopetin (paperilla) 30.9.2017. Palveluaikaa kertyi siten noin 12½ vuotta. Viimeinen istuntoni oli keväällä ja se liittyi henkisesti vaikeimpaan juttuun, jonka olen koskaan istunut: julistimme viimevuotisen Multian murhan tuomion saatuamme vastauksen mielentilatutkimuksesta. En voi puhua tapauksista, joissa istuin maallikkotuomarina, joten en siitäkään enempää sano, mutta ajattelin nyt muistella yleisemmällä tasolla menneitä ja linjata yleisellä tasolla sitä, mihin toivon lautamiesjärjestelmän menevän.

Lautamiehen tehtävä on yhdellä tasolla ollut koko kauteni ajan sama: istumme ammattituomarin (tai toisinaan tuomioistuinharjoittelua suorittavan nuoren lakimiehen) kanssa rikosjuttuja. Julkisessa istunnossa emme (yleensä) sano sanaakaan, vaan kuuntelemme ja havainnoimme muutenkin tarkasti. Jotkut tekevät paljon muistiinpanoja, minä en yleensä juurikaan. Joskus harvoin laitoin lapulla viestiä puheenjohtajalle, joskus työjärjestykseen mutta joskus myös asiaan liittyen. Lautamieskollegoiden kanssa lappukeskusteluja (aina itse asiaan liittyen) käytiin useammin. Kun asiassa oli loppulausunnot annettu ja seuraamuskeskustelu asianomaisten kesken käyty, sali tyhjennettiin ja aloimmme porukalla ruotia juttua. Keskustelua oli, emmekä läheskään aina olleet aluksi samaa mieltä. Keskustelun jälkeen tuomio oli kuitenkin lähes aina yksimielinen: äänestystuomiota olen muistaakseni ollut antamassa kahdesti. Useimmiten tuomio julistettiin heti, mutta toisinaan asia siirrettiin kansliatuomioksi, jolloin palaveerasimme (yleensä) tuomarin työhuoneessa kerran tai pari seuraavan parin viikon aikana.

Myös miljöö jossa toimimme pysyi aika lailla samana. Istuimme samoissa saleissa, joissa oli samat huonekalut ja sama huonejärjestys koko sen ajan. Jossain vaiheessa saleista poistuivat Raamatut ja jossain vaiheessa saleihin ilmaantui video- ja äänitallennetodisteiden läpikäyntiä varten läppäri ja projektori.

Käräjäoikeuden lautamiehen tehtävään liittyy myös toinen tehtävä: istuimme myös Kuopion (sittemmin Pohjois-Savon) käräjäoikeuden lautamiehinä silloin, kun se tuli Keski-Suomeen istumaan maaoikeutta. Pääsin istumaan maaoikeudessa vain muutaman kerran, mutta ne olivatkin sitten hyvin mielenkiintoisia kertoja jokainen.

Toisaalta lautamiesten työ muuttui hyvinkin radikaalisti näiden 12 vuoden aikana. Kun aloitin, istuntoja oli parikymmentä päivää vuodessa, siis kaksi istuntoa useimpina kuukausina. Tänä vuonna istuin kahtena päivänä, viime vuonna viitenä.

Se mikä tässä on muuttunut, on laki. Kun aloitin, käytännössä kaikki rikosjutut aivan vähäisimpiä lukuunottamatta istuttiin lautamieskokoonpanossa. Näitä olivat muiden muassa hyvin yleiset rattijuopumusjutut, ja “rattipäiviä” olikin usein. Ne olivat varsin yksinkertaisia ja puuduttavia juttuja: erinomainen tapa uudelle lautamiehelle päästä kärryille, mutta epäilemättä olisin alkanut tuskastua ellei ensimmäinen uudistus olisi pian vienyt rattijuopumusjutut pois lautamiehiltä.

Kaikki rikosasiat voitaisiin edelleenkin istua lautamieskokoonpanossa, mutta laissa on lautamiesten käytön pakko poistettu kokonaan. Valtaosa jutuista istutaan yhden (ammatti)tuomarin kokoonpanossa ja vaikeimmat puolestaan viedään kolmen ammattituomarin pohdittavaksi. Lisäksi lautamieskokoonpanon kokoa on pienennetty: aiemmasta 1-2 ammattituomarista ja 3-4 lautamiehestä siirryttiin jokunen vuosi sitten 1-2 ammattituomariin ja 2-3 lautamieheen.

Oli hyvä, että rattipäivät poistuivat – valtaosa rattijuopumusjutuista on kaavamaisia, joissa ei juurikaan tarvita harkintaa. En pidä hyvänä, että lautamisten käyttöä on muuten vähennetty. Erityisen huonona pidän, että tätä on tehty ensisijaisesti säästötoimenpiteenä. Jos lautamiehistä luovuttaisiin kokonaan, se olisi ihan toinen asia, mutta tällainen oikeusjärjestelmän periaatteeton juustohöylääminen on ollut hölmöläisten hommaa.

Itse pidän lautamiesjärjestelmää tärkeänä. Lautamiesten tärkein tehtävä nykyaikana on antaa ammattituomareille “reality check”: tuomarin tulee kyetä esittämään kantansa niin, että maallikkokin sen ymmärtää, sillä muuten hänet äänestetään nurin. Pelkään lautamiesjärjestelmän romuttuessa lainkäytön irtoavan kokonaan omaksi maailmakseen.

Laajentaisin lautamiesjärjestelmän myös hovioikeuksiin, hallinto-oikeuksiin ja korkeimpiin oikeuksiin, ja vaatisin lautamiesten käyttöä kaikissa asioissa, joissa todisteiden painoarvoa tai lain tulkintaa joudutaan pohtimaan – rajaisin pois vain riidattomat suhteellisen vähämerkitykselliset asiat. Reality check -syistä lautamiehillä tulee alemmissa oikeuksissa aina olla äänten enemmistö kokoonpanossa, mutta heitä ei tarvitsisi olla kuin kaksi tavallisimmissa tapauksissa. Rajaisin korkeimmat oikeudet enemmistövaatimuksen ulkopuolelle, jotta lautamiehet eivät pääsisi sooloilemaan. Lautamiesten valintamenettely vaatii myös uudistamista, mutta siitä joku toinen kerta.

Lopetin lautamiehenä omasta tahdostani. Siihen oli kolme syytä:

  1. Olen 12 vuoden aikana kehittänyt omaa oikeuspoliittista ajatteluani paljon. Haluan kirjoittaa siitä paljonkin, mutta monet kantani eivät ole sellaisia, jotka sopivat aktiivituomarin sanottaviksi.
  2. Olen 12 vuoden aikana oppinut laista ja juridiikasta paljon, ja vaikka en olekaan ammattitaitoinen lakimies, ymmärrän lakia jo aivan liian hyvin. En ole enää puhdas maallikko.
  3. Turhauduin harvoihin istuntoihin. Istunnot olivat kiinnostavia, niiden odottelu ei.

Aion lähiviikkoina ja -kuukausina kirjoitella blogiini enemmänkin lautamiehistä ja Suomen rikosoikeudesta. Niitä odotellessa toivotan kaikkea hyvää uusille lautamiehille ympäri maan sekä myös tehtävässä jatkaville.

On BrExit and the European Union

Friday was one of the biggest holidays of the year for us Finns, juhannusaatto or the midsummer feast’s eve. It is traditional (don’t ask me why) to celebrate most feasts, including juhannus, on the eve and rest on the actual feast day. So, here I was, on the juhannusaatto morning, ready to begin celebrating (decidedly nontraditionally), and opened the news feeds for a routine check.

I did not celebrate that day. I spent it in the blackest of moods, mostly in my bed, listening to an audiobook and compulsively reading the feeds and sharing occasional items on Facebook and Twitter.

Now, the United Kingdom leaving the European Union is not, by itself, a huge thing, certainly not worth any emotional reaction from me. Any member state has the right to leave, and it is healthy for all organizations to have the occasional member go their own way.

It is also probably a good thing for the rest of the EU to be rid of a cantankerous member that constantly demanded special treatment.

It is also arguably a good thing that Brexit seems to be leading to the unraveling of the United Kingdom, with Scotland seeking independence (and membership in its own right in the EU) and politicians in the Northern Ireland raising the issue of reunifying Ireland: the history of that union is much bloodier and coercive than the EU’s ever has been.

In fact, while the United Kingdom is the last remnant of a decaying bloody empire dominated by the English, the European Union was founded to secure a peace, by fostering multinational economic cooperation, after the worst two wars of all history.

And here’s the big but.

With all its flaws (and I will admit that it has many), the European Union has, in the over 60 years it or its predecessors have existed, succeeded in its single most important goal: preventing another war between France and Germany. (If you did not know that, you should go read up on the International Authority for the Ruhr and on the founding of the European Coal and Steel Community.)

That single fact is the reason why I strongly support the European Union. It emphatically is in the interest of everyone in Europe, including the English, the Scottish, the Welsh, and the Irish, as wells us Finns, to keep those two nations cooperating instead of competing. If we dismantle the European Union, then we need something else.

Brexit, as well as the anti-EU sentiment in Finland, is predicated on the idea that European unification is per se a bad idea. As far as I understand it, the the Leave campaign emphasized the costs to the British of being an EU member, both monetary and otherwise, including the purported social costs of free immigration and emigration within the EU. These arguments are not markedly unique to the United Kingdom, and they have about equal force in many other EU members, including Finland.

Here is the reason for my funk on Friday: If Brexit, then why not Fixit, Sexit, Frexit? The EU can withstand Brexit, but if we get a mass exodus, then the EU will not be able to stand. And if EU falls by this process, I cannot see how we can build anything in its place in the near term.

The abyss I am looking at here is every European nation standing alone, minding its own business, and maybe some of them starting to look around their borders, thinking about getting some more breathing room.

We live in interesting times.

Kuplia

Vuosituhanteen alkuvaiheilla minulle oli itsestään selvää, että kaikki järkevät ihmiset äänestävät vihreitä.

Kun Effin kokouksessa joskus muinoin ehdotin kirkkain silmin (tämä oli kauan ennen kuin Piraattipuoluetta oli edes keksitty), että ruvetaan aktiivisiksi vihreissä koska sehän on tietenkin tietoyhteiskunnan kannalta paras puolue, sain kummallisia katseita. Se oli kai ensimmäinen järkytykseni.

Toinen järkytykseni taisi olla, kun minulle selvisi, missä puolueessa isäni oli ehdolla vuoden 2004 kunnallisvaaleissa. Minä ja äiti olimme molemmat vihreitä, isäni demari.

Kolmas järkytykseni oli, kun aloin tajuta ettei kaikki työkaverini äänestä vihreitä. Samaa sarjaa oli, kun tunnistin nimeltä joitakin kommunistien ehdokkaita.

Mutta tiedättekö, suurin järkytykseni oli, kun vuoden 2011 eduskuntavaalien aikaan tutustuin vaalipiirilautakunnassa perussuomalaisten edustajaan. Sehän on ihan tolkun ihminen!

Poliittisen ohjelman käsittelystä

Olin juuri nostanut punaisen ei-ääntä tarkoittavan lapun ilmaan ja aloin katsella ympärilleni, kuten tapanani oli. Melkein takanani istui eräs toinen kokousedustaja, joka vielä mietti ääntään. Olin hänen kanssaan edellisenä iltana väitellyt kovasti juuri nyt äänestettävänä olevasta asiasta, ja tiesin hänen kantansa. Sanoin: “Kuule, punainen on feminismi, vihreä on tasa-arvo.” Ja niin nousi vihreä ääni. Äänestyksen jälkeen eräs edustaja vielä luuli asian olevan auki, ja jouduinkin sanomaan: “Sori, se meni jo.”

Vihreiden puoluekokous hyväksyi viime viikonloppuna puolueen poliittisen ohjelman seuraavalle eduskuntavaalikaudelle. Vastaava ohjelma hyväksytään joka neljäs vuosi ennen eduskuntavaaleja; samankaltainen prosessi käydään läpi seuraavan kerran kahden vuoden päästä, kun neljä vuotta kerrallaan voimassa oleva periaateohjelma uudistetaan. Perinteisesti prosessi on alkanut ensimmäisenä kokouspäivänä lauantaina, jolloin jätetään tuhottomasti muutosesityksiä pohjaesitykseen ja pidetään tuntikausia puheita (joita kuunnellaan toisella korvalla). Esitykset perataan ohjelmatyöryhmässä, joka kokoontuu lauantai-iltana ja usein työskentelee pitkälle aamuyöhön. Suurin osa toisesta kokouspäivästä, sunnuntaista, meneekin sitten ohjelman lopulliseen hyväksyntään. Tällä kertaa kokeiltiin kolmepäiväistä kokousta, jolloin esitykset jätettiin perjantaina ja työryhmä työskenteli koko lauantain.

Sunnuntaiaamuna puoluekokouksessa.
Sunnuntaiaamuna puoluekokouksessa. Kuvassa lähimmän pöydän ääressä oikealta vasemmalle Riitta Lätti, Antti-Juhani Kaijanaho ja Ville Korhonen, sekä meidän takanamme Marja Kupari ja selin Irene Hallamäki Kuva: Virpi Kauko

Sunnuntain käsittely on koko jutun avain. Aiemmin työryhmän työstämä uusi pohjaesitys tuli julki sunnuntai-aamuna; tällä kertaa se julkaistiin jo myöhään lauantai-iltana. Kumpikaan vaihtoehto ei anna kokousedustajille juurikaan aikaa kunnolla tutustua niihin kymmeniin sivuihin, joihin ne lukemattomat muutosesitykset on kirjattu. Oma strategiani onkin ollut jättää työryhmän hylkäämät esitykset huomiotta, ja keskityn tutustumaan vain hyväksyttyihin ja niihin, jotka työryhmä tuo isoon saliin äänestettäväksi. Lisäksi edustajat yleensä kokoontuvat sunnuntai-aamuna keskustelemaan pienissä ryhmissä esityksistä; omassa keskisuomalaisten edustajien ryhmässä kerkesimme tunnin kokoontumisen aikana keskustella lyhyesti kaikista keskisuomalaisten tekemistä esityksistä.

Itse käsittely isossa salissa etenee sunnuntaina seuraavasti. Työryhmän kokoama taulukko muutosesityksistä käydään sivu kerrallaan läpi. Työryhmän päätösesitys, jos sellainen on, on pohjaesitys; osaan muutosesityksistä työryhmä ei ole kirjannut päätöesitystä vaan asia tuodaan isoon saliin suoraan äänestykseen. Kuka tahansa äänivaltainen kokousedustaja voi jonkin sivun tullessa käsittelyyn vaatia lisäksi tietyn esityksen äänestyttämistä. Muutoin vain työjärjestyspuheenvuorot sallitaan; esitysten sisällöstä ei sallita keskustelua, eikä uusia esityksiä oteta vastaan. Ne työryhmän esitykset, joista ei äänestetä, hyväksytään sellaisenaan.

Kokouksen puheenjohtajan tehtävä on tässä erittäin vaikea. Hänen tulee ensinnäkin tunnistaa, mitkä äänestykseen tulevista esityksistä ovat toisistaan riippumattomia ja mitkä niistä pitää käsitellä yhtenä asiana. Yhdessä käsiteltävistä asioista hänen pitää laatia selkeä ja toimiva äänestysjärjestys. Pääsääntöisesti on käytetty yksityiskohtaista parlamentaarista äänestysjärjestystä, jossa ensin laitetaan vastakkain kaksi pohjasta eniten eroavaa esitystä, ja sen jälkeen voittaja laitetaan vastakkain seuraavaksi eniten pohjasta eroavaa esitystä vastaan, kunnes enää yksi esitys on jäljellä. Myös muita äänestysjärjestyksiä voidaan käyttää, kunhan lopulta voittajalla on enemmistön tuki.

Tässä kokouksen puheenjohtajisto teki useita huonoja ratkaisuja. Alun anekdootin feminismi versus tasa-arvo -äänestys oli niistä vakavin, mutta muitakin on. Asiassa nostettiin todella monta eri muotoiluesitystä äänestykseen; osassa puolueen sanottiin olevan tasa-arvon kannalla ja osasssa puhuttiin feminismistä. Kysymys feminismin mainitsemisesta oli yksi kokouksen avainkysymyksistä keskustelussa, ja se on puhuttanut puoluekokouksia aiemminkin. Puheenjohtajisto asetti esitykset yksityiskohtaisen parlamentaarisen järjestyksen mukaiseen äänestysjärjestykseen: koska feminismi oli pohjapaperissa mukana, pohjasta eniten poikkesivat kaikki tasa-arvoa käsittelevät esitykset, ja feminismimuotoilujen välillä päästiin äänestämään vasta, kun kaikki tasa-arvoesitykset olivat hävinneet. Tämä johti siihen, että ratkaiseva äänestys feminismi vastaan tasa-arvo käytiin keskellä pitkää äänestyssarjaa. Kun puheenjohtaja julisti äänestykset vain kertomalla, kenen tekemästä esityksestä oli kyse, moni edustaja ei varmastikaan tajunnut, että juuri nyt on se ratkaiseva äänestys. Parempi ratkaisu olisi ollut käyttää ryhmittäistä äänestystä, jossa ensiksi valitaan feminismin ja tasa-arvon väliltä ja sen jälkeen aletaan äänestää voittaneen kannan tarkasta muotoilusta. Myös sekin olisi riittänyt, jos puheenjohtaja olisi huomauttanut äänestyksen ratkaisevasta luonteesta.

Tämä on kuitenkin jälkiviisautta! En tiedä, olisinko itse siellä kokoussalin edessä toiminut paremmin. Sen tiedän, että en ainakaan tajunnut tätä ongelmaa itse ajoissa nostaakseni sitä esille työjärjestyspuheenvuorossa. Perussyy ongelmalle on, että kokouksessa on aivan liian vähän aikaa käsitellä kokouksessa esille nostettuja muutosesityksiä. Kiire vaikuttaa sekä puheenjohtajan päätöksiin että kokousedustajien tilannetietoisuuteen. Kiire johtaa myös siihen, ettei todellista keskustelua sallita kokouksessa esille tulleista esityksistä.

En tiedä tähän muuta ratkaisua kuin esitysten määrän pienentäminen (jonka myös Virpi Kauko mainitsee). Se onnistuu parhaiten lyhentämällä pohjapaperia. Seuraava ohjelma on toivottavasti enintään kymmenensivuinen (nyt pohjaesitys oli 26-sivuinen!).

On myös syytä pohtia, olisiko mahdollista aikaistaa äänestyspyyntöjä siten, ettei puheenjohtaja joudu laatimaan äänestysjärjestystä kovan paineen alaisena salin edessä ja kokousedustaja yrittämään ymmärtää sen merkitystä muutamassa kymmenessä sekunnissa. En kuitenkaan itse näe, kuinka tämä voitaisiin käytännössä toteuttaa järkevästi.

Puheeni puoluekokouksessa 7.6.2014

Puhe kahden puheenjohtajan mallista

Arvoisat puheenjohtajat, hyvät kanssavihreät ja muut kuulijat:

Itse olen ollut aika skeptinen tämän asian suhteen pitkään, osittain sen takia, että tämä tuntuu suomalaisessa yhdistyskäytännössä hyvin oudolta järjestelmältä, mutta nyt kun luin tämän esityksen, olen hämmentynyt: tämä on aivan briljantti esitys, aivan loistava esitys! Ja siksi haluaisin kannattaa sitä täällä.

Mä näen muutamia ongelmia. Ehkä niistä isoin on semmoinen, joka tulee mulle mieleen tuolta historian siiviltä. Yhdysvaltain presidenttihän valittiin aikoinaan sillä tavalla, että parhaiten ääniä saanut valittiin presidentiksi ja hän joka sai toiseksi parhaiten ääniä valittiin varapresidentiksi. No, voitte kuvitella, mitä siitä syntyy: siellä on kaksi vihamiestä, joiden pitäisi pystyä toimimaan yhdessä. Ja se ei kovin kauaa kestänyt se niitten vaalijärjestelmä. Tää järjestelmä, jota nyt esitetään, on aika lailla samanlainen ja siinä on potentiaalisesti sama ongelma. Mitä jos meille kävisi vaikka niin, että tämä pro-ydinvoimaporukka saisi valittua toisen puheenjohtajan ja anti-ydinvoimaporukka toisen puheenjohtajan? Mitä sitten?

Joten luultavasti tulen äänestämään vastaan ­– mutta kiitän, tämä on aivan loistava esitys.

(Videon aikaindeksi 1:49:49)

Puhe poliittisessa keskustelussa

Arvoisat puheenjohtajat, hyvät kanssa-ajattelijat ja hyvät muut kuulijat:

Ajattelin jakaa teille yhden ajatuksen, joka minulle tuossa aamulla heräsi muun muassa eilisten keskustelujen johdosta. Meillähän on nyt käsittelyssä, kuten Oras meille kertoi, sukupuolineutraali avioliittolaki, ja joku muistaakseni mainitsi täällä lukumääräneutraalin avioliittolain. Ja rupesin miettimään sitä, että mikä loppujen lopuksi on valtion intressi kontrolloida ihmisten perhesuhteita… ja en hirvittävästi keksinyt mitään. Ja sen takia pohdin, että onko meillä oikeastaan tarvetta avioliittolaille.

Meillä on aika paljon lakeja, joissa on sellainen rakenne, että asetetaan perusvaatimukset, mitkä on pakko täyttää. Esimerkiksi, ei hakata ihmisiä parisuhteessa, ainakaan jos siihen ei ole erityistä lupaa. Sitten on runsaasti erilaisia säännöksiä, joita sovelletaan silloin, kun ei muuta ole sovittu. Mutta muuten, tehkööt mitä lystäävät. Mitä se meitä koskee?

Se olisi minusta liberaalia. Kiitoksia.

(Videon aikaindeksi 6:21:14)

Puheessa jäi (koska se ei ollut käsikirjoitettu, puhuin ranskalaisten viivojen varassa) sanomatta valmistelemani pointti, että avioliittolain asemesta voisi säätää lain perhesuhteista, joka noudattaa puheessa kuvaamaani rakennetta: vähimmäisvaatimukset, joista ei voi poiketa, ja sitten perussäännöt, joista voi poiketa sopimuksella. Mielessäni mallina oli yhdistyslaki, joskin tietenkin yksityiskohdat olisivat aivan toisenlaiset.

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää

Hyvää kansainvälistä NAISTENPÄIVÄÄ

Huvikseni päätin kaivaa laatikoista vanhat sarjakuvanpiirtovälineet ja –tekniikat. Eihän tuo kovin näköinen kukka ole mutta kukka kuitenkin.

Sinänsä en ymmärrä, mitä tekemistä ruusulla on poliittisen aktivismin päivällä. Sillä sellainen naistenpäivä on. Alun perin sitä juhlittiin järjestämällä mielenosoituksia mm. naisten äänioikeuden puolesta. Yhdistyneet Kansakunnat määrittelee sen tänään seuraavasti (minun vapaa suomennokseni):

Kansainvälinen naistenpäivä on aika pohtia jo aikaan saatua edistystä, aika vaatia muutosta, ja aika juhlia
sellaisten tavallisten naisten rohkeutta ja päättäväisyyttä, joilla on ollut epätavallinen rooli oman maansa ja yhteisönsä historiassa.

Naistenpäivä ei ole mikään ystävänpäivä, eikä se ole äitienpäivä. Se ei ole tarkoitettu siihen, että me miehet voisimme ilmaista (muka) paremmuuttamme paijaamalla naisia näin kerran vuodessa (sillä jos tämän päivän ymmärrämme noin, julistamme vaivihkaa kaikki vuoden muut päivät miesten päiviksi). Ei, naistenpäivä on naisasialiikkeen luoma poliittisen toiminnan päivä.

Olen hieman hämmästynyt, etten ole onnistunut löytämään tietoa yhdestä ainoasta feministisestä mielenosoituksesta tänään. Ei sillä, että olisin itse osallistunut, vaan olisin halunnut osoittaa tässä postauksessa, että jotkut sentään toimivat.

Mitä naisasiaa edistävää poliittista sinä olet tänään tehnyt?

Ketä tavallista naista, joka on saanut aikaan epätavallisia asioita, haluat tänään muistaa?

Mistä jo saavutetusta naisasialiikkeen aikaansaannoksesta olet erityisen iloinen?

Ukraina ja Suomi

All my Ukrainian coworkers, friends, aquaintances, all Ukrainian strangers, my thoughts are with you. You live in interesting times now. I truly hope that all will be well in the end (at least as well as is possible, given all that has already happend).

Ei ole mitään epäselvää: Venäjä on toiminut väärin. Kysymys on, miten se vaikuttaa Suomeen?

Akuutin kriisin aikana, siis juuri nyt, Suomen linja on valtiojohdon ­– tasavallan presidentin ja valtioneuvoston – käsissä. Heillä on myös paras tieto siitä, mitä oikeasti tapahtuu, sillä heillä on käytössään salaiset tiedustelutiedot, ovat ne kuinka tarkkoja tai summittaisia, sekä tieto muiden valtioiden johdon linjauksista. Heillä on varmasti paremmat tiedot kuin meillä muilla, jotka olemme tiedotusvälineiden (mukaanlukien sosiaalinen media) varassa. Tämän kriisin ratkaisemiseksi tapahtuu varmasti paljon enemmän, kuin lehdistä saamme lukea. Annetaan heille työrauha.

Silti voimme pohtia, mitä tapahtuu, kun akuutti kriisi on päättynyt. Näin suomalaisen kannalta pelottavinta viime viikon tapahtumissa on miettiä, kuinka samankaltaisia Ukraina ja Suomi ovat. Molemmat ovat entisiä Venäjän alusmaita. Molemmilla on yhteinen raja Venäjän kanssa. Jos Venäjä on valmis käymään disinformaatiokampanjaa ja provokaatiokampanjaa Ukrainaa vastaan, miksi se ei tekisi sitä Suomea vastaan?

On yksi keskeinen ero. Ukrainan julkinen hallinto on läpeensä korruptoitunut, valtiontalous on kuralla, demokraattiset käytänteet eivät ole siellä vakiintuneita, ja valtio on ollut sisäpoliittisessa sekasorrossa jo kuukausia. Niissä oloissa Venäjän on ollut helppo tehdä myyräntyötään. Suomen olot ovat toistaiseksi onneksi todella kaukana tästä.

Yhteistä mailla on myös se, että kummallakin on vähemmistön asuttama autonominen alue, johon on liittynyt sotilaallisia paineita. Suomen tapauksessa kyseessä on onneksi ruotsinkielinen Ahvenanmaa maan länsirajalla, toisin kuin Ukrainan venäjänkelinen Krim itärajalla.

Strategisesti tärkeintä Suomelle Ukrainan kohtalon välttämiseksi on huolehtia valtion toimintakyvystä, pitää kaikkien kansanosien (myös vähemmistöjen ja enemmistön) keskinäiset välit sopuisina sekä pitää välit Venäjään kunnossa, silloinkin kun Venäjä tekee pahaa muualla.

Toinen strateginen kysymys on Suomen sotilaallinen puolustuskyky. Olen aiemmin kannattanut asevelvollisuudesta luopumista ja puolueettomuuden säilyttämistä. Näiden kantojeni taustalla on ollut käsitys siitä, että Venäjä käyttäytyy tulevaisuudessakin siten, kuin modernin 2000-luvun valtion tulee käyttäytyä. Viime viikon tapahtumat osoittavat, että tuo premissi ei ole pätevä. Siksi näissä oloissa on mielestäni ensisijaisesti pyrittävä korjaamaan asevelvollisuuden sukupuolisyrjivä rakenne (eli säätää asevelvollisuus koskemaan kaikkia sopivanikäisiä kansalaisia sukupuolesta riippumatta), joskin pidän asevelvollisuudesta luopumista muista syistä toivottavana ratkaisuna, mikäli se on turvallisuuspoliittisesti realistista. Myös tulee vakavasti harkita EU:n sotilaallisen ulottuvuuden kehittämistä aidoksi puolustusliitoksi, johon sisältyy “hyökkäys yhtä kohtaan on hyökkäys kaikkia kohtaan” -periaate. Yksin ei kannata seistä ilkeän naapurin vieressä.

Puolustusliittokeskustelussa isossa roolissa on perinteisesti ollut huoli, että eiväthän suomalaiset joukot vain käytä sotilaallista voimaa maamme rajojen ulkopuolella. Viimeksi vastaava keskustelu käytiin Iceland Air Meet -harjoituksiin liittyen. Itseäni hieman huolettaa puolustusvoimien toimintakyky tositilanteessa pitkän rauhanjakson jälkeen. Ihanko oikeasti sen tulikasteen tulee tapahtua vasta, kun Suomi on all in? On mielestäni perusteltua, että vapaaehtoisista koostuvat yksiköt voisivat osallistua perusteltuihin voimankäyttöoperaatioihin maailmalla, jolloin operaatioiden kulloisenkin päätarkoituksen saavuttamisen lisäksi kehitetään Suomen puolustusvoimien valmiutta.

Nämä päätökset ovat kuitenkin asioita, joihin ei pidä ryhtyä kiireellä. Hoidetaan Ukraina takaisin kuiville, ja mietitään tarkemmin sitten.

Puolueiden paikalliset säästöt eivät kuulu paikallisille markkinoille

Ylen MOT-ohjelma käsitteli tällä viikolla kunnallistason puoluerahoituksen kummallisuuksia. Joidenkin puolueiden kunnallis- ja paikallisjärjestöillä on vuosikymmenten kuluessa kertynyttä omaisuutta, jota on sijoitettu paikallistason bisneksiin. Kuvio, jossa kaupunki on puolueen vuokralainen, on kieltämättä kummallinen.

Toki puoluejärjestöillä on oikeus sijoittaa säästönsä tuottavasti kuten kaikilla muillakin. Jos sijoitukset tehtäisiin toimiville pääomamarkkinoille, joissa järjestö on pieni peluri – esimerkiksi kansainvälisille osakemarkkinoille hyvin hajautetulla salkulla – se saisi varsin pienellä vaivalla markkinoiden keskituoton. Niin toimivat esimerkiksi suuret institutionaaliset sijoittajat kuten eläkerahastot.

Sijoittamalla säästönsä oman kuntansa kohteisiin, kuten kiinteistöihin, järjestö ottaisi periaatteessa ison riskin. Isoa riskiä seuraa markkinoiden keskituottoa isompi tuotto-odotus mutta myös vaara isoista tappioista. Järjestön omistama talo saattaa esimerkiksi osoittautua homeongelmaiseksi. Taikka kunta saattaa kaavoittaa viereen vankilan, jolloin vuokralaiset kaikkoavat.

Mutta hetkinen. Nyt puhumme puoluejärjestöstä, monasti suuren puolueen järjestöstä, jolta löytyy omassa kunnassa huomattavasti poliittista valtaa. Ei liene vaikeaa huolehtia siitä, että järjestön omistamille kiinteistöille ei satu mitään onnetonta ainakaan kunnan toimesta. Näin sijoituksen riskiä saadaan pienennettyä verrattuna kilpailevaan sijoittajaan, jolla ei ole vastaavaa poliittista valtaa.

Jos järjestö saa järjestettyä kunnan vuokralaisekseen, riski pienenee lisää. Vaikka sopimus olisikin markkinahintainen ja päällisin puolin täysin puoluetta suosimaton, pystyy poliittista valtaa käyttävä puoluejärjestö käyttämään vaikutusvaltaansa hyvinkin hienovaraisesti ohjatakseen riskiä pois omalta sijoitukseltaan.

Tämä vaikutusvallan väärinkäyttö voi hyvin tapahtua tiedostamatta – riittää, että päättäjä tuntee hieman isomman kourauksen mahassaan, kun hän miettii oman puolueensa riskiä kuin silloin, kun hän pohtii muiden markkinatoimijoiden asemaa. Sama muuten koskee niin sanottua osuuskauppapuoluetta.

Minusta vaikuttaisi parhaalta ratkaisulta se, että puolueet luopuisivat paikallisesta sijoitustoiminnasta kokonaan. Puoluejärjestön säästöt tulee sijoittaa tavalla, jossa järjestön sijoitukset ovat kunnan päätöksenteon kannalta aidosti samalla viivalla kuin muiden sijoittajien: jos puolue hyötyy, niin hyötyvät muutkin saman sijoituspäätöksen tekijät, ja vastaavasti puolue kokee samat tappiot kuin muutkin samalla tavalla sijoittaneet. Käytännössä tämä tarkoittaa hyvin hajautettua sijoitussalkkua, joka toteutetaan ensisijaisesti julkisten sijoitusrahastojen ja muiden vastaavien kaikkien sijoittajien käytettävissä olevien sijoitusvälineiden kautta.

Vain siten puolueet ovat samalla viivalla kaikkien muiden kanssa.

Kirjoittaja on Jyväskylän Vihreät ry:n taloudenhoitaja ja Keski-Suomen Vihreät ry:n hallituksen varajäsen. Kummallakaan järjestöllä ei ole vähäistä suurempaa paikallisesti sijoitettua varallisuutta.

Jyväskylän kaupunginvaltuuston päätös omaishoidon tuen asiassa syntyi lainvastaisessa järjestyksessä

Jyväskylän kaupunginvaltuusto käsitteli kokouksessaan 4.3.2013 omaishoitajan tuen asiaa poikkeuksellisesti, koska seitsemäntoista valtuutettua oli sitä kuntalain 54 § 2 momentin mukaisesti pyytänyt. Asia oli aiheuttanut paljon porua julkisuudessa. Nyt en kuitenkaan kirjoita asiasta vaan sen käsittelyjärjestyksestä – pidän sitä käytössäni olevan tiedon valossa lainvastaisena. Nähdäkseni näissä oloissa kaupunginhallituksen tulisi palauttaa asia valtuuston uudelleen käsiteltäväksi.

Yllä näkyvässä videotaltioinnissa asian käsittely alkaa aikaindeksin 4:35:40 kohdalla. Pari minuuttia myöhemmin puheenjohtaja avaa keskustelun. Kaksi tavanomaista puheenvuoroa käytetään normaalisti – Riitta Tynjä (4:41:48) ja Jari Blom (4:43:39) esittävät kumpikin asian palautusta uuteen valmisteluun. Heidän perustelunsa ovat erilaiset, eikä Blom halua kannattaa Tynjän ehdotusta. Kauko Isomäelle annetaan kommenttipuheenvuoro, jossa hän ilmoittaa kannattavansa Blomin esitystä (4:46:15 ja 4:46:46).

Valtuuston työjärjestyksen 18 §:n mukaan tämän jälkeen puheenvuorojen on rajoituttava käsittelemään vain tätä esitystä. Puheenjohtaja toteaakin (4:46:30), että asiassa on pyydetty 16 puheenvuoroa, ja kysyy, keskittyvätkö ne palautukseen. Sen jälkeen puheenjohtaja kysyy, äänestetäänkö palautuksesta heti (4:46:57). Tämä herättää hämmennystä valtuutetuissa, mutta tallenteessa valtuutettujen kommenteista ei valitettavasti saa selvää. Tämän jälkeen puheenjohtaja myöntää neljä puheenvuoroa pöntöstä (kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja Jaakko Selin 4:48:10, apulaiskaupunginjohtaja Pekka Utriainen 4:53:25, vastuualuejohtaja Sirkka Karhula 4:55:03 sekä kaupunginlakimies Tiina Mikkola 5:03:02), kaikki ilmeisestikin puheenvuorolistan ulkopuolelta.

Valtuutetut ilmeisesti useamman kerran vaativat keskustelun avaamista, joskaan kyseisistä omalta paikalta pidetyistä puheenvuoroista ja välihuudoista ei tallenteelta saa selvää. Puheenjohtaja vastaa näihin vaatimuksiin ainakin kerran kieltäytyen selkeästi myöntämästä puheenvuoroa: “Aila Paloniemi, minä tiedän että haluaisit puhua mutta minä en nyt anna puheenvuoroja tässä” (4:59:50). Valtuuston puheenjohtaja perusteli menettelyään valtuuston työjärjestyksellä (5:01:50 ja 5:04:45) sekä sillä, että valtuutetut kokeneina kokoustajina osaavat kytkeä minkä tahansa puheensa ainakin näennäisesti palautusesitykseen (5:02:25). Puheenjohtaja aloittaa äänestysprosessin kohdassa 5:06:15, ja äänestyksen jälkeen asian käsittely päättyy.

Suomen perustuslain 12 §:n mukaan “[j]okaisella on sananvapaus – – [johon] sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Korkein hallinto-oikeus on todennut vuosikirjaratkaisussaan KHO 2000:10, että kaupunginvaltuutetun “puheoikeuden käyttäminen valtuuston kokouksessa on keskeinen osa – – sananvapautta”. Tuosta ratkaisusta sekä vuosikirjaratkaisusta 2005:58 käy ilmi periaate, että valtuutetun puheoikeutta kokouksessa voidaan rajoittaa vain laissa erikseen oikeutetulla perusteella. Jälkimmäisessä ratkaisussaan Korkein hallinto-oikeus tähdentää lisäksi, että “[lain] mahdollistamaa sananvapauden rajoitusta on – – tulkittava suppeasti ottamalla huomioon tällaiselta rajoitukselta edellytettävä täsmällisyys ja tarkkarajaisuus”.

Kuntalain 15 a § luettelee tavat, joilla valtuuston työjärjestys ja kokouksen puheenjohtaja voivat puuttua valtuutetun puheoikeuteen. Puheenjohtajalla on eräitä sanktioita käytettävissään, jos valtuutettu häiritsee kokouksen kulkua tai ei pysy asiassa. Lisäksi työjärjestyksessä voidaan asettaa joitakin rajoituksia puheenvuorojen pituuksille. Pykälä ei anna lupaa evätä etukäteen valtuutetulta tämän oikeutta pitää asianmukaisessa järjestyksessä pyydetty puheenvuoro (poislukien tietyt sanktiotilanteet, joista tässä ei ole kyse), ja koska sananvapauden rajoituksia on tulkittava suppeasti, ei puheenjohtajalla tai työjärjestyksellä ole puheenvuoron epäämiseen oikeutta.

On totta, että työjärjestyksen 18 §:n mukaan “[j]os keskustelun kuluessa tehdään kannatettu ehdotus asian pöydällepanosta tai ehdotus asian palauttamisesta uudelleen valmisteltavaksi, on seuraavien puhujien rajoitettava puheenvuoronsa koskemaan vain tätä ehdotusta, ja siitä on tehtävä päätös ennen, kuin keskustelua itse asiasta jatketaan”. Tämä rajoittaa puheenvuorojen asiasisältöä ja on nähdäksen lainmukainen käsiteltävää asiaa rajoittava määräys. Se ei kuitenkaan anna oikeutta evätä kokonaan puheenvuoroa, joka on asianmukaisesti pyydetty.

Valtuuston puheenjohtajan huomio valtuutettujen taidosta puhua mistä haluaa ikään kuin kyse olisi palautuksesta on varmasti tosi. Lainmukainen tapa puuttua tähän on kehoittaa puhuvaa valtuutettua pysymään asiassa ja tarvittaessa kieltää häntä jatkamasta puhettaan. Tämän kiellon rikkominen voi olla peruste sanktioille, kuten kokouksesta poistamiselle. Puheenjohtajalla oli siis myös laillisia keinoja käytettävissään, mutta puheoikeuden epääminen kokonaan – joka on perustuslaissa kiellettyä ennakolta estämistä – sitä ei ole.

Näin ollen asiassa tehty päätös on tehty lainvastaisessa järjestyksessä. Menettelytapavirhe on varsin vakava, koska sillä on puututtu perustuslain suojaamaan sananvapauteen.

Mitä tästä virheestä tulisi seurata? Valitusoikeutta asiassa todennäköisesti ei ole, koska tehty päätös koskee asian valmistelua (kuntalain 91 §). Sen sijaan kaupunginhallituksella on kuntalain 56 §:n mukainen velvollisuus palauttaa virheellisessä järjestyksessä syntynyt valtuuston päätös valtuustolle uudelleen käsiteltäväksi.

On toki mahdollista, että tallenne antaa kokouksen kulusta virheellisen käsityksen, koska monia puheenvuoroja ei sieltä kunnolla kuule. Tämä kirjoitus perustuu kuitenkin pelkästään tallenteesta (ja suorasta lähetyksestä) tekemiini havaintoihin.