Essenin joukkoliikennettä ja vähän muutakin

Tänään uskaltauduin ensimmäistä kertaa Essenin kaupunkijoukkoliikenteen asiakkaaksi. Kävelin yliopiston Essenin-pääkampuksen viertä Reckhammerwegiä Segerothstraßen yli yliopiston kaupunkijuna-aseman sisäänkäynnille.

Reckhammerwegin sillalta Segerothstraßelle kohti keskustaa
Reckhammerwegin sillalta Segerothstraßelle kohti keskustaa

Asema muistuttaa metroasemaa ja sellaiseksi se on tarkoitettukin. Se on maan alla ja junat kulkevat tunnelissa. Metroasema se ei kuitenkaan ole, kuten alempana kerron.

Asemalla etsin ensin lippuautomaatin. Tarkoitukseni oli seikkailla kaupungilla, joten ryhdyin ostamaan päivälippua. Se keskeytyi, kun joku mies tuli kysymään minulta saksaksi: “Mihin matkustat? Minulla on Ticket2000, sillä saa viikonloppuna matkustaa kaksi.” Mietin, mikä sen pysäkin nimi olikaan, johon olin ajatellut ensiksi mennä ja toisaalta tuntui hassulta matkustaa toisen tuntemattoman ihmisen armoilla (joskin se on kaiketi aika tavallista täällä). Kun vastauksessani kesti, mies tokaisi ärsyyntyneenä (saksaksi): “Ymmärrätkö?” Vastasin: “TagesTicket”, ja osoitin lippuautomaattia jossa sama luki myös. Mies tajusi lopulta yskän, mutta automaatti oli jo päättänyt että olin kadonnut jonnekin ja jouduin aloittamaan alusta.

EVAG (VRR) TagesTicket (hintaluokka A), jolla saa matkustaa rajattomasti Essenin alueella ensi yöhön asti.
EVAG (VRR) TagesTicket (hintaluokka A), jolla saa matkustaa rajattomasti Essenin alueella ensi yöhön asti.

Essenin joukkoliikenteestä vastaa kaupungin omistama yhtiö Essener Verkehrs-AG eli EVAG. Se puolestaan kuuluu Rein–Ruhr-alueen joukkoliikenneliittoon Verkehrsverbund Rhein–Ruhr eli VRR:ään. Varmaan arvaatte, että naurahdin, kun tajusin että alueellista joukkoliikennettä hoitaa ei VR vaan VRR. Lippujen hinnat määrittää nimenomaan VRR.

EVAGin rautatieliikenne jaetaan kaupunkijuniin (Stadtbahn, linjatunnukset alkavat U:lla) ja ratikoihin (Straßenbahn). Näillä ei ole kovin näkyvää eroa, molemmat ajavat paikoin maan alla ja paikoin kadulla. Jos nyt oikein olen ymmärtänyt, Stadtbahnin oli tarkoitus olla siirtymäajan ratkaisu kohti täyttä metrojärjestelmää ja se on rakennettu olemaan helposti muokattavissa metroksi, kun taas Straßenbahn on teknisesti puhdas ratikka vaikka osa sen pysäkeistä ja radasta onkin keskustassa maan alla. Metron rakentamisesta on kuitenkin kustannussyistä luovuttu kokonaan.

Ratikka nousee Schützenbahnille tunnelista matkalla koilliseen pois keskustasta
Ratikka nousee Schützenbahnille tunnelista matkalla koilliseen pois keskustasta
Ratikka Schützenbahnilla
Ratikka Schützenbahnilla
Ratikoita Schützenbahnilla
Ratikoita Schützenbahnilla

Ajoin yliopiston asemalta U11-junalla Philharmonie-asemalle. Siellä kävelin ja kuvailin hieman.

Philharmonie-kaupunkijuna-asema Essenin eteläisessä neljänneksessä
Philharmonie-kaupunkijuna-asema Essenin eteläisessä neljänneksessä
Philharmonie Essen
Philharmonie Essen
Aalto-Musiktheater
Aalto-Musiktheater
Aalto-Musiktheater
Aalto-Musiktheater
Aalto-Musiktheater
Aalto-Musiktheater

Aalto-teatteri on muuten Alvar Aallon rakennuksia. Hyppäsin sen vierestä linjan 106 ratikkaan, jolla ajoin kokonaista muutama kymmenen metriä maan päällä kunnes se sukelsi keskustan alla kulkevaan tunneliin. Poistuin kyydistä Rathaus-pysäkillä, sillä sen päällä on Rathaus Galerie Essen -kauppakeskus, jossa on oma “lähikauppani” Real. Junamatkailuni päättyi siihen, sillä vaikka ajattelinkin aluksi palata Rheinische Platzin pysäkille ratikalla, päädyinkin kävelemään tuon matkan.

Ajoin siis päivälipullani vain kaksi matkaa. Maksoin lipusta hieman enemmän kuin kaksi kertalippua olisi maksanut, joten jäin hieman tappiolle puhtaasti rahalla laskien. Jos olisin jaksanut, olisin voinut jatkaa seikkailua ostosten kämpälle viemisen jälkeen, mutta erinäiset syyt, muiden muassa väsymys, johtivat siihen, että jäin kotiin lorvimaan.

Lopuksi muutamia huomioita.

Jätteet kehotetaan talossani lajittelemaan kahteen eri kasaan: keltaiseen jätteeseen kuuluvat muovi ja metalli, mustaan kaikki muut. Tämä tuntuu hyvin kummalliselta lajittelutavalta. Juttelin vierailuisäntäni kanssa tästä perjantaina, ja hänen mukaansa keltaiseen kuuluu oikeasti tietyt tyhjät myyntipakkaukset, lajittelu ei siis tapahdukaan materiaalin mukaan. Edelleen minusta on kummallista, että paperia ja biojätteitä ei erikseen lajitella.

Asunnossani ei ole tiskikonetta eikä kuivauskaappia. Tiskaaminen onkin vaatinut hieman uudelleenopettelua.

Edellisen kirjoitukseni yhteydessä käytiin Facebookissa keskustelua siitä, mikä on oikea Studentenwerkin suomennos. Olen suomentanut sen opiskelijapalveluksi, mutta sen kuulemma pitäisi olla ylioppilaskunta. Mielestäni se olisi väärä käännös. Ylioppilaskunnan olennaisin piirre on nähdäkseni, että se on yliopiston opiskelijoiden (yksin) hallinnoima julkisoikeudellinen yhteisö, joka toimii opiskelijoiden edunvalvojana ja jolla on itsehallinto. Studentenwerk on kyllä julkisoikeudellinen yhteisö, mutta opiskelijoilla on sen hallinnossa vain noin 50 %:n painoarvo, loput kuuluvat mm. yliopistolle itselleen. Lisäksi Studentenwerk ei ole opiskelijoiden edunvalvoja vaan sen tehtävänä on tuottaa opiskelijoille palveluita (mm. ruokailu ja majoitus). Lähin analogia Suomessa Studentenwerkille on minusta paikalliset opiskelija-asuntosäätiöt (mm. KOAS, TOAS ja HOAS), jos niiden toimialaa laajennettaisiin kattamaan asuntopalveluiden lisäksi mm. ruokalat. Varsinaisia ylioppilaskuntia Saksassa ei taida olla lainkaan, lähin analogia on ainakin Duisburgin–Essenin yliopistossa sen hallintoon kuuluva opiskelijaparlamentti.

Sikäli olen Studentenwerk Essen–Duisburgin kääntänyt väärin, että olen kutsunut sitä yliopiston opiskelijapalveluksi. Oikeasti kyse on osavaltion lakien mukaan järjestetystä yliopistosta erillisestä julkisyhteisöstä, joka tuottaa palveluita kaikkien Essenissä ja Duisburgissa toimivien yliopistojen opiskelijoille.

Täällä on nyt karnevaaliaika. Olen onnistunut sen hyvin välttämään. Maanantaina kuulemma yliopisto on kiinni karnevaalien huipentumisen vuoksi. Vierailuisäntäni suositteli minulle Kölniin matkustamista maanantaina – siellä on kuulemma alueen parhaat bileet – mutta taidan jättää väliin. Sen sijaan Essenin kulkuetta saatan käydä katsomassa, jos jaksan.

Lisää huomioita Saksasta

Täällä ovet eivät mene itsestään lukkoon. Oven lukitseminen vaatii avaimen laittamisen lukkopesään ja avaimen kääntämisen. Saimme vierailuni isännän kanssa aikaan mielenkiintoisen keskustelun taannoin kun kysyin onko merkitystä kuinka monta kierrosta avainta käännetään. Kuulemma ei, paitsi ehkä vakuutuksen kannalta.

Kuten aiemmin jo kirjoitin, täällä liikennevalojen näkövammaisille tarkoitettu äänisignaali ei kerro, onko valo vihreä vai punainen. Olen siksi joutunut huomattavasti enemmän kiinnittämään huomioni nimenomaan liikennevaloon enkä muun liikenteen havainnointiin, koska en voi luottaa korvani antamaan informaatioon. Onneksi tämä johtaa yleensä (kuten tänään kauppareissulla) siihen, että en huomaa valojen vaihtuneen vihreäksi, eikä siksi onnettomuusvaaraa juurikaan ole. Toki saattaa olla, että en huomaa valojen vaihtumista punaiseksi kun tarkkailen liikennettä viimeiset askeleeni.

Suojatiesääntöä täällä kunnioitetaan erittäin hyvin. Yhtäkään autoa en ole suojatiellä joutunut varomaan.

Pyöräkaista vaihtuu jaetuksi kevyen liikenteen väyläksi Schützenbahnilla.  Sekä jaetut kevyen liikenteen väylät että pyöräkaistat ovat täällä yleisiä.
Pyöräkaista vaihtuu jaetuksi kevyen liikenteen väyläksi Schützenbahnilla. Sekä jaetut kevyen liikenteen väylät että pyöräkaistat ovat täällä yleisiä.
Yliopiston opiskelijapalveluiden vieraileville tutkijoille tarkoitettu talo, jossa asun, on etualalla vasemmalla.  Sen vieressä oleva punainen rakennus on Studentenwerk, opiskelijapalvelut
Yliopiston opiskelijapalveluiden vieraileville tutkijoille tarkoitettu talo, jossa asun, on etualalla vasemmalla. Sen vieressä oleva punainen rakennus on Studentenwerk, opiskelijapalvelut

Kämppäni sijaitsee talon toisessa kerroksessa (kun sisäänkäyntikerrosta ei lasketa kerrokseksi), eikä talossa ole hissiä. Olenkin saanut huhkia huomattavat määrät porrastreeniä täällä. Schützenbahn Hochhausessa on onneksi hissi. Olen lisäksi toistaiseksi kävellyt lähes kaikki matkat, jolloin päivittäinen kävelymäärä vaihtelee kahdesta neljään kilometriin. Maanantaina kävelin kaikkiaan kahdeksan kilometriä, kun etsiskelin kaupungista muun muassa ruokakauppaa. Kuntosalia en ole edes jaksanut harkita; onneksi valmentajani teki tämän varalta kotioloihin sopivan kahvakuulatreenin. Hainkin 8 kg:n kuulan Decathlonista; maksoi 24,90 € ja on ilmeisesti muovilla päällystettyä rautaa. Kohta ajattelin tehdä ekan treenini täällä.

Kahvakuula
Kahvakuula

Hajanaisia huomioita

Talvi läntisessä Saksassa: tiet ovat kuivat ja pitävät paitsi jos lunta tuli äskettäin. Mikään Suomi tämä ei tuolloinkaan ole:

Reckhammerwegin ja Gladbecker Straßen risteys
Reckhammerwegin ja Gladbecker Straßen risteys

Kuvassa näkyy myös Essenissä hyvin yleinen risteysratkaisu: käännös oikealle on poistettu valo-ohjauksesta antamalla sille oma ohituskaista valoristeyksen ulkopuolelle.

Jokaisen Saksassa asuvan, myös ulkomailta tulevan väliaikaisasukkaan, tulee ilmoittautua viranomaisille henkilökohtaisesti jokaisen muuton yhteydessä. Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa aikaraja on 7 päivää muutosta. Olen lukenut siitä kaikenlaisia kauhutarinoita mm. tuntikausien jonotusajasta. Itselläni prosessi oli kivuton ja nopea. Eniten aikaa meni sen parin kilometrin kävelyyn kämpältäni Gildehof Centerille, jossa saksalaisten ja EU-kansalaisten ilmoittautumispiste Bürgeramt sijaitsee. Pärjäsimme hyvin virkailijan kanssa vaikka kovin hyvää yhteistä kieltä ei ollutkaan. Eniten päänvaivaa esitti kysymys uskontokunnasta: olen kastettu Kristiyhteisössä, mutta en ole Suomessa minkään uskontokunnan jäsen, joten lopulta päätin ilmoittaa etten kuulu mihinkään kirkkoon. Lopulta, eikä siinä kestänyt juurikaan, sain lapun kouraani jossa on leima ja paikallinen osoitteeni. Olen siis nyt virallisestikin Saksassa ja Essenissä.

Bürgeramt Gildehof
Bürgeramt Gildehof

Kävellessäni Bürgeramtista vierailun aikaiselle työpaikalleni löysin maasta seuraavat laatat, jotka vetävät minut hiljaiseksi:

Työpaikkani on muuten yliopiston SH-rakennuksessa.

Schützenbahn Hochhaus (SH)
Schützenbahn Hochhaus (SH)

Matkaa kämpältäni joka sijaitse pääkampuksella on noin vajaa kilometri. Kämppäni sijaitsee opiskelijapalveluiden ylläpitämässä vierailevien tutkijoiden vierastalossa josta minulla ei valitettavasti ole itse otettua kuvaa (mutta linkin takana on hyvä kuva). Pääkampus itsessään näyttää varsin komealta:

Yliopiston Essenin-pääkampus
Yliopiston Essenin-pääkampus

Ilmeisesti Essen on melko tarkasti Düsseldorfin lentokentän lähestymisreitillä, koska olen lähestyviä lentokoneita kuullut ja nähnyt sekä havainnut Flightradar24:ssä.

Lentokone Essenin yllä
Lentokone Essenin yllä

Ei minulla tänään muuta. Hyvää keskiviikkoa sinne Suomeen :)

Asioita jotka olen oppinut Saksassa elämisestä vajaassa kahdessa päivässä

Yllättävän hyvin pärjään englannilla ja elekielellä, koska ruosteessa oleva koulusaksani toimii sen verran, että ymmärrän suunnilleen, mitä saksalainen sanoo minulle saksaksi. Tästä huolimatta paikallinen työtoverini varoittelee, että en tule pärjäämään puhumatta saksaa itse.

Osassa jalankulkijoiden liikennevaloja on punaisia valoja tuplasti ilman mitään syytä.

Se keltainen boksi liikennevalotolpassa on näkövammaisille. Ei pidä antaa hämätä, että se pitää valon väristä riippumatta koko ajan samaa ääntä.

En ole tarpeeksi nopea pakkaamaan ostoksiani saksalaisessa ruokakaupassa.

Toimistoaikoja noudatetaan. Vaikka toimistossa olisikin ihminen paikalla, toimistoajan ulkopuolella ei saa palvelua.

Rathaus Galerie Essenin Realista saa Vaasan leipiä. Markkinointinimenä ainakin hapankorpulla on Finn Crisp.

Vaasan hapankorppu
Vaasan hapankorppu

Essenin rautatieasemalla myydään suomalaista patonkia. En tiennyt sellaista olevan olemassakaan.

It’s been a long day…

The story starts yesterday evening when I, with my father, visited the Helsinki-Vantaa airport to check in. I was flying with an exst (extra seat) reservation due to my physical size, and none of the self-service options worked. The upside was, I got to bypass all the long lines to the baggage drop desks and take the short queue to the service desk. With a boarding pass in hand, it was time for one last sauna in Finland, a short night’s sleep, and an early morning plane trip.

Things went well in Finland. We had lots of snow; this was no problem. We left the gate about on time, taxied to a deicing station and then took off without much of a fuss.

Deicing at EFHK

Barely above the clouds
Barely above the clouds

The fish salad I had ordered online was delicious. I seemed to get jealous looks from fellow passengers.

Finnair fish salad
Finnair fish salad

En route I saw a lovely cumulus (cumulonimbus?) cloud towering from the rest of the cloud cover.

Clouds
Clouds

The trouble began on approach to Düsseldorf. First, it seemed like we were given a long route, and indeed, we landed somewhat behind schedule.

On short final to DUS
On short final to DUS

And then we stopped, on the taxiway. The flight crew told us that our parking space was not ready, and no estimated time of readiness had been offered by the ground controller. It appears a little bit of snow put the whole airport into chaos. To a Finn, it looked ludicrous.

Waiting to park at DUS
Waiting to park at DUS

Eventually, we were allowed to disembark. Then, we were left waiting for a full hour for our checked baggage. How the heck does it take an hour to unload some bags from a plane?

Finally, I was able to take the nice Sky Train from Düsseldorf Airport to the airport’s train station. Unfortunately, I have no pictures of the Sky Train in operation, but here’s one of the terminus at the train station and a part of the overhead track:

Sky Train terminus at the Airport Train Station
Sky Train terminus at the Airport Train Station

I then took the S1 train to Essen main railway station, where I had an hour to kill. I spent that time walking around the station, with my bags stowed in an expensive locker at the station.

Essen Hbf
Essen Hbf
Essen Hbf
Essen Hbf
Essen Hbf
Essen Hbf
Essen Hbf
Essen Hbf

I then went and collected my guesthouse apartment key, figured out how to get online there, and finally went to see my host at the University. Afterward, I spent an eternity looking for a simple grocery supermarket in the Essen downtown. It was hard to find, but I eventually chanced into a Real from where I was able to buy some essentials; but it is really hard to figure out what to buy when most of the brands are totally different from what I am used to.

This has been a very rough day, and I am glad it’s nearly over. Tomorrow, my three-month research visit to the University of Duisburg-Essen starts in earnest.

Mies ei saa itkeä

Tasan viikko sitten, siis tiistai-iltana, kotonani oli nuori naispuolinen vieras. Olin tavannut hänet ensimmäistä kertaa vain pari viikkoa aiemmin; yhteydenpito oli ollut tiivistä lähinnä hänen aloitteestaan, vaikka itse en tokikaan vastustellut, hän oli ihan miellyttävää seuraa. Luonani hän oli kuitenkin vakavammasta syystä: hän oli väittänyt minulle, että ei voi mennä kotiinsa eikä hänellä ole muutakaan paikkaa, minne voisi mennä, joten annoin vieraspetini hänen käyttöönsä. Väite osoittautui myöhemmin valheeksi, mutta en sitä silloin tiennyt.

Noin kymmenen aikaan illalla vieraani kysyi minulta kysymyksen, johon en suostunut vastaamaan. Hän suuttui ja ilmoitti lähtevänsä pois. Sanoin, että käyhän se, mutta olin huolissani hänen pärjäämisestään, olihan hän sanonut ettei ole muutakaan paikkaa. Hän tosin soitti kotiinsa ja ilmoitti tulevansa sinne – valhe paljastui! Hänen pukiessaan päälle ryhdyin itsekin pukemaan, ja erästä vaatekappaletta laittalta poimiessani päädyin ohimennen hänen lähelleen.

“ÄLÄ TULE MUN LÄHELLE!”

Jäin sitten seisomaan ja katselemaan pukeutumisen etenemistä. Vieraani ryhtyi katselemaan kirjahyllyäni ja otti käteensä kolmen pokkarin kokoelmalaatikon (Jane Austenin romaaneja!). Ihmettelin itsekseni, aikoiko hän lainata kirjaa vai mitä oli tapahtumassa. Sitä en osannut kuvitellakaan, mikä hänen oikea tarkoituksensa oli.

Kirjalaatikko lensi minua kohti. Se osui minuun ja eteni sitten lattialle.

Minulla on periaate, että ihminen, joka kohdistaa minuun väkivaltaa tai edes vakavissaan uhkaa minua väkivallalla, ei ole minun kaverini. Käskinkin vieraani poistua ja kielsin häntä ottamasta jatkossa yhteyttä.

Nyt tunkeilija kodissani siirtyi laittamaan kenkiä jalkaansa. Taisin toivottaa turvallista matkaa, jolloin hän katsoi minua terävästi …

Yhtäkkiä hän heitti painavan talvikenkäni suoraan minua kohti.

Se sattui. Toistin poistumiskäskyn ja yhteydenpitokiellon. Tunkeilija poistui ovet paukkuen. Laitoin kaikkiin yhteydenpitovälineisiin, joihin se on mahdollista, hänelle yhteydenpitoeston.

Keskiviikkona en saanut mitään aikaiseksi. Otin omaa lomaa töistä yritettyäni pari tuntia tehdä töitä.

Torstaina sain vähän paremmin aikaiseksi, mutta olin hyvin ärtynyt. Pelästyin itsekin, kun suutuin viattomalle tutkimusavustajalle mitättömästä asiasta. Läheisen ystäväni neuvosta menin juttelemaan esimiehelleni, joka sitten käski minua ottamaan yhteyttä työterveyteen.

Perjantaina kävin työterveydessä lääkärillä. Sain sairauslomaa ja lähetteen psykologille. Maanantaiaamuna kävin työterveyspsykologin juttusilla.

Vincent van Gogh:  At Eternity's Gate
Vincent van Gogh: At Eternity’s Gate

Tällä viikolla olen ollut työkykyinen, mutta melkoisen rikki. Fyysiset vammat ovat parantuneet, henkiset eivät. Eilen itkin illalla.

Olen saanut fantastista tukea kahdelta ystävältäni. Tiedätte, ketkä te olette. Kiitos teille.

Tiedättekö, mikä tässä on pahinta? Miehen rooli on, että hän ei itke. Mies ei yksinkertaisesti saa henkisiä traumoja. Kuinka monta komediaa olette nähneet, jossa nainen heittää miestä esineillä, ja se on helvetin hauskaa? Kuinka monta komediaa olette nähneet, jossa mies heittää naista esineillä ja se on helvetin hauskaa? Aivan.

Olen rikki jo pelkästään väkivallan uhrina. Olen vielä enemmän rikki, koska en saa olla rikki.

(Kommenttisääntö: tulen poistamaan jokaisen kommentin, jossa kysytään, spekuloidaan tai paljastetaan, kuka minua pahoinpidellyt ihminen oli. Tulen myös poistamaan jokaisen viestin, jonka tunnistan kyseisen henkilön kirjoittamaksi. Muuten sana on vapaa, tosin pyydän hienotunteisuutta. Olen oikeasti rikki.)

Ruusun tarina

Ruusulla tarkoitetaan ihon bakteeri-infektiota, joka aiheuttaa paikallista punerrusta, kuumotusta ja kipua sekä yleisoireena ainakin kuumetta. Sana kattaa sekä pinnallisen erysipelaksen että syvemmän selluliitin (jolla ei tässä yhteydessä tarkoiteta ihon epätasaisuutta), joiden välinen rajanveto on muutenkin hankalaa. Ruusua ei tule sekoittaa vyöruusuun, joka on aivan toinen tauti.

Ruusu tarttuu ihorikon välityksellä mutta ei tavallisesti ihmisestä toiseen.

Jos ihossasi (usein sääressä tai kasvoissa) on uusi kivulias lämmin punertava alue (varsinkin jos se laajenee tai sinulla on kuumetta), on syytä mennä viivyttelemättä lääkäriin. Ruusu etenee nopeasti mutta paranee yleensä antibiooteilla ongelmitta. Ilman antibiootteja noin yksi kymmenestä tautiin sairastuneesta kuolee.

Itse sairastuin ruusuun aiemmin tällä viikolla. Tarinani alkaa kuitenkin viikkoa aiemmin.

Tiistai 23.9.2014

Tiistaina 23.9.2014 n. klo 10:20 olin juuri noussut paikallisliikenteen linja-autoon (linja 27) Keski-Suomen Keskussairaalan pysäkiltä. Olin juuri antanut verinäytteen laboratoriossa ja olin matkalla kotini kautta töihin. Ajattelin istuutua keskioven takana olevalle ikkunapaikalle auton oikealle puolelle. Olen sen verran iso mies, etten mahdu istumapaikalla kääntymään ympäri, joten käännyn aina jo käytävällä ja sitten (osittain kääntymisen ollessa vielä käynnissä) hivuttaudun sivusuunnassa istuimelleni. Tällä kertaa käännyin hieman istumapaikan etupuolella vastapäivään 180 astetta ja samalla ryhdyin asettamaan oikeaa jalkaani hivuttautumista varten valitsemani istumapaikan jalkatilaan, kun auto lähti äkäisesti nykäisten liikkeelle. Löin oikean sääreni hieman polven alapuolelta erittäin kivuliaasti. Kiroilin puoliääneen.

Kotona tarkastin, ettei iskusta ollut syntynyt havaittavaa vammaa, ja lähdin töihin. Pari tuntia myöhemmin totesin kivun olevan edelleen kova ja tarkistin tilanteen uudestaan. Iskukohdalle oli noussut ainakin yhden, mahdollisesti jopa kahden, sentin paksuinen kuhmu, joka oli läpimitaltaan useamman sentin kokoinen. Varasin työterveydestä akuuttilääkäriajan ja kävin näyttämässä sitä lääkärille. Säärestä otettiin natiiviröntgenkuva, jossa ei ollut havaittavissa murtumaa, joten sain ohjeeksi nostaa säären koholle ja käyttää kylmägeeliä, jos sitä minulla on, loppupäivän ajan sekä jatkossa levittää jotain kipugeeliä alueelle. Toimin näin. Kysyin, tarvitseeko vammaa erityisesti varoa; sain ohjeeksi että jalkaa voi käyttää kivun asettamissa rajoissa.

Tiistai 30.9.2014

Ennen sairaalareissua

Seuraavien päivien aikana isku alkoi hiljalleen parantua, mutta ennen pitkää aloin ihmetellä, miksi pahin kipu tuntuu itse iskukohdan alapuolella. Ko. kohta oli huomattavan kosketusarka ja punertava. Googlailin vähän ja löysin ohjeita, joiden mukaan kosketusarka punertava alue iholla viittaa bakteeri-infektioon. Muun muassa tästä syystä tiistaina 30.9.2014 varasin taas työterveydestä akuuttilääkäriajan (sain onnekseni ajan samalle lääkärille, joka oli kuhmun arvioinut). Lääkäri oli aika kummissaan, mutta arveli että kyseessä saattaisi olla alkava ruusu. Minulla ei kuitenkaan ollut kuumetta eikä muitakaan yleisoireita, ja pika-CRP näytti normaalilta. Lääkäri tarkasti myös varvasvälini ihorikkojen varalta, mutta mitään ei löytynyt.

Sain varmuuden vuoksi antibioottireseptin ja kehoituksen menemään hoitoon viipymättä, jos tilanne pahenee. Sovimme myös kontrolliajan tiistaille 7.10. Apteekin neuvojen mukaisesti lyhensin ensimmäisen päivän antibioottiannosten väliä niin, että otin ensimmäisen n. klo 12 ja toisen n. klo 16. Näiden välissä söin yhden markettitasoisen probioottitabletin.

Samana iltapäivänä, siis 30.9., klo 16:15 alkaen minun oli tarkoitus pitää jatko-opintoseminaarissa noin tunnin mittainen luento oman lisensiaatintutkielmani metodologiasta. Noin klo 15 aloin hiljalleen kokea lievää pahoinvointia, ja kävin seminaarista vastaavan professorin puheilla; varoitin, että minulla on lieviä vatsaoireita, jotka saattavat haitata luennointikykyäni. Sovittiin, että mikäli en kykene luennoimaan, professori pitää sen puolestani.

Noin klo 16:10 minulla oli jo melko kovia vatsakipuja ja selkeästi vatsa muutenkin sekaisin. Sanoin professorille, että luento ei varmaankaan onnistu, mutta menin sitä silti valmistelemaan. Kaivoin luentokalvoni esityskoneelle auki melkoisten tuskien kourissa, ja totesin n. klo 16:15, etten näillä kivuilla kykene keskittymään esitykseen, joten jätin luentosalin professorin huomaan, kävelin laitoksen johtajan puheille ja kerroin mitä oli sattunut ja että lähden päivystykseen jos kivut eivät pian lakkaa. (Akuutti vatsa – nopeasti alkanut kova tai paheneva uusi vatsakipu – on aihe mennä viivyttelemättä päivystykseen.)

Totesin, etten kykene sietämään näitä kipuja kovin pitkään, joten jätin bussilla kulkemisen pois laskuista. Ambulanssiakaan en soittanut, koska yleistilani oli normaali. Soitin taksin, ja menin keskussairaalan päivystykseen. Tässä vaiheessa yleistilani oli kipuja lukuunottamatta edelleen normaali.

Sairaalassa

Keskussairaalan päivystyksessä pääsin nopeasti triagehoitajan juttusille, joka asetti minut perusterveyshuollon jonoon triageluokalla C. Istuin odottamaan hieman sivumpaan, jossa oli paljon tilaa. Aikani odotettuani totesin oloni olevan aika huono ja minulla olevan vessan tarve. Lähdin etsimään vessaa, ja samalla reissulla aika kaukana odotuspaikastani kuulin heikkoäänisen kutsun lääkäriltä, joka huomasi minut ja katosi huoneeseensa. En ollut ihan varma, tarkoittiko hän minua, joten jäin odottamaan huoneen ulkopuolelle. Minulla oli jo vaikeuksia ajatella järkevästi tuossa vaiheessa.

Lääkäri kyseli, missä kohtaa kipu tuntuu, en kyennyt siihen kunnolla vastaamaan; kerroin, missä se oli aluksi tuntunut. Lääkäri mietti ääneen, voisiko olla kyse tavanomaisesta vatsataudista. Itse olin epäileväinen, mutta en kyennyt sitä kunnolla muodostamaan sanoiksi. Arvelin itsekseni, että aloittamani antibioottikuuri saattaa ehkä olla jossain tekemisissä asian kanssa, joten mainitsin siitä. Lääkäriä sen sijaan kiinnosti enemmän, mistä syystä antibiootti määrättiin. Kerroin. Lääkäri tarkasteli seuraavaksi säärtäni. Hän myös kommentoi, että näytän kalpealta, ja mittasi minulta kuumetta osoittavan lämmön. Diagnoosi oli nopea: ruusu. Sain passituksen käytävän toiseen päähän sisätautien puolelle.

Odottaessani istualtani sisätautien puolella, oloni oli aika huono. Kun hain läheiseltä vesiautomaatilta mukillisen vettä, meinasin pyörtyä, joskin istuutuminen helpotti tilannetta vähäsen. Olo oli kuitenkin aika huono. Hetken päästä laboratoriohoitaja tuli hakemaan minulta verinäytteitä. Kerroin hänelle voivani aika huonosti. Näytteenoton aikana aloin taas lähestyä pyörtymistä, mikä keskeytti verenoton. Minut laitettiin paareille makaamaan, ja verinäytteiden otto suoritettiin loppuun. Melko pian minut siirrettiin paariodotustilaan.

Pian minulta mitattiin verenpaine, joka oli aika matala, sekä verensokeri, joka oli aika normaali. Minut laitettiin myös happisaturaatiomittaukseen joksikin aikaa. Ruusujalka otettiin vaatteiden alta esille, jotta sitä saatettiin seurata. Välillä hoitajat tulivat minun kanssani juttelemaan, kuten myös kerran eräs tuttuni, joka oli juuri silloin työvuorossa. Ehkä puolentoista tunnin odottelun jälkeen uskalsin pyytää hoitajaa päästämään minut vessaan. Vatsakipu oli hiljalleen illan aikana rauhoittunut.

Paljon myöhemmin minua tuli haastattelemaan toinen lääkäri, joka teki hoitosuunnitelman: antibioottia tiputuksella, sitten yöksi kotiin ja aamulla omalle terveysasemalle jatkohoitoa varten. Näin toimittiinkin. Samalla kun antibiootti laitettiin tippumaan, minulta mitattiin melko korkea kuume, johon sain parasetamolia. Pääsin lopulta taksilla kotiin n. 22:30.

Perjantaina postissa saamani epikriisin mukaan minulta mitattiin sairaalassa CRP 15, leukosyytit 12,3, molemmat koholla, sekä RR 119/57 ja happisaturaatio 93, jotka ovat molemmat matalia lukemia.

Keskiviikko 1.10.2014

Nukuin yön huonosti; joduin heräämään vessakäyntiä varten useamman kerran. Yhden tällaisen heräämisen yhteydessä kirjoitin sähköpostia työterveydessä minua tutkineelle lääkärille kertoen, mitä oli sattunut. Yöllä mittasin kuumeeksi 38.2, aamulla 37,5. Lopulta noin klo 8:00 olin Kyllön terveysasemalla jonottamassa ilmoittautumispisteelle.

Aikataulua mutkisti se, että minun piti olla klo 10:00 keskussairaalassa lääkärin vastaanotolla, jota varten ne verikokeet oli viikkoa aiemmin otettu. Niinpä sain lääkäriajan Kyllöstä kello 11:ksi. Ajattelin, että olisi sittenkin pitänyt soittaa ensin. Käytin ajan kuitenkin hyödyksi käymällä hitaalla aamupalalla keskussairaalan Caterinassa.

Klo 11 menin ensin CRP-mittaukseen, jonka prosessin sain sillä kertaa nähdä alusta loppuun. Tulos oli 42, siis noussut edellisestä illasta mutta ei hälyttävä. Seuraavaksi pääsin omalääkärin juttusille, jonka kanssa pohdittiin jatkohoidoista. Sairaalan lääkäri oli ehdottanut tiputuksen jatkamista, minkä vuoksi minulla oli kanyyli edelleen kädessä. Tiputus olisi vain vaatinut joko osastolle ottamista tai käyntiä kolmesti vuorokaudessa, joten omalääkärini päätyi lihasinjektioihin, joita tarvittaisiin vain kerran päivässä. Sain ensimmäisen piikin (tai siis piikkiparin – yksi kumpaankin pakaraan) heti vastaanoton jälkeen. Koska tiputusta ei tarvittu, kanyylikin poistettiin.

Koin oloni paranevan aamun mittaan, ja pistosten jälkeen kotiin palatessani olo oli jo lähes normaali. Kuumetta ei aamun jälkeen enää ollut.

Sairauslomaa omalääkäri määräsi keskiviikkoon 8.10.2014 asti, mutta sanoi, ettei sitä ole pakko käyttää kokonaan, jos olo on hyvä. Sain myös kehoituksen syödä Precosaa vatsan rauhoittamiseksi, jotta tablettiantibioottiin siirtyminen voisi myöhemmin onnistua hyvin.

Torstaista 2.10.2014 tähän päivään

Torstaina kävin klo 12:00 hakemassa antibioottipiikit lihaani. Sen jälkeen kävin kaupassa, mutta koska lähikaupastani oli eräs tähdellinen tuote lopussa, kävin keskustassa bussilla. Mestarin Herkun kassalla olin jo puoliunelias, enkä reagoinut kovin terävästi kassan puhutteluun (olin varmaan aika poissaolevan tuntuinen). Lopputorstai menikin nukkumalla, mitä nyt heräsin yöllä ottamaan precosaa vatsan rauhoittamiseksi. Torstai oli ensimmäinen täysin kuumeeton päivä.

Perjantaina kävin klo 12:00 mittauttamassa CRP:n, joka oli laskenut normaaliarvoihin. Antibioottipistokset olivat siis tehonneet hyvin. Minulle annettiin viimeinen pistos ja lupa hakea apteekista keskiviikkona määrätyt penisilliinitabletit. Huomasin väsyväni edelleen aika helposti, mutta muuten olo oli aika hyvä. Aloitin tablettien syömisen klo 23:00 ja laitoin kännykän piipittämään 8 tunnin välein.

Oikea sääreni kuvattuna 5.10.2014 n. klo 15:10.

Ylläoleva kuva on kuvattu tänään noin klo 15 niin, että mustien housujeni lahje on nostettu polven tasolle ja sininet villasukkani laskettu nilkkaan; polven alapuolella näkyy edelleen bussikolhun kuhmu sellaisena kuin se on nyt; lähempänä nilkkaa oleva punerrus on ruusun iho-oire.

Lauantaina ja tänään olen edelleen väsähtänyt aika helposti, ja päiväunet ovat olleet varsin yleisiä. Ruusun iho-oireet ovat edelleen tallella, mutta nopeaa väsymistä lukuunottamatta yleisoireet ovat olleet poissa. Niska-hartialihakset sekä purentalihakset ovat olleet aika jumissa, mikä on aiheuttanut myös päänsärkyä.

Voiton puolella ilmeisesti ollaan.

A milestone toward a doctorate

Yesterday I received my official diploma for the degree of Licentiate of Philosophy. The degree lies between a Master’s degree and a doctorate, and is not required; it consists of the coursework required for a doctorate, and a Licentiate Thesis, “in which the student demonstrates good conversance with the field of research and the capability of independently and critically applying scientific research methods” (official translation of the Government decree on university degrees 794/2004, Section 23 Paragraph 2).

The title and abstract of my Licentiate Thesis follow:

Kaijanaho, Antti-Juhani
The extent of empirical evidence that could inform evidence-based design of programming languages. A systematic mapping study.
Jyväskylä: University of Jyväskylä, 2014, 243 p.
(Jyväskylä Licentiate Theses in Computing,
ISSN 1795-9713; 18)
ISBN 978-951-39-5790-2 (nid.)
ISBN 978-951-39-5791-9 (PDF)
Finnish summary

Background: Programming language design is not usually informed by empirical studies. In other fields similar problems have inspired an evidence-based paradigm of practice. Central to it are secondary studies summarizing and consolidating the research literature. Aims: This systematic mapping study looks for empirical research that could inform evidence-based design of programming languages. Method: Manual and keyword-based searches were performed, as was a single round of snowballing. There were 2056 potentially relevant publications, of which 180 were selected for inclusion, because they reported empirical evidence on the efficacy of potential design decisions and were published on or before 2012. A thematic synthesis was created. Results: Included studies span four decades, but activity has been sparse until the last five years or so. The form of conditional statements and loops, as well as the choice between static and dynamic typing have all been studied empirically for efficacy in at least five studies each. Error proneness, programming comprehension, and human effort are the most common forms of efficacy studied. Experimenting with programmer participants is the most popular method. Conclusions: There clearly are language design decisions for which empirical evidence regarding efficacy exists; they may be of some use to language designers, and several of them may be ripe for systematic reviewing. There is concern that the lack of interest generated by studies in this topic area until the recent surge of activity may indicate serious issues in their research approach.

Keywords: programming languages, programming language design, evidence-based paradigm, efficacy, research methods, systematic mapping study, thematic synthesis

A Licentiate Thesis is assessed by two examiners, usually drawn from outside of the home university; they write (either jointly or separately) a substantiated statement about the thesis, in which they suggest a grade. The final grade is almost always the one suggested by the examiners. I was very fortunate to have such prominent scientists as Dr. Stefan Hanenberg and Prof. Stein Krogdahl as the examiners of my thesis. They recommended, and I received, the grade “very good” (4 on a scale of 1–5).

The thesis has been accepted for publication published in our faculty’s licentiate thesis series and will in due course appear has appeared in our university’s electronic database (along with a very small number of printed copies). In the mean time, if anyone wants an electronic preprint, send me email at antti-juhani.kaijanaho@jyu.fi.

Figure 1 of the thesis: an overview of the mapping process
Figure 1 of the thesis: an overview of the mapping process

As you can imagine, the last couple of months in the spring were very stressful for me, as I pressed on to submit this thesis. After submission, it took me nearly two months to recover (which certain people who emailed me on Planet Haskell business during that period certainly noticed). It represents the fruit of almost four years of work (way more than normally is taken to complete a Licentiate Thesis, but never mind that), as I designed this study in Fall 2010.

Figure 8 of the thesis: Core studies per publication year
Figure 8 of the thesis: Core studies per publication year

Recently, I have been writing in my blog a series of posts in which I have been trying to clear my head about certain foundational issues that irritated me during the writing of the thesis. The thesis contains some of that, but that part of it is not very strong, as my examiners put it, for various reasons. The posts have been a deliberately non-academic attempt to shape the thoughts into words, to see what they look like fixed into a tangible form. (If you go read them, be warned: many of them are deliberately provocative, and many of them are intended as tentative in fact if not in phrasing; the series also is very incomplete at this time.)

I closed my previous post, the latest post in that series, as follows:

In fact, the whole of 20th Century philosophy of science is a big pile of failed attempts to explain science; not one explanation is fully satisfactory. […] Most scientists enjoy not pondering it, for it’s a bit like being a cartoon character: so long as you don’t look down, you can walk on air.

I wrote my Master’s Thesis (PDF) in 2002. It was about the formal method called “B”; but I took a lot of time and pages to examine the history and content of formal logic. My supervisor was, understandably, exasperated, but I did receive the highest possible grade for it (which I never have fully accepted I deserved). The main reason for that digression: I looked down, and I just had to go poke the bridge I was standing on to make sure I was not, in fact, walking on air. In the many years since, I’ve taken a lot of time to study foundations, first of mathematics, and more recently of science. It is one reason it took me about eight years to come up with a doable doctoral project (and I am still amazed that my department kept employing me; but I suppose they like my teaching, as do I). The other reason was, it took me that long to realize how to study the design of programming languages without going where everyone has gone before.

Debian people, if any are still reading, may find it interesting that I found significant use for the dctrl-tools toolset I have been writing for Debian for about fifteen years: I stored my data collection as a big pile of dctrl-format files. I ended up making some changes to the existing tools (I should upload the new version soon, I suppose), and I wrote another toolset (unfortunately one that is not general purpose, like the dctrl-tools are) in the process.

For the Haskell people, I mainly have an apology for not attending to Planet Haskell duties in the summer; but I am back in business now. I also note, somewhat to my regret, that I found very few studies dealing with Haskell. I just checked; I mention Haskell several times in the background chapter, but it is not mentioned in the results chapter (because there were not studies worthy of special notice).

I am already working on extending this work into a doctoral thesis. I expect, and hope, to complete that one faster.

Kirja on kaiketi pyhä

Lapsuudenperheessäni oli paljon kirjoja. En läheskään kaikkia niitä lukenut, sillä ne olivat aikuisten kirjoja. Katselin kyllä niiden selkämyksiä. Jo pienestä asti minua kiehtoi kirja, jonka nimi oli todella yksinkertainen – pelkkä vuosiluku, 1984. Olen varmasti kiinnittänyt siihen huomiota jo 1980-luvun alkuvuosina. Ajattelin, että se oli varmaankin ennustuskirja. Luultavasti vuonna 1985 sitten kysyinkin vanhemmiltani, oliko vuosi 1984 sellainen, kuin hyllyssä ollut kirja oli kertonut. Yllätyin, kun vastaus oli hyvin helpottunut “ei”.

Luin George Orwellin 1984:n sitten noin 17-vuotiaana äidinkielen tunnilla pidettävää kirjaesitelmää varten. Ymmärsin toki siinä vaiheessa, miksi vanhempani olivat niin helpottuneita siinä, ettei ennustus pitänytkään paikkaansa. En muista itse esitelmästä juuri muuta, mutta kun opettaja kysyi, jäikö kirjan päättyessä toivoa jäljelle, vastasin, että ei. Opettaja totesi edellisen samaa kirjaa esitelmöineen oppilaan pitäneen selvänä, että toivoa oli.

Kirjayhtymän scifi-kirjojen kansidesign
Kirjayhtymän scifi-kirjojen kansidesign

Luin koko teini-ikäni valtavasti. Käytin kirjastoja surutta hyväkseni. Aika äkkiä opin, että tietty kannen design (sana, jota en silloin tuntenut, mutta ymmärsin sen idean) kertoi, että kirja olisi lukemisen arvoinen. Kävelin vaikka kuinka monta kertaa kirjaston kaunokirjallisuushyllyt läpi, pysähtyen tutun kansikuvion omaavan kirjan kohdalle. Silloin ei nimittäin ollut mitään genrehyllyjä kirjastossa, kaikki kaunokirjat olivat kirjoittajan sukunimen mukaisessa järjestyksessä. Lainasin näitä Kirjayhtymän scifi-kirjoja yksi tai kaksi kerrallaan, joten etsittävää jäi monelle myöhemmällekin kirjastoreissulle.

Parhaiten noista kirjoista minulle jäi mieleen Stanislaw Lemin Kyberias. Kirjan, joka on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä, kun alkuteos on puolaksi, ei luulisi olevan kovin hyvä. Matti Kannoston suomennos 1980-luvun alkuvuosilta on paras suomenkielinen kirja, jonka olen koskaan lukenut. Se teki myös suuren vaikutuksen ideoillaan.

Neljäs matka eli miten Trurl rakensi vampitronin pelastaakseen prinssi Pöksyliinin lemmentuskistaan ja miten hän sen jälkeen joutui turvautumaan vauvakeskitykseen — Stanislaw Lem: Kyberias (luvun otsikko)

Kirjaston käyttöäni varjosti paha tapani unohtaa eräpäivät. Kun useamman kerran olin hankkinut eri kirjastoihin tuloihini nähden valtavan kokoiset myöhästymismaksuvelat, totesin, että jatkossa kirjani hankin ostamalla. Vasta 2000-luvulla, kun opin käyttämään kalenteria ja etäuusintaverkkopalvelut yleistyivät, aloin tästä kirouksesta päästä eroon.

Ennen pitkää muutin opiskelijakämppään, jossa minulla oli vain muutama kirja mukanani. Meni monta vuotta, etten lukenut fiktiota juuri ollenkaan. Kun sitten lopulta päädyin töihin, tajusin voivani ostaa kirjoja oikein kunnolla. Liityin Suureen suomalaiseen kirjakerhoon pariksi vuodeksi, ja tilasin kirjoja paljon verkkokaupasta (ensin Bokus, sitten Bol, ja kun se meni nurin, Amazon). Kiertelin tarjouskirjakauppoja ja antikvariaatteja. Vuosien varrella ostin paljon paljon kirjoja, enimmäkseen englanninkielistä sf-kirjallisuutta (sciece fiction & fantasy, tai speculative fiction) mutta muutakin.

Olin itsekin wannabe-kirjailija, ja hengailin verkossa eräissä kirjoittajayhteisöissä. Siellä opin tuntemaan mm. Charles Strossin ja Jo Waltonin, jotka molemmat tekivät läpimurtonsa vasta myöhemmin. Waltonin esikoisteoksen The Kings Peace ostin ihan vain uteliaisuuttani, mutta sen ensimmäinen lause sai minut rakastumaan. Tai ehkä ostin sen, koska olin kuullut tuon lauseen Waltonin itsensä mainitsemana.

What it is to be old is to remember things that nobody else alive can remember. — Jo Walton: The King’s Peace

Waltonin myöhemmästä tuotannosta on pakko mainita toisen maailmansodan aikakauteen sijoittuva vaihtoehtohistoriatrilogia Farthing, Ha’Penny sekä Half a Crown. Pure genius.

Stross on osoittautunut yhdeksi nykyajan merkittävimmistä tieteiskirjailijoista. Uran alkuvaiheen avaruusoopperat ja singulariteettitarinat ovat täydentyneet sinä-muodossa kerrotuilla lähitulevaisuusdekkareilla (Halting State, Rule 34), kauhunsekaisilla agenttitarinoilla (The Atrocity Archives, The Jennifer Morgue, The Fuller Memorandum, The Apocalypse Codex – CASE NIGHTMARE GREEN elää painajaisissani) ja pseudofantasiatrillereillä (Mechant Princes -sarja). Mies kirjoittaa myös uskomattoman oivallista blogia.

“… Man of action, woman as a bit of fluff on the side. So the one thing Bond would never expect one of his girls to say –” it’s now or never “–will… will you marry me?” — Charles Stross: The Jennifer Morgue

Kirjoittajaryhmän suosituksesta löysin myös David Weberin ja sitä kautta Baen-nimisen kirjakustantajan. Baen oli silloin hyvin poikkeuksellinen pulju, sillä sen koko uusi tuotanto oli saatavissa kohtuuhintaisina sähkökirjoina. Nopeasti löysin sähkökirjojen hyödyt: kirjat mahtuvat pieneen tilaan ja ne saa luettavaksi välittömästi oston jälkeen vaikka ostaisi ulkomailta. Koska Baen oli ainoa kustantaja, joka silloin möi järkeviä sähkökirjoja, kolusin yhtiön katalogin varsin tarkkaan läpi. Löysin monia minulle uusia kirjailijoita, joiden tuotantoon tykästyin: Eric Flint, David Drake, John Ringo (OH JOHN RINGO NO -varauksin), muutamia mainitakseni. Myös kirjailijapariskunnan Sharon Lee ja Steve Miller, tämän hetken ykkössuosikkini, löysin Baenin avustuksella. Muiden kustantajien kirjat silti ostin vielä vuosikausia paperikirjoina: esimerkiksi kun löysin Terry Pratchettin, tilasin kokonaisen laatikollisen hänen kirjojaan.

The man who was not Terrence O’Grady had come quietly. — Sharon Lee & Steve Miller: Agent of Change

Nyt kun sähkökirjat ovat jo olleet muutaman vuoden mainstreamia, ei minun enää ole pakko ostaa paperikirjoja. Heräsinkin viime vuonna todellisuuteen, ja huomasin, kuinka kämppäni on täynnä turhia kirjoja. Hiljalleen muutaman kuukauden kuluessa kasasin kolmeen laatikkoon kirjat, joita en itse arvele enää tarvitsevani, ja luetteloin ne nettiin. Tarjoan niitä edelleen ilmaiseksi halukkaille. Älkää ymmärtäkö väärin: jaossa on vain pieni osa henkilökohtaisesta kirjastostani, tarvitsen edelleen runsaasti hyllymetrejä. Kaikki tässä blogahduksessa nimeltä mainitsemani kirjat ovat minulle rakkaita, enkä niitä ole jakamassa pois.

Uhkasin luettelosivulla, että kirjat, joita kukaan ei halua, menevät roskiin. Tämän uhkauksen toteuttamisen olen huomannut erittäin hankalaksi. Kirjat tuntuvat olevan pyhiä esineitä, joita ei saa tuhota. Kaikki kaverinikin ovat kavahtaneet ajatusta kirjojen tuhoamisesta. On kuin jokainen kirja olisi uniikki kappale, jota ei muualla ole, ja jonka tuhoaminen olisi häväistys. Toisaalta tiedän, että kirjoja painetaan isot määrät, ja suurimmasta osasta kirjoja ei ole tosiasiassa muuta pulaa kuin runsaudenpula. Jopa kirjastot, joiden luulisi olevan kirjojen temppeleitä, poistavat ja tuhoavat kirjoja jatkuvasti (vain osa menee poistomyyntiin ja vain osa myyntikirjoista oikeasti menee kaupaksi). Eräs uusiseelantilainen kirjaston täti, jonka olen saanut tuntea verkon välityksellä, kerran sanoi, että kirjojen tuhoaminen on tärkeä osa kirjastojen työtä – mutta siitä ei voi puhua.

Minusta ei kai olisi kirjaston sedäksi, kun nuo poistokirjani edelleen lojuvat noissa laatikoissa, enkä ole niitä poistanut. Autatko minua, löydätkö luettelostani kirjoja, jotka haluaisit omaksesi?

Palokunta kävi naapurissa

Keskiviikkoiltana olin menossa nukkumaan aikaisin, jo vähän ennen yhdeksää, kun haistoin savua. Se oli sellaista hyvän hajuista savua, jota tulee grillauksesta, joten en siihen kiinnittänyt juurikaan huomiota. Uteliaisuuttani menin kuitenkin ikkunaan katsomaan, kuka pihalla grillaa. Savu tulikin seinänaapurini parvekkeelta, ja sitä oli aika paljon. Pihalle oli jo kertynyt yleisöä ihmettelemään.

Tajusin, että seinän takana saattaa olla tulipalo. Pukeuduin nopeasti ja menin asuntoni ovelle. Ovi ei ollut kuuma, joten avasin sisäoven. Ovisilmä paljasti, ettei porraskäytävässä ollut savua. Uskaltauduin siten poistumaan talosta sen kautta.

Ulos päästyäni näin, että naapurini parvekkeella kärysi luultavasti grilli. Eräs toinen talon asukas puhui puhelimessa huoltoyhtiön päivystykseen ja sen jälkeen kertoi soittaneensa hätäkeskukseen. Hän poistui paikalta ennen palokunnan saapumista.

Pian palokunnan pillit kuuluivatkin ja yksi auto tuli valot vilkkuen paikalle. Olin autoa lähin ja osoitin esimiehelle paloparvekkeen, savua kun juuri sillä hetkellä ei juurikaan näkynyt. Huoltomies avaimineen ei vielä ollut saapunut, joten hetken pohdittuaan palomiehet ottivat tikkaat ja kapusivat parvekkeelle.

Paloauto Sienitie 2:n pihassa 5.6.2013 noin kello 21.
Paloauto Sienitie 2:n pihassa 5.6.2013 noin kello 21.

Palokunnan toimintaa oli ilo seurata. Tilanteen johtaja arvioi tilanteen, antoi käskyt ja seurasi niiden toteutumista. Kaksi palomiestä ryhtyivät tikashommiin, toinen empimättä pitämään tikkaita paikallaan ja toinen kiipeämään. Parvekkeelle kavunnut palomies yritti sammuttaa tulen jalalla polkemalla, mutta kun se ei auttanut, hän meni parvekkeen oven kautta sisälle asuntoon ja haki keittiöstä vettä. Tuli oli nopeasti sammutettu. Tilanteen johtaja kävi vielä itse tarkastamassa tilanteen, minkä jälkeen tikkaat pakattiin takaisin autoon ja auto lähti pois. Ammattimaista, harjoiteltua ja empimätöntä toimintaa. Bravo!

Noin tunti myöhemmin kyseisen asunnon ovi kävi. Jokunen sekunti myöyhemmin kuulin seinän takaa hyvin tunteellisen parahduksen: VOI JUMALAUTA!