Category Archives: Life

A milestone toward a doctorate

Yesterday I received my official diploma for the degree of Licentiate of Philosophy. The degree lies between a Master’s degree and a doctorate, and is not required; it consists of the coursework required for a doctorate, and a Licentiate Thesis, “in which the student demonstrates good conversance with the field of research and the capability of independently and critically applying scientific research methods” (official translation of the Government decree on university degrees 794/2004, Section 23 Paragraph 2).

The title and abstract of my Licentiate Thesis follow:

Kaijanaho, Antti-Juhani
The extent of empirical evidence that could inform evidence-based design of programming languages. A systematic mapping study.
Jyväskylä: University of Jyväskylä, 2014, 243 p.
(Jyväskylä Licentiate Theses in Computing,
ISSN 1795-9713; 18)
ISBN 978-951-39-5790-2 (nid.)
ISBN 978-951-39-5791-9 (PDF)
Finnish summary

Background: Programming language design is not usually informed by empirical studies. In other fields similar problems have inspired an evidence-based paradigm of practice. Central to it are secondary studies summarizing and consolidating the research literature. Aims: This systematic mapping study looks for empirical research that could inform evidence-based design of programming languages. Method: Manual and keyword-based searches were performed, as was a single round of snowballing. There were 2056 potentially relevant publications, of which 180 were selected for inclusion, because they reported empirical evidence on the efficacy of potential design decisions and were published on or before 2012. A thematic synthesis was created. Results: Included studies span four decades, but activity has been sparse until the last five years or so. The form of conditional statements and loops, as well as the choice between static and dynamic typing have all been studied empirically for efficacy in at least five studies each. Error proneness, programming comprehension, and human effort are the most common forms of efficacy studied. Experimenting with programmer participants is the most popular method. Conclusions: There clearly are language design decisions for which empirical evidence regarding efficacy exists; they may be of some use to language designers, and several of them may be ripe for systematic reviewing. There is concern that the lack of interest generated by studies in this topic area until the recent surge of activity may indicate serious issues in their research approach.

Keywords: programming languages, programming language design, evidence-based paradigm, efficacy, research methods, systematic mapping study, thematic synthesis

A Licentiate Thesis is assessed by two examiners, usually drawn from outside of the home university; they write (either jointly or separately) a substantiated statement about the thesis, in which they suggest a grade. The final grade is almost always the one suggested by the examiners. I was very fortunate to have such prominent scientists as Dr. Stefan Hanenberg and Prof. Stein Krogdahl as the examiners of my thesis. They recommended, and I received, the grade “very good” (4 on a scale of 1–5).

The thesis has been accepted for publication in our faculty’s licentiate thesis series and will in due course appear in our university’s electronic database (along with a very small number of printed copies). In the mean time, if anyone wants an electronic preprint, send me email at antti-juhani.kaijanaho@jyu.fi.

Figure 1 of the thesis: an overview of the mapping process
Figure 1 of the thesis: an overview of the mapping process

As you can imagine, the last couple of months in the spring were very stressful for me, as I pressed on to submit this thesis. After submission, it took me nearly two months to recover (which certain people who emailed me on Planet Haskell business during that period certainly noticed). It represents the fruit of almost four years of work (way more than normally is taken to complete a Licentiate Thesis, but never mind that), as I designed this study in Fall 2010.

Figure 8 of the thesis: Core studies per publication year
Figure 8 of the thesis: Core studies per publication year

Recently, I have been writing in my blog a series of posts in which I have been trying to clear my head about certain foundational issues that irritated me during the writing of the thesis. The thesis contains some of that, but that part of it is not very strong, as my examiners put it, for various reasons. The posts have been a deliberately non-academic attempt to shape the thoughts into words, to see what they look like fixed into a tangible form. (If you go read them, be warned: many of them are deliberately provocative, and many of them are intended as tentative in fact if not in phrasing; the series also is very incomplete at this time.)

I closed my previous post, the latest post in that series, as follows:

In fact, the whole of 20th Century philosophy of science is a big pile of failed attempts to explain science; not one explanation is fully satisfactory. [...] Most scientists enjoy not pondering it, for it’s a bit like being a cartoon character: so long as you don’t look down, you can walk on air.

I wrote my Master’s Thesis (PDF) in 2002. It was about the formal method called “B”; but I took a lot of time and pages to examine the history and content of formal logic. My supervisor was, understandably, exasperated, but I did receive the highest possible grade for it (which I never have fully accepted I deserved). The main reason for that digression: I looked down, and I just had to go poke the bridge I was standing on to make sure I was not, in fact, walking on air. In the many years since, I’ve taken a lot of time to study foundations, first of mathematics, and more recently of science. It is one reason it took me about eight years to come up with a doable doctoral project (and I am still amazed that my department kept employing me; but I suppose they like my teaching, as do I). The other reason was, it took me that long to realize how to study the design of programming languages without going where everyone has gone before.

Debian people, if any are still reading, may find it interesting that I found significant use for the dctrl-tools toolset I have been writing for Debian for about fifteen years: I stored my data collection as a big pile of dctrl-format files. I ended up making some changes to the existing tools (I should upload the new version soon, I suppose), and I wrote another toolset (unfortunately one that is not general purpose, like the dctrl-tools are) in the process.

For the Haskell people, I mainly have an apology for not attending to Planet Haskell duties in the summer; but I am back in business now. I also note, somewhat to my regret, that I found very few studies dealing with Haskell. I just checked; I mention Haskell several times in the background chapter, but it is not mentioned in the results chapter (because there were not studies worthy of special notice).

I am already working on extending this work into a doctoral thesis. I expect, and hope, to complete that one faster.

Kirja on kaiketi pyhä

Lapsuudenperheessäni oli paljon kirjoja. En läheskään kaikkia niitä lukenut, sillä ne olivat aikuisten kirjoja. Katselin kyllä niiden selkämyksiä. Jo pienestä asti minua kiehtoi kirja, jonka nimi oli todella yksinkertainen – pelkkä vuosiluku, 1984. Olen varmasti kiinnittänyt siihen huomiota jo 1980-luvun alkuvuosina. Ajattelin, että se oli varmaankin ennustuskirja. Luultavasti vuonna 1985 sitten kysyinkin vanhemmiltani, oliko vuosi 1984 sellainen, kuin hyllyssä ollut kirja oli kertonut. Yllätyin, kun vastaus oli hyvin helpottunut “ei”.

Luin George Orwellin 1984:n sitten noin 17-vuotiaana äidinkielen tunnilla pidettävää kirjaesitelmää varten. Ymmärsin toki siinä vaiheessa, miksi vanhempani olivat niin helpottuneita siinä, ettei ennustus pitänytkään paikkaansa. En muista itse esitelmästä juuri muuta, mutta kun opettaja kysyi, jäikö kirjan päättyessä toivoa jäljelle, vastasin, että ei. Opettaja totesi edellisen samaa kirjaa esitelmöineen oppilaan pitäneen selvänä, että toivoa oli.

Kirjayhtymän scifi-kirjojen kansidesign
Kirjayhtymän scifi-kirjojen kansidesign

Luin koko teini-ikäni valtavasti. Käytin kirjastoja surutta hyväkseni. Aika äkkiä opin, että tietty kannen design (sana, jota en silloin tuntenut, mutta ymmärsin sen idean) kertoi, että kirja olisi lukemisen arvoinen. Kävelin vaikka kuinka monta kertaa kirjaston kaunokirjallisuushyllyt läpi, pysähtyen tutun kansikuvion omaavan kirjan kohdalle. Silloin ei nimittäin ollut mitään genrehyllyjä kirjastossa, kaikki kaunokirjat olivat kirjoittajan sukunimen mukaisessa järjestyksessä. Lainasin näitä Kirjayhtymän scifi-kirjoja yksi tai kaksi kerrallaan, joten etsittävää jäi monelle myöhemmällekin kirjastoreissulle.

Parhaiten noista kirjoista minulle jäi mieleen Stanislaw Lemin Kyberias. Kirjan, joka on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä, kun alkuteos on puolaksi, ei luulisi olevan kovin hyvä. Matti Kannoston suomennos 1980-luvun alkuvuosilta on paras suomenkielinen kirja, jonka olen koskaan lukenut. Se teki myös suuren vaikutuksen ideoillaan.

Neljäs matka eli miten Trurl rakensi vampitronin pelastaakseen prinssi Pöksyliinin lemmentuskistaan ja miten hän sen jälkeen joutui turvautumaan vauvakeskitykseen — Stanislaw Lem: Kyberias (luvun otsikko)

Kirjaston käyttöäni varjosti paha tapani unohtaa eräpäivät. Kun useamman kerran olin hankkinut eri kirjastoihin tuloihini nähden valtavan kokoiset myöhästymismaksuvelat, totesin, että jatkossa kirjani hankin ostamalla. Vasta 2000-luvulla, kun opin käyttämään kalenteria ja etäuusintaverkkopalvelut yleistyivät, aloin tästä kirouksesta päästä eroon.

Ennen pitkää muutin opiskelijakämppään, jossa minulla oli vain muutama kirja mukanani. Meni monta vuotta, etten lukenut fiktiota juuri ollenkaan. Kun sitten lopulta päädyin töihin, tajusin voivani ostaa kirjoja oikein kunnolla. Liityin Suureen suomalaiseen kirjakerhoon pariksi vuodeksi, ja tilasin kirjoja paljon verkkokaupasta (ensin Bokus, sitten Bol, ja kun se meni nurin, Amazon). Kiertelin tarjouskirjakauppoja ja antikvariaatteja. Vuosien varrella ostin paljon paljon kirjoja, enimmäkseen englanninkielistä sf-kirjallisuutta (sciece fiction & fantasy, tai speculative fiction) mutta muutakin.

Olin itsekin wannabe-kirjailija, ja hengailin verkossa eräissä kirjoittajayhteisöissä. Siellä opin tuntemaan mm. Charles Strossin ja Jo Waltonin, jotka molemmat tekivät läpimurtonsa vasta myöhemmin. Waltonin esikoisteoksen The Kings Peace ostin ihan vain uteliaisuuttani, mutta sen ensimmäinen lause sai minut rakastumaan. Tai ehkä ostin sen, koska olin kuullut tuon lauseen Waltonin itsensä mainitsemana.

What it is to be old is to remember things that nobody else alive can remember. — Jo Walton: The King’s Peace

Waltonin myöhemmästä tuotannosta on pakko mainita toisen maailmansodan aikakauteen sijoittuva vaihtoehtohistoriatrilogia Farthing, Ha’Penny sekä Half a Crown. Pure genius.

Stross on osoittautunut yhdeksi nykyajan merkittävimmistä tieteiskirjailijoista. Uran alkuvaiheen avaruusoopperat ja singulariteettitarinat ovat täydentyneet sinä-muodossa kerrotuilla lähitulevaisuusdekkareilla (Halting State, Rule 34), kauhunsekaisilla agenttitarinoilla (The Atrocity Archives, The Jennifer Morgue, The Fuller Memorandum, The Apocalypse Codex – CASE NIGHTMARE GREEN elää painajaisissani) ja pseudofantasiatrillereillä (Mechant Princes -sarja). Mies kirjoittaa myös uskomattoman oivallista blogia.

“… Man of action, woman as a bit of fluff on the side. So the one thing Bond would never expect one of his girls to say –” it’s now or never “–will… will you marry me?” — Charles Stross: The Jennifer Morgue

Kirjoittajaryhmän suosituksesta löysin myös David Weberin ja sitä kautta Baen-nimisen kirjakustantajan. Baen oli silloin hyvin poikkeuksellinen pulju, sillä sen koko uusi tuotanto oli saatavissa kohtuuhintaisina sähkökirjoina. Nopeasti löysin sähkökirjojen hyödyt: kirjat mahtuvat pieneen tilaan ja ne saa luettavaksi välittömästi oston jälkeen vaikka ostaisi ulkomailta. Koska Baen oli ainoa kustantaja, joka silloin möi järkeviä sähkökirjoja, kolusin yhtiön katalogin varsin tarkkaan läpi. Löysin monia minulle uusia kirjailijoita, joiden tuotantoon tykästyin: Eric Flint, David Drake, John Ringo (OH JOHN RINGO NO -varauksin), muutamia mainitakseni. Myös kirjailijapariskunnan Sharon Lee ja Steve Miller, tämän hetken ykkössuosikkini, löysin Baenin avustuksella. Muiden kustantajien kirjat silti ostin vielä vuosikausia paperikirjoina: esimerkiksi kun löysin Terry Pratchettin, tilasin kokonaisen laatikollisen hänen kirjojaan.

The man who was not Terrence O’Grady had come quietly. — Sharon Lee & Steve Miller: Agent of Change

Nyt kun sähkökirjat ovat jo olleet muutaman vuoden mainstreamia, ei minun enää ole pakko ostaa paperikirjoja. Heräsinkin viime vuonna todellisuuteen, ja huomasin, kuinka kämppäni on täynnä turhia kirjoja. Hiljalleen muutaman kuukauden kuluessa kasasin kolmeen laatikkoon kirjat, joita en itse arvele enää tarvitsevani, ja luetteloin ne nettiin. Tarjoan niitä edelleen ilmaiseksi halukkaille. Älkää ymmärtäkö väärin: jaossa on vain pieni osa henkilökohtaisesta kirjastostani, tarvitsen edelleen runsaasti hyllymetrejä. Kaikki tässä blogahduksessa nimeltä mainitsemani kirjat ovat minulle rakkaita, enkä niitä ole jakamassa pois.

Uhkasin luettelosivulla, että kirjat, joita kukaan ei halua, menevät roskiin. Tämän uhkauksen toteuttamisen olen huomannut erittäin hankalaksi. Kirjat tuntuvat olevan pyhiä esineitä, joita ei saa tuhota. Kaikki kaverinikin ovat kavahtaneet ajatusta kirjojen tuhoamisesta. On kuin jokainen kirja olisi uniikki kappale, jota ei muualla ole, ja jonka tuhoaminen olisi häväistys. Toisaalta tiedän, että kirjoja painetaan isot määrät, ja suurimmasta osasta kirjoja ei ole tosiasiassa muuta pulaa kuin runsaudenpula. Jopa kirjastot, joiden luulisi olevan kirjojen temppeleitä, poistavat ja tuhoavat kirjoja jatkuvasti (vain osa menee poistomyyntiin ja vain osa myyntikirjoista oikeasti menee kaupaksi). Eräs uusiseelantilainen kirjaston täti, jonka olen saanut tuntea verkon välityksellä, kerran sanoi, että kirjojen tuhoaminen on tärkeä osa kirjastojen työtä – mutta siitä ei voi puhua.

Minusta ei kai olisi kirjaston sedäksi, kun nuo poistokirjani edelleen lojuvat noissa laatikoissa, enkä ole niitä poistanut. Autatko minua, löydätkö luettelostani kirjoja, jotka haluaisit omaksesi?

Palokunta kävi naapurissa

Keskiviikkoiltana olin menossa nukkumaan aikaisin, jo vähän ennen yhdeksää, kun haistoin savua. Se oli sellaista hyvän hajuista savua, jota tulee grillauksesta, joten en siihen kiinnittänyt juurikaan huomiota. Uteliaisuuttani menin kuitenkin ikkunaan katsomaan, kuka pihalla grillaa. Savu tulikin seinänaapurini parvekkeelta, ja sitä oli aika paljon. Pihalle oli jo kertynyt yleisöä ihmettelemään.

Tajusin, että seinän takana saattaa olla tulipalo. Pukeuduin nopeasti ja menin asuntoni ovelle. Ovi ei ollut kuuma, joten avasin sisäoven. Ovisilmä paljasti, ettei porraskäytävässä ollut savua. Uskaltauduin siten poistumaan talosta sen kautta.

Ulos päästyäni näin, että naapurini parvekkeella kärysi luultavasti grilli. Eräs toinen talon asukas puhui puhelimessa huoltoyhtiön päivystykseen ja sen jälkeen kertoi soittaneensa hätäkeskukseen. Hän poistui paikalta ennen palokunnan saapumista.

Pian palokunnan pillit kuuluivatkin ja yksi auto tuli valot vilkkuen paikalle. Olin autoa lähin ja osoitin esimiehelle paloparvekkeen, savua kun juuri sillä hetkellä ei juurikaan näkynyt. Huoltomies avaimineen ei vielä ollut saapunut, joten hetken pohdittuaan palomiehet ottivat tikkaat ja kapusivat parvekkeelle.

Paloauto Sienitie 2:n pihassa 5.6.2013 noin kello 21.
Paloauto Sienitie 2:n pihassa 5.6.2013 noin kello 21.

Palokunnan toimintaa oli ilo seurata. Tilanteen johtaja arvioi tilanteen, antoi käskyt ja seurasi niiden toteutumista. Kaksi palomiestä ryhtyivät tikashommiin, toinen empimättä pitämään tikkaita paikallaan ja toinen kiipeämään. Parvekkeelle kavunnut palomies yritti sammuttaa tulen jalalla polkemalla, mutta kun se ei auttanut, hän meni parvekkeen oven kautta sisälle asuntoon ja haki keittiöstä vettä. Tuli oli nopeasti sammutettu. Tilanteen johtaja kävi vielä itse tarkastamassa tilanteen, minkä jälkeen tikkaat pakattiin takaisin autoon ja auto lähti pois. Ammattimaista, harjoiteltua ja empimätöntä toimintaa. Bravo!

Noin tunti myöhemmin kyseisen asunnon ovi kävi. Jokunen sekunti myöyhemmin kuulin seinän takaa hyvin tunteellisen parahduksen: VOI JUMALAUTA!

This is Finland – happy independency day!

This is Finland.

Independence day traditions include the televising of two war movies (based on the same book), a military parade and a formal ball.

Let me tell you about the ball. It takes two hours for the host (the President of the Republic) to individually welcome every guest. This is televised and narrated (mostly reciting the guests’ names but also commenting on their attire). Then there’s one hour of televised dances and guest interviews. What happens after the cameras shut down at 10 pm is fodder for the tabloids.

And yes, it has massive ratings. Almost everybody who is not present watches the broadcast.

So there you have it, this is Finland. Happy independence day!

Socialized vaccination – a narrative

Such was the scene I arrived at on Wednesday last week at the municipal health center at Kyllö, Jyväskylä, Finland. A queue extended a hundred meters beyond the door. It was not hard to guess what it was about, as it had been announced that the pandemic influenza A/H1N1 vaccine would be administered there to people in specific risk groups from 10 am to 3:30 pm.

I should explain here the Finnish health care setup. There are three parallel systems – a comprehensive public health care system maintained by the municipalities to standards set by the state, a network of private for-profit health care providers, and a national foundation dedicated to university student health care. Employers are required by law to provide a minimal level of health care to their employees, and most of them also provide, free of charge to the employees, access to near-comprehensive general-practice-level care; most employers buy this service from the for-profit providers. The public system suffers from resource starvation at the general-practice level but provides excellent care in the central hospitals that handle the difficult cases.

Anyway, the H1N1 vaccine is only available through the public system and through the foundation – free of charge if you qualify for the vaccine, and no amount of money buys it for you in this country if you don’t. Thus, I and many others, normally cared by the employee services, found ourselves queuing up at a public health care institute. And clearly, the public health care system was overwhelmed on that first day.

When I entered the queue, its tail was a traffic hazard. Fortunately, the queue moved faster than new people arrived thereafter, and the hazard ended. The queue moved surprisingly fast – it took me one hour to advance the 100 meters to the door. Even so, this was a failure in the system – there is no good reason to have people with underlying illnesses (and we all had them, to qualify for the vaccine) stand around in freezing cold weather for an hour!

Once, a nurse came and asked us if any of us was 63 years old or older. Apparently no-one was, since no-one was asked to leave (they will be vaccinated later). Later, another nurse asked everyone in the queue outside to show their KELA cards – KELA is the national health insurance system, and its card carries information about extra coverage one qualifies for due to underlying illnesses.

Eventually, I reached the door. Two guards stopped anyone who tried to enter directly, sidestepping the queue, and let in only those who had legitimate business other than vaccination. The main hall was full of people, and I quickly realized that the queue took a full circle inside the hall to reach the multiplexing point. It took me another hour to slowly advance my way though the hall. At the multiplexing point, I was asked to wait a bit, and then I was assigned a vaccination room and a waiting number.

Some twenty minutes later I was called in. The vaccination room I was assigned to was a nurse’s office. Two nurses were there, one who would administer the vaccine, and another at the computer, to keep a record. I gave them my KELA card, and shed my coat and my outer shirt, and bared my left shoulder. I was quickly given the pandemic vaccine; there was no question I was qualified for it, not with my obesity being obvious.

Then they asked what my diagnosis was. “Prmarily I’m here because of my obesity,” I said. “But I also have paroxysmal atrial fibrillation.”

“That’s not what your KELA card says,” accused the nurse at the computer.

“The diagnosis is so new,” I countered. “There has been no time to do the paperwork for KELA.” (And indeed, I later learned, it would come up in my next checkup in the spring.)

They stared at each other.

“I can show you my prescriptions,” I said, making no move for them.

Stares.

I stared back.

“Do you want the seasonal vaccine or not?” asked the nurse with the injectors.

I lauged briefly. “I might as well.” It had, honestly, never crossed my mind that I might qualify.

She injected me on my right shoulder. “You should stay in out there for ten minutes.”

I picked up my clothes and found the cafeteria with coffee and pastry.

Then the real fun started. Next day, I woke with horrible upper back pain. The thermometer showed mild fever; but since i didn’t have any respiratory symptoms, I decided to go to work. In the evening, turning in bed was excruciatingly painful. It took days for the pain to subside.

I left the building three hours after I arrived at the end of the queue. What? You think that’s excessive? So do I and many others; queuing feels so Soviet Union! But honestly, while it did take time, it worked. I am vaccinated; are you?

30 Things About My Invisible Illness You May Not Know

Edited on 2009-09-17 to add to the 13th question.

1. The illness I live with is:
There are several, but let’s select the three that affect my life the most: my congenital cerebral palsy, my hearing problem (a sharp drop in my right ear’s ability around the frequencies commonly used in consonants), and my paroxysmal atrial fibrillation.

2. I was diagnosed with it in the year:
The CP was diagnosed some time very early in my life; not at birth, but not many years afterward. I’m sure my parents can give a better estimate in the comments. The hearing problem was diagnosed when I was 16 or so. The afib was diagnosed in the emergency room in January 2008.

3. But I had symptoms since:
The CP is a neurological injury that probably happened during my birth. I’ve had its symptoms ever since. The hearing problem was diagnosed soon after the symptoms were noticed. The afib was diagnosed less than one hour after first onset of symptoms.

4. The biggest adjustment I’ve had to make is:
I always try to position myself so that other people that I expect to converse with are not on my right, since – especially in situations with lots of background noise – I tend to have trouble understanding speech that I hear through my right ear. Sometimes this is a tradeoff, with some people on my right whatever I do.

5. Most people assume:
That my problems in moving around are due to my obesity. Granted, it doesn’t help, but a lot comes from the CP.

6. The hardest part about mornings are:
Nothing relevant to these medical conditions.

7. My favorite medical TV show is:
There isn’t one. They all make me panic.

8. A gadget I couldn’t live without is:
Nothing relevant to these medical conditions.

9. The hardest part about nights are:
Settling down on the bed, feeling relaxation coming and then having the heart freak itself out in an afib episode. Or going to bed a bit too late, falling asleep, and then waking up to a freaked-out heart which then keeps me awake until dawn. Mind, these don’t happen that often – the usual is about three weeks between normal episodes and a couple of months between the “awakens me” ones.

10. Each day I take __ pills & vitamins.
Two – bisoprolol 5 mg and flecainide 100 mg. The flecainide is a new medication for me and hopefully helps me with the previous question.

11. Regarding alternative treatments I:
I doubt them. (I was going to write that I’m skeptical, but that has special connotations in this context.)

12. If I had to choose between an invisible illness or visible I would choose:
To kill the person making me make that choice. Well, at least curse them.

13. Regarding working and career:
I can’t play music well enough due to the CP, though I was enthusiastic in my teens. It was hopeless for me to even try sports for the same reason. I was disqualified from serving in the peacetime military (which is normally compulsory for men in Finland) due to the CP; the hearing problem alone would have given me a reduced fitness rating. Fortunately, none of these affect my current profession.

14. People would be surprised to know:
That I have CP. Mine is mild enough that only experts can tell without me cluing them in. Also, I suppose people would be surprised to know that the afib is not life-threatening (since anything involving the heart is scary, right?).

15. The hardest thing to accept about my new reality has been:
That I do need the scary medicine I was recommended (namely, flecainide).

16. Something I never thought I could do with my illness that I did was:
Can’t think of anything.

17. The commercials about my illness:
There aren’t any.

18. Something I really miss doing since I was diagnosed is:
Nothing.

19. It was really hard to have to give up:
Nothing.

20. A new hobby I have taken up since my diagnosis is:
Nothing.

21. If I could have one day of feeling normal again I would:
“Normal is what everyone else is and you are not.” An unforgettable quote from a forgettable movie, and quite right. I’ve never been, and I never will be, normal. I have no desire to be normal.

22. My illness has taught me:
That not all heart problems are life-threatening.

23. Want to know a secret? One thing people say that gets under my skin is:
“CP”. At one time, it was a contentless hate word.

24. But I love it when people:
Nothing specific to these medical conditions.

25. My favorite motto, scripture, quote that gets me through tough times is:
Nothing specific to these medical conditions.

26. When someone is diagnosed I’d like to tell them:
It isn’t the end of the world.

27. Something that has surprised me about living with an illness is:
Can’t think of a thing.

28. The nicest thing someone did for me when I wasn’t feeling well was:
Reassure me that I wasn’t going to die. That was about two hours after I had been admitted to the emergency room due to my first afib episode.

29. I’m involved with Invisible Illness Week because:
I’m not. I’m doing this because I feel like it and because someone pointed me to another poster who had participated.

30. The fact that you read this list makes me feel:
Intrigued. Why did you?

Hitsausta edessä

Kerrataanpa, mistä tähän on tultu. Sain loppuvuodesta 2008 päähäni, että tarvitsen ajokortin. Menin autokouluun, ja luontainen perfektionismini johti siihen, että sehän piti hoitaa oikein kunnolla loppuun. Autokoulun kunnolla loppuun vieminen tarkoittaa käsitykseni mukaan runsasta itsenäistä harjoittelua välivaiheen aikana. Niinpä tarvitsin auton, ja ostin halvan (mutta toivottavasti suhteellisen hyvän) Lada Samaran vuosimallia 2001 (tai siis 2000, kuten myöhemmin selvisi).

Vastapesty Ibidmobiili

Autosta löytyi jokunen joukko ilmeisesti jo ostettaessa olleita pieniä vikoja, joita on merkkihuollossa (Delta-Auto) korjailtu. Olisipa se jäänyt siihen.

Ajoin perjantaina 27.3.2009 Tampereelle. Kun olin jo hyvän matkaa ajanut, tuli tekstari, joka perille saapumisen jälkeen luettaessa osoittautui tilaamani autonavigaattorin saapumisilmoitukseksi. Kotipostiini siis. No, ei auttanut mitään. Matka oli muuten yllätyksetön.

Lauantaina 28.3. kävin Tampereen yliopistolla tekemässä yleisen kielitutkinnon ylimmän tason kielikokeen englannin kielessä. Pian kokeen jälkeen lähdin ajamaan Tampereelta Helsinkiin äitini muuttokuormaa noin tunnin verran perässä. Keli oli Tampereen päässä ikävä – lähinnä lumipyryä. Matka moottoritietä pitkin oli kuitenkin varsin helppo, jo lumisateessa liikennevirta ajeli lähes huoletta satasta, ja pian keli selkenikin. Ohituksissa sai silti olla koko ajan tarkkana, sillä ohituskaistat (ja erityisesti kaistojen välit) olivat sohjoisia. Joskus rekkaa ohittaessa rattia sai käännellä jatkuvasti auton vikuroidessa liukkaalla alustalla ja rekan aiheuttamissa ilmanpyörteissä. Selvisi kyllä, miksi ohituksia pidetään liukkaalla kelillä vaarallisinä – varsinikn kaistanvaihdoissa sai olla tarkkana.

Helsinkiä lähestyttäessä keli muuttui suorastaan lumimyrskyksi, enkä enää Vantaan kohdalla meinannut haluta ajaa edes 80:aa. Lopulta löysin äidin uuden asunnon varsin helposti. Elämäni ensimmäisen itsenäisen taskuparkinkin tein sohjoisella kadulla alamäessä ja ahtaaseen rakoon. Enkä kolhinut kenenkään autoja!

Sunnuntaina 29.3. otin äidin kyytiin ja suunnaksi Tampereen. Keli oli huomattavasti edellistä päivää helpompi, ei sadetta, tiet olivat kosteita ja ohituskaistat sohjoisia. Moottoritien alussa tosin minua sekoitti omituinen kaistaviitoitus, joka ohjasi Tampereelle menijät muutamaksi kilometriksi ohituskaistalle. Kun viitoituksia ihmetellessä meni satasen nopeusrajoitus ohi silmien, olin ohituskaistalla tien tukkona jonkin aikaa. Kenenköhän brainstorm tuokin viitoitus oli?

Linnatuulen kahvitauolla täytin pissapojan ja pesin lasit. Kai siitä Ibidmobiili suuttui, sillä varsin pian pissapoika, takalasin pyyhin ja lämmitystuuletin sanoivat yhtäaikaisesti sopimuksen irti. Kun keli oli kostea ja kuraa lensi koko ajan ikkunalle (ja kahta kauheammin takaikkunaan!) ja ikkunat huurtuivat, ei ajaminen enää ollut kivaa. Kävimme Toijalan ABC:llä vaihtamassa sulakkeen, mutta siitäkään ei ollut apua. Jouduin lopulta ajamaan rikkinäisellä autolla Tampereelle asti.

Tampereella kaksi enoani oli lastaamassa äitini tavaroita uuteen muuttokuormaan. Äiti liittyi muuttotalkoisiin, ja toinen enoistani ryhtyi tutkimaan autoa. Kun vikaa ei näin kokeneempikaan automies löytänyt, viritettiin autoon väliaikainen korjaus, jolla etuikkunan pissapoika saatiin toimimaan: jalkalamppujen sähköjohdoista viriteltiin virtapiiri akusta ohjaamoon ja siellä lampun katkaisijan läpi, ja takaisin ohjaamosta konepellin alle ja pissapojan pumppuun. Systeemi toimi kuin junan vessa, mitä nyt oli hassun näköinen, eikä olisi mennyt katsastuksessa läpi. Ajoin näin korjatulla autolla – Tampereelta mukaan tullutta tavaralastia takakontissa – Jyväskylään.

Yritin ensin saada Mikan Asentamoa, jota Poloisen Jenni on kehunut, kiinnostumaan sähkövian korjauksesta. En tiedä mistä kiikasti, mutta yhteydenottopyyntöihini ei koskaan vastattu. Tämä oli siis jo toinen ei-merkkikorjaamo, joka on tehnyt oharin Ladani huollon kanssa. Lopulta vein auton tuttuun ja turvalliseen merkkihuoltoon eli Delta-Autoon, jossa vika löytyi ammattitaidolla. Auton sulakerasia on rikki, uusi olisi pitänyt tilata Helsingistä ja olisi maksanut 300 euroa. Täytyy kehua Deltan huoltopalvelua: suoraan minulta edes kysymättä virittivät autoon toimivan ohitusjohdotuksen. Veloitus vain puolentoista tunnin työstä eli 120 euroa.

[kuva ohitusjohdotuksesta]

Olen tässä seurannut Jyväskylän kevään etenemistä sillä silmällä, että pääsisi vaihtamaan kesärenkaisiin. Valitettavasti näyttää siltä, ettei talvirenkaista voi vielä luopua asetuksen määräämänä aikana, sillä loppuviikosta on vielä tulossa päiväpakkasia ja lumisadetta.

Auton katsastuksen määräpäivä on 24.4. Varasin nettipalvelun kautta pääsiäispyhien aikaan K1-Katsastajien Keljon toimipisteestä (toisaalta sijainnin ja toisaalta halvemman hinnoittelun perusteella) tiistaiksi 14.4. klo 15 katsastusajan. Vein auton sinne eilen noin 10 minuuttia etuajassa.

Oli hyvä, että olin vaivautunut ajan varaamaan. Vaikka drive-in-katsastuksesta puhutaankin, omaa vuoroani odotellessani sain kuulla toimiston tyttöjen useamman kerran valitelleen asiakkaille, ettei enää samana päivänä ole aikoja tarjota.

Katsastaja oli nuorehko poika, jonka kanssa oli helppo tulla toimeen. Annoin auton avaimet hänelle, ja odotin kahvia juodessani, kun hän ajoi yksikseen koeajon ja kävi jarru- ja iskaritesteissä.

Hallissa sitten mitattiin ensiksi pakokaasupäästöt. Koska autoni on rekisteröity vuonna 2001, varasin ja maksoin määräaikaiskatsastuksen ja päästömittauksen lisäksi OBD-testin. Katsastaja kuitenkin ihmetteli OBD-pistoketta aikansa ja tarkisti sitten rekisteriotteen. Osoittautui, että auto oli vuoden 2000 varastoa, joten sillä oli erivapaus, jonka perusteella sen päästöt mitataan vuoden 2000 säännösten mukaan. OBD-testiä ei siis tehty.

Lopuksi auto nostettiin pukille, ja katsastaja otti ruostehakun esille. Ja löytyihän sitä huomautettavaa. Auton helmakotelot ovat ruostuneet, ja oikealla takana ruoste on edennyt jo hylkäysperusteeksi asti. Tuomio (PDF) oli siis hylkäys. Muilta osin katsastaja sanoi autoani hyväkuntoiseksi, kun kysyin.

Olen tässä yrittänyt selvittää firmoja, jotka tekevät ruostevaurioiden korjausta, siis peltihitsaustöitä. Google löytää lähinnä Helsingin ruostehitsauksen, joka on turhan kaukana (tosin äidin asuessa nyt Helsingissä ei se ole mahdoton ajatus). Tuttavapiiristä olen lähinnä kuullut tarinoita hitsareista, jotka ovat tuttavan auton hitsattuaan sanoneet “never again!”. Delta-Auto, jolle soitin katsastuskonttorin pihasta, ei mielellään näitä korjauksia tee. Suosittelivat, kun kysyin, Mikan asentamoa, joka ei siis ole aiemmin reagoinut huoltotiedusteluihini.

Sattuisiko lukijakunnassani olemaan ammattitaitoisia hitsareita, tai vihjeitä sopivista firmoista? Maksan asianmukaisen palkan (en siis etsi ketään “tupakkiaskipalkalla” tekijää), tosin jos kokonaiskustannus nousee liian suureksi, täytyy projekti (ja auto) hylätä (tai ainakin siirtää seuraavan palkkapäivän jälkeiselle ajalle…).

Niin, se ODB-mittaus. Maksoin ylimääräistä, ja palvelu pelasi – katsastaja oma-aloitteisesti kehoitti minua menemään toimistolle vielä kerran, ja niinpä maksuni oikaistiin. Katsastuksen hinta: 66 euroa.

Jyväskylä—Tampere—Jyväskylä (ja vähän etelämmäksikin)

Menneenä viikonloppuna ajoin elämäni ensimmäiset kunnolliset maantiereissut. Autokoulussa maantiellä lähinnä “käydään”, jotta homma tulee selväksi, mutta maantieajoa koulussa tuli kaikkinensa vain muutama kymmenen kilometriä. Ohittamisessakin olin vielä täysi neitsyt (simulaattoriohituksia ei lasketa). Reissun päätarkoitus oli ajotaidon kartuttamisessa ja ajoneuvon testaamisessa, mutta hyötyajoakin siinä tuli: autoni laajenenttu takakontti oli paluumatkalla täynnä tavaraa. (Toki vierailin samalla äitini luona Tampereella, mutta koska sen olisi voinut hoitaa julkisillakin, ei sitä voi laskea hyötyajon perusteeksi.)

Jyväskylä—Tampere 20.3. klo 16–18

Lähdin perjantaina noin klo 15 Agorasta. Ajoin ensiksi Keljon Prismaan, jossa täytin tankin, pesin lasit ja vaihdoin pyyhkijän sulat. Rengaspaineita en malttanut tarkistaa, sillä se oli juuri huollossa pari päivää aiemmin tehty. Ei mitenkään yllättäen ruuhka oli karmea. Lisäksi uusissa sulissa oli “helppokäyttöinen” valmiiksi asennettu adapteri, ja aikani pähkäiltyäni tajusin, että se adapteri oli Ladani kannalta turha – mutta aikaa meni. Pääsin lopulta maantielle noin kello 16.

Kokemattomuuteni näkyi varsinkin alkuvaiheessa huonona nopeudensäätelynä. Ei ihme, että minua jatkuvasti ohiteltiin. Jossain vaiheessa rupesin ajamaan järjestään mittarinopeudella rajoitus+10 km/h, jonka jälkeen ohitukset lakkasivat (toisaalta en myöskään itse alkanut saavuttaa muita, joten ilmeisesti ajelin jonon nopeutta). Koska kameratolpat eivät välähdelleet, en ilmeisesti syyllistynyt kovin pahaan ylinopeuteen.

Vähän ennen Jämsän liikenneympyrää on rakenteilla eritasoliittymä, ja työmaa ohitetaan varsin hurjalla ohitustiellä. Joku aika sitten lehdessäkin oli juttua siitä, kuinka jotkut hurjastelevat sen läpi – mutta itse en meinannut uskaltaa aina ajaa edes rajoitusnopeudella tuolla kapealla, mutkaisella ohitusreitillä. Melkein heti rääkin jälkeen meninkin Jämsän Shellille juomaan kahvia.

Lähes koko matka Jyväskylästä Jämsään ajettiin 80 km/h:n tiellä. Tilanne muuttui Jämsän jälkeen, ja yleisin rajoitus tuolla matkalla olikin 100 km/h. Näin pääsin itsekin ohituskaistoja kokeilemaan saavutettuani ensin yhden ja sitten toisenkin yhdistelmäkuorma-auton. Täytyy sanoa, että keskikaistalla varustettu ohituskaistatie on varsin miellyttävä ajaa.

Reitti ysitieltä P-Tulliin kulkee ensiksi Teiskontietä, jossa opasteiden mukaan ajoin oikealla kaistalla. Kekkosentien risteyksen jälkeen yllättäen seuraamani opasteet (Tampere-talo) vaihtuivatkin vasemmalle kaistalle, ja jouduin tekemään nopean kaistanvaihdon. Päädyin kolmiajorataisen tien keskimmäiselle ajoradalle. Sampolan risteyksen läpi pääsin varsin helposti Itsenäisyydenkadulle, josta sitten Attilan kulmasta käännyin Yliopistonkadulle. Käännyin vielä Tullinkadulle tarkoituksena ajaa P-Tullintoriin käyttäen Pinninkadun sisäänajoa, mutta se mokoma olikin kielletty! Tein nopean uukkarin Tullintorin pihalla ja palasin Yliopistonkadulle, josta seuraamalla hattupeemerkkejä päädyin lopulta P-Tulliin. Se oli P-Tullintoria 50 senttiä vuorokaudessa kallimpi, mutta en halunnut seikkailla lisää. Perillä olin auringonlaskun aikaan eli noin puoli seitsemältä.

Kiertoajelu Tampere—Kalvola—Tampere 21.3. klo 15–17

Lauantaina noin kello 15 lähdimme äidin kanssa siirtämään autoa parkkitalosta äidin kotitalon eteen – tuo kadunvarsipaikka kun muuttuu lauantaina maksuttomaksi kello 16. Ajattelimme myös käydä saman tien tutustumassa johonkin vähän kauempana olevaan paikkaan, ja päädyimme ajelemaan Hämeenlinnan suuntaan ilman suurempia suunnitelmia. Matka P-Tullista ensin Yliopistonkadulle, sitten Kalevantielle ja Kanslerinrinteen ja Ratapihankadun kautta Viinikankadulle meni ongelmitta. Myös etukäteen pelkäämäni Viinikan liikenneympyrä (joka ei muuten mikään liikenneympyrä ole) meni sujuvasti, ja pääsimme ilman kommelluksia Helsingin suuntaan vievälle moottoritielle (kolmostie).

Heti moottoritien alussa oli muutama liikennemerkki, joissa käskettiin varautumaan pysähtymään. Mitään pysähtymistarvetta ei kuitenkaan vastaan tullut. Matka eteni moottoritiellä varsin yksitoikkoisesti, pääosin ohitettavana mutta myös muutaman kerran ohittajana. Yksi ohittaja palasi kaistalle ihan minun eteeni ja kääntyi melkein heti poistumiskaistalle (ARGH!). Varsin pian huomasin, että moottoritiehen turtuu, ja jouduin oikein kunnolla tekemään töitä skarppina pysymisen kanssa: olo oli kuin pelaisi videopeliä.

Parikymmentä kilometriä ennen Hämeenlinnaa aloin ihmetellä auton pomppimista. Pidin todennäköisenä, että kyse oli tien huonosta kunnosta mutta jännitin auton kestämistä. Poistuinkin moottoritieltä heti ensimmäisen huoltoaseman vastaan tullessa eli Kalvolan liittymässä – mutta onnistuin sitten hukkaamaan reitin itse huoltoasemalle! Mielestäni opastus sinne oli puutteellista, mutta en palannut tarkastamaan. Käännyin hetken mielijohteesta vanhalle kolmostielle (nykyisin seututie 130) kohti Tamperetta ja totesimmekin, että tätä tietä on kiva ajaa takaisin.

Yllättäen seututiellä oli huomattavasti miellyttävämpää ajaa kuin moottoritiellä. Seututie 130 on varsin hyvälaatuinen kahdeksankympin tie ja maisemat olivat mitä mainioimpia. Välttelin moottoritielle takaisin ajamista – kerran jopa niin paljon, että ajoimme vahingossa Nekalan ympäri. Lokintaipaleelta Iidesrannalle käännyttäessä häikäistyin auringosta ja eturengas kopsahti katukiveykseen – ilmeisesti kuitenkin vahingoittumatta.

Viinikan liikenneympyrästä ajoin Tampereen valtatien kautta Hatanpään valtatielle. Sitten sain harjoitella kaista-ajoa oikein kunnolla: ensiksi piti ajaa vasemmalla kaistalla, koska oikea kaista oli joukkoliikennekaista. Sitten kääntyäkseni Hatanpään valtatieltä Vuolteenkadulle minun piti ryhmittyä oikeassa reunassa alkavalle uudelle kääntyvien kaistalle – siis ajaa joukkoliikennekadun yli uudelle kaistalle. Vuolteenkadulla piti taas heti kääntymisen jälkeen ryhmittyä vasemmalle kaistalle Rautatienkadulle kääntymistä varten. Loppumatka (Rautatienkatu–Suvantokatu–Tuomiokirkonkatu) olikin sitten varsin helppoa kaupunkiajoa yksisuuntaisilla, kapeilla kaduilla.

Tampere–Jyväskylä 22.3. klo 16–18

Auton lastaamista varten ajoin Tuomiokirkonkadulta ensiksi Hämeenkadun, Itsenäisyydenkadun, Yliopistonkadun, Kalevantien, Rautatienkadun, Suvantokadun, Tuomiokirkonkadun ja Verkatehtaankadun kautta äitini asuintalon sisäpihalle. Oli muuten ensimmäinen kerta kun ajoin ahtaan porttigongin läpi. Suorempikin reitti olisi ollut, mutta en halunnut ryhmittyä Hämeenkadulla bussin eteen kääntyäkseni suoraan Rautatienkadulle.

Käänsimme takapenkit nurin, jolloin auton tavaratila laajeni varsin isoksi. Lastiksi tuli äidin ullakolta joukko lapsuudenaikaisia tavaroitani. Kun tavaratila tuli täyteen, tarkastin vielä renkaiden ilmanpaineet ja säädin ajovalojen korkeuden täyden lastin mukaiseksi. Matkaan pääsin lopulta noin kello 16.

Porttigongista poistuin yksisuuntaiselle Verkatehtaankadulle. Kadun päästä on sallittua kääntyä vain oikealle, joten ajoin Rautatienkatua yhden korttelinvälin verran ja käännyin sitten Otavalankadun kautta takaisin Tuomiokirkonkadulle. Hämeenkadulla käännyin suoraan vasemmalle kaistalle, sillä oikea oli bussikaista. Ajoin suoraan rautatien ali Itsenäisyydenkadulle ja sieltä edelleen suoraan Teiskontielle, edelleen vasemmalla kaistalla. Kekkosentien liittymän kohdalla jouduin opasteita seuratakseni vaihtamaan nopeaan tahtiin kahteen kertaan oikealle kaistalle. Kävin vielä Teiskontien Nesteellä tankkaamassa, pesemässä lasit sekä lisäämässä pesuvettä.

En pidä kiihdytyskaistoista. Minulla on aina sellainen pieni pelko päässä, että en pääsekään liittymään ajoissa – ja mitä sitten tehtäisiin? Tällä kertaa kuitenkin liittyminen ysitielle oli varsin helppoa. Heti rampin mutkan lopussa vaihdoin kolmoselle ja laitoin kaasun pohjaan; noin 80 km/h:n nopeudessa katsoin taakseni ja huomasin, että tilaa oli, ja minä sekä kaksi takanani ollutta autoa liityimme samanaikaisesti.

Nopeusnäyttötaulu on loistava keksintö. Ysitiellä sellainen on pian Teiskontien liittymän jälkeen vähän ennen moottoritien muuttumista moottoriliikennetieksi. Sovitin mittarinopeudekseni 100 km/h mittaria lähestyessäni. Pahaksi onnekseni takanani ajanut auto otti sen ohituskäskynä, ja mittarin ohitimme rinta rinnan. Nyt en edelleenkään tiedä, kuinka paha mittarivirhe autossani on.

Jossain Oriveden ja Jämsän välillä ajelin yksikseni, kun alkoi sataa lunta. Kokemattomana otin lumisateen varovasti – testailin pitoa jarruilla silloin tällöin, ja ajelin muutenkin hieman rajoitusta hitaammin. Taakseni muodostui ennen pitkää jono, ja jonon etummainen ei selvästikään tykännyt ajotavastani – hän ohitti minut pitkällä suoralla, jossa vastaantulija näkyi noin puolen välin kohdalla.

Yhden vaaratilanteen kohtasin. Lähestyin mäen harjaa, jonka takaa tuli autojono. Yhtäkkiä huomasin, että jonossa ollut bussi ajoi keskiviivan päällä. Siirryin lähes pientareelle, mikä oli ihan hyvä idea, nimittäin bussin takana tullut pikkuauto ohitti jotain traktoria puoliksi minun kaistallani!

Muuta mainitsemisen arvoista lienee kaksi pitkää taloelementtikuljetusta, jotka tulivat vastaan.

Kotiin pääsin kello 18:n jälkeen. Lastin purkamisessa kestikin sitten oma aikansa.

Lopuksi

Sen huomaa, että ajotaito kehittyy alkuvaiheessa nopeasti. Oloni oli matkalle lähtiessä varsin jännittynyt, mutta palatessa olin jo hyvinkin tottunut maantieajoon. Itse asiassa se on aika yllättävänkin kivaa.