Mies ei saa itkeä

Tasan viikko sitten, siis tiistai-iltana, kotonani oli nuori naispuolinen vieras. Olin tavannut hänet ensimmäistä kertaa vain pari viikkoa aiemmin; yhteydenpito oli ollut tiivistä lähinnä hänen aloitteestaan, vaikka itse en tokikaan vastustellut, hän oli ihan miellyttävää seuraa. Luonani hän oli kuitenkin vakavammasta syystä: hän oli väittänyt minulle, että ei voi mennä kotiinsa eikä hänellä ole muutakaan paikkaa, minne voisi mennä, joten annoin vieraspetini hänen käyttöönsä. Väite osoittautui myöhemmin valheeksi, mutta en sitä silloin tiennyt.

Noin kymmenen aikaan illalla vieraani kysyi minulta kysymyksen, johon en suostunut vastaamaan. Hän suuttui ja ilmoitti lähtevänsä pois. Sanoin, että käyhän se, mutta olin huolissani hänen pärjäämisestään, olihan hän sanonut ettei ole muutakaan paikkaa. Hän tosin soitti kotiinsa ja ilmoitti tulevansa sinne – valhe paljastui! Hänen pukiessaan päälle ryhdyin itsekin pukemaan, ja erästä vaatekappaletta laittalta poimiessani päädyin ohimennen hänen lähelleen.

“ÄLÄ TULE MUN LÄHELLE!”

Jäin sitten seisomaan ja katselemaan pukeutumisen etenemistä. Vieraani ryhtyi katselemaan kirjahyllyäni ja otti käteensä kolmen pokkarin kokoelmalaatikon (Jane Austenin romaaneja!). Ihmettelin itsekseni, aikoiko hän lainata kirjaa vai mitä oli tapahtumassa. Sitä en osannut kuvitellakaan, mikä hänen oikea tarkoituksensa oli.

Kirjalaatikko lensi minua kohti. Se osui minuun ja eteni sitten lattialle.

Minulla on periaate, että ihminen, joka kohdistaa minuun väkivaltaa tai edes vakavissaan uhkaa minua väkivallalla, ei ole minun kaverini. Käskinkin vieraani poistua ja kielsin häntä ottamasta jatkossa yhteyttä.

Nyt tunkeilija kodissani siirtyi laittamaan kenkiä jalkaansa. Taisin toivottaa turvallista matkaa, jolloin hän katsoi minua terävästi …

Yhtäkkiä hän heitti painavan talvikenkäni suoraan minua kohti.

Se sattui. Toistin poistumiskäskyn ja yhteydenpitokiellon. Tunkeilija poistui ovet paukkuen. Laitoin kaikkiin yhteydenpitovälineisiin, joihin se on mahdollista, hänelle yhteydenpitoeston.

Keskiviikkona en saanut mitään aikaiseksi. Otin omaa lomaa töistä yritettyäni pari tuntia tehdä töitä.

Torstaina sain vähän paremmin aikaiseksi, mutta olin hyvin ärtynyt. Pelästyin itsekin, kun suutuin viattomalle tutkimusavustajalle mitättömästä asiasta. Läheisen ystäväni neuvosta menin juttelemaan esimiehelleni, joka sitten käski minua ottamaan yhteyttä työterveyteen.

Perjantaina kävin työterveydessä lääkärillä. Sain sairauslomaa ja lähetteen psykologille. Maanantaiaamuna kävin työterveyspsykologin juttusilla.

Vincent van Gogh:  At Eternity's Gate
Vincent van Gogh: At Eternity’s Gate

Tällä viikolla olen ollut työkykyinen, mutta melkoisen rikki. Fyysiset vammat ovat parantuneet, henkiset eivät. Eilen itkin illalla.

Olen saanut fantastista tukea kahdelta ystävältäni. Tiedätte, ketkä te olette. Kiitos teille.

Tiedättekö, mikä tässä on pahinta? Miehen rooli on, että hän ei itke. Mies ei yksinkertaisesti saa henkisiä traumoja. Kuinka monta komediaa olette nähneet, jossa nainen heittää miestä esineillä, ja se on helvetin hauskaa? Kuinka monta komediaa olette nähneet, jossa mies heittää naista esineillä ja se on helvetin hauskaa? Aivan.

Olen rikki jo pelkästään väkivallan uhrina. Olen vielä enemmän rikki, koska en saa olla rikki.

(Kommenttisääntö: tulen poistamaan jokaisen kommentin, jossa kysytään, spekuloidaan tai paljastetaan, kuka minua pahoinpidellyt ihminen oli. Tulen myös poistamaan jokaisen viestin, jonka tunnistan kyseisen henkilön kirjoittamaksi. Muuten sana on vapaa, tosin pyydän hienotunteisuutta. Olen oikeasti rikki.)

Ruusun tarina

Ruusulla tarkoitetaan ihon bakteeri-infektiota, joka aiheuttaa paikallista punerrusta, kuumotusta ja kipua sekä yleisoireena ainakin kuumetta. Sana kattaa sekä pinnallisen erysipelaksen että syvemmän selluliitin (jolla ei tässä yhteydessä tarkoiteta ihon epätasaisuutta), joiden välinen rajanveto on muutenkin hankalaa. Ruusua ei tule sekoittaa vyöruusuun, joka on aivan toinen tauti.

Ruusu tarttuu ihorikon välityksellä mutta ei tavallisesti ihmisestä toiseen.

Jos ihossasi (usein sääressä tai kasvoissa) on uusi kivulias lämmin punertava alue (varsinkin jos se laajenee tai sinulla on kuumetta), on syytä mennä viivyttelemättä lääkäriin. Ruusu etenee nopeasti mutta paranee yleensä antibiooteilla ongelmitta. Ilman antibiootteja noin yksi kymmenestä tautiin sairastuneesta kuolee.

Itse sairastuin ruusuun aiemmin tällä viikolla. Tarinani alkaa kuitenkin viikkoa aiemmin.

Tiistai 23.9.2014

Tiistaina 23.9.2014 n. klo 10:20 olin juuri noussut paikallisliikenteen linja-autoon (linja 27) Keski-Suomen Keskussairaalan pysäkiltä. Olin juuri antanut verinäytteen laboratoriossa ja olin matkalla kotini kautta töihin. Ajattelin istuutua keskioven takana olevalle ikkunapaikalle auton oikealle puolelle. Olen sen verran iso mies, etten mahdu istumapaikalla kääntymään ympäri, joten käännyn aina jo käytävällä ja sitten (osittain kääntymisen ollessa vielä käynnissä) hivuttaudun sivusuunnassa istuimelleni. Tällä kertaa käännyin hieman istumapaikan etupuolella vastapäivään 180 astetta ja samalla ryhdyin asettamaan oikeaa jalkaani hivuttautumista varten valitsemani istumapaikan jalkatilaan, kun auto lähti äkäisesti nykäisten liikkeelle. Löin oikean sääreni hieman polven alapuolelta erittäin kivuliaasti. Kiroilin puoliääneen.

Kotona tarkastin, ettei iskusta ollut syntynyt havaittavaa vammaa, ja lähdin töihin. Pari tuntia myöhemmin totesin kivun olevan edelleen kova ja tarkistin tilanteen uudestaan. Iskukohdalle oli noussut ainakin yhden, mahdollisesti jopa kahden, sentin paksuinen kuhmu, joka oli läpimitaltaan useamman sentin kokoinen. Varasin työterveydestä akuuttilääkäriajan ja kävin näyttämässä sitä lääkärille. Säärestä otettiin natiiviröntgenkuva, jossa ei ollut havaittavissa murtumaa, joten sain ohjeeksi nostaa säären koholle ja käyttää kylmägeeliä, jos sitä minulla on, loppupäivän ajan sekä jatkossa levittää jotain kipugeeliä alueelle. Toimin näin. Kysyin, tarvitseeko vammaa erityisesti varoa; sain ohjeeksi että jalkaa voi käyttää kivun asettamissa rajoissa.

Tiistai 30.9.2014

Ennen sairaalareissua

Seuraavien päivien aikana isku alkoi hiljalleen parantua, mutta ennen pitkää aloin ihmetellä, miksi pahin kipu tuntuu itse iskukohdan alapuolella. Ko. kohta oli huomattavan kosketusarka ja punertava. Googlailin vähän ja löysin ohjeita, joiden mukaan kosketusarka punertava alue iholla viittaa bakteeri-infektioon. Muun muassa tästä syystä tiistaina 30.9.2014 varasin taas työterveydestä akuuttilääkäriajan (sain onnekseni ajan samalle lääkärille, joka oli kuhmun arvioinut). Lääkäri oli aika kummissaan, mutta arveli että kyseessä saattaisi olla alkava ruusu. Minulla ei kuitenkaan ollut kuumetta eikä muitakaan yleisoireita, ja pika-CRP näytti normaalilta. Lääkäri tarkasti myös varvasvälini ihorikkojen varalta, mutta mitään ei löytynyt.

Sain varmuuden vuoksi antibioottireseptin ja kehoituksen menemään hoitoon viipymättä, jos tilanne pahenee. Sovimme myös kontrolliajan tiistaille 7.10. Apteekin neuvojen mukaisesti lyhensin ensimmäisen päivän antibioottiannosten väliä niin, että otin ensimmäisen n. klo 12 ja toisen n. klo 16. Näiden välissä söin yhden markettitasoisen probioottitabletin.

Samana iltapäivänä, siis 30.9., klo 16:15 alkaen minun oli tarkoitus pitää jatko-opintoseminaarissa noin tunnin mittainen luento oman lisensiaatintutkielmani metodologiasta. Noin klo 15 aloin hiljalleen kokea lievää pahoinvointia, ja kävin seminaarista vastaavan professorin puheilla; varoitin, että minulla on lieviä vatsaoireita, jotka saattavat haitata luennointikykyäni. Sovittiin, että mikäli en kykene luennoimaan, professori pitää sen puolestani.

Noin klo 16:10 minulla oli jo melko kovia vatsakipuja ja selkeästi vatsa muutenkin sekaisin. Sanoin professorille, että luento ei varmaankaan onnistu, mutta menin sitä silti valmistelemaan. Kaivoin luentokalvoni esityskoneelle auki melkoisten tuskien kourissa, ja totesin n. klo 16:15, etten näillä kivuilla kykene keskittymään esitykseen, joten jätin luentosalin professorin huomaan, kävelin laitoksen johtajan puheille ja kerroin mitä oli sattunut ja että lähden päivystykseen jos kivut eivät pian lakkaa. (Akuutti vatsa – nopeasti alkanut kova tai paheneva uusi vatsakipu – on aihe mennä viivyttelemättä päivystykseen.)

Totesin, etten kykene sietämään näitä kipuja kovin pitkään, joten jätin bussilla kulkemisen pois laskuista. Ambulanssiakaan en soittanut, koska yleistilani oli normaali. Soitin taksin, ja menin keskussairaalan päivystykseen. Tässä vaiheessa yleistilani oli kipuja lukuunottamatta edelleen normaali.

Sairaalassa

Keskussairaalan päivystyksessä pääsin nopeasti triagehoitajan juttusille, joka asetti minut perusterveyshuollon jonoon triageluokalla C. Istuin odottamaan hieman sivumpaan, jossa oli paljon tilaa. Aikani odotettuani totesin oloni olevan aika huono ja minulla olevan vessan tarve. Lähdin etsimään vessaa, ja samalla reissulla aika kaukana odotuspaikastani kuulin heikkoäänisen kutsun lääkäriltä, joka huomasi minut ja katosi huoneeseensa. En ollut ihan varma, tarkoittiko hän minua, joten jäin odottamaan huoneen ulkopuolelle. Minulla oli jo vaikeuksia ajatella järkevästi tuossa vaiheessa.

Lääkäri kyseli, missä kohtaa kipu tuntuu, en kyennyt siihen kunnolla vastaamaan; kerroin, missä se oli aluksi tuntunut. Lääkäri mietti ääneen, voisiko olla kyse tavanomaisesta vatsataudista. Itse olin epäileväinen, mutta en kyennyt sitä kunnolla muodostamaan sanoiksi. Arvelin itsekseni, että aloittamani antibioottikuuri saattaa ehkä olla jossain tekemisissä asian kanssa, joten mainitsin siitä. Lääkäriä sen sijaan kiinnosti enemmän, mistä syystä antibiootti määrättiin. Kerroin. Lääkäri tarkasteli seuraavaksi säärtäni. Hän myös kommentoi, että näytän kalpealta, ja mittasi minulta kuumetta osoittavan lämmön. Diagnoosi oli nopea: ruusu. Sain passituksen käytävän toiseen päähän sisätautien puolelle.

Odottaessani istualtani sisätautien puolella, oloni oli aika huono. Kun hain läheiseltä vesiautomaatilta mukillisen vettä, meinasin pyörtyä, joskin istuutuminen helpotti tilannetta vähäsen. Olo oli kuitenkin aika huono. Hetken päästä laboratoriohoitaja tuli hakemaan minulta verinäytteitä. Kerroin hänelle voivani aika huonosti. Näytteenoton aikana aloin taas lähestyä pyörtymistä, mikä keskeytti verenoton. Minut laitettiin paareille makaamaan, ja verinäytteiden otto suoritettiin loppuun. Melko pian minut siirrettiin paariodotustilaan.

Pian minulta mitattiin verenpaine, joka oli aika matala, sekä verensokeri, joka oli aika normaali. Minut laitettiin myös happisaturaatiomittaukseen joksikin aikaa. Ruusujalka otettiin vaatteiden alta esille, jotta sitä saatettiin seurata. Välillä hoitajat tulivat minun kanssani juttelemaan, kuten myös kerran eräs tuttuni, joka oli juuri silloin työvuorossa. Ehkä puolentoista tunnin odottelun jälkeen uskalsin pyytää hoitajaa päästämään minut vessaan. Vatsakipu oli hiljalleen illan aikana rauhoittunut.

Paljon myöhemmin minua tuli haastattelemaan toinen lääkäri, joka teki hoitosuunnitelman: antibioottia tiputuksella, sitten yöksi kotiin ja aamulla omalle terveysasemalle jatkohoitoa varten. Näin toimittiinkin. Samalla kun antibiootti laitettiin tippumaan, minulta mitattiin melko korkea kuume, johon sain parasetamolia. Pääsin lopulta taksilla kotiin n. 22:30.

Perjantaina postissa saamani epikriisin mukaan minulta mitattiin sairaalassa CRP 15, leukosyytit 12,3, molemmat koholla, sekä RR 119/57 ja happisaturaatio 93, jotka ovat molemmat matalia lukemia.

Keskiviikko 1.10.2014

Nukuin yön huonosti; joduin heräämään vessakäyntiä varten useamman kerran. Yhden tällaisen heräämisen yhteydessä kirjoitin sähköpostia työterveydessä minua tutkineelle lääkärille kertoen, mitä oli sattunut. Yöllä mittasin kuumeeksi 38.2, aamulla 37,5. Lopulta noin klo 8:00 olin Kyllön terveysasemalla jonottamassa ilmoittautumispisteelle.

Aikataulua mutkisti se, että minun piti olla klo 10:00 keskussairaalassa lääkärin vastaanotolla, jota varten ne verikokeet oli viikkoa aiemmin otettu. Niinpä sain lääkäriajan Kyllöstä kello 11:ksi. Ajattelin, että olisi sittenkin pitänyt soittaa ensin. Käytin ajan kuitenkin hyödyksi käymällä hitaalla aamupalalla keskussairaalan Caterinassa.

Klo 11 menin ensin CRP-mittaukseen, jonka prosessin sain sillä kertaa nähdä alusta loppuun. Tulos oli 42, siis noussut edellisestä illasta mutta ei hälyttävä. Seuraavaksi pääsin omalääkärin juttusille, jonka kanssa pohdittiin jatkohoidoista. Sairaalan lääkäri oli ehdottanut tiputuksen jatkamista, minkä vuoksi minulla oli kanyyli edelleen kädessä. Tiputus olisi vain vaatinut joko osastolle ottamista tai käyntiä kolmesti vuorokaudessa, joten omalääkärini päätyi lihasinjektioihin, joita tarvittaisiin vain kerran päivässä. Sain ensimmäisen piikin (tai siis piikkiparin – yksi kumpaankin pakaraan) heti vastaanoton jälkeen. Koska tiputusta ei tarvittu, kanyylikin poistettiin.

Koin oloni paranevan aamun mittaan, ja pistosten jälkeen kotiin palatessani olo oli jo lähes normaali. Kuumetta ei aamun jälkeen enää ollut.

Sairauslomaa omalääkäri määräsi keskiviikkoon 8.10.2014 asti, mutta sanoi, ettei sitä ole pakko käyttää kokonaan, jos olo on hyvä. Sain myös kehoituksen syödä Precosaa vatsan rauhoittamiseksi, jotta tablettiantibioottiin siirtyminen voisi myöhemmin onnistua hyvin.

Torstaista 2.10.2014 tähän päivään

Torstaina kävin klo 12:00 hakemassa antibioottipiikit lihaani. Sen jälkeen kävin kaupassa, mutta koska lähikaupastani oli eräs tähdellinen tuote lopussa, kävin keskustassa bussilla. Mestarin Herkun kassalla olin jo puoliunelias, enkä reagoinut kovin terävästi kassan puhutteluun (olin varmaan aika poissaolevan tuntuinen). Lopputorstai menikin nukkumalla, mitä nyt heräsin yöllä ottamaan precosaa vatsan rauhoittamiseksi. Torstai oli ensimmäinen täysin kuumeeton päivä.

Perjantaina kävin klo 12:00 mittauttamassa CRP:n, joka oli laskenut normaaliarvoihin. Antibioottipistokset olivat siis tehonneet hyvin. Minulle annettiin viimeinen pistos ja lupa hakea apteekista keskiviikkona määrätyt penisilliinitabletit. Huomasin väsyväni edelleen aika helposti, mutta muuten olo oli aika hyvä. Aloitin tablettien syömisen klo 23:00 ja laitoin kännykän piipittämään 8 tunnin välein.

Oikea sääreni kuvattuna 5.10.2014 n. klo 15:10.

Ylläoleva kuva on kuvattu tänään noin klo 15 niin, että mustien housujeni lahje on nostettu polven tasolle ja sininet villasukkani laskettu nilkkaan; polven alapuolella näkyy edelleen bussikolhun kuhmu sellaisena kuin se on nyt; lähempänä nilkkaa oleva punerrus on ruusun iho-oire.

Lauantaina ja tänään olen edelleen väsähtänyt aika helposti, ja päiväunet ovat olleet varsin yleisiä. Ruusun iho-oireet ovat edelleen tallella, mutta nopeaa väsymistä lukuunottamatta yleisoireet ovat olleet poissa. Niska-hartialihakset sekä purentalihakset ovat olleet aika jumissa, mikä on aiheuttanut myös päänsärkyä.

Voiton puolella ilmeisesti ollaan.

A milestone toward a doctorate

Yesterday I received my official diploma for the degree of Licentiate of Philosophy. The degree lies between a Master’s degree and a doctorate, and is not required; it consists of the coursework required for a doctorate, and a Licentiate Thesis, “in which the student demonstrates good conversance with the field of research and the capability of independently and critically applying scientific research methods” (official translation of the Government decree on university degrees 794/2004, Section 23 Paragraph 2).

The title and abstract of my Licentiate Thesis follow:

Kaijanaho, Antti-Juhani
The extent of empirical evidence that could inform evidence-based design of programming languages. A systematic mapping study.
Jyväskylä: University of Jyväskylä, 2014, 243 p.
(Jyväskylä Licentiate Theses in Computing,
ISSN 1795-9713; 18)
ISBN 978-951-39-5790-2 (nid.)
ISBN 978-951-39-5791-9 (PDF)
Finnish summary

Background: Programming language design is not usually informed by empirical studies. In other fields similar problems have inspired an evidence-based paradigm of practice. Central to it are secondary studies summarizing and consolidating the research literature. Aims: This systematic mapping study looks for empirical research that could inform evidence-based design of programming languages. Method: Manual and keyword-based searches were performed, as was a single round of snowballing. There were 2056 potentially relevant publications, of which 180 were selected for inclusion, because they reported empirical evidence on the efficacy of potential design decisions and were published on or before 2012. A thematic synthesis was created. Results: Included studies span four decades, but activity has been sparse until the last five years or so. The form of conditional statements and loops, as well as the choice between static and dynamic typing have all been studied empirically for efficacy in at least five studies each. Error proneness, programming comprehension, and human effort are the most common forms of efficacy studied. Experimenting with programmer participants is the most popular method. Conclusions: There clearly are language design decisions for which empirical evidence regarding efficacy exists; they may be of some use to language designers, and several of them may be ripe for systematic reviewing. There is concern that the lack of interest generated by studies in this topic area until the recent surge of activity may indicate serious issues in their research approach.

Keywords: programming languages, programming language design, evidence-based paradigm, efficacy, research methods, systematic mapping study, thematic synthesis

A Licentiate Thesis is assessed by two examiners, usually drawn from outside of the home university; they write (either jointly or separately) a substantiated statement about the thesis, in which they suggest a grade. The final grade is almost always the one suggested by the examiners. I was very fortunate to have such prominent scientists as Dr. Stefan Hanenberg and Prof. Stein Krogdahl as the examiners of my thesis. They recommended, and I received, the grade “very good” (4 on a scale of 1–5).

The thesis has been accepted for publication published in our faculty’s licentiate thesis series and will in due course appear has appeared in our university’s electronic database (along with a very small number of printed copies). In the mean time, if anyone wants an electronic preprint, send me email at antti-juhani.kaijanaho@jyu.fi.

Figure 1 of the thesis: an overview of the mapping process
Figure 1 of the thesis: an overview of the mapping process

As you can imagine, the last couple of months in the spring were very stressful for me, as I pressed on to submit this thesis. After submission, it took me nearly two months to recover (which certain people who emailed me on Planet Haskell business during that period certainly noticed). It represents the fruit of almost four years of work (way more than normally is taken to complete a Licentiate Thesis, but never mind that), as I designed this study in Fall 2010.

Figure 8 of the thesis: Core studies per publication year
Figure 8 of the thesis: Core studies per publication year

Recently, I have been writing in my blog a series of posts in which I have been trying to clear my head about certain foundational issues that irritated me during the writing of the thesis. The thesis contains some of that, but that part of it is not very strong, as my examiners put it, for various reasons. The posts have been a deliberately non-academic attempt to shape the thoughts into words, to see what they look like fixed into a tangible form. (If you go read them, be warned: many of them are deliberately provocative, and many of them are intended as tentative in fact if not in phrasing; the series also is very incomplete at this time.)

I closed my previous post, the latest post in that series, as follows:

In fact, the whole of 20th Century philosophy of science is a big pile of failed attempts to explain science; not one explanation is fully satisfactory. […] Most scientists enjoy not pondering it, for it’s a bit like being a cartoon character: so long as you don’t look down, you can walk on air.

I wrote my Master’s Thesis (PDF) in 2002. It was about the formal method called “B”; but I took a lot of time and pages to examine the history and content of formal logic. My supervisor was, understandably, exasperated, but I did receive the highest possible grade for it (which I never have fully accepted I deserved). The main reason for that digression: I looked down, and I just had to go poke the bridge I was standing on to make sure I was not, in fact, walking on air. In the many years since, I’ve taken a lot of time to study foundations, first of mathematics, and more recently of science. It is one reason it took me about eight years to come up with a doable doctoral project (and I am still amazed that my department kept employing me; but I suppose they like my teaching, as do I). The other reason was, it took me that long to realize how to study the design of programming languages without going where everyone has gone before.

Debian people, if any are still reading, may find it interesting that I found significant use for the dctrl-tools toolset I have been writing for Debian for about fifteen years: I stored my data collection as a big pile of dctrl-format files. I ended up making some changes to the existing tools (I should upload the new version soon, I suppose), and I wrote another toolset (unfortunately one that is not general purpose, like the dctrl-tools are) in the process.

For the Haskell people, I mainly have an apology for not attending to Planet Haskell duties in the summer; but I am back in business now. I also note, somewhat to my regret, that I found very few studies dealing with Haskell. I just checked; I mention Haskell several times in the background chapter, but it is not mentioned in the results chapter (because there were not studies worthy of special notice).

I am already working on extending this work into a doctoral thesis. I expect, and hope, to complete that one faster.

Kirja on kaiketi pyhä

Lapsuudenperheessäni oli paljon kirjoja. En läheskään kaikkia niitä lukenut, sillä ne olivat aikuisten kirjoja. Katselin kyllä niiden selkämyksiä. Jo pienestä asti minua kiehtoi kirja, jonka nimi oli todella yksinkertainen – pelkkä vuosiluku, 1984. Olen varmasti kiinnittänyt siihen huomiota jo 1980-luvun alkuvuosina. Ajattelin, että se oli varmaankin ennustuskirja. Luultavasti vuonna 1985 sitten kysyinkin vanhemmiltani, oliko vuosi 1984 sellainen, kuin hyllyssä ollut kirja oli kertonut. Yllätyin, kun vastaus oli hyvin helpottunut “ei”.

Luin George Orwellin 1984:n sitten noin 17-vuotiaana äidinkielen tunnilla pidettävää kirjaesitelmää varten. Ymmärsin toki siinä vaiheessa, miksi vanhempani olivat niin helpottuneita siinä, ettei ennustus pitänytkään paikkaansa. En muista itse esitelmästä juuri muuta, mutta kun opettaja kysyi, jäikö kirjan päättyessä toivoa jäljelle, vastasin, että ei. Opettaja totesi edellisen samaa kirjaa esitelmöineen oppilaan pitäneen selvänä, että toivoa oli.

Kirjayhtymän scifi-kirjojen kansidesign
Kirjayhtymän scifi-kirjojen kansidesign

Luin koko teini-ikäni valtavasti. Käytin kirjastoja surutta hyväkseni. Aika äkkiä opin, että tietty kannen design (sana, jota en silloin tuntenut, mutta ymmärsin sen idean) kertoi, että kirja olisi lukemisen arvoinen. Kävelin vaikka kuinka monta kertaa kirjaston kaunokirjallisuushyllyt läpi, pysähtyen tutun kansikuvion omaavan kirjan kohdalle. Silloin ei nimittäin ollut mitään genrehyllyjä kirjastossa, kaikki kaunokirjat olivat kirjoittajan sukunimen mukaisessa järjestyksessä. Lainasin näitä Kirjayhtymän scifi-kirjoja yksi tai kaksi kerrallaan, joten etsittävää jäi monelle myöhemmällekin kirjastoreissulle.

Parhaiten noista kirjoista minulle jäi mieleen Stanislaw Lemin Kyberias. Kirjan, joka on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä, kun alkuteos on puolaksi, ei luulisi olevan kovin hyvä. Matti Kannoston suomennos 1980-luvun alkuvuosilta on paras suomenkielinen kirja, jonka olen koskaan lukenut. Se teki myös suuren vaikutuksen ideoillaan.

Neljäs matka eli miten Trurl rakensi vampitronin pelastaakseen prinssi Pöksyliinin lemmentuskistaan ja miten hän sen jälkeen joutui turvautumaan vauvakeskitykseen — Stanislaw Lem: Kyberias (luvun otsikko)

Kirjaston käyttöäni varjosti paha tapani unohtaa eräpäivät. Kun useamman kerran olin hankkinut eri kirjastoihin tuloihini nähden valtavan kokoiset myöhästymismaksuvelat, totesin, että jatkossa kirjani hankin ostamalla. Vasta 2000-luvulla, kun opin käyttämään kalenteria ja etäuusintaverkkopalvelut yleistyivät, aloin tästä kirouksesta päästä eroon.

Ennen pitkää muutin opiskelijakämppään, jossa minulla oli vain muutama kirja mukanani. Meni monta vuotta, etten lukenut fiktiota juuri ollenkaan. Kun sitten lopulta päädyin töihin, tajusin voivani ostaa kirjoja oikein kunnolla. Liityin Suureen suomalaiseen kirjakerhoon pariksi vuodeksi, ja tilasin kirjoja paljon verkkokaupasta (ensin Bokus, sitten Bol, ja kun se meni nurin, Amazon). Kiertelin tarjouskirjakauppoja ja antikvariaatteja. Vuosien varrella ostin paljon paljon kirjoja, enimmäkseen englanninkielistä sf-kirjallisuutta (sciece fiction & fantasy, tai speculative fiction) mutta muutakin.

Olin itsekin wannabe-kirjailija, ja hengailin verkossa eräissä kirjoittajayhteisöissä. Siellä opin tuntemaan mm. Charles Strossin ja Jo Waltonin, jotka molemmat tekivät läpimurtonsa vasta myöhemmin. Waltonin esikoisteoksen The Kings Peace ostin ihan vain uteliaisuuttani, mutta sen ensimmäinen lause sai minut rakastumaan. Tai ehkä ostin sen, koska olin kuullut tuon lauseen Waltonin itsensä mainitsemana.

What it is to be old is to remember things that nobody else alive can remember. — Jo Walton: The King’s Peace

Waltonin myöhemmästä tuotannosta on pakko mainita toisen maailmansodan aikakauteen sijoittuva vaihtoehtohistoriatrilogia Farthing, Ha’Penny sekä Half a Crown. Pure genius.

Stross on osoittautunut yhdeksi nykyajan merkittävimmistä tieteiskirjailijoista. Uran alkuvaiheen avaruusoopperat ja singulariteettitarinat ovat täydentyneet sinä-muodossa kerrotuilla lähitulevaisuusdekkareilla (Halting State, Rule 34), kauhunsekaisilla agenttitarinoilla (The Atrocity Archives, The Jennifer Morgue, The Fuller Memorandum, The Apocalypse Codex – CASE NIGHTMARE GREEN elää painajaisissani) ja pseudofantasiatrillereillä (Mechant Princes -sarja). Mies kirjoittaa myös uskomattoman oivallista blogia.

“… Man of action, woman as a bit of fluff on the side. So the one thing Bond would never expect one of his girls to say –” it’s now or never “–will… will you marry me?” — Charles Stross: The Jennifer Morgue

Kirjoittajaryhmän suosituksesta löysin myös David Weberin ja sitä kautta Baen-nimisen kirjakustantajan. Baen oli silloin hyvin poikkeuksellinen pulju, sillä sen koko uusi tuotanto oli saatavissa kohtuuhintaisina sähkökirjoina. Nopeasti löysin sähkökirjojen hyödyt: kirjat mahtuvat pieneen tilaan ja ne saa luettavaksi välittömästi oston jälkeen vaikka ostaisi ulkomailta. Koska Baen oli ainoa kustantaja, joka silloin möi järkeviä sähkökirjoja, kolusin yhtiön katalogin varsin tarkkaan läpi. Löysin monia minulle uusia kirjailijoita, joiden tuotantoon tykästyin: Eric Flint, David Drake, John Ringo (OH JOHN RINGO NO -varauksin), muutamia mainitakseni. Myös kirjailijapariskunnan Sharon Lee ja Steve Miller, tämän hetken ykkössuosikkini, löysin Baenin avustuksella. Muiden kustantajien kirjat silti ostin vielä vuosikausia paperikirjoina: esimerkiksi kun löysin Terry Pratchettin, tilasin kokonaisen laatikollisen hänen kirjojaan.

The man who was not Terrence O’Grady had come quietly. — Sharon Lee & Steve Miller: Agent of Change

Nyt kun sähkökirjat ovat jo olleet muutaman vuoden mainstreamia, ei minun enää ole pakko ostaa paperikirjoja. Heräsinkin viime vuonna todellisuuteen, ja huomasin, kuinka kämppäni on täynnä turhia kirjoja. Hiljalleen muutaman kuukauden kuluessa kasasin kolmeen laatikkoon kirjat, joita en itse arvele enää tarvitsevani, ja luetteloin ne nettiin. Tarjoan niitä edelleen ilmaiseksi halukkaille. Älkää ymmärtäkö väärin: jaossa on vain pieni osa henkilökohtaisesta kirjastostani, tarvitsen edelleen runsaasti hyllymetrejä. Kaikki tässä blogahduksessa nimeltä mainitsemani kirjat ovat minulle rakkaita, enkä niitä ole jakamassa pois.

Uhkasin luettelosivulla, että kirjat, joita kukaan ei halua, menevät roskiin. Tämän uhkauksen toteuttamisen olen huomannut erittäin hankalaksi. Kirjat tuntuvat olevan pyhiä esineitä, joita ei saa tuhota. Kaikki kaverinikin ovat kavahtaneet ajatusta kirjojen tuhoamisesta. On kuin jokainen kirja olisi uniikki kappale, jota ei muualla ole, ja jonka tuhoaminen olisi häväistys. Toisaalta tiedän, että kirjoja painetaan isot määrät, ja suurimmasta osasta kirjoja ei ole tosiasiassa muuta pulaa kuin runsaudenpula. Jopa kirjastot, joiden luulisi olevan kirjojen temppeleitä, poistavat ja tuhoavat kirjoja jatkuvasti (vain osa menee poistomyyntiin ja vain osa myyntikirjoista oikeasti menee kaupaksi). Eräs uusiseelantilainen kirjaston täti, jonka olen saanut tuntea verkon välityksellä, kerran sanoi, että kirjojen tuhoaminen on tärkeä osa kirjastojen työtä – mutta siitä ei voi puhua.

Minusta ei kai olisi kirjaston sedäksi, kun nuo poistokirjani edelleen lojuvat noissa laatikoissa, enkä ole niitä poistanut. Autatko minua, löydätkö luettelostani kirjoja, jotka haluaisit omaksesi?

Palokunta kävi naapurissa

Keskiviikkoiltana olin menossa nukkumaan aikaisin, jo vähän ennen yhdeksää, kun haistoin savua. Se oli sellaista hyvän hajuista savua, jota tulee grillauksesta, joten en siihen kiinnittänyt juurikaan huomiota. Uteliaisuuttani menin kuitenkin ikkunaan katsomaan, kuka pihalla grillaa. Savu tulikin seinänaapurini parvekkeelta, ja sitä oli aika paljon. Pihalle oli jo kertynyt yleisöä ihmettelemään.

Tajusin, että seinän takana saattaa olla tulipalo. Pukeuduin nopeasti ja menin asuntoni ovelle. Ovi ei ollut kuuma, joten avasin sisäoven. Ovisilmä paljasti, ettei porraskäytävässä ollut savua. Uskaltauduin siten poistumaan talosta sen kautta.

Ulos päästyäni näin, että naapurini parvekkeella kärysi luultavasti grilli. Eräs toinen talon asukas puhui puhelimessa huoltoyhtiön päivystykseen ja sen jälkeen kertoi soittaneensa hätäkeskukseen. Hän poistui paikalta ennen palokunnan saapumista.

Pian palokunnan pillit kuuluivatkin ja yksi auto tuli valot vilkkuen paikalle. Olin autoa lähin ja osoitin esimiehelle paloparvekkeen, savua kun juuri sillä hetkellä ei juurikaan näkynyt. Huoltomies avaimineen ei vielä ollut saapunut, joten hetken pohdittuaan palomiehet ottivat tikkaat ja kapusivat parvekkeelle.

Paloauto Sienitie 2:n pihassa 5.6.2013 noin kello 21.
Paloauto Sienitie 2:n pihassa 5.6.2013 noin kello 21.

Palokunnan toimintaa oli ilo seurata. Tilanteen johtaja arvioi tilanteen, antoi käskyt ja seurasi niiden toteutumista. Kaksi palomiestä ryhtyivät tikashommiin, toinen empimättä pitämään tikkaita paikallaan ja toinen kiipeämään. Parvekkeelle kavunnut palomies yritti sammuttaa tulen jalalla polkemalla, mutta kun se ei auttanut, hän meni parvekkeen oven kautta sisälle asuntoon ja haki keittiöstä vettä. Tuli oli nopeasti sammutettu. Tilanteen johtaja kävi vielä itse tarkastamassa tilanteen, minkä jälkeen tikkaat pakattiin takaisin autoon ja auto lähti pois. Ammattimaista, harjoiteltua ja empimätöntä toimintaa. Bravo!

Noin tunti myöhemmin kyseisen asunnon ovi kävi. Jokunen sekunti myöyhemmin kuulin seinän takaa hyvin tunteellisen parahduksen: VOI JUMALAUTA!

This is Finland – happy independency day!

This is Finland.

Independence day traditions include the televising of two war movies (based on the same book), a military parade and a formal ball.

Let me tell you about the ball. It takes two hours for the host (the President of the Republic) to individually welcome every guest. This is televised and narrated (mostly reciting the guests’ names but also commenting on their attire). Then there’s one hour of televised dances and guest interviews. What happens after the cameras shut down at 10 pm is fodder for the tabloids.

And yes, it has massive ratings. Almost everybody who is not present watches the broadcast.

So there you have it, this is Finland. Happy independence day!

Departure from Olympia

I spent two weeks earlier this month in Helsinki. One day, I happened to walk with my mother, Maija Tuomaala, to the Olympia Terminal at South Harbor just as a big ship was scheduled to leave. I took the opportunity to film the departure; earlier this week, I did some postprocessing. The above is the result.

Socialized vaccination – a narrative

Such was the scene I arrived at on Wednesday last week at the municipal health center at Kyllö, Jyväskylä, Finland. A queue extended a hundred meters beyond the door. It was not hard to guess what it was about, as it had been announced that the pandemic influenza A/H1N1 vaccine would be administered there to people in specific risk groups from 10 am to 3:30 pm.

I should explain here the Finnish health care setup. There are three parallel systems – a comprehensive public health care system maintained by the municipalities to standards set by the state, a network of private for-profit health care providers, and a national foundation dedicated to university student health care. Employers are required by law to provide a minimal level of health care to their employees, and most of them also provide, free of charge to the employees, access to near-comprehensive general-practice-level care; most employers buy this service from the for-profit providers. The public system suffers from resource starvation at the general-practice level but provides excellent care in the central hospitals that handle the difficult cases.

Anyway, the H1N1 vaccine is only available through the public system and through the foundation – free of charge if you qualify for the vaccine, and no amount of money buys it for you in this country if you don’t. Thus, I and many others, normally cared by the employee services, found ourselves queuing up at a public health care institute. And clearly, the public health care system was overwhelmed on that first day.

When I entered the queue, its tail was a traffic hazard. Fortunately, the queue moved faster than new people arrived thereafter, and the hazard ended. The queue moved surprisingly fast – it took me one hour to advance the 100 meters to the door. Even so, this was a failure in the system – there is no good reason to have people with underlying illnesses (and we all had them, to qualify for the vaccine) stand around in freezing cold weather for an hour!

Once, a nurse came and asked us if any of us was 63 years old or older. Apparently no-one was, since no-one was asked to leave (they will be vaccinated later). Later, another nurse asked everyone in the queue outside to show their KELA cards – KELA is the national health insurance system, and its card carries information about extra coverage one qualifies for due to underlying illnesses.

Eventually, I reached the door. Two guards stopped anyone who tried to enter directly, sidestepping the queue, and let in only those who had legitimate business other than vaccination. The main hall was full of people, and I quickly realized that the queue took a full circle inside the hall to reach the multiplexing point. It took me another hour to slowly advance my way though the hall. At the multiplexing point, I was asked to wait a bit, and then I was assigned a vaccination room and a waiting number.

Some twenty minutes later I was called in. The vaccination room I was assigned to was a nurse’s office. Two nurses were there, one who would administer the vaccine, and another at the computer, to keep a record. I gave them my KELA card, and shed my coat and my outer shirt, and bared my left shoulder. I was quickly given the pandemic vaccine; there was no question I was qualified for it, not with my obesity being obvious.

Then they asked what my diagnosis was. “Prmarily I’m here because of my obesity,” I said. “But I also have paroxysmal atrial fibrillation.”

“That’s not what your KELA card says,” accused the nurse at the computer.

“The diagnosis is so new,” I countered. “There has been no time to do the paperwork for KELA.” (And indeed, I later learned, it would come up in my next checkup in the spring.)

They stared at each other.

“I can show you my prescriptions,” I said, making no move for them.

Stares.

I stared back.

“Do you want the seasonal vaccine or not?” asked the nurse with the injectors.

I lauged briefly. “I might as well.” It had, honestly, never crossed my mind that I might qualify.

She injected me on my right shoulder. “You should stay in out there for ten minutes.”

I picked up my clothes and found the cafeteria with coffee and pastry.

Then the real fun started. Next day, I woke with horrible upper back pain. The thermometer showed mild fever; but since i didn’t have any respiratory symptoms, I decided to go to work. In the evening, turning in bed was excruciatingly painful. It took days for the pain to subside.

I left the building three hours after I arrived at the end of the queue. What? You think that’s excessive? So do I and many others; queuing feels so Soviet Union! But honestly, while it did take time, it worked. I am vaccinated; are you?

30 Things About My Invisible Illness You May Not Know

Edited on 2009-09-17 to add to the 13th question.

1. The illness I live with is:
There are several, but let’s select the three that affect my life the most: my congenital cerebral palsy, my hearing problem (a sharp drop in my right ear’s ability around the frequencies commonly used in consonants), and my paroxysmal atrial fibrillation.

2. I was diagnosed with it in the year:
The CP was diagnosed some time very early in my life; not at birth, but not many years afterward. I’m sure my parents can give a better estimate in the comments. The hearing problem was diagnosed when I was 16 or so. The afib was diagnosed in the emergency room in January 2008.

3. But I had symptoms since:
The CP is a neurological injury that probably happened during my birth. I’ve had its symptoms ever since. The hearing problem was diagnosed soon after the symptoms were noticed. The afib was diagnosed less than one hour after first onset of symptoms.

4. The biggest adjustment I’ve had to make is:
I always try to position myself so that other people that I expect to converse with are not on my right, since – especially in situations with lots of background noise – I tend to have trouble understanding speech that I hear through my right ear. Sometimes this is a tradeoff, with some people on my right whatever I do.

5. Most people assume:
That my problems in moving around are due to my obesity. Granted, it doesn’t help, but a lot comes from the CP.

6. The hardest part about mornings are:
Nothing relevant to these medical conditions.

7. My favorite medical TV show is:
There isn’t one. They all make me panic.

8. A gadget I couldn’t live without is:
Nothing relevant to these medical conditions.

9. The hardest part about nights are:
Settling down on the bed, feeling relaxation coming and then having the heart freak itself out in an afib episode. Or going to bed a bit too late, falling asleep, and then waking up to a freaked-out heart which then keeps me awake until dawn. Mind, these don’t happen that often – the usual is about three weeks between normal episodes and a couple of months between the “awakens me” ones.

10. Each day I take __ pills & vitamins.
Two – bisoprolol 5 mg and flecainide 100 mg. The flecainide is a new medication for me and hopefully helps me with the previous question.

11. Regarding alternative treatments I:
I doubt them. (I was going to write that I’m skeptical, but that has special connotations in this context.)

12. If I had to choose between an invisible illness or visible I would choose:
To kill the person making me make that choice. Well, at least curse them.

13. Regarding working and career:
I can’t play music well enough due to the CP, though I was enthusiastic in my teens. It was hopeless for me to even try sports for the same reason. I was disqualified from serving in the peacetime military (which is normally compulsory for men in Finland) due to the CP; the hearing problem alone would have given me a reduced fitness rating. Fortunately, none of these affect my current profession.

14. People would be surprised to know:
That I have CP. Mine is mild enough that only experts can tell without me cluing them in. Also, I suppose people would be surprised to know that the afib is not life-threatening (since anything involving the heart is scary, right?).

15. The hardest thing to accept about my new reality has been:
That I do need the scary medicine I was recommended (namely, flecainide).

16. Something I never thought I could do with my illness that I did was:
Can’t think of anything.

17. The commercials about my illness:
There aren’t any.

18. Something I really miss doing since I was diagnosed is:
Nothing.

19. It was really hard to have to give up:
Nothing.

20. A new hobby I have taken up since my diagnosis is:
Nothing.

21. If I could have one day of feeling normal again I would:
“Normal is what everyone else is and you are not.” An unforgettable quote from a forgettable movie, and quite right. I’ve never been, and I never will be, normal. I have no desire to be normal.

22. My illness has taught me:
That not all heart problems are life-threatening.

23. Want to know a secret? One thing people say that gets under my skin is:
“CP”. At one time, it was a contentless hate word.

24. But I love it when people:
Nothing specific to these medical conditions.

25. My favorite motto, scripture, quote that gets me through tough times is:
Nothing specific to these medical conditions.

26. When someone is diagnosed I’d like to tell them:
It isn’t the end of the world.

27. Something that has surprised me about living with an illness is:
Can’t think of a thing.

28. The nicest thing someone did for me when I wasn’t feeling well was:
Reassure me that I wasn’t going to die. That was about two hours after I had been admitted to the emergency room due to my first afib episode.

29. I’m involved with Invisible Illness Week because:
I’m not. I’m doing this because I feel like it and because someone pointed me to another poster who had participated.

30. The fact that you read this list makes me feel:
Intrigued. Why did you?