Kirjanpitolaki muuttui

Tänään voimaan tuli kirjanpitolain ja eräiden muiden lakien muutos. Tällä hetkellä Finlex ei vielä ole ottanut muutoksia huomioon, joten käytettävissä oleva aineisto on tavallista suppeampi. Tilanne varmaankin paranee nopeasti.

Muutokset virallisesti kertova laki on 1620/2015. Muutosten seuraaminen tuosta dokumentista on hankalaa.

Muutosten taustoista kertovat hallituksen esitys HE 89/2015 vp ja talousvaliokunnan mietintö TaVM 16/2015 vp. Näitä lukiessa kannattaa muistaa, että ristiriitatilanteessa mietintö voittaa käytännössä aina esityksen.

Uutta lakia sovelletaan 1.1.2016 tai sen jälkeen alkavaan tilikauteen. Sitä saa soveltaa myös tämän vuoden puolella laadittaviin aiempien vuosien tilinpäätöksiin. Viime vuoden tilinpäätöksen saa laatia rauhassa vanhojen säädösten ja ohjeiden mukaan, mutta monien yhdistysten tämän vuoden juoksevassa kirjanpidossa sovelletaan jo uusia säädöksiä.

Kunhan kerkeän itse tutustua lakiin, päivitän pienen yhdistyksen kirjanpitoa koskevia postauksiani tässä blogissa. Kirjoitan samalla muutoksista tarkemmin.

Hyvää uutta vuotta!

The many faces of truth

In my previous post, I discussed why I think there is no such thing as “the” truth, a single truth valid for all intents and purposes. Truth is much more complicated.

Consider the oath administered to a witness at trial. It binds them to “tell the truth, the whole truth, and nothing but the truth” (exact phrasing varies from jurisdiction to jurisdiction), but nobody seriously expects them to tell what actually took place, in a correspondence-theory sense. For one thing, a witness is, of course, restricted by the fact that they are but one person at the scene, and can observe the event from only one place at any one time. Further, a human being is not (with few exceptions) a mere recording machine, able to relay the exact image they saw or the exact sounds they heard; instead, they interpret their observations and store those interpretations (instead of the observations) in their memory, and then relay those interpretations (likely with memory-induced corruption) in speech. Finally, human memory is fallible, and it becomes more unreliable as time moves on, away from the event itself.

Let us imagine a court conducting a criminal trial. This one is a Finnish court, where a witness is always directed to tell what they know of the event in their own words; questions from the lawyers, if any, come later.

THE FIRST WITNESS is a 19-year-old woman, active in the leftist environmentalist movement. Her examination goes as follows:

PROSECUTOR: Are you aware of what event is at issue in this trial?


PROSECUTOR: Please recount in your own words what happened. How did you come to be at the scene, what events did you observe?

WITNESS: Well… We held an anti-nuclear demonstration at the construction site of the new nuclear plant. It was a peaceful event, of course. We carried signs and sang songs. Some troublemakers I had never seen before started throwing stones and perhaps some other things toward the construction site. The police patrol who had been standing nearby ordered us all to leave. My friend Petri went to talk to them, quite peacefully, and suddenly the police started beating him, threw him to the ground, handcuffed him and dragged him to the police van. They did all that to him, without any provocation! All the while the troublemakers continued their activities. That’s all, I think.

PROSECUTOR: By Petri, you mean Petri Suuro, the accused?


PROSECUTOR: Did you see what Petri was doing before the police came to him?

WITNESS: I’m sure he did not do anything justifying their brutality.

PROSECUTOR: Nothing further for the main examination, President.

PRESIDING JUDGE: Anything on behalf of Mr. Suuro? (Advocate shakes head.) All right, any cross examination? Prosecutor?

PROSECUTOR: Thank you, President. (To the witness:) Where was your attention directed to just prior to the police coming to Petri?

WITNESS: I was looking at everything, I believe.

PROSECUTOR: So you saw what the troublemakers were doing, and also what Petri was doing?

WITNESS: Yes, absolutely.

PROSECUTOR: Was Petri standing still, or walking? Did he have anything in his hand, perhaps?

WITNESS: He was standing still, but shouting to the troublemakers. I think his hands were in his pockets; that’s what he usually does with his hands.

PROSECUTOR: Do you know, did Petri carry a knife in pocket?

WITNESS: Absolutely not. He’s a peaceful guy; why would he carry a knife to a demonstration?

PROSECUTOR: You did not see him take a knife out of his pocket?

WITNESS: What knife? He did not have a knife to take out. No, I never saw any knife in his possession.

PROSECUTOR: Nothing further.

PRESIDING JUDGE: On behalf of Mr. Suuro? All, right, let’s end the examination.

THE SECOND WITNESS is a 60-year old man, in charge of the nuclear plant construction site.

PROSECUTOR: You are aware of what events we are discussing today?

WITNESS: Yes, I am.

PROSECUTOR. Please tell us what you know of the events leading to the police arresting Mr. Suuro, sitting there. How did you come to be there at the time, and what did you observe?

WITNESS: Very well. I am a senior manager of the company building the new nuclear plant, and I am in charge of the construction site. We knew, of course, of the planned demonstration; it was fairly well publicized by the demonstrators. We also received information we believed to be somewhat reliable suggesting that the demonstrators intended to set fire to the construction site. I contacted the police and made sure they were present in force. I also attended myself, just in case.

The demonstration started peacefully enough, but soon the demonstrators started throwing rocks and Molotov cocktails through the outer fence. Some did in fact manage to get fires started, and it was difficult for our fire crews to do their job due to the flying rocks. I went to the police to demand action, but they were faster, and were already taking action. My attention was grabbed by shouting near me; it was a young man, I believe Mr. Suuro here, having a loud argument with two police officers. I noticed particularly that Mr. Suuro started to take a knife from his pocket, at which point the officers quite properly restrained him and put him into one of the police vans.

PROSECUTOR: Did you observe the behaviour of Mr. Suuro before the argument with the police?

WITNESS: For me, he was just one of many, and I did not pay him any attention before the argument. I was not even particularly aware of him.

PROSECUTOR: Nothing further.

PRESIDING JUDGE: On behalf of Mr. Suuro?

MR. SUURO’S ATTORNEY: Cross examination only, President.

PRESIDING JUDGE: All right, cross examination, then. Prosecutor?

PROSECUTOR: Nothing, President.

PRESIDING JUDGE: On behalf of Mr. Suuro?

MR. SUURO’S ATTORNEY: Thank you, President. (To the witness:) Did you see the knife well?

WITNESS: I saw it was a knife.

MR. SUURO’S ATTORNEY: What sort of a knife?

WITNESS: A normal kind. Shiny.

MR. SUURO’S ATTORNEY: A butter knife? A puukko? A bread knife?

WITNESS: An average knife. I can’t remember what kind exactly.

MR. SUURO’S ATTORNEY: What was your attention focused on when you saw the knife?

WITNESS: I was looking at Mr. Suuro and the police officers.

MR. SUURO’S ATTORNEY: Not the knife specifically?

WITNESS: I noticed the knife, particularly how it shone.

MR. SUURO’S ATTORNEY: But you were not looking at Mr. Suuro’s hands or pockets when you noticed the knife?

WITNESS: Not specifically. I was looking at the three people involved. But I did see the knife.

MR. SUURO’S ATTORNEY: Apart from the knife, did Mr. Suuro behave aggressively toward the police officers?

WITNESS: He was clearly agitated. Used a loud, angry voice.

MR. SUURO’S ATTORNEY: Just words, no action?

WITNESS: The kife was action. But otherwise no.

MR. SUURO’S ATTORNEY: Do you remember what Mr. Suuro was saying to the officers?

WITNESS: He was, I think, telling them to stop pestering him and go after the real troublemakers.

MR. SUURO’S ATTORNEY: Was Mr. Suuro one of the troublemakers in your estimate?

WITNESS: He made trouble to the officers, and he was one of the demonstrators.

MR. SUURO’S ATTORNEY: Other than the altercation with the police, and his presence at the scene, was he a troublemaker in your estimate? Did you see him throw stones or Molotov’s cocktails, for example?

WITNESS: Not when he was arguing with the officers. Before that I had not paid him any attention,

MR. SUURO’S ATTORNEY: And afterwards he was under arrest. Nothing further, President.

PRESIDING JUDGE: Prosecutor? (Prosecutor shakes head.) All right, this examination is closed.

Mr. Suuro is, in this fictional court case, charged of several offences. Relevant to these two witness examinations are that he allegedly carried a knife illegally in public, and that he attempted an assault of police officers with that knife. Since these are fictional examinations, and I created these two witnesses myself, I can authoritatively say that neither lied. Both complied with the oath they had taken (the local phrasing goes “[…] I shall testify and state the whole truth in this case, without concealing it, adding to it or altering it”). Yet, they tell a completely different story.

The first witness was acquainted with Mr. Suuro and thus had a measure of his character. From her point of view, what happened was an unprovoked attack on a peaceful protestor by the police. This is, of course possible. The second witness reports having seen the knife, but it is possible that he mistook something else for it, or simply imagined it, being undisposed to believing the police taking such action without provocation.

The second witness was predisposed to think ill of Mr. Suuro; not out of personal malice but simply because Mr. Suuro and he were on different sides of a confrontation, and held deeply divergent political views. His account is also plausible; the first witness may not know Mr. Suuro as well as she thinks, and she may not have paid enough attention to him during the demonstration.

It is notable that the first witness does not profess to have seen the absence of a knife; she merely states she knows it was not there. She could be right, of course; she might actually have seen that there was nothing in the pocket, but she only remembers a deep conviction, not the details. She could be wrong, as well; she may have been positioned so that she did not see that pocket and the hand where the knife was, and her strong belief in the absence of the knife, and the haziness of memory by the time of the trial, might make her think she saw its absence.

Now, I deliberately wrote these vingettes to be ambigous; even I do not know who is right. I would have to decide, were I to write a complete story about these fictional events; but for the purposes of this blog post, we do not know.

A court, of course, is obligated to decide the case. Given these two testimonies and no other evidence, it has no choice but to choose who is more believable. If more evidence is presented, it of course may become easier to decide the case. In either case, however, the court does not decide what actually happened. What it decides is whether using the power of the state against Mr. Suuro is warranted given the evidence it has heard. The English translation of the Finnish Code of Judicial Procedure (Chapter 17 Section 2 Paragraph 1) puts it this way:

After having carefully evaluated all the facts that have been presented, the court shall decide what is to be regarded as the truth in the case.

Note that the court is not tasked to determine the truth but what is to be regarded as the truth. What actually took place may be something different. For example, in a criminal case, the standard of reasonable doubt applies: everybody may be convinced that the accused did it (and it even may be that the accused really did do it), but if the court cannot justify to itself why a minority theory must be disregarded as unreasonable, then what is to be regarded as the truth is that the accused did not do it.

We have here already two faces of truth: the truth required of a witness, and the truth required of a court of law. A witness’s truth is that of honesty, not of correspondence to reality. The truth of a court of law is that of justice and of the moderation of the power of the state; again, not of correspondence to reality.

There is at least a third face of truth. When a medical scientist says that a particular treatment is efficacious and safe for the treatment of particular class of patients, they are predicting the future. The scientist’s truth is a best guess derived from studies already performed, and any competent scientist will acknowledge that they might be wrong; there certainly are lots of historical examples of a scientist’s well-backed prediction not corresponding to the reality. Sometimes it is misconduct (but then it’s not well-backed); sometimes it is the application of research methods thought to be correct but later revealed to be faulty; and sometimes it is simply that our research methods, while still considered valid, are not 100 % reliable. But in many many cases, the prediction appears to be correct.

The scientist’s truth is, I think, the most complex. It is partly the same as the witness’s: it is truth of honesty. But it is also something more: the truth of competence, and the truth of expertise. And, like all faces of truth, sometimes it turns out not to correspond with the reality.

I think the best way to see truth is in this way: not as correspondence to reality but as an obligation of a human being. Truth is about honesty, justice, moderation of power, competence, and expertise, mixed as appropriate.

Yhdysvaltalaistuomari: “Rotusyrjintä ei ole koskaan hyvälaatuista”

Yhdysvaltain korkein oikeus: ylärivillä tuomari Sonia Sotomayor, tuomari Stephen G. Breyer, tuomari Samuel A. Alito ja tuomari Elena Kagan; alarivillä tuomari Clarence Thomas, tuomari Antonin Scalia, päätuomari John G. Roberts, tuomari Anthony Kennedy ja tuomari Ruth Bader Ginsburg. Kuva: Steve Petteway, Collection of the Supreme Court of the United States. Via Wikimedia Commons

Yhdysvaltain korkein oikeus palautti tänään vetoomustuomioistuimen uudelleen käsiteltäväksi jutun, jossa erään yliopiston opiskelijahaussa hylätyksi tullut hakija vaatii kyseisen yliopiston hakukriteereihin kuuluvan rotukomponentin kumoamista liittovaltion perustuslain vastaisena. Kyseisellä yliopistolla nimittäin hakijoiden rotutausta vaikuttaa yhtenä monista tekijöistä hakutuloksiin; tarkoituksena on tuottaa rotudiversiteettiä opiskelijakuntaan, eli kyse on niin sanotusta positiivisesta syrjinnästä. Korkeimman oikeuden enemmistö (kaikki tuomari Ginsburgia, joka oli eri mieltä, sekä itsensä jäävännyttä tuomari Kagania lukuunottamatta) katsoi, että vetoomustuomioistuin oli soveltanut korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä virheellisesti. Niiden mukaan positiivista syrjintää opiskelijahaussa tulee arvioida tiukasti (engl. “strict scrutiny”), siinä missä vetoomustuomioistuin oli luottanut yliopiston sanaan sen tarpeellisuudesta. SCOTUSblog kertoo tapauksesta tarkemmin.

Clarence Thomas, Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari. Kuva: Steve Petteway, Collection of the Supreme Court of the United States. Via Wikimedia Commons

Konservatiivina tunnettu tuomari Clarence Thomas, joka usein perustelee äänestyskäyttäytymistään korkeimmassa oikeudessa oman poikkeuksellisen oikeusfilosofiansa kautta eri tavoin kuin enemmistö, yhtyi enemmistön kantaan, mutta kirjoitti lisäksi pitkän lausuman positiivista syrjintää vastaan. Seuraavassa valittuja paloja Thomasin lausunnosta (PDF:n sivut 18–37). Merkityt muutokset lainausmerkkien ulkopuolella ovat minun; olen myös poistanut ilman eri merkintää lähdeviittaukset aiempiin oikeustapauksiin. Merkittyjen poistojen kohdalla olen toisinaan yhdistänyt tai jakanut kappaleita. Lihavoinnit ovat myös minun.

In [an earlier case], the University of Michigan Law School (Law School) claimed that it had a compelling reason to discriminate based on race. The reason it advanced did not concern protecting national security or remedying its own past discrimination. Instead, the Law School argued that it needed to discriminate in admissions decisions in order to obtain the “educational benefits that flow from a diverse student body.” […] I dissented from that part of the Court’s decision. I explained that “only those measures the State must take to provide a bulwark against anarchy, or to prevent violence, will constitute a ‘pressing public necessity’” sufficient to satisfy strict scrutiny. […] I adhere to that view today. As should be obvious, there is nothing “pressing” or “necessary” about obtaining whatever educational benefits may flow from racial diversity.


It is […] noteworthy that, in our desegregation cases, we rejected arguments that are virtually identical to those advanced by the University today. The University asserts, for instance, that the diversity obtained through its discriminatory admissions program prepares its students to become leaders in a diverse society. […] The segregationists likewise defended segregation on the ground that it provided more leadership opportunities for blacks. […] This argument was unavailing. [… N]o court today would accept the suggestion that segregation is permissible because historically black colleges produced Booker T. Washington, Thurgood Marshall, Martin Luther King, Jr., and other prominent leaders. Likewise, the University’s racial discrimination cannot be justified on the ground that it will produce better leaders.


[W]hile the University admits that racial discrimination in admissions is not ideal, it asserts that it is a temporary necessity because of the enduring race consciousness of our society. […] Yet again, the University echoes the hollow justifications advanced by the segregationists. […] But these arguments too were unavailing. The Fourteenth Amendment [to the federal Constitution] views racial bigotry as an evil to be stamped out, not as an excuse for perpetual racial tinkering by the State.


While I find the theory advanced by the University to justify racial discrimination facially inadequate, I also believe that its use of race has little to do with the alleged educational benefits of diversity. I suspect that the University’s program is instead based on the benighted notion that it is possible to tell when discrimination helps, rather than hurts, racial minorities. […] But “[h]istory should teach greater humility.” The worst forms of racial discrimination in this Nation have always been accompanied by straight-faced representations that discrimination helped minorities.

[…] Slaveholders argued that slavery was a “positive good” that civilized blacks and elevated them in every dimension of life. […] A century later, segregationists similarly asserted that segregation was not only benign, but good for black students. They argued, for example, that separate schools protected black children from racist white students and teachers. […] And they even appealed to the fact that many blacks agreed that separate schools were in the “best interests” of both races.


Following in these inauspicious footsteps, the University would have us believe that its discrimination is likewise benign. I think the lesson of history is clear enough: Racial discrimination is never benign. “‘[B]enign’ carries with it no independent meaning, but reflects only acceptance of the current generation’s conclusion that a politically acceptable burden, imposed on particular citizens on the basis of race, is reasonable.” It is for this reason that the Court has repeatedly held that strict scrutiny applies to all racial classifications, regardless of whether the government has benevolent motives. […] The University’s professed good intentions cannot excuse its outright racial discrimination any more than such intentions justified the now denounced arguments of slaveholders and segregationists.


While it does not, for constitutional purposes, matter whether the University’s racial discrimination is benign, I note that racial engineering does in fact have insidious consequences. There can be no doubt that the University’s discrimination injures white and Asian applicants who are denied admission because of their race. But I believe the injury to those admitted under the University’s discriminatory admissions program is even more harmful.


The University admits minorities who otherwise would have attended less selective colleges where they would have been more evenly matched. But,
as a result of the mismatching, many blacks and Hispanics who likely would have excelled at less elite schools are placed in a position where underperformance is all but inevitable because they are less academically prepared than the white and Asian students with whom they must compete. Setting aside the damage wreaked upon the self-confidence of these overmatched students, there is no evidence that they learn more at the University than they would have learned at other schools for which they were better prepared. Indeed, they may learn less.


There is some evidence that students admitted as a result of racial discrimination are more likely to abandon their initial aspirations to become scientists and engineers than are students with similar qualifications who attend less selective schools. […] These students may well drift towards less competitive majors because the mismatch caused by racial discrimination in admissions makes it difficult for them to compete in more rigorous majors. […] Although cloaked in good intentions, the University’s racial tinkering harms the very people it claims to be helping.

En yhdy siihen, mitä tuomari Thomas kirjoittaa, mutta hänen argumentaationsa vaikuttaa (hänen lähdeviitteitään tarkastamatta) erittäin pätevältä. Nostan sen tällä tavalla esille lähinnä siksi, että mielestäni se ansaitsee huomiota suomalaisessakin syrjintäkeskustelussa.

Jyväskylän kaupunginvaltuuston päätös omaishoidon tuen asiassa syntyi lainvastaisessa järjestyksessä

Jyväskylän kaupunginvaltuusto käsitteli kokouksessaan 4.3.2013 omaishoitajan tuen asiaa poikkeuksellisesti, koska seitsemäntoista valtuutettua oli sitä kuntalain 54 § 2 momentin mukaisesti pyytänyt. Asia oli aiheuttanut paljon porua julkisuudessa. Nyt en kuitenkaan kirjoita asiasta vaan sen käsittelyjärjestyksestä – pidän sitä käytössäni olevan tiedon valossa lainvastaisena. Nähdäkseni näissä oloissa kaupunginhallituksen tulisi palauttaa asia valtuuston uudelleen käsiteltäväksi.

Yllä näkyvässä videotaltioinnissa asian käsittely alkaa aikaindeksin 4:35:40 kohdalla. Pari minuuttia myöhemmin puheenjohtaja avaa keskustelun. Kaksi tavanomaista puheenvuoroa käytetään normaalisti – Riitta Tynjä (4:41:48) ja Jari Blom (4:43:39) esittävät kumpikin asian palautusta uuteen valmisteluun. Heidän perustelunsa ovat erilaiset, eikä Blom halua kannattaa Tynjän ehdotusta. Kauko Isomäelle annetaan kommenttipuheenvuoro, jossa hän ilmoittaa kannattavansa Blomin esitystä (4:46:15 ja 4:46:46).

Valtuuston työjärjestyksen 18 §:n mukaan tämän jälkeen puheenvuorojen on rajoituttava käsittelemään vain tätä esitystä. Puheenjohtaja toteaakin (4:46:30), että asiassa on pyydetty 16 puheenvuoroa, ja kysyy, keskittyvätkö ne palautukseen. Sen jälkeen puheenjohtaja kysyy, äänestetäänkö palautuksesta heti (4:46:57). Tämä herättää hämmennystä valtuutetuissa, mutta tallenteessa valtuutettujen kommenteista ei valitettavasti saa selvää. Tämän jälkeen puheenjohtaja myöntää neljä puheenvuoroa pöntöstä (kaupunginhallituksen varapuheenjohtaja Jaakko Selin 4:48:10, apulaiskaupunginjohtaja Pekka Utriainen 4:53:25, vastuualuejohtaja Sirkka Karhula 4:55:03 sekä kaupunginlakimies Tiina Mikkola 5:03:02), kaikki ilmeisestikin puheenvuorolistan ulkopuolelta.

Valtuutetut ilmeisesti useamman kerran vaativat keskustelun avaamista, joskaan kyseisistä omalta paikalta pidetyistä puheenvuoroista ja välihuudoista ei tallenteelta saa selvää. Puheenjohtaja vastaa näihin vaatimuksiin ainakin kerran kieltäytyen selkeästi myöntämästä puheenvuoroa: “Aila Paloniemi, minä tiedän että haluaisit puhua mutta minä en nyt anna puheenvuoroja tässä” (4:59:50). Valtuuston puheenjohtaja perusteli menettelyään valtuuston työjärjestyksellä (5:01:50 ja 5:04:45) sekä sillä, että valtuutetut kokeneina kokoustajina osaavat kytkeä minkä tahansa puheensa ainakin näennäisesti palautusesitykseen (5:02:25). Puheenjohtaja aloittaa äänestysprosessin kohdassa 5:06:15, ja äänestyksen jälkeen asian käsittely päättyy.

Suomen perustuslain 12 §:n mukaan “[j]okaisella on sananvapaus – – [johon] sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä”. Korkein hallinto-oikeus on todennut vuosikirjaratkaisussaan KHO 2000:10, että kaupunginvaltuutetun “puheoikeuden käyttäminen valtuuston kokouksessa on keskeinen osa – – sananvapautta”. Tuosta ratkaisusta sekä vuosikirjaratkaisusta 2005:58 käy ilmi periaate, että valtuutetun puheoikeutta kokouksessa voidaan rajoittaa vain laissa erikseen oikeutetulla perusteella. Jälkimmäisessä ratkaisussaan Korkein hallinto-oikeus tähdentää lisäksi, että “[lain] mahdollistamaa sananvapauden rajoitusta on – – tulkittava suppeasti ottamalla huomioon tällaiselta rajoitukselta edellytettävä täsmällisyys ja tarkkarajaisuus”.

Kuntalain 15 a § luettelee tavat, joilla valtuuston työjärjestys ja kokouksen puheenjohtaja voivat puuttua valtuutetun puheoikeuteen. Puheenjohtajalla on eräitä sanktioita käytettävissään, jos valtuutettu häiritsee kokouksen kulkua tai ei pysy asiassa. Lisäksi työjärjestyksessä voidaan asettaa joitakin rajoituksia puheenvuorojen pituuksille. Pykälä ei anna lupaa evätä etukäteen valtuutetulta tämän oikeutta pitää asianmukaisessa järjestyksessä pyydetty puheenvuoro (poislukien tietyt sanktiotilanteet, joista tässä ei ole kyse), ja koska sananvapauden rajoituksia on tulkittava suppeasti, ei puheenjohtajalla tai työjärjestyksellä ole puheenvuoron epäämiseen oikeutta.

On totta, että työjärjestyksen 18 §:n mukaan “[j]os keskustelun kuluessa tehdään kannatettu ehdotus asian pöydällepanosta tai ehdotus asian palauttamisesta uudelleen valmisteltavaksi, on seuraavien puhujien rajoitettava puheenvuoronsa koskemaan vain tätä ehdotusta, ja siitä on tehtävä päätös ennen, kuin keskustelua itse asiasta jatketaan”. Tämä rajoittaa puheenvuorojen asiasisältöä ja on nähdäksen lainmukainen käsiteltävää asiaa rajoittava määräys. Se ei kuitenkaan anna oikeutta evätä kokonaan puheenvuoroa, joka on asianmukaisesti pyydetty.

Valtuuston puheenjohtajan huomio valtuutettujen taidosta puhua mistä haluaa ikään kuin kyse olisi palautuksesta on varmasti tosi. Lainmukainen tapa puuttua tähän on kehoittaa puhuvaa valtuutettua pysymään asiassa ja tarvittaessa kieltää häntä jatkamasta puhettaan. Tämän kiellon rikkominen voi olla peruste sanktioille, kuten kokouksesta poistamiselle. Puheenjohtajalla oli siis myös laillisia keinoja käytettävissään, mutta puheoikeuden epääminen kokonaan – joka on perustuslaissa kiellettyä ennakolta estämistä – sitä ei ole.

Näin ollen asiassa tehty päätös on tehty lainvastaisessa järjestyksessä. Menettelytapavirhe on varsin vakava, koska sillä on puututtu perustuslain suojaamaan sananvapauteen.

Mitä tästä virheestä tulisi seurata? Valitusoikeutta asiassa todennäköisesti ei ole, koska tehty päätös koskee asian valmistelua (kuntalain 91 §). Sen sijaan kaupunginhallituksella on kuntalain 56 §:n mukainen velvollisuus palauttaa virheellisessä järjestyksessä syntynyt valtuuston päätös valtuustolle uudelleen käsiteltäväksi.

On toki mahdollista, että tallenne antaa kokouksen kulusta virheellisen käsityksen, koska monia puheenvuoroja ei sieltä kunnolla kuule. Tämä kirjoitus perustuu kuitenkin pelkästään tallenteesta (ja suorasta lähetyksestä) tekemiini havaintoihin.

Älkää valitko tilintarkastajia, valitkaa toiminnantarkastajat!

Yhdistyslaki muuttui 1.9.2010. Muutos vaikuttaa muun muassa yhdistysten tilintarkastukseen kaikilla niillä tilikausilla, jotka alkavat 1.9.2010 tai sen jälkeen.

Tilintarkastuksen saa jatkossa suorittaa vain hyväksytty tilintarkastaja, maallikko ei ole enää tilintarkastajaksi pätevä. Pienissä yhdistyksissä tilintarkastajaa ei enää ole pakko valita.

Lisäys 10.3.2012: Pieni yhdistys on sellainen, jossa ylittyy enintään yksi seuraavista: taseen loppusumma yli 100 000 euroa, tuotot yli 200 000 euroa tai palveluksessa on keskimäärin yli kolme henkilöä. Kirjoitin myöhemmin toiminnantarkastajan tehtävistä.

Sen sijaan jokaisen yhdistyksen tulee valita toiminnantarkastaja (mikäli tilintarkastajaa ei valita). Toiminnantarkastaja on maallikko, joka tarkastaa yhdistyksen hallinnon ja talouden samaan tapaan kuin maallikkotilintarkastaja on tähän asti toiminut. Toiminnantarkastuksen sisällön laki määrittelee seuraavasti:

Toiminnantarkastajan on tarkastettava yhdistyksen talous ja hallinto yhdistyksen toiminnan edellyttämässä laajuudessa sekä annettava tarkastuksestaan kirjallinen toiminnantarkastuskertomus tilinpäätöksestä päättävälle yhdistyksen tai valtuutettujen kokoukselle. Jos tarkastuksessa on ilmennyt, että yhdistykselle on aiheutunut vahinkoa tai tätä lakia tai sääntöjä on rikottu, siitä on mainittava tarkastuskertomuksessa.

Yhdistyksen sääntöjä ei tarvitse muuttaa.

Säännöissä on tähän asti täytynyt lausua tilintarkastajien määrästä ja valinta-ajankohdasta. Jatkossa nämä vanhat määräykset saadaan tulkita koskemaan myös toiminnantarkastajaa. Toisin sanoen, jos säännöissä käsketään valitsemaan tilintarkastaja syyskokouksessa, saadaan tämä tulkita niin, että syyskokouksessa valitaan (kokouksen tahdon mukaan) toiminnantarkastaja tai tilintarkastaja. Jos säännöissä sallitaan useamman tilintarkastajan valinta, yhdistys voi myös valita sekä tilintarkastajan että toiminnantarkastajan. (Tämä tietenkin koskee vain niitä kohtia säännöistä, joita ei ole muutettu elokuun 2010 jälkeen.)

Lisäys 16.10.: Suosittelen, että syyskokousten esityslistoihin kirjoitetaan “tilintarkastajan tai toiminnantarkastajan valinta” -kohta vanhan “Tilintarkastajan valinta” -kohdan asemesta. Tämä on parempi kuin jos listassa mainitaan vain toiminnantarkastaja, koska valinta tilintarkastajan ja toiminnantarkastajan välillä kuuluu (pienissä yhdistyksissä) kokouksen, ei esityslistan kirjoittajan, päätösvaltaan, ainakin niin kauan kunnes yhdistyksen sääntöjä toisin muutetaan.

Otteita muutetusta yhdistyslaista:

8 §

Yhdistyksen säännöissä on mainittava:


5) yhdistyksen hallituksen jäsenten ja yhdistyksen tilintarkastajien sekä toiminnantarkastajien lukumäärä tai vähimmäis- ja enimmäismäärä sekä toimikausi;


7) milloin yhdistyksen hallitus ja tilintarkastajat sekä toiminnantarkastajat valitaan, tilinpäätös vahvistetaan ja vastuuvapaudesta päätetään;


23 §
Kokouksessa päätettävät asiat

Yhdistyksen tai, jos säännöissä on niin määrätty, valtuutettujen kokouksessa on päätettävä:


4) hallituksen tai sen jäsenen taikka tilintarkastajan tai toiminnantarkastajan valitsemisesta tai erottamisesta;


26 §
Esteellisyys yhdistyksen kokouksessa

Hallituksen jäsen tai muu, jolle on uskottu yhdistyksen hallintoon kuuluva tehtävä, ei saa äänestää päätettäessä tilintarkastajan tai toiminnantarkastajan valitsemisesta tai erottamisesta, tilinpäätöksen vahvistamisesta taikka vastuuvapauden myöntämisestä, kun asia koskee hallintoa, josta hän on vastuussa.


38 §

Yhdistyksen tilintarkastuksesta on voimassa, mitä tässä laissa ja tilintarkastuslaissa (459/2007) säädetään.

38 a §

Yhdistyksellä on oltava toiminnantarkastaja, jos yhdistyksellä ei ole tilintarkastajaa. Jos valitaan vain yksi toiminnantarkastaja, on lisäksi valittava varatoiminnantarkastaja, johon sovelletaan, mitä toiminnantarkastajasta säädetään.

Toiminnantarkastajan on oltava luonnollinen henkilö. Toiminnantarkastajalla on oltava sellainen taloudellisten ja oikeudellisten asioiden tuntemus kuin yhdistyksen toimintaan nähden on tarpeen tehtävän hoitamiseksi. Toiminnantarkastajana ei voi olla vajaavaltainen taikka se, joka on konkurssissa tai jonka toimintakelpoisuutta on rajoitettu. Toiminnantarkastajan on oltava riippumaton tarkastusta suorittaessaan.

Jos toiminnantarkastajaa ei ole valittu tämän lain tai yhdistyksen sääntöjen mukaisesti, aluehallintovirasto määrää ilmoituksesta toiminnantarkastajan noudattaen vastaavasti, mitä tilintarkastuslain 9 §:n 3 ja 4 momentissa tilintarkastajan määräämisestä säädetään.

Toiminnantarkastajan on tarkastettava yhdistyksen talous ja hallinto yhdistyksen toiminnan edellyttämässä laajuudessa sekä annettava tarkastuksestaan kirjallinen toiminnantarkastuskertomus tilinpäätöksestä päättävälle yhdistyksen tai valtuutettujen kokoukselle. Jos tarkastuksessa on ilmennyt, että yhdistykselle on aiheutunut vahinkoa tai tätä lakia tai sääntöjä on rikottu, siitä on mainittava tarkastuskertomuksessa.

Yhdistyksen hallituksen velvollisuuteen avustaa toiminnantarkastajaa sekä toiminnantarkastajan läsnäoloon kokouksessa ja salassapitovelvollisuuteen sovelletaan, mitä tilintarkastuslain 18, 19 ja 26 §:ssä tilintarkastajan osalta säädetään.

39 §

Hallituksen jäsen, yhdistyksen toimihenkilö ja toiminnantarkastaja on velvollinen korvaamaan vahingon, jonka hän on toimessaan tahallisesti tai huolimattomuudesta aiheuttanut yhdistykselle. Sama koskee tätä lakia tai yhdistyksen sääntöjä rikkomalla yhdistyksen jäsenelle tai muulle aiheutettua vahinkoa. Työntekijän asemassa olevan vahingonkorvausvelvollisuudesta säädetään erikseen. Tilintarkastajan vahingonkorvausvelvollisuudesta säädetään tilintarkastuslain 51 §:ssä.


Tämä laki tulee voimaan 1 päivänä syyskuuta 2010.

Tämän lain tilintarkastusta koskevia säännöksiä sovelletaan tämän lain voimaan tullessa tai sen jälkeen alkavan tilikauden tilintarkastukseen.

Tämän lain toiminnantarkastusta koskevia säännöksiä sovelletaan tämän lain voimaan tullessa tai sen jälkeen alkavan tilikauden tarkastukseen.

Jos yhdistyksellä ei ole lain perusteella velvollisuutta valita tilintarkastuslaissa tarkoitettua tilintarkastajaa, sääntöihin ennen tämän lain voimaantuloa otettujen tilintarkastajaa ja tilintarkastusta koskevien määräysten perusteella yhdistyksen on valittava toiminnantarkastaja tai tilintarkastuslaissa tarkoitettu tilintarkastaja ja tilintarkastusta koskevien sääntöjen määräysten katsotaan koskevan tilintarkastusta ja toiminnantarkastusta. Vastaavasti toiminnantarkastajan voi valita toiseksi tarkastajaksi yhdistys, joka on velvollinen valitsemaan tilintarkastajan ja jonka sääntöihin on otettu ennen tämän lain voimaantuloa määräys useammasta tilintarkastajasta.

Hyvä laki


11 luku
Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan

9 a §

Jos virkamies aiheuttaa toiselle voimakasta ruumiillista tai henkistä kärsimystä

  1. saadakseen hänet tai muun henkilön tunnustamaan tai antamaan tietoja,
  2. rangaistakseen häntä jostakin hänen tai jonkun muun tekemästä tai tekemäksi epäillystä teosta,
  3. pelotellakseen tai pakottaakseen häntä tai muuta henkilöä tai
  4. rodun, kansallisen tai etnisen alkuperän, ihonvärin, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden, seksuaalisen suuntautumisen, perimän, vammaisuuden, terveydentilan, uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella,

hänet on tuomittava kidutuksesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kahdeksitoista vuodeksi sekä lisäksi viraltapantavaksi.

Kidutuksesta tuomitaan myös virkamies, joka nimenomaisesti tai hiljaisesti hyväksyy alaisensa tai muutoin tosiasiallisessa määräysvallassaan ja valvonnassaan olevan henkilön 1 momentissa tarkoitetun teon.

Yritys on rangaistava.

Tämän pykälän virkamiestä koskevia säännöksiä sovelletaan myös julkista luottamustehtävää hoitavaan henkilöön ja julkista valtaa käyttävään henkilöön sekä viraltapanoseuraamusta lukuun ottamatta julkisyhteisön työntekijään ja ulkomaiseen virkamieheen.

EV 183/2009 vp. Lain on tarkoitus tulla voimaan 1.1.2010.

Rikos, raiskaus ja rangaistus

Nykyinen raiskauksen rangaistussäädöstö on epäonnistunut ja selvästi yleisen oikeustajun vastainen. Se tulee uudistaa.


Ilmeistä on, että lainsäätäjä katsoo raiskausta lähinnä pahoinpitelyn törkeänä muotona. Suomen rikoslaki määrittelee raiskauksen teoksi, jossa raiskaaja “pakottaa toisen sukupuoliyhteyteen käyttämällä henkilöön kohdistuvaa väkivaltaa tai uhkaamalla käyttää sellaista väkivaltaa”. Rangaistusta koventaa tai lieventää pääosin väkivallan laatu ja vakavuus.

Raiskauksesta rangaistaan vähintään vuoden ja enintään kuuden vuoden vankeudella. Alun perin vähimmäisrangaistukseksi ehdotettiin kuutta kuukautta, mutta lakivaliokunta korotti sen vuoteen. (Jokseenkin hämmentävää on, että lakivaliokunta koski vain vähimmäisrangaistukseen – luontevampaa olisi ollut siirtyä seuraavaan tavanomaiseen rangaistusasteikkoon, 1–10 vuotta. Nyt raiskaus pistää pahasti silmään rangaistusvertailussa mm. törkeää pahoinpitelyä lievemmäksi arvosteltuna rikoksena.) Törkeän raiskauksen asteikko on 2–10 vuotta vankeutta, ja sukupuoliyhteyteen pakottamisen enintään kolme vuotta vankeutta.

Yhteensä 72 perusmuotoista raiskausta luettiin vastaajien syyksi vuonna 2007 (Tilastokeskus); törkeää raiskausta luettiin syyksi 6 ja sukupuoliyhteyteen pakottamisia (“lievä raiskaus”) luettiin syyksi 34. Keskimääräinen rangaistus oli perusmuotoisesta raiskauksesta puolitoista vuotta vankeutta (josta noin kolmannes tuomittiin ehdollisena), törkeästä raiskauksesta kolme vuotta vankeutta (josta lähes kaikki tuomittiin ehdottomana) ja pakottamisesta sukupuoliyhteyteen yhdeksän kuukautta vankeutta (josta lähes kaikki tuomittiin ehdollisena).

Raiskaustuomioiden oikeellisuutta on erittäin hankala ulkopuolisten arvioida pääasiassa siksi, että jutut ratkaistaan salassa eikä useinkaan juttujen olennaisia piirteitä julkisteta. Olen samaa mieltä professori Virolaisen kanssa siitä, että tuomioistuinten julkisuuskäytänteitä on tässä suhteessa parannettava. Nyt julkinen keskustelu joutuu toimimaan olennaisesti puutteellisen tiedon varassa.

Lainsäätäjän ilmaisema raiskaussäädösten tarkoitus on suojata kunkin seksuaalista itsemääräämisoikeutta (HE 6/1997 vp). Tämän tarkoituksen näkökulmasta nykyistä raiskaussäädöstä voi pitää epäonnistuneena: ei ole mitenkään ilmeistä, miksi nimenomaan väkivalta olisi itsemääräämisoikeuden loukkauksen olennainen tunnusmerkki. Yhtä lailla kyseenalaista on, miten väkivallan laatu vaikuttaa seksuaalisen itsemääräämisoikeuden loukkauksen vakavuuteen. Kuten usein raiskaustuomioita koskevassa keskustelussa sanotaan: kuinka voi verrata raiskauksia toisiinsa?

Ehdotus uudeksi raiskauksen rangaistussäädökseksi

Pidän aiheellisena raiskauksen rangaistussäännösten tuntuvaa koventamista. Lähtökohdaksi voisi ottaa esimerkiksi seuraavanlaisen perusmuotoisen raiskauksen:

Joka ryhtyy sukupuoliyhteyteen tai muuhun seksuaaliseen tekoon toisen kanssa

  1. vastoin tämän tahtoa tai
  2. tämän ollessa kykenemätön ymmärtämään teon merkitystä

on tuomittava raiskauksesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

Yritys on rangaistava.

Olennaista raiskauksessa nimenomaan on seksuaalisen itsemääräämisoikeuden menettäminen – että joku joutuu tahtomattaan seksuaalisen teon kohteeksi. Rikoksen muotoilu ylläolevan kaltaisesti korostaisi osapuolien vastuuta selvittää, että myös toinen on suostuvainen.

Raiskauksen rangaistusasteikko on tässä valittu siten, että ehdollinen vankeus ei tule kyseeseen. Raiskaus tulee näin arvioitua yhtä vakavaksi kuin esimerkiksi kaappaus taikka törkeä ryöstö. Tämä vastaa käsitystä, jonka mukaan raiskaus on yksi vakavimmista rikoksista, mihin voi syyllistyä – törkeämmiksi jäävät henkirikokset sekä törkeät sota-, valtiopetos- ja maanpetosrikokset.

Raiskauksen tunnusmerkistöön sisältyvät termit sukupuoliyhteys ja seksuaalinen teko on määritelty nykyisessä laissa seuraavasti: ” Sukupuoliyhteydellä tarkoitetaan […] sukupuolielimellä tapahtuvaa tai sukupuolielimeen kohdistuvaa seksuaalista tunkeutumista toisen kehoon. Seksuaalisella teolla tarkoitetaan […] sellaista tekoa, jolla tavoitellaan seksuaalista kiihotusta tai tyydytystä ja joka tekijä ja kohteena oleva henkilö sekä teko-olosuhteet huomioon ottaen on seksuaalisesti olennainen.” Ehdotukseni nojaa näihin olemassaoleviin termeihin. Rangaistuksen mittaamisessa teon laatu voidaan ottaa huomioon esimerkiksi siten, että sukupuoliyhteys katsotaan muuta seksuaalista tekoa moitittavammaksi.

Rangaistavaa sukupuoliyhteys ja seksuaalinen teko olisivat ensinnäkin, jos ne tapahtuvat vastoin jonkun teon osapuolen tahtoa. Tämä sisältää nykyisen lain tarkoittaman väkivaltaisen pakottamisen mutta myös esimerkiksi tilanteet, joissa vastaaja väsyttää asianomistajan toistuvilla lähentelyillä kunnes asianomistaja lakkaa vastustelemasta. Tässä on kuitenkin oltava tarkkana: tällaisen suostuttelun lopputulos voi olla vastustamisen päättyminen myös aito suostumus. Tahdonvastaisuutta tutkittaessa olennainen kysymys on, minkälainen käsitys vastaajalle oli syntynyt – tai olennaisemmin: olisi pitänyt syntyä – asianomistajan suhtautumisesta tekoon ottaen huomioon olosuhteet ja osallisten välinen vuorovaikutus itse tilanteessa.

Useimmiten yksinkertainen, suusanallinen kielto tai selkeä kieltävä kehonkieli on tulkittava suoraan kielloksi. On kuitenkin tilanteita, joissa näin suoraviivaista päätelmää ei voi tehdä. Tyypillisiä esimerkkejä ovat erilaiset roolileikit, joissa suostuvaisen ja innokkaan osallisen roolina on vastustella toisen osapuolen tekoja, joskus hyvinkin uskottavalla tavalla. Tällaisissa tapauksissa ei pidä tehdä suoraa johtopäätöstä suostumuksen puutteesta. Sen sijaan tulee tutkia, onko leikin protokollaan rakennettu asianmukaiset tavat jokaiselle osapuolelle kommunikoida halunsa lopettaa leikki heti, esimerkiksi turvasanojen avulla, ja onko kyseisiä tapoja käytetty. Rikosoikeudellisen syyttömyysolettaman perusteella on todistustaakka myös protokollan puuttumisesta tai sen rikkomisesta syyttäjällä.

Vanhakantaiseen ajatteluun, jossa suostumus olisi pääteltävissä pelkästään osallisten välisen muodollisen suhteen kuten avioliiton tai rekisteröidyn parisuhteen perusteella, ei pidä missään nimessä sortua: olennaista on asianomistajan mielentila (sellaisena, kuin hän sen vastaajalle kommunikoi) itse tilanteessa.

Rangaistavaa sukupuoliyhteys ja seksuaalinen teko olisivat myös silloin, kun joku osapuoli ei kykene ymmärtämään teon merkitystä. Selvintä tämä on tilanteessa, jossa osapuoli on suorastaan tiedottomassa tilassa. Toinen selvä tapaus on, jossa joku osapuoli on niin nuori, ettei hän ole vielä saavuttanut murrosikää. Kriteeri voi tulla myös sovellettavaksi joissakin myrkytystiloissa ja lääketokkurassa. Näissä tilanteissa ei ole olennaista, onko vastaaja aiheuttanut kyseisen tilan vai onko hän vain käyttänyt hyväksi asianomistajan tilaa, mutta se voidaan ottaa huomioon rangaistusta mitattaessa. Sen sijaan tavanomainen viihdehumala, vahvakaan sellainen, ei poista asianomistajan kykyä tilanteen arviointiin tässä tarkoitetulla tavalla.

Joissakin tilanteissa sovellettavaksi voi tulla tunnusmerkistöerehdys, jos katsotaan, että vastaaja ei tiennyt eikä hänen edes voitu vaatia tietävän, että asianomistaja ei ollut suostuvainen. Tähän on kuitenkin suhtauduttava pidättyvästi – pääpointtina on jokaisen osapuolen vastuu myös muista osapuolista.

Väkivaltainen ja törkeä raiskaus

Olennaista tässä säännösehdotuksessa on väkivallan täydellinen epärelevanttius. Luonnollisinta olisi arvioida tekoon sisältyvä väkivalta erikseen pahoinpitelynä (tai erittäin vakavissa tapauksissa tapon yrityksinä tai tappoina). Valitettavasti Suomen rangaistusten yhdistämissäännöt johtavat tässä huonoon lopputulokseen: pahoinpitely, myös törkeä pahoinpitely, on ehdottamallani tavalla arvioitua raiskausta lievempi rikos, jolloin sen vaikutus kokonaisrangaistukseen on varsin pieni. Siksi on järkevää kirjata väkivalta erikseen raskauttavaksi asianhaaraksi:

Jos raiskauksen edistämiseksi tai sen yhteydessä käytetään vähäistä vakavampaa ruumiillista väkivaltaa tai sen uhkaa, on rikoksentekijä tuomittava väkivaltaisesta raiskauksesta vankeuteen vähintään neljäksi ja enintään kymmeneksi vuodeksi.

Yritys on rangaistava.

Tunnusmerkistössä rajataan pois lievä väkivalta. Tarkoitan tällä sellaista väkivaltaa, joka raiskauskontekstin ulkopuolella arvioitaisiin lievänä pahoinpitelynä: tavallisesti sellaisesta väkivallasta ei synny juurikaan vammoja eikä myöskään kovin paljon kipua. Tuollaista väkivaltaa sisältyy todennäköisesti kaikkiin raiskausrikoksiin, eikä ole tarkoituksenmukaista, että koventamisperuste tulisi sovellettavaksi kaikissa tapauksissa.

Väkivaltaisen raiskauksen minimirangaistus on kaksi vuotta korkeampi kuin perusmuotoisen raiskauksen. Tällöin väkivaltaisen raiskauksen rangaistusasteikoksi tulee sama kuin surman, joka on tahallisen tapon lieventävien asianhaarojen vallitessa sovellettava (ja harvoin käytetty) muoto. Tämän käytännön vaikutus tuomitsemiskäytäntöön lienee noin vuosi tai kaksi lisää vankeusrangaistuksen pituuteen.

Vaikka raiskausten törkeysvertailu noin yleisesti onkin kyseenalaista, pidän nykyistä törkeän raiskauksen määritelmää onnistuneena:

Jos raiskauksessa

  1. toisen ollessa alle 16-vuotias ja olennaisesti tekijää nuorempi
  2. aiheutetaan tahallisesti toiselle vaikea ruumiinvamma, vakava sairaus tai hengenvaarallinen tila,
  3. rikoksen tekevät useat tai siinä aiheutetaan erityisen tuntuvaa henkistä tai ruumiillista kärsimystä,
  4. rikos tehdään erityisen raa’alla, julmalla tai nöyryyttävällä tavalla tai
  5. käytetään ampuma- tai teräasetta tai muuta hengenvaarallista välinettä taikka muuten uhataan vakavalla väkivallalla

ja raiskaus on myös kokonaisuutena arvostellen törkeä, on rikoksentekijä tuomittava törkeästä raiskauksesta vankeuteen vähintään kahdeksaksi vuodeksi.

Yritys on rangaistava.

Seuraava olemassaoleva rangaistusasteikko on tahallisesta taposta käytetty 8–12 vuotta vankeutta. Olen ottanut sen törkeän raiskauksen rangaistusasteikon lähtökohdaksi toisaalta systematiikan vuoksi mutta toisaalta siksi, että vakava raiskaus voi olla uhrin kannalta kuolemaan verrattava ja sitä mahdollisesti jopa julmempi kokemus.

Nykyiseen säädökseen nähden olen tehnyt yhden tunnusmerkistöä koskevan muutoksen: Ensinnäkin pidän suojaikää nuorempaa asianomistajaa jo sinänsä riittävänä kvalifiointiperusteena, mikäli tekijä on häntä oleellisesti vanhempi eli käytännössä aikuinen.

Pidän tarpeellisena huolehtia siitä, että raiskauksen yhteydessä aiheutettu uhrin kuolema arvostellaan murhana eikä tappona. Murhan tunnusmerkistöön voi olla tarpeen tehdä sitä koskeva muutos.


Rangaistusten yleisen tason korotuksen (ainakin osittain) ja tuomioistuinten tavan kirjoittaa tuomiot voisi hoitaa aivan hyvin korkeimman oikeuden ennakkopäätöksillä ja yleisellä tuomarivalistuksella. Sen sijaan rikosten tunnusmerkistön uudelleen arviointi vaatii myös lainsäädännöllisiä toimia. Siksi pidän tarpeellisena raiskaussäädöksen uudelleen kirjoittamista.

Tämän tekstin eri luonnoksiin olen saanut pyynnöstä hyödyllisiä kommentteja useilta ihmisiltä (joista suurin osa naisia). Kiitoksia heille! Kaikilta osin tämä teksti ei kuitenkaan vastaa heidän esittämiään näkemyksiä – ehdotuksesta vastaan yksin minä.

Vähintään vuoden pituisella vankeudella rangaistavat rikokset

Suomen rikoslain mukaan vähintään vuoden pituisella vankeudella on rangaistava seuraavista rikoksista (järjestetty ensisijaisesti minimi- ja toissijaisesti maksimirangaistuksen mukaan):

vähintään enintään
murha elinkautinen elinkautinen
törkeä rikos ihmisyyttä vastaan 8 elinkautinen
törkeä sotarikos 8 elinkautinen
terroristisessa tarkoituksessa tehty tappo 8 elinkautinen
tappo 8 12
joukkotuhonta 4 elinkautinen
törkeä maanpetos 4 elinkautinen
törkeä vakoilu 4 elinkautinen
törkeä valtiopetos 4 elinkautinen
terroristisessa tarkoituksessa tehty surma 4 12
surma 4 10
terroristisessa tarkoituksessa tehty törkeä pahoinpitely 2 12
terroristisessa tarkoituksessa tehty törkeä ihmiskauppa 2 12
terroristisessa tarkoituksessa tehty panttivangin ottaminen 2 12
terroristisessa tarkoituksessa tehty törkeä tuhotyö 2 12
terroristisessa tarkoituksessa tehty törkeä terveyden vaarantaminen 2 12
terroristisessa tarkoituksessa tehty ydinräjähderikos 2 12
terroristisessa tarkoituksessa tehty kaappaus 2 12
terroristiryhmän johtaminen 2 12
törkeä raiskaus 2 10
törkeä lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö 2 10
törkeä ihmiskauppa 2 10
törkeä ryöstö 2 10
törkeä tuhotyö 2 10
törkeä terveyden vaarantaminen 2 10
ydinräjähderikos 2 10
kaappaus 2 10
törkeä rahanväärennys 2 10
sotakarkuruus 2 10
rikos ihmisyyttä vastaan 1 elinkautinen
sotarikos 1 elinkautinen
Suomen itsemääräämisoikeuden vaarantaminen 1 10
sotaan yllyttäminen 1 10
maanpetos 1 10
vakoilu 1 10
valtiopetos 1 10
törkeä pahoinpitely 1 10
panttivangin ottaminen 1 10
vaarallinen sotilasrikos 1 10
törkeä huumausainerikos 1 10
raiskaus 1 6

Uskon taulukon olevan tällä hetkellä täydellinen, mutta virheet ovat mahdollisia. Aikomukseni ei ole päivittää taulukkoa lain muuttuessa.

Tasa-arvoiset risteykset ja nopeusrajoitukset

Useampikin liikenneopettajani on minulle teroittanut, että jos nopeusrajoitus on vähintään 50 km/h eikä risteyksestä minua varoiteta, kyseisessä risteyksessä oikealta tulevalla on aina kärkikolmiolla tai stop-merkillä osoitettu väistämisvelvollisuus. Päätin nyt kaivaa esille tämän säännön säädösperusteen.

Tieliikennelaissa ei näyttäisi olevan muita nopeusrajoituksesta riippuvia säännöksiä kuin pysäkiltä lähtevän linja-auton väistämisvelvollisuus. Tieliikenneasetuksessa niitä on muutama lisää, mutta mikään niistä ei vaikuta risteyksen tasa-arvoisuuteen.

Liikenneministeriön päätöksen liikenteen ohjauslaitteista (203/1982) 14 § (merkki 161 Tienristeys, toinen momentti) sanoo seuraavaa:

Taajamassa olevalla tiellä, jolla nopeusrajoitus on 50 km/h tai korkeampi, risteyksestä on varoitettava erikseen merkillä 161, ellei risteäville teille ole asetettu väistämisvelvollisuutta osoittavaa merkkiä 231 tai 232 taikka väistämisvelvollisuus perustu tieliikennelain 14 §:n 3 tai 4 momentin säännökseen.

Kyseinen sanamuoto on luotu päätöksellä 1134/1998, joka tuli voimaan 1.1.1999.

Tuo tekee asiasta selkeän: tasa-arvoisesta risteyksestä taajamassa, kun nopeusrajoitus on vähintään 50 km/h, on erikseen varoitettava. Mutta opettajani väitti, että minulle opetettu nyrkkisääntö pätee myös taajaman ulkopuolella. En ole löytänyt tällaista määräystä säädöksistä.

Hypoteettinen probleema, johon mielelläni kuulisin juristin tai juridiikan opiskelijan mielipiteen, jos sellaisia sattuu lukijakunnassani olemaan:

Hypoteettisen tilanteen tapahtumapaikka on taajamassa sijaitseva suorakulmainen kahden kadun risteys, jossa molemmilla risteävillä kaduilla on voimassa taajaman yleisrajoitus (50 km/h). Risteyksen yhdessä kulmauksessa on korkea talo, joka estää näkyvyyden talon takana olevalle kadulle aivan risteyksen alkuun asti. Muuten risteyksessä on hyvä näkyvyys. Kaduilla ei ole kevyttä liikennettä eikä suojateitä, vaan kevyt liikenne kulkee maan alla.

Risteyksessä ei ole millään tulosuunnalla kärkikolmiota eikä STOP-merkkiä, eikä millään suunnalla ole myöskään risteystä lähestyttäessä varoitusmerkkiä 161. Risteystä on viimeksi muutettu vuonna 2006 poistamalla siitä kevyen liikenteen väylät ja suojatiet maanalaisen kulkuväylän valmistuttua. Muutos perustuu kunnan teknisen lautakunnan samana vuonna yksimielisesti tekemään katusuunitelman muutokseen. Kyseisessä kokouksessa puhetta johti lautakunnan puheenjohtaja ja kaikki lautakunnan varsinaiset jäsenet olivat läsnä. Katusuunnitelmaan on merkitty näkyviin mm. kaikki risteyksessä ja sen lähistöllä olevat liikennemerkit.

Kuvailemaani risteystä lähestyy A:n kuljettama henkilöauto siten, että korkea talo on hänen oikealla puolellaan. Samanaikaisesti risteystä lähestyy B:n kuljettama henkilöauto siten, että korkea talo on hänen vasemmalla puolellaan. Kumpikin aikoo ajaa suoraan. Risteyksessä ei tapahtumahetkellä ole muuta liikennettä.

B näkee hyvin, ettei oikealta tule ketään, ja ajaa risteykseen suuremmin hidastamatta. A ei näe oikealle, mutta koska hän ajaa taajamassa 50 km/h:n nopeusrajoitusalueella eikä hän myöskään ole ohittanut liikennemerkkiä 161, hän olettaa, että oikealta mahdollisesti tulevilla on liikennemerkillä osoitettu väistämisvelvollisuus. Hän ajaa risteykseen suuremmin hidastamatta. A ja B törmäävät, ja kummallakin on törmäyshetkellä vauhtia n. 45 km/h.

Kysymykseni ovat:

  1. Syyllistyikö A rikokseen, ja jos syyllistyi, millaiseen?
  2. Syyllistyikö B rikokseen, ja jos syyllistyi, millaiseen?
  3. Onko kadunpitäjällä rikos- tai siviilioikeudellista vastuuta tilanteessa, ja jos on, millaista?

Itse ajattelen asiaa seuraavasti:

  1. A syyllistyi törkeään liikenneturvallisuuden vaarantamiseen laiminlyömällä tieliikannelain 14 §:n 1 momentissa määrätyn varovaisuuden ja väistämisvelvollisuuden. Teko oli omiaan aiheuttamaan vakavaa vaaraa toisen hengelle ja terveydelle huomioon ottaen A:n nopeus törmäyshetkellä, ja tekoa on pidettävä kokonaisuutenakin arvostellen törkeänä. Rangaistusta alentavana seikkana otetaan huomioon risteyksen määräystenvastaisuus, mutta se ei vaikuta syyllisyyskysymyksen ratkaisuun.
  2. B syyllistyi (tavalliseen) liikenneturvallisuuden vaarantamiseen laiminlyömällä tieliikennelain 14 §:n 1 momentissa määrätyn varovaisuusvelvoitteen jättämällä tarkistamatta, noudattaako mahdollinen väistämisvelvollinen velvollisuuttaan. Rangaistus on jo syyksilukemisen takia reilusti A:n rangaistusta lievempi, mutta B:n rangaistukseen ei vaikuta risteyksen määräystenvastaisuus.
  3. Kunnan teknisen lautakunnan puheenjohtaja ja jäsenet sekä sen esittelevä virkamies syyllistyivät virkavelvollisuuden rikkomiseen hyväksyessään katusuunnitelman, joka oli liikenneministeriön päätöksen (1134/1998) vastainen. Tekoa ei voida pitää vähäisenä sen aiheuttaman kolarivaaran vuoksi.

    Kunnan, lautakunnan taikka sen esittelijän korvausvelvollisuudesta en osaa lausua.

Kiertoliittymä vai liikenneympyrä?

Toisinaan näkee väitettävän, että liikenneympyrä on vanha taikka epävirallinen termi ja että pitäisi sen sijaan puhua kiertoliittymästä. Suomessa voi kuitenkin aivan hyvin puhua liikenneympyrästä.

Suomen lainsäädäntö ei tunne termiä “kiertoliittymä”. Tieliikennelaki (267/1981) ei koko käsitettä mainitse millään nimellä. Tieliikenneasetus (182/1982) tuntee määräysmerkin numero 416 (pakollinen kiertosuunta), jonka selitysteksti puhuu liikenneympyrästä, sekä varoitusmerkin numero 116 (liikenneympyrä). Lisäksi kärkikolmion (merkki numero 231) ja stop-merkin (numero 232) selitystekstit mainitsevat liikenneympyrän. Liikenneministeriön päätös liikenteen ohjauslaitteista (203/1982) puhuu myös vain liikenneympyrästä. Lienee siten selvää, että missään mielessä liikenneympyrää virallisempi termi kiertoliittymä ei ole – pikemminkin päinvastoin.

Kansainvälisessä kielenkäytössä on käytössä kaksi liikenneympyrää tarkoittavaa ilmaisua. “Traffic circle” näyttäisi tarkoittavan valtavan kokoisen ympyrän kehäksi rakennettua tietä, joissa on usein useita kaistoja ja joissa perinteisesti ympyrään tulevalla on etuajo-oikeus. Tällainen liikenneympyrä on ruuhka- ja onnettomuusaltis. Sen sijaan “(modern) roundabout” tarkoittaa liikenneympyrätyyppiä, jossa ympyrä on suhteellisen pienisäteinen ja johon tuleva väistää ympyrässä jo ajavia. Jokseenkin mielenkiintoista on, että liikennemerkkejä koskeva kansainvälinen yleissopimus käyttää termiä “roundabout” niissä yhteyksissä, missä Suomen lainsäädäntö puhuu “liikenneympyrästä”.

Suomalaisessa liikenneympyrässä noudatetaan roundabout-ajojärjestystä, eli liikenneympyrään aikova väistää liikenneympyrässä olevia. Tieliikenneasetuksesta tämä ei kuitenkaan selviä, sillä asetuksen mukainen olisi sellainenkin ympyrä, jossa tulijoilla ei ole kärkikolmiota eikä stop-merkkiä – sellaiseen ympyrään tulevalla olisi etuajo-oikeus ympyrässä oleviin nähden, koska hänhän tulee oikealta. Kuitenkin liikenneministeriön päätös liikenteen ohjauslaitteista kieltää kiertosuunta-merkin käyttämisen ilman kärkikolmiota tai stop-merkkiä. Käytännössä siis kaikki suomalaiset liikenneympyrät ovat tätä modernia tyyppiä.

Kun laki puhuu liikenneympyrästä ja kun huonomaineisia “traffic circle” -liikenneympyröitä ei Suomessa ole, en näe mitään syytä käyttää uustermiä “kiertoliittymä”. Se olkoon siis liikenneympyrä.