[YKsityiskohtakorjauksia 15.5.2010 klo 0:10 ja 11:50]

Luethan ensin sarjan ensimmäisen osan!

Vuodet kuluivat, ja Mikon luoman rahan ansiosta saaren asukkaat löysivät kaupankäynnin ilon ja hyödyn; monet asukkaat päätyivät erikoistumaan sen sijaan että olisivat tehneet sitä sun tätä, kuten ennen kaupan kukoistusta oli pakko.

Ongelmaksi muodostui ennen pitkää se, että rahaesineitä oli olemassa vain tuhat, eikä enempää voitu valmistaa. Saaren talouden kasvaessa hinnat laskivat ja yksi rahaesine oli turhan arvokas normaalin kaupankäynnin kannalta. Esineitä ei kuitenkaan voinut mitenkään pilkkoa osiin. Esimerkiksi Kaisan tukanleikkuuhinta oli laskenut niin, että yhdellä esineellä sai kolme tukanleikkuuta, ja perheet kävivät yleensä yhdessä leikkuulla, jotta rahaesineestä ei jäisi mitään käyttämättä.

Kauppias Riitta keksi ratkaisun. Hän painatti kymmenen tuhatta vakiomuotoista haltijavelkakirjaa kestävälle paperille. Kussakin luki: “Riitan kauppa vaihtaa kymmenen kappaletta tätä asiakirjaa yhteen Mikon rahaesineeseen.” Kissankokoisilla merkeillä kussakin paperissa luki “1 KYMMENYS”. Kun joku maksoi yhdellä rahaesineellä kolmen esinekymmeneksen arvoisen ostoksen, Riitta antoi tälle seitsemän kymmenysseteliä takaisin. Seteleillä saattoi maksaa myöhemmillä kauppareissuilla, taikka kymmenen seteliä saattoi halutessaan vaihtaa esineeseen.

Risto-seppä koputti kerran Kaisa-parturin ovelle ja pyysi tukanleikkuuta. Ristolla oli pitkä tukka, koska hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa tukanleikkuun kustannukset.

“Kelpaisiko sinulle,” Risto sanoi, “maksuksi kolme Riitan kaupan kymmenystä?”

Kaisa mietti hetkisen, ja sanoi sitten: “Toki minulle Riitan kaupan kymmenykset kelpaavat, asioinhan minäkin siellä. Mutta kyllä sinun pitää pitää maksaa viisi kymmenystä!”

Hinnaksi sovittiin lopulta neljä kymmenystä – hieman kalliimpi kuin kolme tukanleikkuuta yhdellä esineellä, mutta kolme kymmenystä olisi puolestaan ollut hieman halvempi, eikä Kaisa suostunut taksaansa alentamaan.

Varsin nopeasti Riitan kymmenykset tulivat esineiden rinnalle yleisesti hyväksytyksi rahaksi. Kauppa kävi taas mainiosti. Kymmenyksistä tuli niin suosittuja kaupankäynnissä, että Riitta otti käyttöön myös kymmenen kymmenyksen ja isompiakin seteleitä. Riitta oli kuitenkin tarkkana siitä, että hän laski liikkeelle vain niin monen kymmenyksen arvosta seteleitä, että hän tarvittaessa pystyisi ne kaikki lunastamaan hallussaan olevilla esineillä.

Eräänä kesänä Mikko oli lainannut kaikki esineensä muille saarelaisille, lukuunottamatta pientä määrää, jonka hän varasi omaan käyttöönsä. Kun sitten Risto-seppä tuli hakemaan uutta lainaa pajansa laajentamista varten, oli Mikon pakko kieltäytyä: ei ollut mitä lainata.

Risto meni seuraavaksi Riitan puheille. “Sinulla on kaapissasi niin paljon rahaesineitä, etkö voisi lainata minulle niitä sata?”

Riitta kieltäytyi heti. Kaapissa olevat esineet hänen oli pidettävä kaapissa, jotta hän pystyisi tarvittaessa lunastamaan kaikki kymmenykset. Mutta toisaalta … niiden monen vuoden aikana, jolloin Riitan kymmenykset olivat olleet käytössä, lunastuksia oli tehty suhteellisen vähän. Kaksi kolmannesta voisi hyvinkin turvallisesti lainata ulos.

Riitta kutsui koolle saarelaisten kokouksen.

“Olette varmastikin huomanneet, kuinka rahasta on pulaa. Mikko ei pysty luomaan uusia esineitä, joten hän ei pysty antamaan uusia lainoja – lainoja ei saa edes kannattavien investointien tekemiseen. Minulla on ehdotus, kuinka tämä ratkaistaan. Minulla on kaapissani runsaasti esineitä, jotka vain lojuvat siellä toimettomana. Periaatteessa tarvitsen ne kaikki siltä varalta, jos kaikki yhtäkkiä haluaisivat lunastuttaa kymmenyksensä. Niin ei kuitenkaan ole kertaakaan käynyt näiden monien vuosien ajan, ja niin kauan kuin kaikki ovat valmiita hyväksymään kymmenyksiä maksuksi, en näe syytä miksi esineet katoaisivat kaapistani koskaan.

“Aion aloittaa lainanannon. Lainaan kaapistani kaksi kolmasosaa siellä olevista esineistä kannattaviin hankkeisiin vakuuksia vastaan. Yhden kolmasosan jätän sinne tavanomaisten lunastusten varalta. Koska tähän sisältyy kuitenkin koko saarta koskeva pieni riski, haluan toimia avoimesti ja kerron tämän teille kaikille.

“Jos haluatte kieltää minulta tämän, se on tietenkin teidän oikeutenne. Mutta muistakaa, että rahasta on saarellamme pulaa.”

Pitkän väittelyn jälkeen kokous päätti yksimielisesti olla kieltämättä Riitan ehdottaman toiminnan. Riitta joutui kuitenkin lupaamaan säännölliset raportit saarelaisten kokoukselle, ja kolmannes lainojen arvosta piti aina olla kaapissa aitona rahaesineenä.

Risto oli ensimmäinen lainansaaja, sata esinettä. Pian ne saarelaiset, joilta Risto osti tarvikkeita ja palveluita laajennuksensa rakentamiseksi, toivat häneltä saamansa esineet Riitan kauppaan muuttaakseen ne kymmenyksiksi. Pian Riitan kaapissa oli sama määrä esineitä kuin ennen Ristolle annettua lainaa.

Riitta jatkoi lainaamista. Kuukauden kuluttua lainoja oli jo kolme kertaa niin paljon kuin kaapissa oli esineitä. Saarelaisten kokouksessa tämä herätti kysymyksiä.

“Miten sinulla voi olla 2700 esineen arvosta lainoja, kun kaapissa sinulla on ollut aina korkeintaan 900?” Kaisa ihmetteli. “Eikös lainoja voi olla päätöksemme mukaisesti vain 600?”

“Minun kaapissani on aina ollut esineitä vähintään kolmannes lainojeni arvosta,” Riitta vastasi. “Se oli kokouksen asettama raja.”

“Niin mutta miten tämä on mahdollista?”

“Lainaamani esineet ilmaantuvat yleensä nopeasti takaisin kymmenyksiksi vaihtamista varten.”

“No, paljonko olet antanut kymmenyksiä liikenteeseen?”

“Noin 2700 esineen arvosta.”

“Mutta sinun kaapissasi on vain 900 esinettä!”

“Niinpä, mutta kokouksemme salli minut lainaamaan osan esineistä ulos.”

Kokous lopulta hyväksyi raportin.

Saaren rahajärjestelmän ongelma tämän tarinan alussa oli se, että talous oli kasvanut mutta rahan määrä oli pysynyt samana. Syntyy deflaatiota, hintatason yleistä laskua. Deflaatio voi olla isompikin ongelma taloudelle, mutta tarinassa esiin nousee käytännön ongelma: saarelaisten ostolaskut jäivät usein alle yhden rahaesineen. Kun esinettä ei voo jakaa osiin, mitä teet?

Riitta-kauppias perusti saaren ensimmäisen talletuspankin. Talletukset olivat haltijatalletuksia, joiden todisteeksi annettiin vakioarvoisia haltijavelkakirjoja – asiakirjoja, joita kutsumme tavallisesti SETELEIKSI. Historiallisesti setelit ovatkin olleet yksityisten pankkien haltijavelkakirjoja. Nykyään seteleiden painaminen on kuitenkin valtioiden yksinoikeus.

Myös Riitan pankin käynnistyttyä rahan ainoa lähde oli Mikon keskuspankki. Kun kaikki Mikon rahaesineet olivat kierrossa, ei uusia lainoja saanut – ei edes erinomaisilla vakuuksilla, ei edes kalliilla korolla, ei edes erittäin tuottavaan investointiin.

Riitan toinen innovaatio oli modernin rahajärjestelmän perusta: osittaisvarantopankki (fractional resereve bank). Kuten moderni pankki, Riitta otti vastaan keskuspankkirahaa ja antoi vastineeksi pankin velkakirjan (Riitan tapauksessa seteleitä, modernissa pankissa pankkikortilla käytettävissä olevam talletuksen), ja sitten antoi suuren osan esineistään lainaksi. Kuitenkin ne samat esineet tuotiin pian uudestaan Riitalle seteleiksi muutettavaksi; niinpä Riitan toiminnan ansiosta liikkeellä oli kutakin rahaesinettä kohti useita rahaesineen arvoisia seteleitä.

Otetaanpa konkreettinen esimerkki. Pankki on ottanut säännöksi, että 50 % pankille setelin vastineeksi annetusta rahasta on jätettävä antolainauksesta vapaaksi.

Huomaathan, kuinka pankkiseteleiden määrä lähestyy nopeasti 200:aa euroa, mutta pankin hallussa on edelleen vain samat A:n tallettamat 100 esinettä. Pankki luo rahaa!

Nykyaikana pankki ei vaihda käteistä velkakirjaksi vaan kirjaa sille tuodun käteisen asiakkaan pankkikorttiin kytketylle käyttelytilille. Analyysi ei tästä mihinkään muutu: voit aivan hyvin vaihtaa taulukossa “pankkisetelit” “pankkitalletukseksi” ja “esineet” “euroiksi”, ja taulukko toimii edelleen.

Sitä keskuspankkirahan määrää, joka pankilla on tosiasiassa hallussaan, sanotaan pankin varannoksi (reserves). Sitä murtolukua, joka kertoo, kuinka suurta osaa pankin vastuista (ulos annetut setelit tai käyttelytilien saldot) vastaava määrä keskuspankkirahaa pankin on pidettävä varantonaan, sanotaan vähimmäisvarantovaatimukseksi (minimum reserve requirement). Edellä esimerkissä se oli 1/2, tarinassa 1/3. Euroalueella se on 1/50 (2 %).

Pankin vähimmäisvarantovaatimus asettaa rajan sille, kuinka paljon rahaa pankin antolainaus voi luoda. Pankin vastuiden kokonaismäärän ei ole nimittäin mahdollista ylittää sitä määrää, joka saadaan jakamalla pankin varanto pankin vähimmäisvarantovaatimuksella. Esimerkissä varanto oli 100 euroa ja vähimmäisvarantovaatimus 1/2; vastuita (ulos annettuja pankkiseteleitä tai asiakkaiden käyttelytilien saldoa) sillä voi siten olla enintään 200 euroa (100 euroa jaettuna 1/2:lla).

Osittaisvarantopankin suurin riski on pankkipaniikki (myös “talletuspako”, englanniksi “bank run”), jossa pankin velkojat (he, joilla on pankin seteleitä hallussaan taikka talletuksia pankissa) menettävät luottamuksensa pankkiin ja liian suuri osa vaatii saamistensa takaisinmaksua. Jos pankilla on 100 euroa varantonaan ja 1.000 euroa talletuksia, pankki joutuu vaikeuksiin jos pankin asiakkaat haluavat nostaa lyhyessä ajassa yhteensä enemmän kuin 100 euroa. Pankkipaniikki kaataa pankin, ellei sitä valtion tai muun ulkoisen tahon puolelta pelasteta.

Pankkipaniikki kaataa pankin mutta samalla myös pankin velalliset. Jo paniikin uhka on velallisille myrkkyä. Kun pankki ei pysty lunastamaan seteleitään taikka täyttämään nostopyyntöjä tai jos se ennakoi joutuvansa poikkeuksellisen lunastus- tai nostomyrskyn kohteeksi eikä se saa muilta pankeilta tai keskuspankilta riittävää lainaa, sen täytyy vaatia velallisiltaan ennenaikaista takaisinmaksua.

Olethan lukenut oman pankkilainasi ehdot – pankilla on yleensä oikeus hädässä ollessaan määrätä laina heti maksettavaksi! Useimmat velalliset eivät yllättävää maksumääräystä pysty täyttämään, jolloin pankki joutuu ottamaan velan vakuuden haltuunsa. Suomen 1990-luvun lamassa monet terveet yritykset kaatuivat ja monet maksukykyiset perheet menettivät asuntonsa, koska pankit joutuivat kriisiin ja joutuivat määräämään lainoja ennenaikaiseen maksuun.

Osittaisvarantopankin moraalisuudesta on erilaisia mielipiteitä. Keskeiset kysymykset ovat pankin kyky luoda rahaa ikään kuin tyhjästä ja sen riski kaatua pankkipaniikissa. Itse pidän olennaisena sitä, että modernissa maailmassa (niin kuin tarinassakin) osittaisvarantoperiaate ei ole mikään salaisuus, ja valtion asettaman vähimmäisvarantovaatimuksen täyttymistä seurataan aktiivisesti. Ongelmalliseksi se muodostuu silloin, jos pankki salaa käyttää pienempää varantoa kuin mitä se on julkisesti lupautunut käyttämään. Kyse on siis mielestäni siitä, tapahtuuko osittaisvarantopankkitoiminta avoimesti vai vilpilliseti.

On myös hyödyllistä miettiä, miltä pankkimaailma näyttäisi, jos osittaisvarantoperiaate olisi kiellettyä. Käyttelytilien eikä tavanomaisten nostorajoituksettomien säästötilien saldoa ei pankki voisi käyttää lainkaan antolainaukseen; vain pitkäaikaiset määräaikaistalletukset sopivat tähän. Kun ihmisillä on kuitenkin tapana makuuttaa käyttelytileillä suuriakin summia, ovat ne kokonaan toimettomina pankin konkreettisessa tai kuvainnollisessa holvissa. Kansantalouden kannalta käyttelytilien “säästöt” ovat tällaisessa maailmassa suunnilleen yhtä hyödyttömiä kuin lattian alle piilotetut setelikasat. Osittaisvarantoperiaate mahdollistaa näidenkin rahojen antolainauksen normaaliin tapaan.

Seuraavassa osassa käsitellään rahan kokonaismäärän merkitystä.