Antti-Juhani Kaijanaho
Finnish

Joukko vihreitä sananvapausaktiiveja lähetti maanantaina avoimen kirjeen Vihreiden puoluehallitukselle ja oikeusministeri Tuija Braxille. Olen allekirjoittanut tuon kirjeen.

Nykyajan politiikan yksi keskeisimmistä kysymyksistä on talouskasvu. Yksi (perinteisestä poikkeava) poliittinen jako kulkee niiden välissä, jotka pitävät jatkuvaa talouskasvua mahdollisena ja välttämättömänä, sen niiden, jotka pitävät talouskasvua pohjimmiltaan itsetuhoisena. Molemmilla jaon puolilla käytetään paljon retoriikkaa, joka osoittaa, että puhuja ei oikeastaan ymmärrä, mitä talouskasvu tarkoittaa. Olen itsekin syyllistynyt samaan.

Kuten aiemmin aloittamassani rahasarjassa, pyrin tässä avaamaan taloustieteen peruskäsitteitä. Ensisijainen tarkoitus on avata asia itselleni, mutta olen ymmärtänyt että ainakin rahasarjasta on ollut muillekin hyötyä. Toivottavasti tästäkin.

Mikään kummankaan sarjan kertomista asioista ei ole minun itseni keksimä, ja mahdolliset virheet ovat omiani. Silti mainittakoon, että eniten minua on aiheen ymmärtämisessä auttaneet Osmo Soininvaaran ja N. Gregory Mankiwin kirjoitukset. Toki olen myös muita lukenut: mainittakoon erikseen Paul Krugman ja Euroopan keskuspankin julkaisut.

Marko löysi legendaarisen pasunisti T. Orven musiikista vuonna 1960 laaditun kokoelmalevyn isänsä jäämistöstä. Marko oli itse heavymies, eikä torvimusiikki oikein kolahtanut. Hän heitti levyn roskikseen.

Ilkka oli miljonääri. Yksi hänen harrastuksistaan oli 1930-luvun suomalainen puhallinmusiikki. Hän oli kauan etsinyt erityisesti T. Orven kuuluisaa kokoelmalevyä vuodelta 1960, mutta ei ollut sitä löytänyt. Paikallislehti teki Ilkan bisneksistä jutun, ja hänen valittelunsa T. Orven tuotannon harvinaisuudesta pääsi ohimennen lehteen asti.

Marko luki lehden ja muisti roskikseen heittämänsä LP-levyn. Hän kiitti Jumalaa siitä että ei ollut vielä roskista tyhjentänyt. Levy löytyi hyväkuntoisena, ja Marko otti yhteyttä Ilkkaan.

Levy vaihtoi omistajaa tuhannella eurolla.

Sanovat, että kauppa on se mikä kannattaa. Ainakin on niin, että vapaaehtoisesti hyötymistarkoituksessa tehty kauppa hyödyttää aina sekä ostajaa että myyjää.

T. Orven levy oli Markolle arvoton: hän oli valmis luopumaan siitä saamatta siitä mitään muuta vastiketta kuin sen, että hänelle jäisi vähemmän tavaraa järjestettäväksi ja säilytettäväksi. Markon kannatti myydä levy millä tahansa hinnalla, joka kattaa hänen ns. transaktiokulunsa, siis kaupan järjestämisestä aiheutuvat kulut (puhelinkulut, matkat tapaamaan Ilkkaa) sekä sen aiheuttama vaiva. Marko olisi hyvinkin tehnyt kaupan vaikka viidellä eurolla.

Ilkalle puolestaan T. Orven levy oli erittäin arvokas. Hän olisi hyvinkin saattanut maksaa siitä pyydettäessä jopa useita kymmeniä tuhansia euroja: hän oli kauan sitten asettanut harrastuksensa rajaksi kolmenkymmenen tuhannen euron kertakustannuksen.

Niin kauan, kuin sekä Ilkka että Marko olivat vapaita hylkäämään toisen tekemän tarjouksen, kauppaa ei tehty alle viiden euron eikä yli kolmenkymmenen tuhannen euron. Millä tahansa hinnalla näiden välistä sekä Ilkka että Marko hyötyvät kaupasta.

Eri asia sitten on onko hinta oikeudenmukainen. Moni saattaa ajatella, että Marko tuli hyväksikäytetyksi, kun sai niin pienen hinnan verrattuna siihen, mitä Ilkka olisi ollut valmis maksamaan. Tähän emme saa kuitenkaan, yksittäisen kaupan kohdalla, vastausta taloustieteestä: kyse on moraalista, ei siitä, miten talous toimii.

Kannattaa myös huomata, että (vapaan, hyötymistarkoituksessa tehdyn) kaupan kannattaminen pätee vain kaupan osapuolien suhteen. Joskus kauppa vaikuttaa ulkopuolisiinkin, siis heihin, jotka eivät ole kaupan osapuolia ja jotka eivät siten voi (jos kaupan vapautta ei rajoiteta) vaikuttaa kaupan syntyyn tai sen ehtoihin. Esimerkiksi rantaan sijoittuvan metsäalueen myyminen energiayhtiölle voimalaitostontiksi heikentää vastarannalla asuvan elämänlaatua (ja talon arvoa), mutta (jos kaupan vapautta ei rajoiteta) hänellä ei ole mitään keinoa vaikuttaa kaupan syntyyn. Tällaisia vaikutuksia kaupan ulkopuolisille tahoille kutsutaan sen ulkoisvaikutukseksi (engl. externality).

Kaupan ulkoisvaikutus voi olla positiivinen. Klassisia esimerkkejä ovat poliisi- ja maanpuolustuspalveluiden hankkiminen: molemmat yhdessä takaavat kaikille palvelualueen sisällä asuville ja toimiville – ei pelkästään ostajalle – yhteiskuntarauhan. Vastaava esimerkki on myös tieverkon rakentamisen tai ylläpidon ostaminen. Moderni esimerkki on musiikkitallenteen kauppa: jos tietyn artistin sisältäviä musiikkitallenteita ostetaan tarpeeksi, tulee artistin musiikkia lisää markkinoille, ja tästä hyötyvät kaikki, jotka kyseisen artistin musiikkia kuuntelevat (niin radion, television ja musiikkitallentiden kuin myös Internet-latausten kautta).

Ulkoisvaikutus voi olla negatiivinenkin. Maisemahaitta tuli jo mainittua. Nykyaikana erittäin merkittävä negatiivinen ulkoisvaikutus on kasvihuonekaasupäästöt.

Ulkoisvaikutus on yleisesti ottaen merkittävä esimerkki markkinahäiriöstä, ja sen korjaamisen katsotaan tavallisesti olevan julkisen vallan tehtävä. Vaan mikä olisi sopiva keino?

Jos negatiivinen ulkoisvaikutus kohdistuu rajattuun henkilöpiiriin, paras tapa on luoda heille lainsäädäntöteitse aineeton omistusoikeus, joka kytketään kyseiseen kauppaan. Esimerkiksi teoriassa voitaisiin ajatella, että jokaiselle asukkaalle annetaan osaomistusoikeus maisemaan, ja määrättäisiin, että tonttikaupan yhteydessä on samalla tehtävä asianmukainen maisemakauppa jokaisen sellaisen kanssa, jonka omistamaan maisemaan tonttikauppa vaikuttaa. Käytännössä tämä on usein liian hankala ratkaisu toteutettavaksi.

Vastaavasti positiivisen ulkoisvaikutuksen kohdistuessa rajattuun henkilöpiiriin voidaan yrittää lainsäädäntöteitse (tai muutoin) luoda heille velvollisuus osallistua kauppaan osaostajan ominaisuudessa. Tätä harrastetaan toisinaan silloin, kun rakennetaan jotain alueen vetovoimaisuutta parantavaa. Esimerkiksi Jyväskylän keskustan katujen talvilämmityksen kustannuksiin on käsittääkseni osallistunut kyseisten kadunpätkkien lähistöllä olevat kiinteistöt. Samoin voidaan ajatella, että uusi metroasema rakennetaan lähistön maanomistajien (osittaisella) kustannuksella. Myös ns. kasettimaksu on esimerkki tällaisesta ratkaisusta.

Tekijänoikeus on varsin erikoinen esimerkki ulkoisvaikutusten kompensoimisesta omistusoikeudella. Ensiksi tekijään kohdistuva negatiivinen ulkoisvaikutus poistetaan sillä, että tekijälle annetaan lain nojalla yksinoikeus määrätä teoksensa taloudellisesti merkityksellisestä käytöstä. Sama mekanismi kompensoi vastaavasti teoksesta nauttiviin ihmisiin kohdistuvaa positiivista ulkoisvaikutusta pakottamalla heidät toimimaan teoksen ostajina. Toisaalta sama mekanismi luo merkittävän (kompensoimatta jäävän) negatiivisen ulkoisvaikutuksen, joka kohdistuu kansalaisten toiminnanvapauteen esimerkiksi kopiointisuojausten kierron kriminalisoinnin sivuvaikutuksena.

Negatiivisten ulkoisvaikutusten estämiseen sopii myös kauppojen valikoiva kieltäminen. Tätä käytetään esimerkiksi ympäristö- ja maisemahaittojen kontrollointiin ympäristölupa- ja kaavoitusmenettelyssä.

Positiivisten ulkoisvaikutusten luomiseen sopii myös se, että julkinen valta käyttää verovaroja tällaisten kauppojen tekemiseen. Näin toimitaan esimerkiksi poliisi- ja maanpuolustuspalveluiden kanssa – toisaalta tähän vaikuttaa myös se, että näiden palveluiden tuottamisella yksityisesti on voimakas negatiivinen ulkoisvaikutus. Samoin useimmissa kehittyneissä maissa tätä keinoa käytetään kansanterveyden edistämiseen: julkinen valta ostaa merkittävän osan terveydenhuolto- ja sairaanhoitopalveluista.

Molempien keinojen ongelmana on niiden vaatima raskas hallinto sekä se, että ne ovat binäärisiä: joko kauppa kielletään tai ei, joko julkinen valta tekee ostoksen tai ei. Monesti hyödyllisempi on etsiä kevyempää hallintoa tarvitsevia ja hienosäätöön paremmin sopivia keinoja.

Jos kaupalla arvioidaan olevan positiivinen ulkoisvaikutus, julkinen valta voi subventoida sitä. Yksinkertaisin tapa on antaa myyjälle tai ostajalle kaupasta johtuva verovähennysoikeus, mutta julkinen valta voi myös antaa suoraa rahallista tukea (esim. opintotuki).

Jos kaupalla arvioidaan olevan negatiivinen ulkoisvaikutus, julkinen valta voi sakottaa sitä. Yksinkertainen tapa on määrätä tällaiselle kaupalle vero. Näin toimitaan esimerkiksi polttoaineverotuksessa. Toinen yksinkertainen tapa on huutokaupata rajallinen määrä lupia, kuten päästökaupassa tehdään. Lupahuutokauppa on erittäin hyvä tapa silloin, jos voidaan määritellä jokin hyväksyttävä taso tälle ulkoisvaikutukselle – tämä taso määrittää lupien kokonaismäärän.

Jos ulkoisvaikutukset korjataan tehokkaasti, ilman pakkoa hyötymistarkoituksessa tehty kauppa kannattaa.

Aina.

Myöhemmissä osissa palataan mahdollisesti kysymykseen siitä, mikä on oikea kauppahinta.

Arvoisat puheenjohtajat, hyvät vihreiden jäsenet —

Tässä sääntöuudistuksessa on erittäin paljon hyvää. Erityisen kannatettavaa on puoluekokouksen koon rajaaminen neljäänsataan – tai kuten saattaa käydä, vähän päälle. Puoluekokouksen esityksessä on kuitenkin kaksi valuvikaa, jotka on syytä korjata.

Minusta on kummallista, että puoluekokousedustajia jaettaessa valtakunnallisia yhdistyksiä kohdellaan kuin ne kuuluisivat samaan liittoon. Esityksen mukaan, jos minä sattuisin kuulumaan Jyväskylän vihreisiin, Tieteen ja teknologian vihreisiin – siis Viitteeseen – sekä Vihreisiin vaivaisiin, saisi Jyväskylä minusta puolet, ja toinen puolikas jaettaisiin kahden muun yhdistyksen kesken.

Tässä ei ole mitään järkeä. Esitän, että kutakin valtakunnallista yhdistystä käsitellään omana liittonaan. Tällöin Jyväskylä, Viite ja Vaivaiset saavat kukin minusta kolmanneksen.

Tosin – koko ihmisen palastelu on kummallista toimintaa, vaikka se vaikuttaisikin vain puoluekokousedustukseen. Ymmärrän, että sille on hyvät perusteet liittojen ja piirien sisällä, mutta muutoin siihen ei ole mitään tarvetta.

Jokaisella puolueen jäsenellä tulee mielestäni olla oikeus kuulua paikalliseen perusyhdistykseen sekä niihin valtakunnallisiin teemayhdistyksiin, jotka muodostavat hänen poliittisen viiteryhmänsä. Ei ole mitään syytä asettaa tälle muita rajoitteita kuin jäsenmaksu.

Esitän, että ihmisen palastelu liittojen ja piirien kesken poistetaan.

Arvoisat puheenjohtajat, vihreät ystävät ja muut läsnäolijat —

Sille ei kai voi mitään, että tällainen laaja poliittinen ohjelma on kuin tilkkutäkki: otettu yksi hyvä sieltä, toinen hyvä täältä ja kolmas hyvä muualta. Jokaisella puolueen jäsenellä on varmasti oma lauseensa, ehkä parikin, jonka hän haluaa tähän paperiin lisättävän. Siksi sitä pitää lukea armeliain silmin. Se ei mitenkään voi olla niin jämäkkä kuin yhden ihmisen kädenjälki. Silti ohjelma on mielestäni varsin onnistunut.

Tosin on minullakin ne kaksi lausetta, jotka haluaisin lisätä. Esittelen niistä toisen.

Se koskee ennaltaehkäisevää terveydenhuoltoa. Se on tietenkin erinomainen idea. Vaarana on kuitenkin, että hyvän tekemisen nimissä ja hyvien kokemuksien innostamana ryhdytään sääntelemään ihmisten elintapoja myös tavoilla, jotka eivät toimi.

Siksi olen jättänyt esityksen, jonka mukaan ihmisten elintapoihin koskevan ennaltaehkäisevän toiminnan tulee perustua vahvaan tieteelliseen näyttöön.

Luepa ensiksi sarjan aiemmat osat: osa 1 rahasta ja osa 2 pankeista.

Eräänä päivänä kävi Pekka-mylläri vaimonsa kanssa Kaisa-parturin luona.

“Taksa on yksi esine per pää,” sanoi Kaisa.

“Niin paljon?”

“Se on ollut taksani jo kaksi vuotta, siitä lähtien kun Mikko otti esineet käyttöön. Kyllä te sen tiedätte.”

“Niin, mutta … ehkä meidän pitää sittenkin mennä Timon puheille.”

“Kuinka niin?”

“Hän leikkaa kolmen hiukset yhdellä esineellä. Hänen jälkensä ei ole kyllä yhtä hyvä kuin sinun, mutta …”

“Eikös Timo ole maanviljelijä?”

“Etkö ole kuullut? Timo myi peltonsa Matille pari viikkoa sitten.”

“Ja rupesi parturiksi?”

“Niin. Sanoi että hän on parempi parturi kuin maanviljelijä.”

Kaisa naurahti. “Se muuten voi olla tottakin.” Ja senkös takia minä olen saanut niin vähän asiakkaita viime aikoina, Kaisa ajatteli. “Noh, miten olisi, jos minä leikkaan teidän molempien hiukset yhdellä esineellä?”

“Se sopii hyvin!”

“Taasko sinä laajennat?” Risto kysyi Timolta.

“Jep. Sain Riitan kaupasta lisälainan, nyt kun kokous hyväksyi lainaustoiminnan laajennuksen.” Timo huokasi. “Tosin hinnat ovat taas nousseet. Ovatko kaikki saarelaiset alkaneet ahneiksi?”

1900-luvun alussa valtioiden liikkeelle laskemat setelit olivat pääsääntöisesti vaihdettavissa kiinnitettyyn määrään kultaa, raha oli niin sanotusti kultakannassa. Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä useimmat sotaan osallistuneiden maiden keskuspankit lopettivat setelien lunastamisen kultaa vastaan estääkseen kullan valumisen pois keskuspankin hallusta ja siten setelirahan katoamisen kierrosta. Kaikissa sotivissa maissa hinnat nousivat sodan aikana hiukan. Sodan päätyttyä useimmissa sen hävinneissä valtioissa tilanne muuttui radikaalisti.

Saksassa tehtiin sodan lopun aikaan vallankumous vuonna 1918, pian Venäjän vallankumouksen jälkeen. Vaikka kumoukseen osallistui myös kommunisteja, lopputuloksena oli parlamentaarinen Weimarin tasavalta. Uusi Saksan tasavalta ei palannut kultakantaan, mahdollisesti koska Saksalle määrätyt valtavat sotakorvaukset piti maksaa enimmälti kullassa.

Kun Saksan valtio otti itselleen merkittäviä lisämenoja – erityisesti vuonna 1923 Ranskan ja Belgian valloittaman Ruhrin teollisuusalueen tuotannon ja työtekijöiden lakkoavustusten korvaamisen – otti se merkittävästi uutta lainaa keskuspankilta, joka puolestaan painoi lisää seteleitä. Saksan markan arvo romahti nopeasti: vuoden 1923 lokakuussa hinnat tuplaantuivat joka neljäs päivä. Samoihin aikoihin keskuspankki laski liikkeelle sadan biljoonan markan setelin – jonka todellinen arvo lasketaan sadoissa nykyeuroissa.

Tilanne rauhoittui vasta, kun vanhan rahan tilalle perustettiin uusi raha (yksi uusi markka vastasi yhtä biljoonaa markkaa), jonka takeena oli maa- ja teollisuusomaisuutta. Vähän myöhemmin Saksa palasi kultakantaan.

Kymmenkunta vuotta näiden traumaattisten tapahtumien jälkeen Hitler nousi valtaan. Tämä ei ole sattumaa.

1990-luvun lopulla Zimbabwen hallitus otti itselleen merkittäviä uusia kustannuksia: se osallistui Congon sisällissotaan 1998–2002 ja se toteutti epäonnistuneen maareformin. Valtion alijäämä rahoitettiin enimmälti keskuspankilta saadulla lainalla, ja keskuspankki puolestaan järjesti lainat painamalla seteleitä. Hintataso nousi karmeaa vauhtia lähes koko 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen. Vuonna 2007 Zimbabwe julisti hintojen nousun laittomaksi, mutta tällä ei ollut mitään vaikutusta. Marraskuussa 2008 hinnat tuplaantuivat joka päivä; isoin liikkelle laskettu seteli oli sadan biljoonan Zimbabwen dollarin seteli tammikuussa 2009 – mutta tässä vaiheessa dollari oli jo uudelleennumeroitu kolmasti.

Tilanne rauhoittui vasta, kun hallitus ensiksi salli ulkomaalaisten rahojen käytön Zimbabwen kotimaankaupassa ja lopulta lakkautti koko oman valuutan.

Ajatellaanpa ensiksi tilannetta, jossa liikkeessä oleva rahamäärä pysyy samana ja markkinoilla tarjolla olevat tavarat ja palvelut (sekä laatu että määrä) pysyvät samana. Kuvitellaan tilanne, jossa yksi ihminen saa hetkeksi haltuun kaiken liikkeellä olevan rahan ja kuluttaa sen kaiken kerralla.

Jos rahoja jäisi yli, markkinoilta ovat tuotteet loppuneet kesken. Tällöin myyjät nostavat hintojaan. Jos rahamäärä ja markkinoilla oleva tuotanto ovat pitkään olleet vakioita, on tällainen hintojen korjausliike tapahtunut jo aiemmin. Niinpä liikkeellä oleva rahamäärä ei voi olla enempää kuin se, mitä tarvitaan koko markkinoiden ostamiseen tyhjäksi.

Toisaalta jos rahat eivät riitä, kaikki myyjät ovat ylihinnoitelleet tuotteensa. Tällöin joillekin myyjille – kenties kaikille – jää varastoja myymättä, mikä saa heidät laskemaan hintojaan. Käsiteltävänä olevassa tilanteessa tällaisen hintojen korjausliikkeen on täytynyt tapahtua jo aiemmin. Niinpä liikkeellä oleva rahamäärä ei voi olla vähempää kuin se, mitä tarvitaan koko markkinoiden ostamiseen tyhjäksi.

Niinpä liikkeellä olevalla rahamäärällä pystyy ostamaan koko markkinoilla olevan tuotannon, mutta ei yhtään enempää. Sama pätee myös silloin, jos rahat eivät ole keskittyneet yhdelle henkilölle.

Nyt kuvitellaan tilanne, jossa jokaisen hallussa oleva rahamäärä maagisesti tuplaantuu. Voidaan toki ajatella, että jokainen laittaa tämän taivaalta tippuneen lottovoiton säästöön, mutta kuvitellaanpa tilannetta, jossa kaikki myös käyttävät saamansa ylimääräiset rahat. Ensiksi saattaa syntyä pulaa tuotteista, mutta nopeasti hinnat alkavat nousta. Kun tuosta kollektiivisesta lottovoitosta on kulunut tarpeeksi aikaa, voimme soveltaa yllä esitettyä päätelmää tähän uuteen tilanteeseen: kaikella liikkeellä olevalla rahalla pystyy ostamaan täsmälleen kaiken tarjolla olevan tuotannon. Jotta tämä olisi mahdollista, on keskimääräisen hintatason ollut pakko tuplaantua.

Mitä jos jokaiselta viedään puolet hallussa olevasta rahasta pois? Myynti tippuu heti, kun vanhoilla hinnoilla ei enää pysty ostamaan kuin puolet siitä, mitä aiemmin. Myyjät nopeasti laskevat hintojaan, ja myynti palautuu. Oletetaan nyt, että ihmiset eivät ryhdy tavallista säästeliäämmiksi tämän traumaattisen kokemuksen johdosta. Ennen pitkää uusi rahan määrä on ollut voimassa niin pitkään, että voimme taas soveltaa yllä esitettyä päättelyä. Hintataso on sekin puolittunut.

Nämä varsin keinotekoiset ajatusleikit havainnollistavat taloustieteellisen lain, jota kutsutaan rahan määrälliseksi teoriaksi (the quantity theory of money): reaalitalouden pysyessä samana hintataso määräytyy pelkästään liikkeellä olevan rahan määrän mukaan. Taloustieteellisen konsensuksen mukaan tämä pätee ainakin pitkällä aikavälillä, mutta lyhyen aikavälin vaikutuksista taloustieteilijät kiistelevät.

Tämän kirjoituksen alkupuolella saaren keskimääräinen hintataso nousi, eli tapahtui inflaatiota, koska tarjolla ollut rahamäärä nousi pankkilainoituksen kasvaessa. Yllä esitetyissä Saksan ja Zimbabwen tapauksissa hintataso nousi räjähdysmäisesti (ns. hyperinflaatio) koska rahan määrä kasvoi holtittomasti.

Jos rahan määrä pysyy samana, keskimääräinen hintataso muuttuu sitä mukaa kuin kansantalous kasvaa tai supistuu. Sarjan toisessa osassa saarella tapahtui hintatason laskua eli deflaatiota, koska talous kasvoi rahamäärän pysyessä suunnilleen vakiona.

Rahan määrä voi vähentyä kolmella tavalla.

Ihmiset saattavat alkaa säästämään tavallista enemmän. Jos tämä säästäminen tapahtuu laittamalla rahaa konkreettisesti jonnekin talteen (esimerkiksi lattialaudan alle), tuo säästetty raha katoaa kierrosta, jolloin hintataso laskee. Sama koskee myös säästämistä sellaisilla pankkitileillä, jota pankki ei voi käyttää antolainaukseen (esim. käyttelytili pankissa, jolta osittaisvarantoperiaate on kielletty). Sen sijaan säästäminen esimeriksi pitkäaikaisille määräaikaistileille taikka sijoittamalla tuottaviin liiketoimiin ei aiheuta rahan määrän pienenemistä.

Jos osittaisvarantoperiaatetta noudattavia pankkeja kaatuu merkittävässä määrin – tai jos ne joutuvat kaatumisuhan vuoksi määräämään lainoja ennenaikaiseen maksuun – pankkijärjestelmän antolainaus pienene, mikä osittaisvarantoperiaatteen voimassa ollessa tarkoittaa rahan määrän pienenemistä. Tämä oli yksi tekijä, joka teki Yhdysvaltain suuren 1930-luvun laman niinkin vakavaksi kuin se oli.

Rahaa voi myös – harvinaisissa tilanteissa – tuhoutua peruuttamattomasti. Tämä on tosin uhka vain rahajärjestelmissä, joissa rahana tai sen vakuutena on jokin korvaamaton hyödyke (esimerkiksi kulta tai hopea).

Hintatason yleisen laskun eli deflaation vaarana on ns. deflaatiokierre: kun ihmiset tajuavat, että hintataso on laskussa, he laittavat rahaa sukanvarteen odottamaan vieläkin pienempiä hintoja. Tämä puolestaan johtaa rahan kierrossa olevan määrän pienenemiseen ja deflaation pahenemiseen.

Rahan määrä voi lisääntyä useilla tavoilla.

Menneinä aikoina, kun rahana käytettiin jalometalleja kuten kultaa ja hopeaa tai niillä taattuja seteleitä, uuden suuren kulta- tai hopeaesiintymän löytyminen aiheutti inflaatiota.

Rahan merkittävässä laajuudessa tapahtuva väärentäminen aiheuttaa inflaatiota.

Osittaisvarantopankkien yleistyminen tai vähimmäisvarantovaatimuksen laskeminen lisäävät luottorahan määrää ja aiheuttavat siten inflaatiota.

Koska valtio yleensä kontrolloi keskuspankkia, se voi halutessaan rahoittaa kasvavat menonsa ottamalla velkaa keskuspankista. Keskuspankki joutuu tämän johdosta kasvattamaan liikkeellä olevan rahan määrää. Tätä kutsutaan valtion setelirahoitukseksi. Jos valtiossa toimii osittaisvarantopankkeja, keskuspankin rahan määrän lisäys ja inflaatio moninkertaistuvat pankkien lainanannon vaikutuksesta.

Valtion setelirahoitus on oikeastaan yksi verotuksen muoto. Koska sen seurauksena hinnat nousevat, valtion setelirahoituksella saatu tulo oikeasti rahoittuu sillä, että jokaisen lompakossa (tai vajaakorkoisella pankkitilillä) olevasta rahasta nipistetään pieni palanen pois. Mitä rikkaampi ihminen on, sitä todennäköisemmin hänen varallisuutensa on enimmälti kiinni reaalisijoituksissa, joihin inflaatio ei pure. Toisaalta inflaatio vähentää velallisen velkataakkaa.

Kaikissa hyperinflaatiotapauksissa, eli tilanteissa, joissa hintataso nousee niin nopeasti, että ansaittu raha on heti käytettävä jotta se ei ehtisi menettää liikaa arvostaan, on ollut taustalla valtion poikkeuksellisen suuren menolisäyksen setelirahoitus. Tämän – ja 1920-luvun Saksan pelottavan esimerkin – vuoksi Euroopan keskuspankilta on valtioiden setelirahoitus kokonaan kielletty.

Seuraavassa osassa käsitellään kultakantaa, fiatrahaa ja muita rahajärjestelmiä.

[YKsityiskohtakorjauksia 15.5.2010 klo 0:10 ja 11:50]

Luethan ensin sarjan ensimmäisen osan!

Vuodet kuluivat, ja Mikon luoman rahan ansiosta saaren asukkaat löysivät kaupankäynnin ilon ja hyödyn; monet asukkaat päätyivät erikoistumaan sen sijaan että olisivat tehneet sitä sun tätä, kuten ennen kaupan kukoistusta oli pakko.

Ongelmaksi muodostui ennen pitkää se, että rahaesineitä oli olemassa vain tuhat, eikä enempää voitu valmistaa. Saaren talouden kasvaessa hinnat laskivat ja yksi rahaesine oli turhan arvokas normaalin kaupankäynnin kannalta. Esineitä ei kuitenkaan voinut mitenkään pilkkoa osiin. Esimerkiksi Kaisan tukanleikkuuhinta oli laskenut niin, että yhdellä esineellä sai kolme tukanleikkuuta, ja perheet kävivät yleensä yhdessä leikkuulla, jotta rahaesineestä ei jäisi mitään käyttämättä.

Kauppias Riitta keksi ratkaisun. Hän painatti kymmenen tuhatta vakiomuotoista haltijavelkakirjaa kestävälle paperille. Kussakin luki: “Riitan kauppa vaihtaa kymmenen kappaletta tätä asiakirjaa yhteen Mikon rahaesineeseen.” Kissankokoisilla merkeillä kussakin paperissa luki “1 KYMMENYS”. Kun joku maksoi yhdellä rahaesineellä kolmen esinekymmeneksen arvoisen ostoksen, Riitta antoi tälle seitsemän kymmenysseteliä takaisin. Seteleillä saattoi maksaa myöhemmillä kauppareissuilla, taikka kymmenen seteliä saattoi halutessaan vaihtaa esineeseen.

Risto-seppä koputti kerran Kaisa-parturin ovelle ja pyysi tukanleikkuuta. Ristolla oli pitkä tukka, koska hänellä ei ollut ketään, jonka kanssa jakaa tukanleikkuun kustannukset.

“Kelpaisiko sinulle,” Risto sanoi, “maksuksi kolme Riitan kaupan kymmenystä?”

Kaisa mietti hetkisen, ja sanoi sitten: “Toki minulle Riitan kaupan kymmenykset kelpaavat, asioinhan minäkin siellä. Mutta kyllä sinun pitää pitää maksaa viisi kymmenystä!”

Hinnaksi sovittiin lopulta neljä kymmenystä – hieman kalliimpi kuin kolme tukanleikkuuta yhdellä esineellä, mutta kolme kymmenystä olisi puolestaan ollut hieman halvempi, eikä Kaisa suostunut taksaansa alentamaan.

Varsin nopeasti Riitan kymmenykset tulivat esineiden rinnalle yleisesti hyväksytyksi rahaksi. Kauppa kävi taas mainiosti. Kymmenyksistä tuli niin suosittuja kaupankäynnissä, että Riitta otti käyttöön myös kymmenen kymmenyksen ja isompiakin seteleitä. Riitta oli kuitenkin tarkkana siitä, että hän laski liikkeelle vain niin monen kymmenyksen arvosta seteleitä, että hän tarvittaessa pystyisi ne kaikki lunastamaan hallussaan olevilla esineillä.

Eräänä kesänä Mikko oli lainannut kaikki esineensä muille saarelaisille, lukuunottamatta pientä määrää, jonka hän varasi omaan käyttöönsä. Kun sitten Risto-seppä tuli hakemaan uutta lainaa pajansa laajentamista varten, oli Mikon pakko kieltäytyä: ei ollut mitä lainata.

Risto meni seuraavaksi Riitan puheille. “Sinulla on kaapissasi niin paljon rahaesineitä, etkö voisi lainata minulle niitä sata?”

Riitta kieltäytyi heti. Kaapissa olevat esineet hänen oli pidettävä kaapissa, jotta hän pystyisi tarvittaessa lunastamaan kaikki kymmenykset. Mutta toisaalta … niiden monen vuoden aikana, jolloin Riitan kymmenykset olivat olleet käytössä, lunastuksia oli tehty suhteellisen vähän. Kaksi kolmannesta voisi hyvinkin turvallisesti lainata ulos.

Riitta kutsui koolle saarelaisten kokouksen.

“Olette varmastikin huomanneet, kuinka rahasta on pulaa. Mikko ei pysty luomaan uusia esineitä, joten hän ei pysty antamaan uusia lainoja – lainoja ei saa edes kannattavien investointien tekemiseen. Minulla on ehdotus, kuinka tämä ratkaistaan. Minulla on kaapissani runsaasti esineitä, jotka vain lojuvat siellä toimettomana. Periaatteessa tarvitsen ne kaikki siltä varalta, jos kaikki yhtäkkiä haluaisivat lunastuttaa kymmenyksensä. Niin ei kuitenkaan ole kertaakaan käynyt näiden monien vuosien ajan, ja niin kauan kuin kaikki ovat valmiita hyväksymään kymmenyksiä maksuksi, en näe syytä miksi esineet katoaisivat kaapistani koskaan.

“Aion aloittaa lainanannon. Lainaan kaapistani kaksi kolmasosaa siellä olevista esineistä kannattaviin hankkeisiin vakuuksia vastaan. Yhden kolmasosan jätän sinne tavanomaisten lunastusten varalta. Koska tähän sisältyy kuitenkin koko saarta koskeva pieni riski, haluan toimia avoimesti ja kerron tämän teille kaikille.

“Jos haluatte kieltää minulta tämän, se on tietenkin teidän oikeutenne. Mutta muistakaa, että rahasta on saarellamme pulaa.”

Pitkän väittelyn jälkeen kokous päätti yksimielisesti olla kieltämättä Riitan ehdottaman toiminnan. Riitta joutui kuitenkin lupaamaan säännölliset raportit saarelaisten kokoukselle, ja kolmannes lainojen arvosta piti aina olla kaapissa aitona rahaesineenä.

Risto oli ensimmäinen lainansaaja, sata esinettä. Pian ne saarelaiset, joilta Risto osti tarvikkeita ja palveluita laajennuksensa rakentamiseksi, toivat häneltä saamansa esineet Riitan kauppaan muuttaakseen ne kymmenyksiksi. Pian Riitan kaapissa oli sama määrä esineitä kuin ennen Ristolle annettua lainaa.

Riitta jatkoi lainaamista. Kuukauden kuluttua lainoja oli jo kolme kertaa niin paljon kuin kaapissa oli esineitä. Saarelaisten kokouksessa tämä herätti kysymyksiä.

“Miten sinulla voi olla 2700 esineen arvosta lainoja, kun kaapissa sinulla on ollut aina korkeintaan 900?” Kaisa ihmetteli. “Eikös lainoja voi olla päätöksemme mukaisesti vain 600?”

“Minun kaapissani on aina ollut esineitä vähintään kolmannes lainojeni arvosta,” Riitta vastasi. “Se oli kokouksen asettama raja.”

“Niin mutta miten tämä on mahdollista?”

“Lainaamani esineet ilmaantuvat yleensä nopeasti takaisin kymmenyksiksi vaihtamista varten.”

“No, paljonko olet antanut kymmenyksiä liikenteeseen?”

“Noin 2700 esineen arvosta.”

“Mutta sinun kaapissasi on vain 900 esinettä!”

“Niinpä, mutta kokouksemme salli minut lainaamaan osan esineistä ulos.”

Kokous lopulta hyväksyi raportin.

Saaren rahajärjestelmän ongelma tämän tarinan alussa oli se, että talous oli kasvanut mutta rahan määrä oli pysynyt samana. Syntyy deflaatiota, hintatason yleistä laskua. Deflaatio voi olla isompikin ongelma taloudelle, mutta tarinassa esiin nousee käytännön ongelma: saarelaisten ostolaskut jäivät usein alle yhden rahaesineen. Kun esinettä ei voo jakaa osiin, mitä teet?

Riitta-kauppias perusti saaren ensimmäisen talletuspankin. Talletukset olivat haltijatalletuksia, joiden todisteeksi annettiin vakioarvoisia haltijavelkakirjoja – asiakirjoja, joita kutsumme tavallisesti SETELEIKSI. Historiallisesti setelit ovatkin olleet yksityisten pankkien haltijavelkakirjoja. Nykyään seteleiden painaminen on kuitenkin valtioiden yksinoikeus.

Myös Riitan pankin käynnistyttyä rahan ainoa lähde oli Mikon keskuspankki. Kun kaikki Mikon rahaesineet olivat kierrossa, ei uusia lainoja saanut – ei edes erinomaisilla vakuuksilla, ei edes kalliilla korolla, ei edes erittäin tuottavaan investointiin.

Riitan toinen innovaatio oli modernin rahajärjestelmän perusta: osittaisvarantopankki (fractional resereve bank). Kuten moderni pankki, Riitta otti vastaan keskuspankkirahaa ja antoi vastineeksi pankin velkakirjan (Riitan tapauksessa seteleitä, modernissa pankissa pankkikortilla käytettävissä olevam talletuksen), ja sitten antoi suuren osan esineistään lainaksi. Kuitenkin ne samat esineet tuotiin pian uudestaan Riitalle seteleiksi muutettavaksi; niinpä Riitan toiminnan ansiosta liikkeellä oli kutakin rahaesinettä kohti useita rahaesineen arvoisia seteleitä.

Otetaanpa konkreettinen esimerkki. Pankki on ottanut säännöksi, että 50 % pankille setelin vastineeksi annetusta rahasta on jätettävä antolainauksesta vapaaksi.

Huomaathan, kuinka pankkiseteleiden määrä lähestyy nopeasti 200:aa euroa, mutta pankin hallussa on edelleen vain samat A:n tallettamat 100 esinettä. Pankki luo rahaa!

Nykyaikana pankki ei vaihda käteistä velkakirjaksi vaan kirjaa sille tuodun käteisen asiakkaan pankkikorttiin kytketylle käyttelytilille. Analyysi ei tästä mihinkään muutu: voit aivan hyvin vaihtaa taulukossa “pankkisetelit” “pankkitalletukseksi” ja “esineet” “euroiksi”, ja taulukko toimii edelleen.

Sitä keskuspankkirahan määrää, joka pankilla on tosiasiassa hallussaan, sanotaan pankin varannoksi (reserves). Sitä murtolukua, joka kertoo, kuinka suurta osaa pankin vastuista (ulos annetut setelit tai käyttelytilien saldot) vastaava määrä keskuspankkirahaa pankin on pidettävä varantonaan, sanotaan vähimmäisvarantovaatimukseksi (minimum reserve requirement). Edellä esimerkissä se oli 1/2, tarinassa 1/3. Euroalueella se on 1/50 (2 %).

Pankin vähimmäisvarantovaatimus asettaa rajan sille, kuinka paljon rahaa pankin antolainaus voi luoda. Pankin vastuiden kokonaismäärän ei ole nimittäin mahdollista ylittää sitä määrää, joka saadaan jakamalla pankin varanto pankin vähimmäisvarantovaatimuksella. Esimerkissä varanto oli 100 euroa ja vähimmäisvarantovaatimus 1/2; vastuita (ulos annettuja pankkiseteleitä tai asiakkaiden käyttelytilien saldoa) sillä voi siten olla enintään 200 euroa (100 euroa jaettuna 1/2:lla).

Osittaisvarantopankin suurin riski on pankkipaniikki (myös “talletuspako”, englanniksi “bank run”), jossa pankin velkojat (he, joilla on pankin seteleitä hallussaan taikka talletuksia pankissa) menettävät luottamuksensa pankkiin ja liian suuri osa vaatii saamistensa takaisinmaksua. Jos pankilla on 100 euroa varantonaan ja 1.000 euroa talletuksia, pankki joutuu vaikeuksiin jos pankin asiakkaat haluavat nostaa lyhyessä ajassa yhteensä enemmän kuin 100 euroa. Pankkipaniikki kaataa pankin, ellei sitä valtion tai muun ulkoisen tahon puolelta pelasteta.

Pankkipaniikki kaataa pankin mutta samalla myös pankin velalliset. Jo paniikin uhka on velallisille myrkkyä. Kun pankki ei pysty lunastamaan seteleitään taikka täyttämään nostopyyntöjä tai jos se ennakoi joutuvansa poikkeuksellisen lunastus- tai nostomyrskyn kohteeksi eikä se saa muilta pankeilta tai keskuspankilta riittävää lainaa, sen täytyy vaatia velallisiltaan ennenaikaista takaisinmaksua.

Olethan lukenut oman pankkilainasi ehdot – pankilla on yleensä oikeus hädässä ollessaan määrätä laina heti maksettavaksi! Useimmat velalliset eivät yllättävää maksumääräystä pysty täyttämään, jolloin pankki joutuu ottamaan velan vakuuden haltuunsa. Suomen 1990-luvun lamassa monet terveet yritykset kaatuivat ja monet maksukykyiset perheet menettivät asuntonsa, koska pankit joutuivat kriisiin ja joutuivat määräämään lainoja ennenaikaiseen maksuun.

Osittaisvarantopankin moraalisuudesta on erilaisia mielipiteitä. Keskeiset kysymykset ovat pankin kyky luoda rahaa ikään kuin tyhjästä ja sen riski kaatua pankkipaniikissa. Itse pidän olennaisena sitä, että modernissa maailmassa (niin kuin tarinassakin) osittaisvarantoperiaate ei ole mikään salaisuus, ja valtion asettaman vähimmäisvarantovaatimuksen täyttymistä seurataan aktiivisesti. Ongelmalliseksi se muodostuu silloin, jos pankki salaa käyttää pienempää varantoa kuin mitä se on julkisesti lupautunut käyttämään. Kyse on siis mielestäni siitä, tapahtuuko osittaisvarantopankkitoiminta avoimesti vai vilpilliseti.

On myös hyödyllistä miettiä, miltä pankkimaailma näyttäisi, jos osittaisvarantoperiaate olisi kiellettyä. Käyttelytilien eikä tavanomaisten nostorajoituksettomien säästötilien saldoa ei pankki voisi käyttää lainkaan antolainaukseen; vain pitkäaikaiset määräaikaistalletukset sopivat tähän. Kun ihmisillä on kuitenkin tapana makuuttaa käyttelytileillä suuriakin summia, ovat ne kokonaan toimettomina pankin konkreettisessa tai kuvainnollisessa holvissa. Kansantalouden kannalta käyttelytilien “säästöt” ovat tällaisessa maailmassa suunnilleen yhtä hyödyttömiä kuin lattian alle piilotetut setelikasat. Osittaisvarantoperiaate mahdollistaa näidenkin rahojen antolainauksen normaaliin tapaan.

Seuraavassa osassa käsitellään rahan kokonaismäärän merkitystä.

[Lopun johtopäätösosaa korjattu 13.5.2010 klo 23]

Olipa kerran pieni saari, jossa ei ole rahasta kuultukaan. Saarella asuivat muiden muassa maanviljelijä Mikko ja parturi Kaisa. Eräänä syksyisenä päivänä Mikko koputti Kaisan oveen ja pyysi hiustenleikkuuta. Hän näytti kärryssä raahaamaansa venhnäpakettia maksuksi.

“Mielelläni minä sinun hiuksesi leikkaisin,” Kaisa vastsi, “mutta minun viljavarastoni on täynnä.”

Mikon suu kääntyi mutrulle – hän oli niin toivonut saavansa hiuksensa leikattua.

Mutta! Kaisa sai älynväläyksen. “No, anna nyt se vehnäpaketti!” Ja niin Mikon hiukset lyhenivät sillä kertaa.

Hieman myöhemmin Kaisa meni vehnäpaketti ja rikkinäiset sakset mukanaan Risto-sepän puheille.

“Minä en hiustenleikkuuta tarvitse,” Risto huusi ja paiskasi oven kiinni.

Kaisa koputti uudestaan. “Minulla olisi vehnäpaketti maksuksi!”

Kaisan sakset tulivat korjattua, ja vehnäpaketti jatkoi matkaansa. Muutaman päivän kuluttua se oli kiertänyt koko saaren. Lopulta joku hyväntekijä toimitti sen kerjäläiselle, joka söikin hyvää leipää viikkojen ajan. Seuraavana keväänä Mikko koputti taas Kaisan oveen. “Minulla ei ole näin keväällä antaa sinulle viljapakettia.” Mikko otti taskustaan pienen eriskummallisen esineen. “Olet varmasti kuullut tämän esineen tarinan: se tippui taivaalta isoisäni aikaan. Kaikki tällaiset esineet ovat minun hallussani, eikä kukaan täällä osaa sellaista laatia. Lupaan antaa kenelle tahansa, joka tämän esineen minulle ensi syksynä takaisin tuo, paketillisen vehnää.”

Kaisa otti esineen ja leikkasi Mikon tukan. Esine kiersi kesän aikana koko saaren kolmasti, kunnes se päätyi syksyllä kerjäläisen laariin. Kerjäläinen vaihtoi sen Mikon luona vehnäpakettiin, ja söi oikein hyvin.

Mikko kaivoi varastostaan loputkin esineensä, kaikkiaan tuhat, ja maksoi niillä muilta saarelaisilta ostamiaan palveluita. Hän lupasi vaihtaa kunkin esineen seuraavana syksynä paketilliseen vehnää, ja laski tarkasti, että hänen todennäköinen satonsa riittää juuri ja juuri kattamaan nämä lupaukset.

Seuraavana syksynä Mikko otti vehnänsä maksuksi ainoastaan aiemmin liikkeelle laskemiaan esineitä. Koska hän myi koko satonsa nopeasti pois, kaikki esineet palasivat hänelle. Pian koko saaren väestö oli hänelle vihainen: he joutuivat palaamaan takaisin vaihtokauppoihin, kun esineitä ei enää ollut millä maksaa.

Risto-seppä puhkui: “Et voi vaatia kaikkia esineitä maksuksi kerralla! Meille ei jää yhtään esinettä! Sinun tulee antaa kaksi vehnäpakettia yhdellä esineellä, niin meille muille jää esineitä syksyisinkin!”

“Mutta enhän minä voi teille luvata enempää viljaa kuin mitä minun sadostani on myytäväksi!” Mikko vaikeroi. “Mitä minä teen jos joku tulee ostamaan viljaa vaikkapa viidelläkymmenellä esineellä sen jälkeen, kun koko satoni on jo myyty?”

Kaisalla välähti. “Mitä jos antaisit, Mikko, loput esineet meille muille lainaksi? Voisit lainata minulle vaikkapa kaksikymmentä esinettä jouluun asti.”

“Millä sinä maksat sen takaisin?”

“Esineillä tietenkin, minun parturiliikkeeni tuottaa paljon esineitä! Ja jos vaikka kävisi niin, että en pysty maksamaan takaisin, saat hakea sen vanhan piironkini, jota olet yrittänyt minulta vuosikaudet ostaa!”

Mikko mietti hetken. “Ja vaivanpalkkioksi annat minulle maksuttoman tukanleikkuun, eikös?”

“Kättä päälle.”

Varsin pian kaikki muutkin saarelaiset olivat hankkineet Mikolta esineitä lainaan, kukin oman maksukykynsä mukaan. Kultakin Mikko vaati vastapalveluksen, ja kukin lupasi takaisinmaksun vakuudeksi jotain arvokasta.

Vuodet kuluivat. Mikko viljeli maitaan, myi satonsa syksyisin ja lainaili ylimääräiset maksuesineitään saarelaisten käyttöön. Ennen pitkää Mikko kyllästyi pohtimaan, mitä hän voisi keneltäkin pyytää lainan vastapalvelukseksi – pitihän hänen huolehtia siitä, ettei suututtanut yhtä saarelaista antamalla toiselle saarelaiselle lainaa liian pientä vastapalvelusta vastaan. Niinpä hän päätyi pyytämään, että lainan erääntyessä kukin palauttaisi hieman enemmän maksuesineitä kuin oli lainaksi saanut.

Hyvin harvoin Mikko pääsi – tai joutui, miten vain – ottamaan haltuunsa lainan vakuudeksi annetun omaisuuden. Jos näin tapahtui, hän sai lainaamansa esineet takaisin myymällä omaisuuden jollekulle toiselle. Varsin usein joku saarelainen tuli eräpäivänä Mikon puheille vain sovitun koron verran maksuesineitä mukanaan, ja sopi lainan jatkamisesta. Suurin osa esineistä pysyi näin kierrossa.

Niin saarelle syntyi raha ja keskuspankki.

Euroalueen rahajärjestelmä on huomattavasti tarinan saaren järjestelmää monimutkaisempi, mutta peruside on sama. On keskuspankki, joka laittaa rahaa kiertoon lainaamalla sitä vakuuksia ja korkoa vastaan niille, joilla on sekä rahantarvetta että vakuuksia. Euroopan keskuspankki laittaa rahaa kiertämään myös ostamalla markkinoilta arvo-osuuksia, mutta yleensä se vaatii, että myyjä ostaa omaisuuden sovittuna päivänä takaisin sovittuun hintaan; tällöinkin kyse on tosiasiassa siitä, että rahaa annetaan velaksi.

Periaatteessa keskuspankki – Mikko tai EKP – voisi milloin tahansa päättää olla antamatta uutta velkaa. Tällöin vanhojen velkojen erääntyessä kierrossa olevan rahan määrä pienenee, kunnes – mikäli velanantoa ei uudestaan aloiteta – raha katoaa kokonaan kierrosta. Tämän suurin vaikutus on normaalin kaupankäynnin muuttuminen mahdottomaksi, jolloin saari – tai Eurooppa – joutuu palaamaan vaihdantatalouteen. Käytännössä toki jokin muu rahajärjestelmä syntyisi nopeasti vanhan tilalle.

Raha on velkaa; ei kuitenkaan siinä mielessä, että rahan haltija olisi jollekulle velkaa. Pikemminkin raha on haltijavelkakirjan kaltainen otus: sillä, jolla on rahaa, on saaminen joltakulta. Joskus raha on kirjaimellisestikin liikkeellelaskijan vastattava haltijavelkakirja, kuten Mikon ensimmäisessä yrityksessä luoda rahaa: kukin esine oli syksyllä vaihdettavissa pakettiin vehnää. Useimmiten näin ei nykyisin ole – ei ole euron kohdalla, eikä tarinassakaan Mikon myöhemmässä keskuspankkitoiminnassa. Raha on kuitenkin myös tällöin haltijavelkakirja, mutta se ei kohdistu enää liikkeellelaskijaan (EKP tai Mikko) vaan koko kyseistä rahaa käyttävään talousalueeseen.

Kun työnantajani maksaa minulle palkkani, vajaat kaksi tuhatta euroa nettona kuukaudessa, minulla on erittäin hyvä syy olettaa, että voin noita euroja vaihtaa tavaroihin tai palveluihin. Minulla on siis saaminen, minun hallussani on velkakirja, josta vastaa koko euroalueen tavara- ja palvelutuotanto kokonaisuutena. Samalla tavalla, kun tarinan Kaisa ottaa vastaan rahaesineen maksuna hiustenleikkuusta, hänellä on syy olettaa, että hän saa vaihdettua tuon rahaesineen tavaraan tai palveluun: hän saa koko saaren tuotannon osaan kohdistuvan haltijavelkakirjan.

Mikon esineet eivät ole sinänsä arvokkaita (eihän ne muuten olisi saaneet lojua Mikon ullakolla vuosikymmeniä). Sen arvo rahana seuraa pelkästään siitä, että muut saarelaiset ottavat esineitä vastaan maksuksi. Sama pätee euroon: eurokolikolla ja eurosetelillä – ja vielä pahempaa, euromääräisellä talletuksella – ei ole mitään arvoa sinänsä, niiden arvo johtuu pelkästään siitä, että niillä voi maksaa. Joskus rahalla on myös itsenäistä arvoa – historiassa tämä oli itse asiassa tavallista, oli käytössä niin hopearahaa, kultarahaa kuin kultakantaan sidottua setelirahaa – mutta tällainen ns. hyödykeraha on nykyaikana harvinainen.

Seuraavassa osassa tarkastelen sitä, miten muut pankit kuin keskuspankki luovat rahaa.

Kaikkein pienimmissä yhdistyksissä hallinnon asianmukaiseksi järjestämiseksi yleensä riittää, että nimetään laskutuksesta, laskujen maksamisesta, kirjanpidosta, kirjeenvaihdosta sekä hallituksen ja yhdistyksen kokousten pöytäkirjoista vastaava henkilö tai henkilöt.
Jos yhdistyksen toiminta on vähäistä laajempaa ja talous on vähäistä suurempi, tavanomaista on, että yhtäältä kirjanpidosta ja laskutuksesta ja toisaalta laskujen hyväksymisestä vastaavat eri henkilöt.[...]
– LaVM 8/2010 vp

Ei mitään yllättävää, mutta jokaisen yhdistystoimijan on hyvä miettiä hetki: onko oman yhdistyksen hallinto tällä vähimmäistasolla?

RIKOSLAKI

11 luku
Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan

9 a §
Kidutus

Jos virkamies aiheuttaa toiselle voimakasta ruumiillista tai henkistä kärsimystä

1. saadakseen hänet tai muun henkilön tunnustamaan tai antamaan tietoja,
2. rangaistakseen häntä jostakin hänen tai jonkun muun tekemästä tai tekemäksi epäillystä teosta,
3. pelotellakseen tai pakottaakseen häntä tai muuta henkilöä tai
4. rodun, kansallisen tai etnisen alkuperän, ihonvärin, kielen, sukupuolen, iän, perhesuhteiden, seksuaalisen suuntautumisen, perimän, vammaisuuden, terveydentilan, uskonnon, yhteiskunnallisen mielipiteen, poliittisen tai ammatillisen toiminnan tai muun näihin rinnastettavan seikan perusteella,

hänet on tuomittava kidutuksesta vankeuteen vähintään kahdeksi ja enintään kahdeksitoista vuodeksi sekä lisäksi viraltapantavaksi.

Kidutuksesta tuomitaan myös virkamies, joka nimenomaisesti tai hiljaisesti hyväksyy alaisensa tai muutoin tosiasiallisessa määräysvallassaan ja valvonnassaan olevan henkilön 1 momentissa tarkoitetun teon.

Yritys on rangaistava.

Tämän pykälän virkamiestä koskevia säännöksiä sovelletaan myös julkista luottamustehtävää hoitavaan henkilöön ja julkista valtaa käyttävään henkilöön sekä viraltapanoseuraamusta lukuun ottamatta julkisyhteisön työntekijään ja ulkomaiseen virkamieheen.

EV 183/2009 vp. Lain on tarkoitus tulla voimaan 1.1.2010.

Uppsalalainen mies sairastui sunnuntaina 23.8.2009. Hänellä oli tavalliset influenssan oireet – kurkkukipu, sairas olo, kipuja ympäri kehoa sekä kova kuume. Perjantai-iltana, televisiota katsoessaan, hänen sairautensa paheni yllättäen. Ambulanssin saavuttua paikalle mies oli jo kuollut. Mieheltä löydettiin sittemmin Meksikosta keväällä leviämään lähtenyt uusi influenssavirus A/H1N1v. (Aftonbladet 31.8.2009)

Tämä on ilmeisesti varsin tavallinen tapaus. Sairaus alkaa tavanomaisena influenssana mutta pahenee yllättäen kolmen–viiden päivän päästä. Tällöin influenssavirus on käynnistänyt keuhokuumeen, joka on tässä uudessa taudissa erittäin aggressiivinen. Potilas kuolee – tai jos sai apua tarpeeksi ajoissa, joutuu teho-osastossa hengityskoneeseen – usein alle vuorokaudessa oireiden pahenemisesta. (WHO pandemic briefing note #13)

Meksikontaudin kuva poikkeaa tavanomaisesta influenssasta myös muilla tavoin. Hämmentävää on, että se tuntuu tappavan mielellään nuoria ihmisiä (ks. esim. tämä CDC:n kaavio; CDC media transcript 20.10.2009), ja vaikka monia riskiryhmiä onkin tiedossa, yllättävän moni vakavan taudin saaneista on ollut ennastaan perusterve (CDC media transcript 9.10.2009).

Ei kuitenkaan ole syytä paniikkiin: tällä hetkellä sairaalahoitoa näyttää tarvitsevan n. 3 % potilaista; kuolleisuus näyttäisi olevan 0,005 % (Baker ym, Eurosurveillance, 27.8.2009) Näillä luvuilla voidaan arvioida, että jokaisen suomalaisen tuttavapiirissä on ihmisiä, jotka joutuvat tämän influenssan takia sairaalaan, mutta kuolemia tuskin tulee Suomessa tuhatta enempää.

Oman hengen ja terveyden vuoksi ei siis ole syytä pelätä. Riskiryhmien on syytä hankkia rokotus, ja jokaisen on fiksua pysyä kotona ollessaan sairas. Muutoin – tässä ei ole kyse maailmanlopusta. Kummallinen sairaus tämä kuitenkin on, mielenkiintoinen seurattava.

Yksi vaara tässä pandemiassa on: ihmiset oppivat, että pandemiavaroituksia ei kannata ottaa tosissaan. Se on virhe: seuraava tauti saattaisi hyvinkin olla joukkotappaja. Tai sitten ei. Mutta toisaalta – jos viranomaiset soittaisivat hälytyskelloja vasta sitten, kun hyvin leviävä tauti osoittautuu yleisvaaralliseksi, alettaisiin heitä syyttämään liian hitaasta reaktiosta. Damned if you do, damned if you don’t.

Ehkä kaikista fiksuin tapa ottaa tämä tauti on harjoituksena: saamme suhteellisen turvallisissa mutta todentuntuisissa oloissa harjoitella ja testata pandemianhallintaprosessiamme. Se on hyvä.

(Muuten: se on influenssa, ei flunssa. Ihan eri taudit.)