Category Archives: Finnish

Poliittisen ohjelman käsittelystä

Olin juuri nostanut punaisen ei-ääntä tarkoittavan lapun ilmaan ja aloin katsella ympärilleni, kuten tapanani oli. Melkein takanani istui eräs toinen kokousedustaja, joka vielä mietti ääntään. Olin hänen kanssaan edellisenä iltana väitellyt kovasti juuri nyt äänestettävänä olevasta asiasta, ja tiesin hänen kantansa. Sanoin: “Kuule, punainen on feminismi, vihreä on tasa-arvo.” Ja niin nousi vihreä ääni. Äänestyksen jälkeen eräs edustaja vielä luuli asian olevan auki, ja jouduinkin sanomaan: “Sori, se meni jo.”

Vihreiden puoluekokous hyväksyi viime viikonloppuna puolueen poliittisen ohjelman seuraavalle eduskuntavaalikaudelle. Vastaava ohjelma hyväksytään joka neljäs vuosi ennen eduskuntavaaleja; samankaltainen prosessi käydään läpi seuraavan kerran kahden vuoden päästä, kun neljä vuotta kerrallaan voimassa oleva periaateohjelma uudistetaan. Perinteisesti prosessi on alkanut ensimmäisenä kokouspäivänä lauantaina, jolloin jätetään tuhottomasti muutosesityksiä pohjaesitykseen ja pidetään tuntikausia puheita (joita kuunnellaan toisella korvalla). Esitykset perataan ohjelmatyöryhmässä, joka kokoontuu lauantai-iltana ja usein työskentelee pitkälle aamuyöhön. Suurin osa toisesta kokouspäivästä, sunnuntaista, meneekin sitten ohjelman lopulliseen hyväksyntään. Tällä kertaa kokeiltiin kolmepäiväistä kokousta, jolloin esitykset jätettiin perjantaina ja työryhmä työskenteli koko lauantain.

Sunnuntaiaamuna puoluekokouksessa.
Sunnuntaiaamuna puoluekokouksessa. Kuvassa lähimmän pöydän ääressä oikealta vasemmalle Riitta Lätti, Antti-Juhani Kaijanaho ja Ville Korhonen, sekä meidän takanamme Marja Kupari ja selin Irene Hallamäki Kuva: Virpi Kauko

Sunnuntain käsittely on koko jutun avain. Aiemmin työryhmän työstämä uusi pohjaesitys tuli julki sunnuntai-aamuna; tällä kertaa se julkaistiin jo myöhään lauantai-iltana. Kumpikaan vaihtoehto ei anna kokousedustajille juurikaan aikaa kunnolla tutustua niihin kymmeniin sivuihin, joihin ne lukemattomat muutosesitykset on kirjattu. Oma strategiani onkin ollut jättää työryhmän hylkäämät esitykset huomiotta, ja keskityn tutustumaan vain hyväksyttyihin ja niihin, jotka työryhmä tuo isoon saliin äänestettäväksi. Lisäksi edustajat yleensä kokoontuvat sunnuntai-aamuna keskustelemaan pienissä ryhmissä esityksistä; omassa keskisuomalaisten edustajien ryhmässä kerkesimme tunnin kokoontumisen aikana keskustella lyhyesti kaikista keskisuomalaisten tekemistä esityksistä.

Itse käsittely isossa salissa etenee sunnuntaina seuraavasti. Työryhmän kokoama taulukko muutosesityksistä käydään sivu kerrallaan läpi. Työryhmän päätösesitys, jos sellainen on, on pohjaesitys; osaan muutosesityksistä työryhmä ei ole kirjannut päätöesitystä vaan asia tuodaan isoon saliin suoraan äänestykseen. Kuka tahansa äänivaltainen kokousedustaja voi jonkin sivun tullessa käsittelyyn vaatia lisäksi tietyn esityksen äänestyttämistä. Muutoin vain työjärjestyspuheenvuorot sallitaan; esitysten sisällöstä ei sallita keskustelua, eikä uusia esityksiä oteta vastaan. Ne työryhmän esitykset, joista ei äänestetä, hyväksytään sellaisenaan.

Kokouksen puheenjohtajan tehtävä on tässä erittäin vaikea. Hänen tulee ensinnäkin tunnistaa, mitkä äänestykseen tulevista esityksistä ovat toisistaan riippumattomia ja mitkä niistä pitää käsitellä yhtenä asiana. Yhdessä käsiteltävistä asioista hänen pitää laatia selkeä ja toimiva äänestysjärjestys. Pääsääntöisesti on käytetty yksityiskohtaista parlamentaarista äänestysjärjestystä, jossa ensin laitetaan vastakkain kaksi pohjasta eniten eroavaa esitystä, ja sen jälkeen voittaja laitetaan vastakkain seuraavaksi eniten pohjasta eroavaa esitystä vastaan, kunnes enää yksi esitys on jäljellä. Myös muita äänestysjärjestyksiä voidaan käyttää, kunhan lopulta voittajalla on enemmistön tuki.

Tässä kokouksen puheenjohtajisto teki useita huonoja ratkaisuja. Alun anekdootin feminismi versus tasa-arvo -äänestys oli niistä vakavin, mutta muitakin on. Asiassa nostettiin todella monta eri muotoiluesitystä äänestykseen; osassa puolueen sanottiin olevan tasa-arvon kannalla ja osasssa puhuttiin feminismistä. Kysymys feminismin mainitsemisesta oli yksi kokouksen avainkysymyksistä keskustelussa, ja se on puhuttanut puoluekokouksia aiemminkin. Puheenjohtajisto asetti esitykset yksityiskohtaisen parlamentaarisen järjestyksen mukaiseen äänestysjärjestykseen: koska feminismi oli pohjapaperissa mukana, pohjasta eniten poikkesivat kaikki tasa-arvoa käsittelevät esitykset, ja feminismimuotoilujen välillä päästiin äänestämään vasta, kun kaikki tasa-arvoesitykset olivat hävinneet. Tämä johti siihen, että ratkaiseva äänestys feminismi vastaan tasa-arvo käytiin keskellä pitkää äänestyssarjaa. Kun puheenjohtaja julisti äänestykset vain kertomalla, kenen tekemästä esityksestä oli kyse, moni edustaja ei varmastikaan tajunnut, että juuri nyt on se ratkaiseva äänestys. Parempi ratkaisu olisi ollut käyttää ryhmittäistä äänestystä, jossa ensiksi valitaan feminismin ja tasa-arvon väliltä ja sen jälkeen aletaan äänestää voittaneen kannan tarkasta muotoilusta. Myös sekin olisi riittänyt, jos puheenjohtaja olisi huomauttanut äänestyksen ratkaisevasta luonteesta.

Tämä on kuitenkin jälkiviisautta! En tiedä, olisinko itse siellä kokoussalin edessä toiminut paremmin. Sen tiedän, että en ainakaan tajunnut tätä ongelmaa itse ajoissa nostaakseni sitä esille työjärjestyspuheenvuorossa. Perussyy ongelmalle on, että kokouksessa on aivan liian vähän aikaa käsitellä kokouksessa esille nostettuja muutosesityksiä. Kiire vaikuttaa sekä puheenjohtajan päätöksiin että kokousedustajien tilannetietoisuuteen. Kiire johtaa myös siihen, ettei todellista keskustelua sallita kokouksessa esille tulleista esityksistä.

En tiedä tähän muuta ratkaisua kuin esitysten määrän pienentäminen (jonka myös Virpi Kauko mainitsee). Se onnistuu parhaiten lyhentämällä pohjapaperia. Seuraava ohjelma on toivottavasti enintään kymmenensivuinen (nyt pohjaesitys oli 26-sivuinen!).

On myös syytä pohtia, olisiko mahdollista aikaistaa äänestyspyyntöjä siten, ettei puheenjohtaja joudu laatimaan äänestysjärjestystä kovan paineen alaisena salin edessä ja kokousedustaja yrittämään ymmärtää sen merkitystä muutamassa kymmenessä sekunnissa. En kuitenkaan itse näe, kuinka tämä voitaisiin käytännössä toteuttaa järkevästi.

Puheeni puoluekokouksessa 7.6.2014

Puhe kahden puheenjohtajan mallista

Arvoisat puheenjohtajat, hyvät kanssavihreät ja muut kuulijat:

Itse olen ollut aika skeptinen tämän asian suhteen pitkään, osittain sen takia, että tämä tuntuu suomalaisessa yhdistyskäytännössä hyvin oudolta järjestelmältä, mutta nyt kun luin tämän esityksen, olen hämmentynyt: tämä on aivan briljantti esitys, aivan loistava esitys! Ja siksi haluaisin kannattaa sitä täällä.

Mä näen muutamia ongelmia. Ehkä niistä isoin on semmoinen, joka tulee mulle mieleen tuolta historian siiviltä. Yhdysvaltain presidenttihän valittiin aikoinaan sillä tavalla, että parhaiten ääniä saanut valittiin presidentiksi ja hän joka sai toiseksi parhaiten ääniä valittiin varapresidentiksi. No, voitte kuvitella, mitä siitä syntyy: siellä on kaksi vihamiestä, joiden pitäisi pystyä toimimaan yhdessä. Ja se ei kovin kauaa kestänyt se niitten vaalijärjestelmä. Tää järjestelmä, jota nyt esitetään, on aika lailla samanlainen ja siinä on potentiaalisesti sama ongelma. Mitä jos meille kävisi vaikka niin, että tämä pro-ydinvoimaporukka saisi valittua toisen puheenjohtajan ja anti-ydinvoimaporukka toisen puheenjohtajan? Mitä sitten?

Joten luultavasti tulen äänestämään vastaan ­– mutta kiitän, tämä on aivan loistava esitys.

(Videon aikaindeksi 1:49:49)

Puhe poliittisessa keskustelussa

Arvoisat puheenjohtajat, hyvät kanssa-ajattelijat ja hyvät muut kuulijat:

Ajattelin jakaa teille yhden ajatuksen, joka minulle tuossa aamulla heräsi muun muassa eilisten keskustelujen johdosta. Meillähän on nyt käsittelyssä, kuten Oras meille kertoi, sukupuolineutraali avioliittolaki, ja joku muistaakseni mainitsi täällä lukumääräneutraalin avioliittolain. Ja rupesin miettimään sitä, että mikä loppujen lopuksi on valtion intressi kontrolloida ihmisten perhesuhteita… ja en hirvittävästi keksinyt mitään. Ja sen takia pohdin, että onko meillä oikeastaan tarvetta avioliittolaille.

Meillä on aika paljon lakeja, joissa on sellainen rakenne, että asetetaan perusvaatimukset, mitkä on pakko täyttää. Esimerkiksi, ei hakata ihmisiä parisuhteessa, ainakaan jos siihen ei ole erityistä lupaa. Sitten on runsaasti erilaisia säännöksiä, joita sovelletaan silloin, kun ei muuta ole sovittu. Mutta muuten, tehkööt mitä lystäävät. Mitä se meitä koskee?

Se olisi minusta liberaalia. Kiitoksia.

(Videon aikaindeksi 6:21:14)

Puheessa jäi (koska se ei ollut käsikirjoitettu, puhuin ranskalaisten viivojen varassa) sanomatta valmistelemani pointti, että avioliittolain asemesta voisi säätää lain perhesuhteista, joka noudattaa puheessa kuvaamaani rakennetta: vähimmäisvaatimukset, joista ei voi poiketa, ja sitten perussäännöt, joista voi poiketa sopimuksella. Mielessäni mallina oli yhdistyslaki, joskin tietenkin yksityiskohdat olisivat aivan toisenlaiset.

David Weber ja Eric Flint: Cauldron of Ghosts

David Weberin Honor Harrington -sarja alkoi vuonna 1993 kirjalla On Basilisk Station (linkin takana laillinen ilmainen ekirja). Tällä hetkellä sarjaan kuuluu 13 päälinjan romaania, kuusi antologiaa sekä 12 romaania kolmessa sivusarjassa.

Sarja sijoittuu (muutamaa poikkeusta lukuunottamatta) noin 2000 vuotta tulevaisuuteen, maailmaan, jossa ihmiskunta on levittäytynyt lukuisille planeetoille ympäri galaksia. Sarja kokonaisuudessaan kuvaa poliittisen murroksen aikaa, joka etäisesti muistuttaa Maan tapahtumia 1700–1900-luvuilla. Geenimuunneltujen ihmisten orjakauppa rehottaa. Huomattava osa ihmiskunnasta elää alikehittyneissä tähtivaltioissa, joissa korruptio on elämäntapa ja terveydenhuolto on huomattavan puutteellista (edes elämää noin 200 vuotta pidentävää prolong-hoitoa ei ole saatavilla); suurin osa näistä alikehittyneistä planeetoista on Maan johtaman rappeutuneen suurvallan alusmaita.

Sarjan päälinja seuraa laivastoupseeri Honor Harringtonin uraa pienen mutta rikkaan tähtikuningaskunnan, Manticoren, alun perin lähinnä tähtienvälisen kaupan turvaamiseen perustetussa laivastossa, kun Manticore joutuu pitkään ja uuvuttavaan sotaan pahasti korruptoituneen, imperialistisen Havenin (kansan)tasavallan kanssa. (Historiaa tuntevat varmaankin tunnistavat Havenia jonkin aikaa johtaneen Robert Stanton (“Rob S.”) Pierren nimen.) Kun Manticore ja Haven viimein saavat rauhan solmittua, tulee uusi uhka geenimuunneltujen orjien kaupalla elävän Mesan yli-ihmisideologiasta ja maailmanvalloituspyrkimyksistä.

Juuri julkaistu Cauldron of Ghosts kuuluu Crown of Slaves -romaanilla alkaneeseen sivusarjaan, jota Weber kirjoittaa yhdessä Eric Flintin kanssa. Geenimuunnellut orjat ovat onnistuneet voittamaan itselleen oman planeetan ja perustaneet sinne oman tähtivaltion nimeltä Soihtu. Soihdussa ei ole orjuutta; Soihdussa entiset orjat ovat kansalaisia. Tuo tähtivaltio on aloittanut sodan orjakauppaa vastaan. Soihtua tukevat sekä Manticore että Haven, ja heidän parhaat vakoojansa, taitava Anton Zilwicki (Manticore) ja pelottavan tehokas Victor Cachat (Haven) soluttautuvat Mesaan juuri, kun Mesaa salassa johtanut salaseura poistuu hyvässä (mutta hyvin paljon hävitystä aiheuttavassa) järjestyksessä Mesasta. On selvää, että Mesan orjuuteen nojannut tähtivaltio kaatuu, mutta miten… ja kuinka kallilla hinnalla?

En voi valitettavasti suositella Cauldronia ensimmäiseksi kirjaksi, jonka sarjasta lukee. Ongelma ei ole niinkään muun sarjan tuntemuksen tarve, vaan se, ettei Cauldron oikeastaan ole erillinen romaani; se on sivujuoni massiivisessa megaromaanissa. Parhaiten tämä tulee esille kirjan loppuratkaisussa, joka Cauldronista katsoen on puhdas deus ex machina; epäilemättä seuraava Saganami-sivusarjan kirja tulee ennen pitkää kertomaan tarinan toisen puolen.

Sarjaa jo lukeneille Cauldron on varsin viihdyttävä. Sama deus ex machina toki vaivaa silloinkin, mutta sarjan tunteva lukija pystyy annetuista vihjeistä muodostamaan riittävän kuvan siitä, mitä kulissien takana tapahtuu. Cauldron on lisäksi siitä hyvä sarjan kirja, että se etenee suhteellisen nopeasti. Kirja ei ole lähellekään sarjan paksuin. Plus … Cachat. Cachat. Cachat!!! Fanitan Cachatia, kuten ehkä huomasitte.

Itse pidin, mutta olenkin sarjan fani. Sarjaa tuntemattoman näkökulmasta arvioni olisi ★☆☆☆☆, fanin näkökulmasta ★★★☆☆.

Hyvää kansainvälistä naistenpäivää

Hyvää kansainvälistä NAISTENPÄIVÄÄ

Huvikseni päätin kaivaa laatikoista vanhat sarjakuvanpiirtovälineet ja -tekniikat. Eihän tuo kovin näköinen kukka ole mutta kukka kuitenkin.

Sinänsä en ymmärrä, mitä tekemistä ruusulla on poliittisen aktivismin päivällä. Sillä sellainen naistenpäivä on. Alun perin sitä juhlittiin järjestämällä mielenosoituksia mm. naisten äänioikeuden puolesta. Yhdistyneet Kansakunnat määrittelee sen tänään seuraavasti (minun vapaa suomennokseni):

Kansainvälinen naistenpäivä on aika pohtia jo aikaan saatua edistystä, aika vaatia muutosta, ja aika juhlia
sellaisten tavallisten naisten rohkeutta ja päättäväisyyttä, joilla on ollut epätavallinen rooli oman maansa ja yhteisönsä historiassa.

Naistenpäivä ei ole mikään ystävänpäivä, eikä se ole äitienpäivä. Se ei ole tarkoitettu siihen, että me miehet voisimme ilmaista (muka) paremmuuttamme paijaamalla naisia näin kerran vuodessa (sillä jos tämän päivän ymmärrämme noin, julistamme vaivihkaa kaikki vuoden muut päivät miesten päiviksi). Ei, naistenpäivä on naisasialiikkeen luoma poliittisen toiminnan päivä.

Olen hieman hämmästynyt, etten ole onnistunut löytämään tietoa yhdestä ainoasta feministisestä mielenosoituksesta tänään. Ei sillä, että olisin itse osallistunut, vaan olisin halunnut osoittaa tässä postauksessa, että jotkut sentään toimivat.

Mitä naisasiaa edistävää poliittista sinä olet tänään tehnyt?

Ketä tavallista naista, joka on saanut aikaan epätavallisia asioita, haluat tänään muistaa?

Mistä jo saavutetusta naisasialiikkeen aikaansaannoksesta olet erityisen iloinen?

Ukraina ja Suomi

All my Ukrainian coworkers, friends, aquaintances, all Ukrainian strangers, my thoughts are with you. You live in interesting times now. I truly hope that all will be well in the end (at least as well as is possible, given all that has already happend).

Ei ole mitään epäselvää: Venäjä on toiminut väärin. Kysymys on, miten se vaikuttaa Suomeen?

Akuutin kriisin aikana, siis juuri nyt, Suomen linja on valtiojohdon ­– tasavallan presidentin ja valtioneuvoston – käsissä. Heillä on myös paras tieto siitä, mitä oikeasti tapahtuu, sillä heillä on käytössään salaiset tiedustelutiedot, ovat ne kuinka tarkkoja tai summittaisia, sekä tieto muiden valtioiden johdon linjauksista. Heillä on varmasti paremmat tiedot kuin meillä muilla, jotka olemme tiedotusvälineiden (mukaanlukien sosiaalinen media) varassa. Tämän kriisin ratkaisemiseksi tapahtuu varmasti paljon enemmän, kuin lehdistä saamme lukea. Annetaan heille työrauha.

Silti voimme pohtia, mitä tapahtuu, kun akuutti kriisi on päättynyt. Näin suomalaisen kannalta pelottavinta viime viikon tapahtumissa on miettiä, kuinka samankaltaisia Ukraina ja Suomi ovat. Molemmat ovat entisiä Venäjän alusmaita. Molemmilla on yhteinen raja Venäjän kanssa. Jos Venäjä on valmis käymään disinformaatiokampanjaa ja provokaatiokampanjaa Ukrainaa vastaan, miksi se ei tekisi sitä Suomea vastaan?

On yksi keskeinen ero. Ukrainan julkinen hallinto on läpeensä korruptoitunut, valtiontalous on kuralla, demokraattiset käytänteet eivät ole siellä vakiintuneita, ja valtio on ollut sisäpoliittisessa sekasorrossa jo kuukausia. Niissä oloissa Venäjän on ollut helppo tehdä myyräntyötään. Suomen olot ovat toistaiseksi onneksi todella kaukana tästä.

Yhteistä mailla on myös se, että kummallakin on vähemmistön asuttama autonominen alue, johon on liittynyt sotilaallisia paineita. Suomen tapauksessa kyseessä on onneksi ruotsinkielinen Ahvenanmaa maan länsirajalla, toisin kuin Ukrainan venäjänkelinen Krim itärajalla.

Strategisesti tärkeintä Suomelle Ukrainan kohtalon välttämiseksi on huolehtia valtion toimintakyvystä, pitää kaikkien kansanosien (myös vähemmistöjen ja enemmistön) keskinäiset välit sopuisina sekä pitää välit Venäjään kunnossa, silloinkin kun Venäjä tekee pahaa muualla.

Toinen strateginen kysymys on Suomen sotilaallinen puolustuskyky. Olen aiemmin kannattanut asevelvollisuudesta luopumista ja puolueettomuuden säilyttämistä. Näiden kantojeni taustalla on ollut käsitys siitä, että Venäjä käyttäytyy tulevaisuudessakin siten, kuin modernin 2000-luvun valtion tulee käyttäytyä. Viime viikon tapahtumat osoittavat, että tuo premissi ei ole pätevä. Siksi näissä oloissa on mielestäni ensisijaisesti pyrittävä korjaamaan asevelvollisuuden sukupuolisyrjivä rakenne (eli säätää asevelvollisuus koskemaan kaikkia sopivanikäisiä kansalaisia sukupuolesta riippumatta), joskin pidän asevelvollisuudesta luopumista muista syistä toivottavana ratkaisuna, mikäli se on turvallisuuspoliittisesti realistista. Myös tulee vakavasti harkita EU:n sotilaallisen ulottuvuuden kehittämistä aidoksi puolustusliitoksi, johon sisältyy “hyökkäys yhtä kohtaan on hyökkäys kaikkia kohtaan” -periaate. Yksin ei kannata seistä ilkeän naapurin vieressä.

Puolustusliittokeskustelussa isossa roolissa on perinteisesti ollut huoli, että eiväthän suomalaiset joukot vain käytä sotilaallista voimaa maamme rajojen ulkopuolella. Viimeksi vastaava keskustelu käytiin Iceland Air Meet -harjoituksiin liittyen. Itseäni hieman huolettaa puolustusvoimien toimintakyky tositilanteessa pitkän rauhanjakson jälkeen. Ihanko oikeasti sen tulikasteen tulee tapahtua vasta, kun Suomi on all in? On mielestäni perusteltua, että vapaaehtoisista koostuvat yksiköt voisivat osallistua perusteltuihin voimankäyttöoperaatioihin maailmalla, jolloin operaatioiden kulloisenkin päätarkoituksen saavuttamisen lisäksi kehitetään Suomen puolustusvoimien valmiutta.

Nämä päätökset ovat kuitenkin asioita, joihin ei pidä ryhtyä kiireellä. Hoidetaan Ukraina takaisin kuiville, ja mietitään tarkemmin sitten.

Kirja on kaiketi pyhä

Lapsuudenperheessäni oli paljon kirjoja. En läheskään kaikkia niitä lukenut, sillä ne olivat aikuisten kirjoja. Katselin kyllä niiden selkämyksiä. Jo pienestä asti minua kiehtoi kirja, jonka nimi oli todella yksinkertainen – pelkkä vuosiluku, 1984. Olen varmasti kiinnittänyt siihen huomiota jo 1980-luvun alkuvuosina. Ajattelin, että se oli varmaankin ennustuskirja. Luultavasti vuonna 1985 sitten kysyinkin vanhemmiltani, oliko vuosi 1984 sellainen, kuin hyllyssä ollut kirja oli kertonut. Yllätyin, kun vastaus oli hyvin helpottunut “ei”.

Luin George Orwellin 1984:n sitten noin 17-vuotiaana äidinkielen tunnilla pidettävää kirjaesitelmää varten. Ymmärsin toki siinä vaiheessa, miksi vanhempani olivat niin helpottuneita siinä, ettei ennustus pitänytkään paikkaansa. En muista itse esitelmästä juuri muuta, mutta kun opettaja kysyi, jäikö kirjan päättyessä toivoa jäljelle, vastasin, että ei. Opettaja totesi edellisen samaa kirjaa esitelmöineen oppilaan pitäneen selvänä, että toivoa oli.

Kirjayhtymän scifi-kirjojen kansidesign
Kirjayhtymän scifi-kirjojen kansidesign

Luin koko teini-ikäni valtavasti. Käytin kirjastoja surutta hyväkseni. Aika äkkiä opin, että tietty kannen design (sana, jota en silloin tuntenut, mutta ymmärsin sen idean) kertoi, että kirja olisi lukemisen arvoinen. Kävelin vaikka kuinka monta kertaa kirjaston kaunokirjallisuushyllyt läpi, pysähtyen tutun kansikuvion omaavan kirjan kohdalle. Silloin ei nimittäin ollut mitään genrehyllyjä kirjastossa, kaikki kaunokirjat olivat kirjoittajan sukunimen mukaisessa järjestyksessä. Lainasin näitä Kirjayhtymän scifi-kirjoja yksi tai kaksi kerrallaan, joten etsittävää jäi monelle myöhemmällekin kirjastoreissulle.

Parhaiten noista kirjoista minulle jäi mieleen Stanislaw Lemin Kyberias. Kirjan, joka on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä, kun alkuteos on puolaksi, ei luulisi olevan kovin hyvä. Matti Kannoston suomennos 1980-luvun alkuvuosilta on paras suomenkielinen kirja, jonka olen koskaan lukenut. Se teki myös suuren vaikutuksen ideoillaan.

Neljäs matka eli miten Trurl rakensi vampitronin pelastaakseen prinssi Pöksyliinin lemmentuskistaan ja miten hän sen jälkeen joutui turvautumaan vauvakeskitykseen — Stanislaw Lem: Kyberias (luvun otsikko)

Kirjaston käyttöäni varjosti paha tapani unohtaa eräpäivät. Kun useamman kerran olin hankkinut eri kirjastoihin tuloihini nähden valtavan kokoiset myöhästymismaksuvelat, totesin, että jatkossa kirjani hankin ostamalla. Vasta 2000-luvulla, kun opin käyttämään kalenteria ja etäuusintaverkkopalvelut yleistyivät, aloin tästä kirouksesta päästä eroon.

Ennen pitkää muutin opiskelijakämppään, jossa minulla oli vain muutama kirja mukanani. Meni monta vuotta, etten lukenut fiktiota juuri ollenkaan. Kun sitten lopulta päädyin töihin, tajusin voivani ostaa kirjoja oikein kunnolla. Liityin Suureen suomalaiseen kirjakerhoon pariksi vuodeksi, ja tilasin kirjoja paljon verkkokaupasta (ensin Bokus, sitten Bol, ja kun se meni nurin, Amazon). Kiertelin tarjouskirjakauppoja ja antikvariaatteja. Vuosien varrella ostin paljon paljon kirjoja, enimmäkseen englanninkielistä sf-kirjallisuutta (sciece fiction & fantasy, tai speculative fiction) mutta muutakin.

Olin itsekin wannabe-kirjailija, ja hengailin verkossa eräissä kirjoittajayhteisöissä. Siellä opin tuntemaan mm. Charles Strossin ja Jo Waltonin, jotka molemmat tekivät läpimurtonsa vasta myöhemmin. Waltonin esikoisteoksen The Kings Peace ostin ihan vain uteliaisuuttani, mutta sen ensimmäinen lause sai minut rakastumaan. Tai ehkä ostin sen, koska olin kuullut tuon lauseen Waltonin itsensä mainitsemana.

What it is to be old is to remember things that nobody else alive can remember. — Jo Walton: The King’s Peace

Waltonin myöhemmästä tuotannosta on pakko mainita toisen maailmansodan aikakauteen sijoittuva vaihtoehtohistoriatrilogia Farthing, Ha’Penny sekä Half a Crown. Pure genius.

Stross on osoittautunut yhdeksi nykyajan merkittävimmistä tieteiskirjailijoista. Uran alkuvaiheen avaruusoopperat ja singulariteettitarinat ovat täydentyneet sinä-muodossa kerrotuilla lähitulevaisuusdekkareilla (Halting State, Rule 34), kauhunsekaisilla agenttitarinoilla (The Atrocity Archives, The Jennifer Morgue, The Fuller Memorandum, The Apocalypse Codex – CASE NIGHTMARE GREEN elää painajaisissani) ja pseudofantasiatrillereillä (Mechant Princes -sarja). Mies kirjoittaa myös uskomattoman oivallista blogia.

“… Man of action, woman as a bit of fluff on the side. So the one thing Bond would never expect one of his girls to say –” it’s now or never “–will… will you marry me?” — Charles Stross: The Jennifer Morgue

Kirjoittajaryhmän suosituksesta löysin myös David Weberin ja sitä kautta Baen-nimisen kirjakustantajan. Baen oli silloin hyvin poikkeuksellinen pulju, sillä sen koko uusi tuotanto oli saatavissa kohtuuhintaisina sähkökirjoina. Nopeasti löysin sähkökirjojen hyödyt: kirjat mahtuvat pieneen tilaan ja ne saa luettavaksi välittömästi oston jälkeen vaikka ostaisi ulkomailta. Koska Baen oli ainoa kustantaja, joka silloin möi järkeviä sähkökirjoja, kolusin yhtiön katalogin varsin tarkkaan läpi. Löysin monia minulle uusia kirjailijoita, joiden tuotantoon tykästyin: Eric Flint, David Drake, John Ringo (OH JOHN RINGO NO -varauksin), muutamia mainitakseni. Myös kirjailijapariskunnan Sharon Lee ja Steve Miller, tämän hetken ykkössuosikkini, löysin Baenin avustuksella. Muiden kustantajien kirjat silti ostin vielä vuosikausia paperikirjoina: esimerkiksi kun löysin Terry Pratchettin, tilasin kokonaisen laatikollisen hänen kirjojaan.

The man who was not Terrence O’Grady had come quietly. — Sharon Lee & Steve Miller: Agent of Change

Nyt kun sähkökirjat ovat jo olleet muutaman vuoden mainstreamia, ei minun enää ole pakko ostaa paperikirjoja. Heräsinkin viime vuonna todellisuuteen, ja huomasin, kuinka kämppäni on täynnä turhia kirjoja. Hiljalleen muutaman kuukauden kuluessa kasasin kolmeen laatikkoon kirjat, joita en itse arvele enää tarvitsevani, ja luetteloin ne nettiin. Tarjoan niitä edelleen ilmaiseksi halukkaille. Älkää ymmärtäkö väärin: jaossa on vain pieni osa henkilökohtaisesta kirjastostani, tarvitsen edelleen runsaasti hyllymetrejä. Kaikki tässä blogahduksessa nimeltä mainitsemani kirjat ovat minulle rakkaita, enkä niitä ole jakamassa pois.

Uhkasin luettelosivulla, että kirjat, joita kukaan ei halua, menevät roskiin. Tämän uhkauksen toteuttamisen olen huomannut erittäin hankalaksi. Kirjat tuntuvat olevan pyhiä esineitä, joita ei saa tuhota. Kaikki kaverinikin ovat kavahtaneet ajatusta kirjojen tuhoamisesta. On kuin jokainen kirja olisi uniikki kappale, jota ei muualla ole, ja jonka tuhoaminen olisi häväistys. Toisaalta tiedän, että kirjoja painetaan isot määrät, ja suurimmasta osasta kirjoja ei ole tosiasiassa muuta pulaa kuin runsaudenpula. Jopa kirjastot, joiden luulisi olevan kirjojen temppeleitä, poistavat ja tuhoavat kirjoja jatkuvasti (vain osa menee poistomyyntiin ja vain osa myyntikirjoista oikeasti menee kaupaksi). Eräs uusiseelantilainen kirjaston täti, jonka olen saanut tuntea verkon välityksellä, kerran sanoi, että kirjojen tuhoaminen on tärkeä osa kirjastojen työtä – mutta siitä ei voi puhua.

Minusta ei kai olisi kirjaston sedäksi, kun nuo poistokirjani edelleen lojuvat noissa laatikoissa, enkä ole niitä poistanut. Autatko minua, löydätkö luettelostani kirjoja, jotka haluaisit omaksesi?

Enderin varjo et seq.

Otetaan 1900-luvun parhaimpiin kirjoihin kuuluvan romaanin tärkeä sivuhahmo, ja kirjoitetaan alkuperäisen kirjan tapahtumat uudeksi romaaniksi tuon hahmon näkökulmasta; mitä saadaan?

Ender’s Shadow keskittyy tarkastelemaan Beanin elämää katulapsesta taistelukoulun oppilaaksi ja ennen pitkää osaksi Enderin joukkuetta ja hänen varjokseen, varahenkilöksi. Kirja alkaa samoihin aikoihin kuin Ender’s Game ja päättyy samoihin tapahtumiin. Molemmissa esiintyy sama loppuratkaisu. Sitä voisi epäillä, että eihän tällainen kirja voi toimia, kun loppuratkaisun tietää jo alussa. Mutta muistakaapa vaikka Columboa – aina loppuratkaisu ei ole se olennaisin.

Bean on varsin uniikki hahmo. Alle yksivuotiaana hän tajuaa hengenvaaran ja suojautuu vessanpöntön vesisäiliöön. Lähes nälkäkuolleena pikkulapsena hän manipuloi katulapsien yhteisöä niin, että pian kaikki lapset saavat ruokaa. Tämä herättää kansainvälisen laivaston huomion, ja pian hän onkin taistelukoulussa, koulun pienin ja nuorin … ja älykkäin.

Kun Kuolleiden puolustaja jatko-osineen seuraa Enderiä, seurataan Ender’s Shadown jatko-osissa Beania, Peter Wigginiä sekä kaikkia Enderin vaikutuksen alla olleita taistelukoulun lapsia. Maailma muuttuu, ja sitä muuttavat lapset, nimenomaan nämä lapset. Valtakuntia syntyy ja kuolee, sotia käydään. Bean, luonnollisesti, on Enderin lähdön jälkeen maailman paras sotilaskomentaja, oikea jättiläinen. Kirjat Shadow of the Hegemon ja Shadow Puppets kertovat nämä tapahtumat melkeinpä väsyttävän tarkasti; ne ovat mielestäni selkeimmin sarjaan kuuluvista lukemista kirjoistani ne heikoimmat. Sarjan toiseksi viimeisessä osassa Shadow of the Giant, kun kaikki sodat on käyty loppuun, eläkeikäinen Peter Wiggin vihdoinkin puhuu veljelleen Enderille, kuten Ender’s Gamen lopussa luvataan … ja Bean lähtee lapsineen matkalle.

Sarjan toistaiseksi viimeinen kirja, Shadows in Flight on jotain ihan muuta. Bean perheineen matkustaa vuosisatojen halki ja etsii uutta kotia. Oli mielestäni hyvinkin mielenkiintoista, kuinka Card käsittelee näitä yli-inhimillisen briljantteja lapsia, jotka voisivat alle kouluikäisinä väitellä tohtoriksi, jos haluisivat.

Koko varjosarjan kantava voima on Bean ja hänen poikkeuksellinen perimänsä; loppuratkaisu oli mielestäni hyvinkin järkevä, joskin matkan varrella sydämeni särkyi monta kertaa.

Jos olet jo lukenut Enderin, saatat tykätä näistä kirjoista. Pelkän elokuvan näkeminen ei riitä; lue se kirja ennen näitä. Jos et tunne Ender-sarjaa, tuskin kiinnostut näistäkään. Tosin Shadows in Flight saattaa olla kiinnostava ihan yksinäänkin.

Orson Scott Card: Ender’s Shadow. Tor, 1999.
Orson Scott Card: Shadow of the Hegemon. Tor, 2001.
Orson Scott Card: Shadow Puppets. Tor, 2002.
Orson Scott Card: Shadow of the Giant. Tor, 2005.
Orson Scott Card: Shadows in Flight. Tor, 2012.
Mitään näistä ei ole tietääkseni suomennettu.

Ender et seq.

Tieteiskirjallisuutta on kahta päätyyppiä. Ensimmäisessä on jokin suuri idea, vastaus johonkin kysymykseen muotoa “mitä jos…”. Nämä ovat yleensä novelleja, koska idean käsittely harvoin tarvitsee isoa kangasta. Jälkimmäisessä tieteisspekulaatio jää enemmän taustarooliin, ja pääosassa on inhimillinen kertomus, joka olisi mahdotonta kertoa arkikokemukseen nojautuvana realistisena kertomuksena. Nämä tarinat ovat romaaneja, joskus romaanisarjoja. Jotkut ovat molempia yhtä aikaa.

Ender-sarja alkoi vuonna 1977 julkaistusta novellista Ender’s Game, joka on laillisesti luettavissa verkosta. Tämä novelli on puhdas ensimmäisen tyypin tieteiskertomus. Sen suuri idea oli, miten sotilaita tulisi kouluttaa avaruussotiin – luonnollisesti käymällä sotapelejä painottomassa tilassa, kuten samannimisessä elokuvassakin äskettäin nähtiin. Tarinan suurin opetus on esillä jo novellin alkulauseessa (suomennos minun):

Oli painovoima miten vain ovesta tullessanne, muistakaa — vihollisen portti on alhaalla.

Toisin sanoen painottomassa tilassa ei ole luonnollista ankkurisuuntaa — muuta kuin taistelussa vihollisen portti, jota kohti sotilaat pyrkivät etenemään.

Novellissa on mukana myös toinen keskeinen iso idea, mutta se on parasta kokea itse joko lukemalla novelli tai samanniminen romaani, taikka katsomalla samanniminen elokuva. En siksi käsittele sitä tämän enempää.

Romaanisarjan varsinainen ydinkirja ei kuitenkaan ole novellin inspiroima ja elokuvan esikuvaksi tullut Ender, vaan sarjan toinen kirja Kuolleiden puolustaja. Tuhansia vuosia Enderin tapahtumien jälkeen tuon kirjan päähenkilö, Ender Wiggin, on koko ihmiskunnan tuntema nimi, Hitleriä ja Staliniakin pahempi hirviö – lajinmurhaaja-Enderiksi (Ender the Xenocide) kutsuttu. Andrew “Ender” Wiggin, joka käyttää lapsuudenaikaista lempinimeään enää vain lähimpien ystäviensä kanssa, on suhteellisuusteorian aikadilaatioilmiön ansiosta edelleen elossa, subjektiiviselta iältään kolkyt ja risat, ja kiertää planeetalta toiselle puhumassa hautajaisissa kulloinkin kuolleen puolesta. Hän ennen pitkää päätyy Lusitania-planeetalle, jossa elävät possukat (pequeninos – ainoa tiedossa oleva toistaiseksi lajinmurhan uhriksi joutumaton vieras ja älykäs laji) ovat murhanneet raa’asti ja ilman provokaatiota kaksi planeetan pienen ihmisyhteisön merkittävintä jäsentä.

Jo Enderissä alkanut sivuhahmo, nimimerkki Demosthenes, esittelee Kuolleiden puolustajassa tavan luokitella älykkäät vieraat kommunikaation helppouden perusteella (luokkien nimet on johdettu ruotsin kielen sanoista): utlanning, saman lajin edustaja, joka asuu eri yhteisössä mutta niin lähellä, että fyysinen vierailu on mahdollista; framling, saman lajin edustaja, joka asuu niin kaukana, että fyysinen vierailu on käytännössä mahdotonta, joskin viestintä onnistuu; raman, eri lajin edustaja, jonka kanssa kommunikointi on mahdollista; sekä varelse, eri lajin edustaja, joka on älykäs mutta jonka kanssa ei ole mahdollista keskustella. Kuolleiden puolustaja Andrew Wigginin tehtäväksi jää selvittää, miksi possukat tappoivat nuo ihmiset, ja voivatko ihmiset ja possukat elää samalla planeetalla. Toisin sanoen: ovatko possukat ramaneita vai varelseja?

Ender ja Kuolleiden puolustaja ovat mielestäni molemmat 1900-luvun kirjallisuuden suuria kuolemattomia klassikoita. Samaa ei voi sanoa Ender-sarjan muista kirjoista. Kansanmurha (joka on muuten nimeltään virheellisesti suomennettu, sillä xenocide, älykkään lajin murha, ja genocide, kansanmurha, ovat vaikkakin saman käsiteperheen jäseniä kuitenkin merkittävästi eri tason rikoksia) ja Children of the Mind täydentävät Kuolleiden puolustajan tarinan viemällä loppuun sen aloittamat ja kesken jättämät juonikuviot. Kysymys lajinmurhan oikeutuksesta nousee näissä kirjoissa moraaliseen keskiöön. Ne myös kehittävät Ender-maailman kosmologiaa varsin erikoiseen suuntaan. Ender in Exile laajentaa ja täydentää Ender-kirjan viimeisten lukujen tapahtumia sekä päättää Enderin varjo -sarjan (josta kirjoitan tuonnempana) viimeiset ratkeamattomat juonilangat. Nekin ovat hyvää tieteiskirjallisuutta, enimmäkseen toista tyyppiä mutta myös osin ensimmäistä.

Siinä oli Enderin lahja meille: hän vapautti meidät kuvitelmasta, että jokin yksittäinen selitys voi koskaan olla lopullinen vastaus iäksi ja kaikille kuulijoille. Aina, aina on uutta opittavaa. — Children of the Mind, luku 17, suomennos minun

Orson Scott Card: Ender’s Game, Tor, 1985. Suom. Veikko Rekunen, Ender, Ursa, 1990.
Orson Scott Card: Speaker for the Dead, Tor, 1986. Suom. Veikko Rekunen, Kuolleiden puolustaja, Ursa, 1991.
Orson Scott Card: Xenocide, Tor, 1991. Suom. Veikko Rekunen, Kansanmurha, Book Studio, 1996.
Orson Scott Card: Children of the Mind, Tor, 1996. Ei suom.
Orson Scott Card: Ender in Exile, Tor, 2008. Ei suom.

Gravity

Mitä teet, jos olet Maan kiertoradalla ja aluksesi tuhoutuu käyttökelvottomaksi, vieden kaikki matkakumppanisi kuolemaan? Todennäköisesti et mitään muuta kuin odotat kuolemaasi – tai nopeutat sitä omatoimisesti. Gravity kertoo kiehtovan mutta täysin epäuskottavan tarinan, kuinka siitä voisi ehkä selvitä hengissä.

Gravity sijoittuu johonkin fantasiamaailmaan, jossa Yhdysvaltain avaruussukkula ja Kiinan Tiangong-avaruusasema ovat samaan aikaan lennossa (tosimaailmassa sukkulan viimeinen lento tapahtui muutama kuukausi ennen Tiangongin ensimmäisen väliaikaisen version laukaisua). Tässä fantasiamaailmassa ISS, Tiangong ja Hubble-avaruusteleskooppi sijaitsevat niin lähellä toisiaan, että ne näkyvät toisistaan paljain silmin ja niiden välillä on mahdollista (juuri ja juuri) matkustaa Yhdysvaltain sukkulaohjelmassa viimeksi 1980-luvulla käytetyn MMU-avaruuslentopuvun avulla, joka jostain syystä on tällä lennolla mukana. Tosimaailmassa edes avaruussukkula tai mikään muukaan tunnettu avaruusalus ei kykene liikkumaan näiden kolmen kiertolaisen välillä.

Samassa fantasiamaailmassa toista sataa kilometriä tunnissa avaruusasemaa lähestyvä astronautti pysähtyy ongelmitta ja vammoitta osuessaan asemaan. Miettikääpä, miten teille kävisi, jos törmäisitte autollanne yli 100 km/h seinään. Autot on sentään rakennettu suojaamaan matkustajia törmäyksen vaikutuksilta ­– elokuvan astronautilla oli vain kevyt avaruuspuku päällään. Lisäksi astronautti kykenee varsin helposti tämän jälkeen kiipeämään aseman sisälle. Avaruudessa luulisi törmäyksen joko rikkovan kaiken, tai sitten astronautin pitäisi yksinkertaisesti kimmota kovaa vauhtia pois aseman läheisyydestä.

Ei siinä mitään, moni scifi-leffa (mukaanlukien edellä arvioimani Ender’s Game) sisältää fantastista fysiikkaa. Ero vain on siinä, että Gravity tuntuu ja näyttää realistiselta – siinä ei ole mitään läjäyttimiä, poimunopeuksia eikä ansiibeleitä. Miltä tuntuisi katsella tornitalon tulipalosta kertovaa katastrofielokuvaa, jossa hahmot kykenevät hyppäämään sadannesta kerroksesta maahan ja kävelemään sen jälkeen turvaan?

Noh, tämä kaikki on avaruusnörtin valitusta. Elokuvana Gravity on loistava. Sandra Bullock tekee mainiota työtä päähenkilönä, tehtäväspesialisti Ryan Stonena, jonka apuna on vain tehtävän komentaja Matt Kowalski (George Clooney). Efektit toimivat, myös 3D-esityksessä, mainiosti. Sekä visuaalisesti että äänimaailmaltaan elokuva on todella realistisen oloinen. Suomennoksen tapa jättää huomiotta radiokutsujen “in the blind” (suomalaisessa fraseologiassa “sokeasti”, jota käytetään elokuvan kuvaamassa tilanteessa: lähettäjä ei itse kuule toisen osapuolen viestintää esimerkiksi radiovian vuoksi mutta ei tiedä, kuuleeko toinen osapuoli häntä) ärsytti lievästi.

Houston, sokeasti, tämän elokuvan arvio on 3/5. Loppu.

Vihollisen portti on alhaalla! ­– Ender’s Game (elokuva)

Finnkino kyllä näytti jonkinlaista pelisilmää ajoittamalla Ender’s Game -elokuvan Suomen ensi-illan juuri Suomen itsenäisyyspäivälle. Sainpahan kokea hieman toisenlaisen sotaelokuvan kuin tähän päivään yleensä kuuluu.

Luin Orson Scott Cardin Ender-kirjan (johon elokuva perustuu) joskus esiteininä. Siitä lähtien olen lukenut kirjan jatko-osineen muutaman vuoden välein, ja pidän sitä (yhdessä ensimmäisen jatko-osansa Kuolleiden puolustajan kanssa) yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä kirjoista. Elokuvasta on kuulunut uutisia jo ainakin vuosikymmenen, ja vihdoinkin se valmistui. Ehkä oli hyväkin, että siinä kesti, sillä erikoistehostetekniikka on kehittynyt valtavasti.

Ender’s Game alkaa tilanteesta, jossa ihmiskunta oli käynyt lopullisen tuhon partaalla viisikymmentä vuotta aiemmin, kun hyönteisiä muistuttavat alienit, formiikit, olivat lähes onnistuneet valtaamaan Maan. Vain Mazer Rackhamin (Ben Kingsley) nerokkuus esti lopullisen tuhon. Siitä lähtien ihmiskunta on valmistunut seuraavaan sotaan ­– ja kouluttanut lapsista sotilaskomentajia. Andrew ‘Ender’ Wiggin (Asa Butterfield) on perheensä kolmas lapsi ja viimeinen perheen lapsista, joka on ehdolla koulutukseen. Sisko Valentine (Abigail Breslin) ja veli Peter (Jimmy ‘Jax’ Pinchak) eivät kelvanneet, Valentine oli liian lempeä ja Peter liian julma. Eversti Graff (Harrison Ford) toivoo, että Ender on jostain sieltä väliltä.

Elokuvassa on kaikki keskeiset Enderin oman tarinan piirteet läsnä, aina loppuratkaisua myöten. Elokuvaan ei kuitenkaan koskaan mahdu niin paljon asiaa kuin kirjaan, joten paljon on karsittu. Demagogien “Locke” ja “Demosthenes” osuus on kokonaan jätetty pois (mikä on harmi, mutta ymmärrettävää), ja taistelukoulun jaksosta, jonka aikana Ender ja Bean (Aramis Knight) kehittyvät taktikkoina ja strategikkoina, on paljon jätetty pois. Ehkä eniten tässä kärsii Enderin ihmissuhteiden kuvaus (ainoastaan Petra Arkanian (Hailee Steinfeld) saa yhtään enempää käsittelyä), ja se puolestaan rasittaa elokuvan loppujakson tunnelatausta. Myös kirjan eräänlainen tunnuslause “vihollisen portti on alhaalla” jää niin vähäiselle käytölle, että kun loppuratkaisussa sen harteille ladataan paljon painoarvoa, ei edes elokuvan suomentaja ollut tunnistanut lausetta vaan käänsi sen “vihollisen portti on suljettu” ­– jossa ei ole mitään järkeä. Lisäksi kirjan lapsisotilaista on tehty teinisotilaita. Kaikesta huolimatta kyse on parhaasta kirjan sovituksesta elokuvaksi, jonka tiedän.

Elokuvallisesti ja visuaalisesti Ender’s Game oli oikein onnistunut. Minun on paha arvioida, miten elokuva toimii katsojalle, joka ei kirjaa tunne, mutta uskoisin sen toimivan hyvin.

Vihollisen portti on edelleen alhaalla. 5 4/5.

Nyt sitten vain Kuolleiden puolustajaa odottamaan.