Sharon Lee & Steve Miller: Balance of Trade / Trade Secret

Balance of Trade is one good place for a new reader to pick up the Liaden series. The action is set a millennium or so, maybe more, after the events of Crystal Dragon and almost 250 years before the chronologically next sequence (which starts with Local Custom). This is around the time when Liadens and Terrans are both expanding with some expansion starting to overlap, with some ports starting to see both races more regularly; this, naturally, creates friction.

Jethri Gobelyn is 17 years old and the youngest crewmember on the family-run Terran looper starship Gobelyn’s Market, and an apprentice trader. Since his father, Arin Gobelyn, died, his mother, Captain-Owner Iza Gobelyn has treated him rather harshly; he is now due to leave the ship for a berth he does not want. Alone on port, he is introduced by another Terran trader to a short-term opportunity with unbelievably good expected return – guaranteed by the card of a Liaden master trader. Liadens are, after all known to be very scrupulous about their honor, Jethri knows the deal must be legit. When the payment time comes and the other party never shows up, he goes to call on the Liaden master trader. It was a scam, of course; but the master trader, Norn ven’Deelin Clan Ixin is impressed by his honorable actions and offers him a better berth, as an apprentice of Master Trader ven’Deelin herself. So begins Jethri’s adventure as the first Terran ever to become a Liaden trader. It is, of course, not smooth sailing.

The main character is an outsider learning (and wanting) to fit in in an alien culture. This allows us the readers a rather different outlook on the Liaden culture than we otherwise might have. Melant’i (one’s honor in general and the role one has in a specific situation, in one weird concept), the code of proper conduct, and the life-and-death language of bows are introduced through Jethri having to learn them. The main character is also a trader and not a pilot like most other key characters in the series and this gives us another unique vantage point to the culture. Since the book also follows the Market after Jethri leaves her (she undergoes a major refit in drydock), we get in addition a different look on Terran ship culture, the only significant peek on it in the whole series (except perhaps for Trade Secret).

We also learn about Arin, Jethri’s father. Surprisingly, though he is a mystery to Jethri as well, we learn the most from scenes where Jethri is not present and of which Jethri never learns. The name Arin should ring a bell, if you have read other books in the series (or have paid attention to my previous blog posts on the series); it is not a coincidence, nor is the fact that Arin’s family includes an Uncle (who this time is given a first name – Yuri) and that the family trades in the old technology. There is also a big revelation, but it is a major spoiler, and I will not discuss it.

I did not appreciate Balance of Trade when I first read it. It was a solo book, set in a time far away from any other stories in the series, and dealt with topics far removed from those of key importance to the other stories. I find I like the book more after every reread. I catch all sorts of subtle and not so subtle connections to the rest of the series, and I appreciate now more the look into both Terran and Liaden cultures. But my appreciation has enormously increased once the sequel appeared in 2013.

Trade Secret is a direct sequel. In it we follow Jethri together with a Scout Captain in pursuit of Balance against people who have misappropriated his property, and Gobelyn’s Market on its shakedown cruise after the refit. Both plot strands have to deal with the legacy of deceased Arin, and with the one great enemy Jethri made among Liadens. We get to meet Uncle Yuri and his companion Dulsey Omron, dare I say, again? We meet members of the DeNobli family, we get to see the brand-new Tradedesk station, both familiar from Dragon Ship. We also get some of the most explicit discussions of Liaden sexual customs (I must admit the first sex sequence in the book is my favourite in all the nonpornographic literature I have read). I also must admit that the final confrontation between Jethri and the chel’Gaibin heir is quite magnificent.

Kevin T. Collins continues to be my favourite narrator of Liaden audiobooks. However, his pronunciation of “trader” sounds way too much like “traitor”, which does diminish my listening pleasure.

Balance of Trade is available in the The Crystal Variation omnibus (both on paper and as an ebook), which also includes Crystal Soldier and Crystal Dragon, and separately as an audiobook.

Trade Secret is available on paper, as an ebook and as an audiobook.

Sharon Lee & Steve Miller: I Dare / Ghost Ship / Dragon Ship / Necessity’s Child / Crystal Soldier / Crystal Dragon

Over the last two months, I have continued listening to audiobooks of the Liaden series. I stopped writing about them because a stressful situation in life (a temporary move to another country) required too much of my energy to leave enough of it around. I still want to say a couple of words of the books I have listened to. Unfortunately, it is impossible to avoid SPOILERS to these books completely, but I will try to limit the damage.

I Dare is a direct sequel to Plan B. It has a somewhat jarring structure: the bulk of the book narrates the adventures of Pat Rin yos’Phelium, a son of Korval, from the time he receives word that Plan B is in effect due to imminent catastrophic damage to the clan and the news that all his kin (including all the characters we have grown used to in the earlier stories) are dead, through his elaborate preparations for balancing this enormous loss until the execution of that balance, which will have tremendous consequences for both Korval and Liad. Interspersed are accounts of the aftermath of the events of Plan B in which our beloved characters are, several months after Pat Rin receiving the death news, very much alive.

Bulk of the Pat Rin thread occurs on Surebleak, a world that was originally colonized by an industrial company for mining purposes but was abandoned (with colonists left on-world) when the company went bankrupt. They never lost contact with the wider civilized galaxy but the colony was not able to attract offworld trade and thus devolved to a relatively low-tech level. The society that Pat Rin encountered was based on the world’s only city consisting of turfs, each run by a Boss, with the only law being the law of the strongest; but under that hard-boiled surface Pat Rin found people with a desire to do better, just no idea of how to do it.

I Dare ends with the two plot strands united. Korval is banished from Liad and starts to establish itself on Surebleak. At the very end, we meet Theo Waitley, a young pilot with a complicated problem…

I skipped the two novels that I would normally read at this point, Fledgling and Saltation. They flesh out the backstory of Theo Waitley and introduce us to her mother Kamele Waitley and her father Jen Sar Kiladi, who we learned in I Dare to be also known as Daav yos’Phelium, Val Con’s father. In the two books Theo begins as the child of two professors living in a university campus, discovers piloting, learns the trade of piloting and gets into heaps of trouble. Both books also contain a rather interesting story of academic politics and academic ethics which I truly recommend to anyone in the academia who has a taste for adventure sf; the second also entertains issues relating to nationalism and its problems. Eventually, Theo’s trouble leads her to seek Delm Korval (whom her father has taught her to regard as the person to whom really big problems should be presented for solving), and to the final chapter of I Dare.

Ghost Ship begins where both I Dare and Saltation end: Theo and her father, both with Delm Korval, and Theo about to present her knotty problem to Delm Korval. You can perhaps see why I skipped the two backstory novels. One part of the problem is an old self-aware ship who had gotten into his head that Theo is his promised Captain; the book is largely about the relationship of Theo and this ship, who is known as Bechimo. Along the way, Theo pilots for a mysterious character known as the Uncle, who has as a side-kick a woman called Dulsey; the ship Theo pilots for the Uncle is called Arin’s Toss. Remember those names; I will mention them again in this post.

Dragon Ship continues where Ghost Ship ends. They really form one continuous story. There is not much I can add to that (but I will mention the good ship Spiral Dance owned and piloted by Cantra yos’Phelium, which appears near the end of the book; they are another pair of names you should remember). Ghost Ship and Dragon Ship also chronicle events on Surebleak and elsewhere, when Korval (and Surebleak society) begins to deal with its changed circumstances. But even though I love those parts of the books, I cannot say I remember them well.

Necessity’s Child introduces a completely new people to the series. The Bedel are “the people of the ship”, who live apart from the gadje, “those others”. On Surebleak, there lives a company of the Bedel, a colony, if you will, left off the ship to learn new things and to be eventually reunited with the ship. Except the ship hasn’t come back after several generations. The Bedel appear a lot like gypsies of the real world, except that they have small little things like the ability to build just about any machine they need (including superhuman-strength glove and leg brace to compensate for grievous injuries to the hand and the leg), and they learn by dreaming. “I will dream on it”, they would say. And this apparently should not be taken as a metaphor.

Necessity’s Child tells events that begin somewhere within Ghost Ship and continue well into Dragon Ship. A daughter of the Bedel company and a son of Korval, both about the same pre-pubescent age, meet and become friends. This in turn allows the Bedel and Korval to start dealing with each other as equals. At the same time, a Liaden man is grievously injured, loses his memory and is brought into the company as a gesture of mercy, where he recuperates, learns to live among the Bedel and searches for clues for who he used to be. We get insights into Korval and into Surebleak, and we learn a lot about the Bedel, of course. It is quite different a book, and one that I initially resisted, but I like it a lot now, after two or three re-reads.

The three books just discussed are the first books in this re-listening round to have a new narrator. Eileen Stevens has a soft voice, but she uses it very well. As much as I dislike Andy Caploe (except for his magnificent Clutch turtle voice), I love Stevens (except for her not-so-magnificent Clutch turtle voice). Her handling of Silain, the Grandmother and the luthia of the Bedel, is quite excellent.

Crystal Soldier introduces a completely different time and place within the Liaden storyline. We meet M. Jela Granthor’s Guard, an M-series soldier; that means he is a genengineered human, deliberately bred to be a soldier; but he is, I gather, considered a legal person. We also meet Dulsey (the similar name is not an accident), a batcher engineer turned waiter. A batcher is an artificial human being, a chattel slave with no rights of her own. We also meet the ssussdriad, an almost extinct species of self-aware and telepathic trees who used to live in symbiosis with a flying species known as dragons. In the beginning of the book, Jela meets the last known living ssussdriad at a war-devastated planet, and wovs to bring it to safety. In return, the ssussdriad (which gets often called Jela’s tree) creates seedpods for Jela and others to eat, which turn out to have surprising properties… And we meet Cantra yos’Phelium Clan Torvin, a dark trader piloting alone the small ship Spiral Dance, which she used to co-pilot until the owner-pilot died and left the ship to her.

Jela, Cantra and Dulsey meet each other about the same time. Exciting stuff happens. Events force Cantra to take both Dulsey and Jela as crew on the Spiral Dance. Dulsey wants to go to the near-mythical place where batchers have created their own free and equal society. Happens Cantra knows that place, it’s beyond the Rim of the galaxy, in the deeps, and she doesn’t think it’s such a free and equal place as that. But Dulsey wants to go. For complicated reasons, Cantra and Jela agree to transport her there. Along the way, they visit a planet that vanishes into thin air almost immediately after they leave, and some other interesting places. Eventually they find the batcher society and meet its leader, known as the Uncle.

Crystal Soldier introduces us also to a time when humankind had been in war with their enemy for longer than anyone cares to remember (longer than any of the principal characters had been alive, I believe). The enemy, called the Sheriekas… “They’d been human once, at least as human as [Jela] was”. Now they wanted to destroy everyone who wasn’t them.

Crystal Dragon is a direct sequel. We meet the dramliz (another name that should be familiar, this time from Plan B); but here they are Sheriekas-made weapons, human-like in appearance but almost godlike in their powers. The Sheriekas are winning, and the end of everything not Sheriekas is near. The only hope for humankind is the liberation of Liad dea’Syl, a master mathematician, or his work, from Osabi Tower where the best scholars of mathematics are seated (or, in more familiar terms, are given their own chair). Cantra and Jela team up again: Cantra becomes an undercover agent (a task well known to her from her past life), a scholar of mathematics Maelyn tay’Nordif who sues for a chair in Osabi and is admitted, with Jela as her dull worker kobold.

The scholarly life in Osabi Tower is striking in how utterly corrupt it is. Scholars are served by grudents (yes, you guess correctly where that word comes from) who eventually are allowed to leave to conduct their wandering. During their wander years they are expected to produce mathematical results, eventually producing “coin”, a theory of such importance that they are regarded as worthy of their own chair. Once seated in a tower (Osabi is the most prestigious but not the only one), they are given their own grudent and are expected to teach and continue research. So much so good. But here comes the strangeness: any seated scholar may challenge any mathematical work of another seated scholar, who is then expected to defend it. This defense happens in public, with grudents and other seated scholars as an audience, and is conducted with truth blades until one or both scholars die. The outcome of the proof decides the fate of both scholars’ life work: one or the other’s work will get destroyed, either because it failed the proof (in the challenged scholar’s case), or because it was found fraudulent (in the challenger’s case). If a scholar survives long enough, they will be elevated to Master and become immune to further challenge.

In this book, we are also introduced to a young pilot Tor An yos’Galan Clan Alkia, who finds that his birth-world no longer exists and starts investigating why. Eventually he ends up at Osabi Tower and meets the other main characters.

Of course, Liad dea’Syl is eventually liberated. The rest of the book tells the story of the great migration from this corrupt universe to the new universe (in which the rest of the series takes place). We meet Dulsey again, this time accompanied by a fellow liberated batcher called Arin. The Uncle makes appearances, as well. Jela obtains Cantra’s promise to keep his tree safe after he dies; partly because of that promise, Cantra and Tor An decide to create a new clan, Clan Korval, with Jela honored as the founder. The Crystal Duology, as the two books are collectively called, thus tell an origins story.

An interesting point I had not remarked before: On Vandar (which we had encountered in Carpe Diem), the locals cursed by the wind. On Surebleak, a cold world, the favourite curse words appear to be related to frozen water (sleet being a common one). Cantra swears by the deeps.

These “books of before” are narrated by Kevin T. Collins. He is by far my favourite of the Liaden narrators. He has a very expressive voice and brings life to the characters. How he handles the difference between Cantra and Maelyn is magnificient.

All the books mentioned here are available in print, ebook and audiobook formats either standalone or (except for audiobooks) in an omnibus edition. At least Fledgling is available also as a legally free ebook. I am too tired today to go hunt for the links. Google is your friend.

Terveisiä Essenistä

Kaukolämpövoimala kadun toisella puolella iltamyöhään helmikuussa
Kaukolämpövoimala kadun toisella puolella iltamyöhään helmikuussa

Edellisestä blogahduksesta onkin aikaa, mutta se ei liene ihme. Kaikki on alussa uutta ja ihmeellistä ja siitä tekee mieli kertoa kaikille, mutta hiljalleen tilanne arkistuu eikä uutta ole kamalasti kerrottavana. Nyt ajattelin kerätä tällaisen potpurin kaikenlaista pientä sälää mitä on vajaan kahden kuukauden aikana tullut vastaan.

Kerrostalo Blumenfeldstraßen varrella
Kerrostalo Blumenfeldstraßen varrella

Täällä asuintalossani on pyykkitupa, jossa ei ole varausjärjestelmää. Aina saa vähän jännittää, pääseekö pyykille vai ei. Yhden koneellisen pesu vaatii 4x50snt (kaksi pesukoneelle ja kaksi kuivausrummulle, muut kuivaustavat on kiellettyjä), mikä on lievästi hankaloittavaa koska 50-senttisiä pitää oikein erikseen kerätä että niitä olisi tarpeeksi. Urheiluakin pyykkäämisestä tulee portaiden kipuamisen takia.

Mielen kiintoisat koneet pyykkituvassa
Mielen kiintoisat koneet pyykkituvassa

Olen kiinnittänyt täällä huomiota kadunvarsimainoksiin. Osa on allaolevan katolisen lähetystyön mainoksen kaltaisia; allaoleva on minusta hyvin oivaltava (“Annos ranskalaisia maksaa stadionilla 2 euroa / 2 eurolla minä pääsen kadulta urheilukentälle”). Hyvin on jäänyt myös mieleen mainoslause “Die größte Katastrophe ist das Vergessen” (pahin katastrofi on unohtaminen), joka on peräisin evankelisen diakonisen katastrofiapujärjestön mainoksesta. Lähes kaikki muut ovatkin sitten tupakkamainoksia (en ole ottanut niistä kuvia).

Kadunvarsimainos
Kadunvarsimainos

Joskus helmikuussa istuskelin työhuoneessani tekemässä töitä kun ulkoa kuului PIIPAAPIIPAAPIIPAA KRSH. Hälytysajoneuvoja tuosta menee jatkuvasti, koska paloasema on varsin lähellä ja SH-rakennus on osavaltion valtateiden risteyksessä. Kolari ei sentään ole tuossa jokapäiväinen havainto. Tällä reissulla olen omin korvin kuullut kaksi kolaria (enemmän kuin Suomessa olen havainnut vuosikymmenessä).

Poliisi selvittelee henkilöauton ja ensihoitolääkäriauton kolaria Schützenbahnin ja Gerlingstraßen risteyksessä
Poliisi selvittelee henkilöauton ja ensihoitolääkäriauton kolaria Schützenbahnin ja Gerlingstraßen risteyksessä

Twiittasin allaolevan kuvan jo aiemmin. Täällä on näköjään lyhytaikaista vuokrausta varten tarjolla ympäri kaupunkia polkupyöriä. Maksa tekstiviestillä tai aktiivisen käyttäjän kortilla, palauta mihin tahansa saman firman pyöräasemaan. Tämä löytyi Pyhän Gertrudin kirkon vierestä Viehofer Platzilta.

Vuokrapyöriä tarjolla Viehofer Platzilla
Vuokrapyöriä tarjolla Viehofer Platzilla

Myös useamman kuin yhden sähköautolatauspisteen olen bongannut.

Ampera latautumassa kaupungintalon kupeessa Ribbeckstraßen varrella
Ampera latautumassa kaupungintalon kupeessa Ribbeckstraßen varrella

Kaupungintalo – raatihuone, Rathaus – on muuten komea tornitalo, jonka kupeessa on mm. teatteri ja kauppakeskus (Rathaus Galerie). Valitettavasti tämän parempaa kuvaa minulla ei siitä ole – taustalla näkyy Pyhän Gertrudin kirkko ja sen takana Rathaus Essen.

Kuva Gladberger Straßea pitkin keskustaa kohti. Taustalla Pyhän Gertrudin kirkko ja Rathhaus Essen. Kuvan oikeassa reunassa näkyy hämärästi myös uusi luentosalirakennus R14.
Kuva Gladberger Straßea pitkin keskustaa kohti. Taustalla Pyhän Gertrudin kirkko ja Rathhaus Essen. Kuvan oikeassa reunassa näkyy hämärästi myös uusi luentosalirakennus R14.

Täällä on erillisiä luentosalirakennuksia. Alla olevassa kuvassa on uusi luentosalitalo, joka on ilmeisesti rakennettu puretun ratapihan alueelle (tien yli meni aiemmin kaiketi rautatiesilta ja paikalla on kuulemma ollut ennen toista maailmansotaa jopa rautatieasema).

Hörsaalzentrum R14
Hörsaalzentrum R14

Luentosaleista tulikin mieleeni kokemukseni täkäläisistä tenteistä. Itse en ole sellaisiin osallistunut, mutta työhuonettani vastapäätä olevassa huoneessa asustelee tieteellinen isäntäni, joka piti pari viikkoa sitten tentin. Tämä tarkoitti, että huoneeni ulkopuolella maleksi koko ajan pari–kolme nuorta opiskelijaa, jotka höpöttivät keskenään. Aina silloin tällöin isäntäni huoneesta poistui joku muu opiskelija, ja yksi odottaneista meni sisälle. Tätä kesti koko aamupäivän kahtena peräkkäisenä päivänä. Juttelin sitten myöhemmin isäntäni kanssa tenteistä, ja hän kertoi ettei osaisi pitää paperitenttiä kyseisestä kurssista, sillä yksi tärkeimmistä asioista mitä hän haluaa tentissä selvittää on missä järjestyksessä opiskelija laatii erään kurssilla keskeisen taulukon (jos vasemmalta oikealle ylhäältä alas, asia on ulkoa opittu eikä ymmärretty).

Samoihin aikoihin ihmettelin myös huoneittemme käytävällä olevaa kokoontumisasemakylttiä, joka näkyy kun kävelee porraskäytävän suunnasta huoneisiimme päin. Kyseinen kohta on umpikuja, ainoa reitti ulos on palata takaisin porraskäytävään. Käytävän päässä olevat ikkunat on merkitty hätäpoistumisreiteiksi. Olemme saksalaisittain neljännessä, suomalaisittain viidennessä kerroksessa. En haluaisi poistua noiden ikkunoiden kautta. Tarkempi selvittely antoi ymmärtää, että kyseisten ikkunoiden alla oleva piha-alue on erityisesti suunniteltu pelastustieksi johon pelastuslaitos voi parkkeerata tikas- tai nosturiauton, jolla ihmiset voidaan pelastaa juuri noiden ikkunoiden kautta tilanteesta jossa talon molemmat porraskäytävät (tai reitti niiden luo) ovat tulipalon tai muun syyn takia kulkukelvottomia.

Kokoontumisasema ja poistumisreitti (pudotusta toistakymmentä metriä)
Kokoontumisasema ja poistumisreitti (pudotusta toistakymmentä metriä)

Työpaikan kahvihuone on pieni koppi, jossa on vesihana ja allas, tiskikone, astiakaappi, mikroaaltouuni ja vedenkeitin. Kahvi on pikakahvia. Juon kahvia täälläkin paljon joten ostin omaa käyttöäni varten oman purnukan. Tosin kävi mielessä, olisiko tuo Limited Edition pitänyt jättää avaamatta ja pitää tallessa muutama vuosikymmen arvonnousun toivossa?

Kahvi ja kuppi. Huomaa numeroitu limited edition.
Kahvi ja kuppi. Huomaa numeroitu limited edition.

Työ etenee kivasti. Viikko sitten sain Idean, ja sen jälkeen olenkin ollut jatkuvassa flowssa. Yksi väitöskirjan luku tuli tyhjästä tehtyä enimmälti valmiiksi siinä. Mutta nyt pitääkin palata tuon luvun kimppuun…

Essenin joukkoliikennettä ja vähän muutakin

Tänään uskaltauduin ensimmäistä kertaa Essenin kaupunkijoukkoliikenteen asiakkaaksi. Kävelin yliopiston Essenin-pääkampuksen viertä Reckhammerwegiä Segerothstraßen yli yliopiston kaupunkijuna-aseman sisäänkäynnille.

Reckhammerwegin sillalta Segerothstraßelle kohti keskustaa
Reckhammerwegin sillalta Segerothstraßelle kohti keskustaa

Asema muistuttaa metroasemaa ja sellaiseksi se on tarkoitettukin. Se on maan alla ja junat kulkevat tunnelissa. Metroasema se ei kuitenkaan ole, kuten alempana kerron.

Asemalla etsin ensin lippuautomaatin. Tarkoitukseni oli seikkailla kaupungilla, joten ryhdyin ostamaan päivälippua. Se keskeytyi, kun joku mies tuli kysymään minulta saksaksi: “Mihin matkustat? Minulla on Ticket2000, sillä saa viikonloppuna matkustaa kaksi.” Mietin, mikä sen pysäkin nimi olikaan, johon olin ajatellut ensiksi mennä ja toisaalta tuntui hassulta matkustaa toisen tuntemattoman ihmisen armoilla (joskin se on kaiketi aika tavallista täällä). Kun vastauksessani kesti, mies tokaisi ärsyyntyneenä (saksaksi): “Ymmärrätkö?” Vastasin: “TagesTicket”, ja osoitin lippuautomaattia jossa sama luki myös. Mies tajusi lopulta yskän, mutta automaatti oli jo päättänyt että olin kadonnut jonnekin ja jouduin aloittamaan alusta.

EVAG (VRR) TagesTicket (hintaluokka A), jolla saa matkustaa rajattomasti Essenin alueella ensi yöhön asti.
EVAG (VRR) TagesTicket (hintaluokka A), jolla saa matkustaa rajattomasti Essenin alueella ensi yöhön asti.

Essenin joukkoliikenteestä vastaa kaupungin omistama yhtiö Essener Verkehrs-AG eli EVAG. Se puolestaan kuuluu Rein–Ruhr-alueen joukkoliikenneliittoon Verkehrsverbund Rhein–Ruhr eli VRR:ään. Varmaan arvaatte, että naurahdin, kun tajusin että alueellista joukkoliikennettä hoitaa ei VR vaan VRR. Lippujen hinnat määrittää nimenomaan VRR.

EVAGin rautatieliikenne jaetaan kaupunkijuniin (Stadtbahn, linjatunnukset alkavat U:lla) ja ratikoihin (Straßenbahn). Näillä ei ole kovin näkyvää eroa, molemmat ajavat paikoin maan alla ja paikoin kadulla. Jos nyt oikein olen ymmärtänyt, Stadtbahnin oli tarkoitus olla siirtymäajan ratkaisu kohti täyttä metrojärjestelmää ja se on rakennettu olemaan helposti muokattavissa metroksi, kun taas Straßenbahn on teknisesti puhdas ratikka vaikka osa sen pysäkeistä ja radasta onkin keskustassa maan alla. Metron rakentamisesta on kuitenkin kustannussyistä luovuttu kokonaan.

Ratikka nousee Schützenbahnille tunnelista matkalla koilliseen pois keskustasta
Ratikka nousee Schützenbahnille tunnelista matkalla koilliseen pois keskustasta
Ratikka Schützenbahnilla
Ratikka Schützenbahnilla
Ratikoita Schützenbahnilla
Ratikoita Schützenbahnilla

Ajoin yliopiston asemalta U11-junalla Philharmonie-asemalle. Siellä kävelin ja kuvailin hieman.

Philharmonie-kaupunkijuna-asema Essenin eteläisessä neljänneksessä
Philharmonie-kaupunkijuna-asema Essenin eteläisessä neljänneksessä
Philharmonie Essen
Philharmonie Essen
Aalto-Musiktheater
Aalto-Musiktheater
Aalto-Musiktheater
Aalto-Musiktheater
Aalto-Musiktheater
Aalto-Musiktheater

Aalto-teatteri on muuten Alvar Aallon rakennuksia. Hyppäsin sen vierestä linjan 106 ratikkaan, jolla ajoin kokonaista muutama kymmenen metriä maan päällä kunnes se sukelsi keskustan alla kulkevaan tunneliin. Poistuin kyydistä Rathaus-pysäkillä, sillä sen päällä on Rathaus Galerie Essen -kauppakeskus, jossa on oma “lähikauppani” Real. Junamatkailuni päättyi siihen, sillä vaikka ajattelinkin aluksi palata Rheinische Platzin pysäkille ratikalla, päädyinkin kävelemään tuon matkan.

Ajoin siis päivälipullani vain kaksi matkaa. Maksoin lipusta hieman enemmän kuin kaksi kertalippua olisi maksanut, joten jäin hieman tappiolle puhtaasti rahalla laskien. Jos olisin jaksanut, olisin voinut jatkaa seikkailua ostosten kämpälle viemisen jälkeen, mutta erinäiset syyt, muiden muassa väsymys, johtivat siihen, että jäin kotiin lorvimaan.

Lopuksi muutamia huomioita.

Jätteet kehotetaan talossani lajittelemaan kahteen eri kasaan: keltaiseen jätteeseen kuuluvat muovi ja metalli, mustaan kaikki muut. Tämä tuntuu hyvin kummalliselta lajittelutavalta. Juttelin vierailuisäntäni kanssa tästä perjantaina, ja hänen mukaansa keltaiseen kuuluu oikeasti tietyt tyhjät myyntipakkaukset, lajittelu ei siis tapahdukaan materiaalin mukaan. Edelleen minusta on kummallista, että paperia ja biojätteitä ei erikseen lajitella.

Asunnossani ei ole tiskikonetta eikä kuivauskaappia. Tiskaaminen onkin vaatinut hieman uudelleenopettelua.

Edellisen kirjoitukseni yhteydessä käytiin Facebookissa keskustelua siitä, mikä on oikea Studentenwerkin suomennos. Olen suomentanut sen opiskelijapalveluksi, mutta sen kuulemma pitäisi olla ylioppilaskunta. Mielestäni se olisi väärä käännös. Ylioppilaskunnan olennaisin piirre on nähdäkseni, että se on yliopiston opiskelijoiden (yksin) hallinnoima julkisoikeudellinen yhteisö, joka toimii opiskelijoiden edunvalvojana ja jolla on itsehallinto. Studentenwerk on kyllä julkisoikeudellinen yhteisö, mutta opiskelijoilla on sen hallinnossa vain noin 50 %:n painoarvo, loput kuuluvat mm. yliopistolle itselleen. Lisäksi Studentenwerk ei ole opiskelijoiden edunvalvoja vaan sen tehtävänä on tuottaa opiskelijoille palveluita (mm. ruokailu ja majoitus). Lähin analogia Suomessa Studentenwerkille on minusta paikalliset opiskelija-asuntosäätiöt (mm. KOAS, TOAS ja HOAS), jos niiden toimialaa laajennettaisiin kattamaan asuntopalveluiden lisäksi mm. ruokalat. Varsinaisia ylioppilaskuntia Saksassa ei taida olla lainkaan, lähin analogia on ainakin Duisburgin–Essenin yliopistossa sen hallintoon kuuluva opiskelijaparlamentti.

Sikäli olen Studentenwerk Essen–Duisburgin kääntänyt väärin, että olen kutsunut sitä yliopiston opiskelijapalveluksi. Oikeasti kyse on osavaltion lakien mukaan järjestetystä yliopistosta erillisestä julkisyhteisöstä, joka tuottaa palveluita kaikkien Essenissä ja Duisburgissa toimivien yliopistojen opiskelijoille.

Täällä on nyt karnevaaliaika. Olen onnistunut sen hyvin välttämään. Maanantaina kuulemma yliopisto on kiinni karnevaalien huipentumisen vuoksi. Vierailuisäntäni suositteli minulle Kölniin matkustamista maanantaina – siellä on kuulemma alueen parhaat bileet – mutta taidan jättää väliin. Sen sijaan Essenin kulkuetta saatan käydä katsomassa, jos jaksan.

Lisää huomioita Saksasta

Täällä ovet eivät mene itsestään lukkoon. Oven lukitseminen vaatii avaimen laittamisen lukkopesään ja avaimen kääntämisen. Saimme vierailuni isännän kanssa aikaan mielenkiintoisen keskustelun taannoin kun kysyin onko merkitystä kuinka monta kierrosta avainta käännetään. Kuulemma ei, paitsi ehkä vakuutuksen kannalta.

Kuten aiemmin jo kirjoitin, täällä liikennevalojen näkövammaisille tarkoitettu äänisignaali ei kerro, onko valo vihreä vai punainen. Olen siksi joutunut huomattavasti enemmän kiinnittämään huomioni nimenomaan liikennevaloon enkä muun liikenteen havainnointiin, koska en voi luottaa korvani antamaan informaatioon. Onneksi tämä johtaa yleensä (kuten tänään kauppareissulla) siihen, että en huomaa valojen vaihtuneen vihreäksi, eikä siksi onnettomuusvaaraa juurikaan ole. Toki saattaa olla, että en huomaa valojen vaihtumista punaiseksi kun tarkkailen liikennettä viimeiset askeleeni.

Suojatiesääntöä täällä kunnioitetaan erittäin hyvin. Yhtäkään autoa en ole suojatiellä joutunut varomaan.

Pyöräkaista vaihtuu jaetuksi kevyen liikenteen väyläksi Schützenbahnilla.  Sekä jaetut kevyen liikenteen väylät että pyöräkaistat ovat täällä yleisiä.
Pyöräkaista vaihtuu jaetuksi kevyen liikenteen väyläksi Schützenbahnilla. Sekä jaetut kevyen liikenteen väylät että pyöräkaistat ovat täällä yleisiä.
Yliopiston opiskelijapalveluiden vieraileville tutkijoille tarkoitettu talo, jossa asun, on etualalla vasemmalla.  Sen vieressä oleva punainen rakennus on Studentenwerk, opiskelijapalvelut
Yliopiston opiskelijapalveluiden vieraileville tutkijoille tarkoitettu talo, jossa asun, on etualalla vasemmalla. Sen vieressä oleva punainen rakennus on Studentenwerk, opiskelijapalvelut

Kämppäni sijaitsee talon toisessa kerroksessa (kun sisäänkäyntikerrosta ei lasketa kerrokseksi), eikä talossa ole hissiä. Olenkin saanut huhkia huomattavat määrät porrastreeniä täällä. Schützenbahn Hochhausessa on onneksi hissi. Olen lisäksi toistaiseksi kävellyt lähes kaikki matkat, jolloin päivittäinen kävelymäärä vaihtelee kahdesta neljään kilometriin. Maanantaina kävelin kaikkiaan kahdeksan kilometriä, kun etsiskelin kaupungista muun muassa ruokakauppaa. Kuntosalia en ole edes jaksanut harkita; onneksi valmentajani teki tämän varalta kotioloihin sopivan kahvakuulatreenin. Hainkin 8 kg:n kuulan Decathlonista; maksoi 24,90 € ja on ilmeisesti muovilla päällystettyä rautaa. Kohta ajattelin tehdä ekan treenini täällä.

Kahvakuula
Kahvakuula

Hajanaisia huomioita

Talvi läntisessä Saksassa: tiet ovat kuivat ja pitävät paitsi jos lunta tuli äskettäin. Mikään Suomi tämä ei tuolloinkaan ole:

Reckhammerwegin ja Gladbecker Straßen risteys
Reckhammerwegin ja Gladbecker Straßen risteys

Kuvassa näkyy myös Essenissä hyvin yleinen risteysratkaisu: käännös oikealle on poistettu valo-ohjauksesta antamalla sille oma ohituskaista valoristeyksen ulkopuolelle.

Jokaisen Saksassa asuvan, myös ulkomailta tulevan väliaikaisasukkaan, tulee ilmoittautua viranomaisille henkilökohtaisesti jokaisen muuton yhteydessä. Nordrhein-Westfalenin osavaltiossa aikaraja on 7 päivää muutosta. Olen lukenut siitä kaikenlaisia kauhutarinoita mm. tuntikausien jonotusajasta. Itselläni prosessi oli kivuton ja nopea. Eniten aikaa meni sen parin kilometrin kävelyyn kämpältäni Gildehof Centerille, jossa saksalaisten ja EU-kansalaisten ilmoittautumispiste Bürgeramt sijaitsee. Pärjäsimme hyvin virkailijan kanssa vaikka kovin hyvää yhteistä kieltä ei ollutkaan. Eniten päänvaivaa esitti kysymys uskontokunnasta: olen kastettu Kristiyhteisössä, mutta en ole Suomessa minkään uskontokunnan jäsen, joten lopulta päätin ilmoittaa etten kuulu mihinkään kirkkoon. Lopulta, eikä siinä kestänyt juurikaan, sain lapun kouraani jossa on leima ja paikallinen osoitteeni. Olen siis nyt virallisestikin Saksassa ja Essenissä.

Bürgeramt Gildehof
Bürgeramt Gildehof

Kävellessäni Bürgeramtista vierailun aikaiselle työpaikalleni löysin maasta seuraavat laatat, jotka vetävät minut hiljaiseksi:

Työpaikkani on muuten yliopiston SH-rakennuksessa.

Schützenbahn Hochhaus (SH)
Schützenbahn Hochhaus (SH)

Matkaa kämpältäni joka sijaitse pääkampuksella on noin vajaa kilometri. Kämppäni sijaitsee opiskelijapalveluiden ylläpitämässä vierailevien tutkijoiden vierastalossa josta minulla ei valitettavasti ole itse otettua kuvaa (mutta linkin takana on hyvä kuva). Pääkampus itsessään näyttää varsin komealta:

Yliopiston Essenin-pääkampus
Yliopiston Essenin-pääkampus

Ilmeisesti Essen on melko tarkasti Düsseldorfin lentokentän lähestymisreitillä, koska olen lähestyviä lentokoneita kuullut ja nähnyt sekä havainnut Flightradar24:ssä.

Lentokone Essenin yllä
Lentokone Essenin yllä

Ei minulla tänään muuta. Hyvää keskiviikkoa sinne Suomeen :)

Asioita jotka olen oppinut Saksassa elämisestä vajaassa kahdessa päivässä

Yllättävän hyvin pärjään englannilla ja elekielellä, koska ruosteessa oleva koulusaksani toimii sen verran, että ymmärrän suunnilleen, mitä saksalainen sanoo minulle saksaksi. Tästä huolimatta paikallinen työtoverini varoittelee, että en tule pärjäämään puhumatta saksaa itse.

Osassa jalankulkijoiden liikennevaloja on punaisia valoja tuplasti ilman mitään syytä.

Se keltainen boksi liikennevalotolpassa on näkövammaisille. Ei pidä antaa hämätä, että se pitää valon väristä riippumatta koko ajan samaa ääntä.

En ole tarpeeksi nopea pakkaamaan ostoksiani saksalaisessa ruokakaupassa.

Toimistoaikoja noudatetaan. Vaikka toimistossa olisikin ihminen paikalla, toimistoajan ulkopuolella ei saa palvelua.

Rathaus Galerie Essenin Realista saa Vaasan leipiä. Markkinointinimenä ainakin hapankorpulla on Finn Crisp.

Vaasan hapankorppu
Vaasan hapankorppu

Essenin rautatieasemalla myydään suomalaista patonkia. En tiennyt sellaista olevan olemassakaan.

It’s been a long day…

The story starts yesterday evening when I, with my father, visited the Helsinki-Vantaa airport to check in. I was flying with an exst (extra seat) reservation due to my physical size, and none of the self-service options worked. The upside was, I got to bypass all the long lines to the baggage drop desks and take the short queue to the service desk. With a boarding pass in hand, it was time for one last sauna in Finland, a short night’s sleep, and an early morning plane trip.

Things went well in Finland. We had lots of snow; this was no problem. We left the gate about on time, taxied to a deicing station and then took off without much of a fuss.

Deicing at EFHK
Barely above the clouds
Barely above the clouds

The fish salad I had ordered online was delicious. I seemed to get jealous looks from fellow passengers.

Finnair fish salad
Finnair fish salad

En route I saw a lovely cumulus (cumulonimbus?) cloud towering from the rest of the cloud cover.

Clouds
Clouds

The trouble began on approach to Düsseldorf. First, it seemed like we were given a long route, and indeed, we landed somewhat behind schedule.

On short final to DUS
On short final to DUS

And then we stopped, on the taxiway. The flight crew told us that our parking space was not ready, and no estimated time of readiness had been offered by the ground controller. It appears a little bit of snow put the whole airport into chaos. To a Finn, it looked ludicrous.

Waiting to park at DUS
Waiting to park at DUS

Eventually, we were allowed to disembark. Then, we were left waiting for a full hour for our checked baggage. How the heck does it take an hour to unload some bags from a plane?

Finally, I was able to take the nice Sky Train from Düsseldorf Airport to the airport’s train station. Unfortunately, I have no pictures of the Sky Train in operation, but here’s one of the terminus at the train station and a part of the overhead track:

Sky Train terminus at the Airport Train Station
Sky Train terminus at the Airport Train Station

I then took the S1 train to Essen main railway station, where I had an hour to kill. I spent that time walking around the station, with my bags stowed in an expensive locker at the station.

Essen Hbf
Essen Hbf
Essen Hbf
Essen Hbf
Essen Hbf
Essen Hbf
Essen Hbf
Essen Hbf

I then went and collected my guesthouse apartment key, figured out how to get online there, and finally went to see my host at the University. Afterward, I spent an eternity looking for a simple grocery supermarket in the Essen downtown. It was hard to find, but I eventually chanced into a Real from where I was able to buy some essentials; but it is really hard to figure out what to buy when most of the brands are totally different from what I am used to.

This has been a very rough day, and I am glad it’s nearly over. Tomorrow, my three-month research visit to the University of Duisburg-Essen starts in earnest.

Sharon Lee & Steve Miller: Plan B

“Other people,” she said, apparently to the room at large, “give their wives flowers.”

Plan B is a rather different book from those published earlier in the Liaden series. First of all, it was first published about a decade after the previous book, due to commercial issues not under the authors’ control. Second, it is a plot-driven story with good solid existing characters instead of being a character-driven book with a plot to keep the characters active.

Some reviewers have placed the Liaden series under the category of military science fiction. In my opinion, Plan B is the only one that truly fits that label. The action takes place on a Liaden planet that comes early in the book under attack by the Yxtrang, with the invasion continuing until the end of the book. Military units, particularly the impromptu defense force formed of mercenary units that happened to be on-planet at the time of the attack as well as local volunteers, feature prominently; the familiar characters take on military roles if the already did not have it; and military action (involving land forces and air forces as well as space combat) is central to the plot.

This change of pace is well justified by the story arch of the Agent of Change sequence, of which this is the penultimate volume; after all, at this point, the characters have been introduced, the chess pieces have been placed on the board and all the initial moves have been completed. All that remains is actually seeing who comes on top in the fight.

Below the fold, I will discuss the book in a bit more detail; the discussion contains SPOILERS for Agent of Change, Conflict of Honors, and Carpe Diem.

Continue reading “Sharon Lee & Steve Miller: Plan B”

Sharon Lee & Steve Miller: Carpe Diem and Prodigal Son

Normally, it takes me two to four weeks to listen to an audiobook from beginning to end, depending on the narrator’s speed, the length of the book and how much I invest daily in it. You see, normally I only listen for no more than an hour, often no more than 30 minutes, a day, while getting ready to sleep in the evening. Sometimes I manage a book in one week, if I have been having difficulty catching sleep and thus ending up listening for two hours or more an evening.

This week has been unusual. I’ve been at home due to a stomach bug since Wednesday, with not much energy to do anything. Listening to an audiobook is an easy way to spend time in bed, or in the bathroom, and takes less energy than actually reading myself, or even watching television. And if I happen to drift off (which happened often in Wednesday when I had a moderate fever), the Audible player’s automatic timer stops playing after 30 minutes or so (annoyingly, I must remember to set it up that way each time), and rewinding allows me to find a place I still remember having heard. Spending 12 hours listening to a book a day is not unusual in these circumstances. Thus, it is not surprising that I finished the 15-hour book Carpe Diem a little more than a day after I had finished Agent of Change. I capped it by reading (from an ebook, not an audiobook) the short story Prodigal Son, which revisits the key setting and characters of the novel I had just completed.

Carpe Diem continues directly from where Agent of Change left off, in fact overlapping by a chapter. Given that, this review will necessarily contain spoilers for Agent of Change. The book also picks up characters and worldbuilding from Conflict of Honors, which is a loosely connected prequel published between these two books; while Carpe Diem can perfectly well be read without that background, it does (like this review) contain some spoilers for Conflict of Honors.

Prodigal Son additionally contains significant spoilers for Plan B and I Dare, since it’s set after the events of those books. I will avoid those spoilers in this review.

Continue reading “Sharon Lee & Steve Miller: Carpe Diem and Prodigal Son