All posts by Antti-Juhani Kaijanaho

Ukraina ja Suomi

All my Ukrainian coworkers, friends, aquaintances, all Ukrainian strangers, my thoughts are with you. You live in interesting times now. I truly hope that all will be well in the end (at least as well as is possible, given all that has already happend).

Ei ole mitään epäselvää: Venäjä on toiminut väärin. Kysymys on, miten se vaikuttaa Suomeen?

Akuutin kriisin aikana, siis juuri nyt, Suomen linja on valtiojohdon ­– tasavallan presidentin ja valtioneuvoston – käsissä. Heillä on myös paras tieto siitä, mitä oikeasti tapahtuu, sillä heillä on käytössään salaiset tiedustelutiedot, ovat ne kuinka tarkkoja tai summittaisia, sekä tieto muiden valtioiden johdon linjauksista. Heillä on varmasti paremmat tiedot kuin meillä muilla, jotka olemme tiedotusvälineiden (mukaanlukien sosiaalinen media) varassa. Tämän kriisin ratkaisemiseksi tapahtuu varmasti paljon enemmän, kuin lehdistä saamme lukea. Annetaan heille työrauha.

Silti voimme pohtia, mitä tapahtuu, kun akuutti kriisi on päättynyt. Näin suomalaisen kannalta pelottavinta viime viikon tapahtumissa on miettiä, kuinka samankaltaisia Ukraina ja Suomi ovat. Molemmat ovat entisiä Venäjän alusmaita. Molemmilla on yhteinen raja Venäjän kanssa. Jos Venäjä on valmis käymään disinformaatiokampanjaa ja provokaatiokampanjaa Ukrainaa vastaan, miksi se ei tekisi sitä Suomea vastaan?

On yksi keskeinen ero. Ukrainan julkinen hallinto on läpeensä korruptoitunut, valtiontalous on kuralla, demokraattiset käytänteet eivät ole siellä vakiintuneita, ja valtio on ollut sisäpoliittisessa sekasorrossa jo kuukausia. Niissä oloissa Venäjän on ollut helppo tehdä myyräntyötään. Suomen olot ovat toistaiseksi onneksi todella kaukana tästä.

Yhteistä mailla on myös se, että kummallakin on vähemmistön asuttama autonominen alue, johon on liittynyt sotilaallisia paineita. Suomen tapauksessa kyseessä on onneksi ruotsinkielinen Ahvenanmaa maan länsirajalla, toisin kuin Ukrainan venäjänkelinen Krim itärajalla.

Strategisesti tärkeintä Suomelle Ukrainan kohtalon välttämiseksi on huolehtia valtion toimintakyvystä, pitää kaikkien kansanosien (myös vähemmistöjen ja enemmistön) keskinäiset välit sopuisina sekä pitää välit Venäjään kunnossa, silloinkin kun Venäjä tekee pahaa muualla.

Toinen strateginen kysymys on Suomen sotilaallinen puolustuskyky. Olen aiemmin kannattanut asevelvollisuudesta luopumista ja puolueettomuuden säilyttämistä. Näiden kantojeni taustalla on ollut käsitys siitä, että Venäjä käyttäytyy tulevaisuudessakin siten, kuin modernin 2000-luvun valtion tulee käyttäytyä. Viime viikon tapahtumat osoittavat, että tuo premissi ei ole pätevä. Siksi näissä oloissa on mielestäni ensisijaisesti pyrittävä korjaamaan asevelvollisuuden sukupuolisyrjivä rakenne (eli säätää asevelvollisuus koskemaan kaikkia sopivanikäisiä kansalaisia sukupuolesta riippumatta), joskin pidän asevelvollisuudesta luopumista muista syistä toivottavana ratkaisuna, mikäli se on turvallisuuspoliittisesti realistista. Myös tulee vakavasti harkita EU:n sotilaallisen ulottuvuuden kehittämistä aidoksi puolustusliitoksi, johon sisältyy “hyökkäys yhtä kohtaan on hyökkäys kaikkia kohtaan” -periaate. Yksin ei kannata seistä ilkeän naapurin vieressä.

Puolustusliittokeskustelussa isossa roolissa on perinteisesti ollut huoli, että eiväthän suomalaiset joukot vain käytä sotilaallista voimaa maamme rajojen ulkopuolella. Viimeksi vastaava keskustelu käytiin Iceland Air Meet -harjoituksiin liittyen. Itseäni hieman huolettaa puolustusvoimien toimintakyky tositilanteessa pitkän rauhanjakson jälkeen. Ihanko oikeasti sen tulikasteen tulee tapahtua vasta, kun Suomi on all in? On mielestäni perusteltua, että vapaaehtoisista koostuvat yksiköt voisivat osallistua perusteltuihin voimankäyttöoperaatioihin maailmalla, jolloin operaatioiden kulloisenkin päätarkoituksen saavuttamisen lisäksi kehitetään Suomen puolustusvoimien valmiutta.

Nämä päätökset ovat kuitenkin asioita, joihin ei pidä ryhtyä kiireellä. Hoidetaan Ukraina takaisin kuiville, ja mietitään tarkemmin sitten.

Kirja on kaiketi pyhä

Lapsuudenperheessäni oli paljon kirjoja. En läheskään kaikkia niitä lukenut, sillä ne olivat aikuisten kirjoja. Katselin kyllä niiden selkämyksiä. Jo pienestä asti minua kiehtoi kirja, jonka nimi oli todella yksinkertainen – pelkkä vuosiluku, 1984. Olen varmasti kiinnittänyt siihen huomiota jo 1980-luvun alkuvuosina. Ajattelin, että se oli varmaankin ennustuskirja. Luultavasti vuonna 1985 sitten kysyinkin vanhemmiltani, oliko vuosi 1984 sellainen, kuin hyllyssä ollut kirja oli kertonut. Yllätyin, kun vastaus oli hyvin helpottunut “ei”.

Luin George Orwellin 1984:n sitten noin 17-vuotiaana äidinkielen tunnilla pidettävää kirjaesitelmää varten. Ymmärsin toki siinä vaiheessa, miksi vanhempani olivat niin helpottuneita siinä, ettei ennustus pitänytkään paikkaansa. En muista itse esitelmästä juuri muuta, mutta kun opettaja kysyi, jäikö kirjan päättyessä toivoa jäljelle, vastasin, että ei. Opettaja totesi edellisen samaa kirjaa esitelmöineen oppilaan pitäneen selvänä, että toivoa oli.

Kirjayhtymän scifi-kirjojen kansidesign
Kirjayhtymän scifi-kirjojen kansidesign

Luin koko teini-ikäni valtavasti. Käytin kirjastoja surutta hyväkseni. Aika äkkiä opin, että tietty kannen design (sana, jota en silloin tuntenut, mutta ymmärsin sen idean) kertoi, että kirja olisi lukemisen arvoinen. Kävelin vaikka kuinka monta kertaa kirjaston kaunokirjallisuushyllyt läpi, pysähtyen tutun kansikuvion omaavan kirjan kohdalle. Silloin ei nimittäin ollut mitään genrehyllyjä kirjastossa, kaikki kaunokirjat olivat kirjoittajan sukunimen mukaisessa järjestyksessä. Lainasin näitä Kirjayhtymän scifi-kirjoja yksi tai kaksi kerrallaan, joten etsittävää jäi monelle myöhemmällekin kirjastoreissulle.

Parhaiten noista kirjoista minulle jäi mieleen Stanislaw Lemin Kyberias. Kirjan, joka on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä, kun alkuteos on puolaksi, ei luulisi olevan kovin hyvä. Matti Kannoston suomennos 1980-luvun alkuvuosilta on paras suomenkielinen kirja, jonka olen koskaan lukenut. Se teki myös suuren vaikutuksen ideoillaan.

Neljäs matka eli miten Trurl rakensi vampitronin pelastaakseen prinssi Pöksyliinin lemmentuskistaan ja miten hän sen jälkeen joutui turvautumaan vauvakeskitykseen — Stanislaw Lem: Kyberias (luvun otsikko)

Kirjaston käyttöäni varjosti paha tapani unohtaa eräpäivät. Kun useamman kerran olin hankkinut eri kirjastoihin tuloihini nähden valtavan kokoiset myöhästymismaksuvelat, totesin, että jatkossa kirjani hankin ostamalla. Vasta 2000-luvulla, kun opin käyttämään kalenteria ja etäuusintaverkkopalvelut yleistyivät, aloin tästä kirouksesta päästä eroon.

Ennen pitkää muutin opiskelijakämppään, jossa minulla oli vain muutama kirja mukanani. Meni monta vuotta, etten lukenut fiktiota juuri ollenkaan. Kun sitten lopulta päädyin töihin, tajusin voivani ostaa kirjoja oikein kunnolla. Liityin Suureen suomalaiseen kirjakerhoon pariksi vuodeksi, ja tilasin kirjoja paljon verkkokaupasta (ensin Bokus, sitten Bol, ja kun se meni nurin, Amazon). Kiertelin tarjouskirjakauppoja ja antikvariaatteja. Vuosien varrella ostin paljon paljon kirjoja, enimmäkseen englanninkielistä sf-kirjallisuutta (sciece fiction & fantasy, tai speculative fiction) mutta muutakin.

Olin itsekin wannabe-kirjailija, ja hengailin verkossa eräissä kirjoittajayhteisöissä. Siellä opin tuntemaan mm. Charles Strossin ja Jo Waltonin, jotka molemmat tekivät läpimurtonsa vasta myöhemmin. Waltonin esikoisteoksen The Kings Peace ostin ihan vain uteliaisuuttani, mutta sen ensimmäinen lause sai minut rakastumaan. Tai ehkä ostin sen, koska olin kuullut tuon lauseen Waltonin itsensä mainitsemana.

What it is to be old is to remember things that nobody else alive can remember. — Jo Walton: The King’s Peace

Waltonin myöhemmästä tuotannosta on pakko mainita toisen maailmansodan aikakauteen sijoittuva vaihtoehtohistoriatrilogia Farthing, Ha’Penny sekä Half a Crown. Pure genius.

Stross on osoittautunut yhdeksi nykyajan merkittävimmistä tieteiskirjailijoista. Uran alkuvaiheen avaruusoopperat ja singulariteettitarinat ovat täydentyneet sinä-muodossa kerrotuilla lähitulevaisuusdekkareilla (Halting State, Rule 34), kauhunsekaisilla agenttitarinoilla (The Atrocity Archives, The Jennifer Morgue, The Fuller Memorandum, The Apocalypse Codex – CASE NIGHTMARE GREEN elää painajaisissani) ja pseudofantasiatrillereillä (Mechant Princes -sarja). Mies kirjoittaa myös uskomattoman oivallista blogia.

“… Man of action, woman as a bit of fluff on the side. So the one thing Bond would never expect one of his girls to say –” it’s now or never “–will… will you marry me?” — Charles Stross: The Jennifer Morgue

Kirjoittajaryhmän suosituksesta löysin myös David Weberin ja sitä kautta Baen-nimisen kirjakustantajan. Baen oli silloin hyvin poikkeuksellinen pulju, sillä sen koko uusi tuotanto oli saatavissa kohtuuhintaisina sähkökirjoina. Nopeasti löysin sähkökirjojen hyödyt: kirjat mahtuvat pieneen tilaan ja ne saa luettavaksi välittömästi oston jälkeen vaikka ostaisi ulkomailta. Koska Baen oli ainoa kustantaja, joka silloin möi järkeviä sähkökirjoja, kolusin yhtiön katalogin varsin tarkkaan läpi. Löysin monia minulle uusia kirjailijoita, joiden tuotantoon tykästyin: Eric Flint, David Drake, John Ringo (OH JOHN RINGO NO -varauksin), muutamia mainitakseni. Myös kirjailijapariskunnan Sharon Lee ja Steve Miller, tämän hetken ykkössuosikkini, löysin Baenin avustuksella. Muiden kustantajien kirjat silti ostin vielä vuosikausia paperikirjoina: esimerkiksi kun löysin Terry Pratchettin, tilasin kokonaisen laatikollisen hänen kirjojaan.

The man who was not Terrence O’Grady had come quietly. — Sharon Lee & Steve Miller: Agent of Change

Nyt kun sähkökirjat ovat jo olleet muutaman vuoden mainstreamia, ei minun enää ole pakko ostaa paperikirjoja. Heräsinkin viime vuonna todellisuuteen, ja huomasin, kuinka kämppäni on täynnä turhia kirjoja. Hiljalleen muutaman kuukauden kuluessa kasasin kolmeen laatikkoon kirjat, joita en itse arvele enää tarvitsevani, ja luetteloin ne nettiin. Tarjoan niitä edelleen ilmaiseksi halukkaille. Älkää ymmärtäkö väärin: jaossa on vain pieni osa henkilökohtaisesta kirjastostani, tarvitsen edelleen runsaasti hyllymetrejä. Kaikki tässä blogahduksessa nimeltä mainitsemani kirjat ovat minulle rakkaita, enkä niitä ole jakamassa pois.

Uhkasin luettelosivulla, että kirjat, joita kukaan ei halua, menevät roskiin. Tämän uhkauksen toteuttamisen olen huomannut erittäin hankalaksi. Kirjat tuntuvat olevan pyhiä esineitä, joita ei saa tuhota. Kaikki kaverinikin ovat kavahtaneet ajatusta kirjojen tuhoamisesta. On kuin jokainen kirja olisi uniikki kappale, jota ei muualla ole, ja jonka tuhoaminen olisi häväistys. Toisaalta tiedän, että kirjoja painetaan isot määrät, ja suurimmasta osasta kirjoja ei ole tosiasiassa muuta pulaa kuin runsaudenpula. Jopa kirjastot, joiden luulisi olevan kirjojen temppeleitä, poistavat ja tuhoavat kirjoja jatkuvasti (vain osa menee poistomyyntiin ja vain osa myyntikirjoista oikeasti menee kaupaksi). Eräs uusiseelantilainen kirjaston täti, jonka olen saanut tuntea verkon välityksellä, kerran sanoi, että kirjojen tuhoaminen on tärkeä osa kirjastojen työtä – mutta siitä ei voi puhua.

Minusta ei kai olisi kirjaston sedäksi, kun nuo poistokirjani edelleen lojuvat noissa laatikoissa, enkä ole niitä poistanut. Autatko minua, löydätkö luettelostani kirjoja, jotka haluaisit omaksesi?

Enderin varjo et seq.

Otetaan 1900-luvun parhaimpiin kirjoihin kuuluvan romaanin tärkeä sivuhahmo, ja kirjoitetaan alkuperäisen kirjan tapahtumat uudeksi romaaniksi tuon hahmon näkökulmasta; mitä saadaan?

Ender’s Shadow keskittyy tarkastelemaan Beanin elämää katulapsesta taistelukoulun oppilaaksi ja ennen pitkää osaksi Enderin joukkuetta ja hänen varjokseen, varahenkilöksi. Kirja alkaa samoihin aikoihin kuin Ender’s Game ja päättyy samoihin tapahtumiin. Molemmissa esiintyy sama loppuratkaisu. Sitä voisi epäillä, että eihän tällainen kirja voi toimia, kun loppuratkaisun tietää jo alussa. Mutta muistakaapa vaikka Columboa – aina loppuratkaisu ei ole se olennaisin.

Bean on varsin uniikki hahmo. Alle yksivuotiaana hän tajuaa hengenvaaran ja suojautuu vessanpöntön vesisäiliöön. Lähes nälkäkuolleena pikkulapsena hän manipuloi katulapsien yhteisöä niin, että pian kaikki lapset saavat ruokaa. Tämä herättää kansainvälisen laivaston huomion, ja pian hän onkin taistelukoulussa, koulun pienin ja nuorin … ja älykkäin.

Kun Kuolleiden puolustaja jatko-osineen seuraa Enderiä, seurataan Ender’s Shadown jatko-osissa Beania, Peter Wigginiä sekä kaikkia Enderin vaikutuksen alla olleita taistelukoulun lapsia. Maailma muuttuu, ja sitä muuttavat lapset, nimenomaan nämä lapset. Valtakuntia syntyy ja kuolee, sotia käydään. Bean, luonnollisesti, on Enderin lähdön jälkeen maailman paras sotilaskomentaja, oikea jättiläinen. Kirjat Shadow of the Hegemon ja Shadow Puppets kertovat nämä tapahtumat melkeinpä väsyttävän tarkasti; ne ovat mielestäni selkeimmin sarjaan kuuluvista lukemista kirjoistani ne heikoimmat. Sarjan toiseksi viimeisessä osassa Shadow of the Giant, kun kaikki sodat on käyty loppuun, eläkeikäinen Peter Wiggin vihdoinkin puhuu veljelleen Enderille, kuten Ender’s Gamen lopussa luvataan … ja Bean lähtee lapsineen matkalle.

Sarjan toistaiseksi viimeinen kirja, Shadows in Flight on jotain ihan muuta. Bean perheineen matkustaa vuosisatojen halki ja etsii uutta kotia. Oli mielestäni hyvinkin mielenkiintoista, kuinka Card käsittelee näitä yli-inhimillisen briljantteja lapsia, jotka voisivat alle kouluikäisinä väitellä tohtoriksi, jos haluisivat.

Koko varjosarjan kantava voima on Bean ja hänen poikkeuksellinen perimänsä; loppuratkaisu oli mielestäni hyvinkin järkevä, joskin matkan varrella sydämeni särkyi monta kertaa.

Jos olet jo lukenut Enderin, saatat tykätä näistä kirjoista. Pelkän elokuvan näkeminen ei riitä; lue se kirja ennen näitä. Jos et tunne Ender-sarjaa, tuskin kiinnostut näistäkään. Tosin Shadows in Flight saattaa olla kiinnostava ihan yksinäänkin.

Orson Scott Card: Ender’s Shadow. Tor, 1999.
Orson Scott Card: Shadow of the Hegemon. Tor, 2001.
Orson Scott Card: Shadow Puppets. Tor, 2002.
Orson Scott Card: Shadow of the Giant. Tor, 2005.
Orson Scott Card: Shadows in Flight. Tor, 2012.
Mitään näistä ei ole tietääkseni suomennettu.

Ender et seq.

Tieteiskirjallisuutta on kahta päätyyppiä. Ensimmäisessä on jokin suuri idea, vastaus johonkin kysymykseen muotoa “mitä jos…”. Nämä ovat yleensä novelleja, koska idean käsittely harvoin tarvitsee isoa kangasta. Jälkimmäisessä tieteisspekulaatio jää enemmän taustarooliin, ja pääosassa on inhimillinen kertomus, joka olisi mahdotonta kertoa arkikokemukseen nojautuvana realistisena kertomuksena. Nämä tarinat ovat romaaneja, joskus romaanisarjoja. Jotkut ovat molempia yhtä aikaa.

Ender-sarja alkoi vuonna 1977 julkaistusta novellista Ender’s Game, joka on laillisesti luettavissa verkosta. Tämä novelli on puhdas ensimmäisen tyypin tieteiskertomus. Sen suuri idea oli, miten sotilaita tulisi kouluttaa avaruussotiin – luonnollisesti käymällä sotapelejä painottomassa tilassa, kuten samannimisessä elokuvassakin äskettäin nähtiin. Tarinan suurin opetus on esillä jo novellin alkulauseessa (suomennos minun):

Oli painovoima miten vain ovesta tullessanne, muistakaa — vihollisen portti on alhaalla.

Toisin sanoen painottomassa tilassa ei ole luonnollista ankkurisuuntaa — muuta kuin taistelussa vihollisen portti, jota kohti sotilaat pyrkivät etenemään.

Novellissa on mukana myös toinen keskeinen iso idea, mutta se on parasta kokea itse joko lukemalla novelli tai samanniminen romaani, taikka katsomalla samanniminen elokuva. En siksi käsittele sitä tämän enempää.

Romaanisarjan varsinainen ydinkirja ei kuitenkaan ole novellin inspiroima ja elokuvan esikuvaksi tullut Ender, vaan sarjan toinen kirja Kuolleiden puolustaja. Tuhansia vuosia Enderin tapahtumien jälkeen tuon kirjan päähenkilö, Ender Wiggin, on koko ihmiskunnan tuntema nimi, Hitleriä ja Staliniakin pahempi hirviö – lajinmurhaaja-Enderiksi (Ender the Xenocide) kutsuttu. Andrew “Ender” Wiggin, joka käyttää lapsuudenaikaista lempinimeään enää vain lähimpien ystäviensä kanssa, on suhteellisuusteorian aikadilaatioilmiön ansiosta edelleen elossa, subjektiiviselta iältään kolkyt ja risat, ja kiertää planeetalta toiselle puhumassa hautajaisissa kulloinkin kuolleen puolesta. Hän ennen pitkää päätyy Lusitania-planeetalle, jossa elävät possukat (pequeninos – ainoa tiedossa oleva toistaiseksi lajinmurhan uhriksi joutumaton vieras ja älykäs laji) ovat murhanneet raa’asti ja ilman provokaatiota kaksi planeetan pienen ihmisyhteisön merkittävintä jäsentä.

Jo Enderissä alkanut sivuhahmo, nimimerkki Demosthenes, esittelee Kuolleiden puolustajassa tavan luokitella älykkäät vieraat kommunikaation helppouden perusteella (luokkien nimet on johdettu ruotsin kielen sanoista): utlanning, saman lajin edustaja, joka asuu eri yhteisössä mutta niin lähellä, että fyysinen vierailu on mahdollista; framling, saman lajin edustaja, joka asuu niin kaukana, että fyysinen vierailu on käytännössä mahdotonta, joskin viestintä onnistuu; raman, eri lajin edustaja, jonka kanssa kommunikointi on mahdollista; sekä varelse, eri lajin edustaja, joka on älykäs mutta jonka kanssa ei ole mahdollista keskustella. Kuolleiden puolustaja Andrew Wigginin tehtäväksi jää selvittää, miksi possukat tappoivat nuo ihmiset, ja voivatko ihmiset ja possukat elää samalla planeetalla. Toisin sanoen: ovatko possukat ramaneita vai varelseja?

Ender ja Kuolleiden puolustaja ovat mielestäni molemmat 1900-luvun kirjallisuuden suuria kuolemattomia klassikoita. Samaa ei voi sanoa Ender-sarjan muista kirjoista. Kansanmurha (joka on muuten nimeltään virheellisesti suomennettu, sillä xenocide, älykkään lajin murha, ja genocide, kansanmurha, ovat vaikkakin saman käsiteperheen jäseniä kuitenkin merkittävästi eri tason rikoksia) ja Children of the Mind täydentävät Kuolleiden puolustajan tarinan viemällä loppuun sen aloittamat ja kesken jättämät juonikuviot. Kysymys lajinmurhan oikeutuksesta nousee näissä kirjoissa moraaliseen keskiöön. Ne myös kehittävät Ender-maailman kosmologiaa varsin erikoiseen suuntaan. Ender in Exile laajentaa ja täydentää Ender-kirjan viimeisten lukujen tapahtumia sekä päättää Enderin varjo -sarjan (josta kirjoitan tuonnempana) viimeiset ratkeamattomat juonilangat. Nekin ovat hyvää tieteiskirjallisuutta, enimmäkseen toista tyyppiä mutta myös osin ensimmäistä.

Siinä oli Enderin lahja meille: hän vapautti meidät kuvitelmasta, että jokin yksittäinen selitys voi koskaan olla lopullinen vastaus iäksi ja kaikille kuulijoille. Aina, aina on uutta opittavaa. — Children of the Mind, luku 17, suomennos minun

Orson Scott Card: Ender’s Game, Tor, 1985. Suom. Veikko Rekunen, Ender, Ursa, 1990.
Orson Scott Card: Speaker for the Dead, Tor, 1986. Suom. Veikko Rekunen, Kuolleiden puolustaja, Ursa, 1991.
Orson Scott Card: Xenocide, Tor, 1991. Suom. Veikko Rekunen, Kansanmurha, Book Studio, 1996.
Orson Scott Card: Children of the Mind, Tor, 1996. Ei suom.
Orson Scott Card: Ender in Exile, Tor, 2008. Ei suom.

Gravity

Mitä teet, jos olet Maan kiertoradalla ja aluksesi tuhoutuu käyttökelvottomaksi, vieden kaikki matkakumppanisi kuolemaan? Todennäköisesti et mitään muuta kuin odotat kuolemaasi – tai nopeutat sitä omatoimisesti. Gravity kertoo kiehtovan mutta täysin epäuskottavan tarinan, kuinka siitä voisi ehkä selvitä hengissä.

Gravity sijoittuu johonkin fantasiamaailmaan, jossa Yhdysvaltain avaruussukkula ja Kiinan Tiangong-avaruusasema ovat samaan aikaan lennossa (tosimaailmassa sukkulan viimeinen lento tapahtui muutama kuukausi ennen Tiangongin ensimmäisen väliaikaisen version laukaisua). Tässä fantasiamaailmassa ISS, Tiangong ja Hubble-avaruusteleskooppi sijaitsevat niin lähellä toisiaan, että ne näkyvät toisistaan paljain silmin ja niiden välillä on mahdollista (juuri ja juuri) matkustaa Yhdysvaltain sukkulaohjelmassa viimeksi 1980-luvulla käytetyn MMU-avaruuslentopuvun avulla, joka jostain syystä on tällä lennolla mukana. Tosimaailmassa edes avaruussukkula tai mikään muukaan tunnettu avaruusalus ei kykene liikkumaan näiden kolmen kiertolaisen välillä.

Samassa fantasiamaailmassa toista sataa kilometriä tunnissa avaruusasemaa lähestyvä astronautti pysähtyy ongelmitta ja vammoitta osuessaan asemaan. Miettikääpä, miten teille kävisi, jos törmäisitte autollanne yli 100 km/h seinään. Autot on sentään rakennettu suojaamaan matkustajia törmäyksen vaikutuksilta ­– elokuvan astronautilla oli vain kevyt avaruuspuku päällään. Lisäksi astronautti kykenee varsin helposti tämän jälkeen kiipeämään aseman sisälle. Avaruudessa luulisi törmäyksen joko rikkovan kaiken, tai sitten astronautin pitäisi yksinkertaisesti kimmota kovaa vauhtia pois aseman läheisyydestä.

Ei siinä mitään, moni scifi-leffa (mukaanlukien edellä arvioimani Ender’s Game) sisältää fantastista fysiikkaa. Ero vain on siinä, että Gravity tuntuu ja näyttää realistiselta – siinä ei ole mitään läjäyttimiä, poimunopeuksia eikä ansiibeleitä. Miltä tuntuisi katsella tornitalon tulipalosta kertovaa katastrofielokuvaa, jossa hahmot kykenevät hyppäämään sadannesta kerroksesta maahan ja kävelemään sen jälkeen turvaan?

Noh, tämä kaikki on avaruusnörtin valitusta. Elokuvana Gravity on loistava. Sandra Bullock tekee mainiota työtä päähenkilönä, tehtäväspesialisti Ryan Stonena, jonka apuna on vain tehtävän komentaja Matt Kowalski (George Clooney). Efektit toimivat, myös 3D-esityksessä, mainiosti. Sekä visuaalisesti että äänimaailmaltaan elokuva on todella realistisen oloinen. Suomennoksen tapa jättää huomiotta radiokutsujen “in the blind” (suomalaisessa fraseologiassa “sokeasti”, jota käytetään elokuvan kuvaamassa tilanteessa: lähettäjä ei itse kuule toisen osapuolen viestintää esimerkiksi radiovian vuoksi mutta ei tiedä, kuuleeko toinen osapuoli häntä) ärsytti lievästi.

Houston, sokeasti, tämän elokuvan arvio on 3/5. Loppu.

Vihollisen portti on alhaalla! ­– Ender’s Game (elokuva)

Finnkino kyllä näytti jonkinlaista pelisilmää ajoittamalla Ender’s Game -elokuvan Suomen ensi-illan juuri Suomen itsenäisyyspäivälle. Sainpahan kokea hieman toisenlaisen sotaelokuvan kuin tähän päivään yleensä kuuluu.

Luin Orson Scott Cardin Ender-kirjan (johon elokuva perustuu) joskus esiteininä. Siitä lähtien olen lukenut kirjan jatko-osineen muutaman vuoden välein, ja pidän sitä (yhdessä ensimmäisen jatko-osansa Kuolleiden puolustajan kanssa) yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä kirjoista. Elokuvasta on kuulunut uutisia jo ainakin vuosikymmenen, ja vihdoinkin se valmistui. Ehkä oli hyväkin, että siinä kesti, sillä erikoistehostetekniikka on kehittynyt valtavasti.

Ender’s Game alkaa tilanteesta, jossa ihmiskunta oli käynyt lopullisen tuhon partaalla viisikymmentä vuotta aiemmin, kun hyönteisiä muistuttavat alienit, formiikit, olivat lähes onnistuneet valtaamaan Maan. Vain Mazer Rackhamin (Ben Kingsley) nerokkuus esti lopullisen tuhon. Siitä lähtien ihmiskunta on valmistunut seuraavaan sotaan ­– ja kouluttanut lapsista sotilaskomentajia. Andrew ‘Ender’ Wiggin (Asa Butterfield) on perheensä kolmas lapsi ja viimeinen perheen lapsista, joka on ehdolla koulutukseen. Sisko Valentine (Abigail Breslin) ja veli Peter (Jimmy ‘Jax’ Pinchak) eivät kelvanneet, Valentine oli liian lempeä ja Peter liian julma. Eversti Graff (Harrison Ford) toivoo, että Ender on jostain sieltä väliltä.

Elokuvassa on kaikki keskeiset Enderin oman tarinan piirteet läsnä, aina loppuratkaisua myöten. Elokuvaan ei kuitenkaan koskaan mahdu niin paljon asiaa kuin kirjaan, joten paljon on karsittu. Demagogien “Locke” ja “Demosthenes” osuus on kokonaan jätetty pois (mikä on harmi, mutta ymmärrettävää), ja taistelukoulun jaksosta, jonka aikana Ender ja Bean (Aramis Knight) kehittyvät taktikkoina ja strategikkoina, on paljon jätetty pois. Ehkä eniten tässä kärsii Enderin ihmissuhteiden kuvaus (ainoastaan Petra Arkanian (Hailee Steinfeld) saa yhtään enempää käsittelyä), ja se puolestaan rasittaa elokuvan loppujakson tunnelatausta. Myös kirjan eräänlainen tunnuslause “vihollisen portti on alhaalla” jää niin vähäiselle käytölle, että kun loppuratkaisussa sen harteille ladataan paljon painoarvoa, ei edes elokuvan suomentaja ollut tunnistanut lausetta vaan käänsi sen “vihollisen portti on suljettu” ­– jossa ei ole mitään järkeä. Lisäksi kirjan lapsisotilaista on tehty teinisotilaita. Kaikesta huolimatta kyse on parhaasta kirjan sovituksesta elokuvaksi, jonka tiedän.

Elokuvallisesti ja visuaalisesti Ender’s Game oli oikein onnistunut. Minun on paha arvioida, miten elokuva toimii katsojalle, joka ei kirjaa tunne, mutta uskoisin sen toimivan hyvin.

Vihollisen portti on edelleen alhaalla. 5 4/5.

Nyt sitten vain Kuolleiden puolustajaa odottamaan.

Doctor Who: Tohtorin päivä

Doctor Whon 50-vuotisspesiaali Tohtorin Päivä (The Day of the Doctor) esitettiin ympäri maailman samanaikaisesti eilen illalla. Suomen esitys on parin viikon ajan katsottavissa Yle Areenassa.

En osaa kovin paljoa sanoa tästä ilman spoilereita, joten tyydyn aluksi toteamaan vain, että jakso ylitti odotukseni merkittävästi. Se oli täynnä fanserviceä, mutta olen myös kuullut, että se on uponnut hyvin myös joihinkin katsojiin, jotka eivät sarjaa ole aiemmin katsoneet. Jakson juoni on monimutkainen, mutta yllättävän helppo seurata. Draaman kaari kaikkine toistuvine motiiveineen oli vahva. Suosittelen.

Seuraavien kolmen videon, jotka voi hyvin katsoa ennen tuota jaksoa, jälkeen alan kirjoittaa SPOILEREITA

SPOILERIT ALKAVAT. Tosin ei minulla ole kovin paljoa uutta ja mullistavaa sanottavaa.

Doctor Who on 50 vuoden aikana päässyt juhlimaan merkkipäiviä ennenkin, ja monasti näissä spesiaalijaksoissa Tohtorin inkarnaatiot kohtaavat toisensa. Kymmenvuotisjuhlatarina oli The Three Doctors, jossa esiintyivät kaikki kolme tuolloin tunnettua Tohtorin inkarnaatiota. Kaksikymmenjuhlajakso oli The Five Doctors, jossa esiintyivät kaikki viisi (tosin alkuperäinen näyttelijä William Hartnell oli jo kuollut, joten häntä sijaisti Richard Hurndall). Sarjan alkuperäisen päättymisen jälkeen kuvattiin vielä varsin erikoinen ja lyhyt 30-vuotisjuhlatarina Dimensions in Time, jossa esiintyi viisi viimeisintä inkarnaatiota. Tohtorin päivästä on hankala sanoa, kuinka monta inkarnaatiota siinä varsinaisesti esiintyy. Jos erittäin lyhyet hetket, joista osa on arkistomateriaalia, lasketaan, inkarnaatioita nähtiin 13, joista kaksi ensimmäistä kertaa. Iso rooli oli kuitenkin vain kolmella, joista yksi oli uusi.

John Hurtin Sotatohtori (The War Doctor) on Tohtorin 9. inkarnaatio, josta meille ei aiemmin ole kerrottu mitään. Miniepisodissa Tohtorin yö (joka on yksi edellä upottamistani videoista) hän kieltää tavanomaisen nimensä – “Doctor no more!” – ja samalla hänelle annetaan krediiteissä uusi nimi. Sotatohtori yllätti minut leppoisuudellaan, olin kuvitellut hänet aiempien viittausten perusteella huomattavasti vihaisemmaksi, mutta kun toivo annettiin, hän oli yhtä leikkisä kuin Tennantin ja Smithin Tohtorit (ja oikeastaan myös useimmat edeltävätkin inkarnaatiot).

Sarjan aiempi kaksiosainen spesiaali “The End of Time” kuvasi osittain samoja tapahtumia toisesta näkökulmasta. Oikeastaan olin pettynyt, ettei Timothy Daltonin Lord President (Rassilon?) esiintynyt jaksossa, mutta ehkä se oli parempi niin. “The High Council is in an emergency session, they have plans of their own. – To hell with the High Council, their plans have already failed.”

Oli mainiota nähdä, kuinka jakson alku matki osittain sarjan alkuperäistä alkua. Clara on selvästi viettänyt normaaliakin elämää ja kouluttautunut opettajaksi, ja on nyt töissä samassa koulussa, jota Tohtorin lapsenlapsi Susan kävi 50 vuotta aiemmin. Myös Susanin vanha opettaja Ian Chesterton näyttää olevan elossa ja koulun johtokunnan puheenjohtaja. Tämä matkinta tosin sai minut kuvittelemaan, että tarina olisi enemmänkin sidoksissa ensimmäisen tohtorin elämään (ja erityisesti Foremanin romuliikkeeseen).

Sitten on Iso paha susi, Rose Tyler, sekä tuomiopäivän ase Hetki. (“The interface is hot! – Well, I do my best.”) Nyt kaksi kertaa jakson nähtyäni alan olla sitä mieltä, että Hetki on Pahan suden luoma macguffin, jolla Tohtori manipuloidaan tekemään se, mikä pitää. “How do you use a weapon of ultimate mass destruction, when it can stand in judgment on you?” Tohtorikaan ei lopulta sitä käyttänyt, vaan pelasti kansansa muilla keinoin.

Jaksossa oli paljon muitakin kohtia, joihin haluaisin palata. Elisabeth I. Who nose? Mutta riittäköön tällä kertaa.

Gallifrey falls / no more.

Yhdysvaltalaistuomari: “Rotusyrjintä ei ole koskaan hyvälaatuista”

Yhdysvaltain korkein oikeus: ylärivillä tuomari Sonia Sotomayor, tuomari Stephen G. Breyer, tuomari Samuel A. Alito ja tuomari Elena Kagan; alarivillä tuomari Clarence Thomas, tuomari Antonin Scalia, päätuomari John G. Roberts, tuomari Anthony Kennedy ja tuomari Ruth Bader Ginsburg. Kuva: Steve Petteway, Collection of the Supreme Court of the United States. Via Wikimedia Commons

Yhdysvaltain korkein oikeus palautti tänään vetoomustuomioistuimen uudelleen käsiteltäväksi jutun, jossa erään yliopiston opiskelijahaussa hylätyksi tullut hakija vaatii kyseisen yliopiston hakukriteereihin kuuluvan rotukomponentin kumoamista liittovaltion perustuslain vastaisena. Kyseisellä yliopistolla nimittäin hakijoiden rotutausta vaikuttaa yhtenä monista tekijöistä hakutuloksiin; tarkoituksena on tuottaa rotudiversiteettiä opiskelijakuntaan, eli kyse on niin sanotusta positiivisesta syrjinnästä. Korkeimman oikeuden enemmistö (kaikki tuomari Ginsburgia, joka oli eri mieltä, sekä itsensä jäävännyttä tuomari Kagania lukuunottamatta) katsoi, että vetoomustuomioistuin oli soveltanut korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä virheellisesti. Niiden mukaan positiivista syrjintää opiskelijahaussa tulee arvioida tiukasti (engl. “strict scrutiny”), siinä missä vetoomustuomioistuin oli luottanut yliopiston sanaan sen tarpeellisuudesta. SCOTUSblog kertoo tapauksesta tarkemmin.

Clarence Thomas, Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari. Kuva: Steve Petteway, Collection of the Supreme Court of the United States. Via Wikimedia Commons

Konservatiivina tunnettu tuomari Clarence Thomas, joka usein perustelee äänestyskäyttäytymistään korkeimmassa oikeudessa oman poikkeuksellisen oikeusfilosofiansa kautta eri tavoin kuin enemmistö, yhtyi enemmistön kantaan, mutta kirjoitti lisäksi pitkän lausuman positiivista syrjintää vastaan. Seuraavassa valittuja paloja Thomasin lausunnosta (PDF:n sivut 18–37). Merkityt muutokset lainausmerkkien ulkopuolella ovat minun; olen myös poistanut ilman eri merkintää lähdeviittaukset aiempiin oikeustapauksiin. Merkittyjen poistojen kohdalla olen toisinaan yhdistänyt tai jakanut kappaleita. Lihavoinnit ovat myös minun.

In [an earlier case], the University of Michigan Law School (Law School) claimed that it had a compelling reason to discriminate based on race. The reason it advanced did not concern protecting national security or remedying its own past discrimination. Instead, the Law School argued that it needed to discriminate in admissions decisions in order to obtain the “educational benefits that flow from a diverse student body.” [...] I dissented from that part of the Court’s decision. I explained that “only those measures the State must take to provide a bulwark against anarchy, or to prevent violence, will constitute a ‘pressing public necessity’” sufficient to satisfy strict scrutiny. [...] I adhere to that view today. As should be obvious, there is nothing “pressing” or “necessary” about obtaining whatever educational benefits may flow from racial diversity.

[...]

It is [...] noteworthy that, in our desegregation cases, we rejected arguments that are virtually identical to those advanced by the University today. The University asserts, for instance, that the diversity obtained through its discriminatory admissions program prepares its students to become leaders in a diverse society. [...] The segregationists likewise defended segregation on the ground that it provided more leadership opportunities for blacks. [...] This argument was unavailing. [... N]o court today would accept the suggestion that segregation is permissible because historically black colleges produced Booker T. Washington, Thurgood Marshall, Martin Luther King, Jr., and other prominent leaders. Likewise, the University’s racial discrimination cannot be justified on the ground that it will produce better leaders.

[...]

[W]hile the University admits that racial discrimination in admissions is not ideal, it asserts that it is a temporary necessity because of the enduring race consciousness of our society. [...] Yet again, the University echoes the hollow justifications advanced by the segregationists. [...] But these arguments too were unavailing. The Fourteenth Amendment [to the federal Constitution] views racial bigotry as an evil to be stamped out, not as an excuse for perpetual racial tinkering by the State.

[...]

While I find the theory advanced by the University to justify racial discrimination facially inadequate, I also believe that its use of race has little to do with the alleged educational benefits of diversity. I suspect that the University’s program is instead based on the benighted notion that it is possible to tell when discrimination helps, rather than hurts, racial minorities. [...] But “[h]istory should teach greater humility.” The worst forms of racial discrimination in this Nation have always been accompanied by straight-faced representations that discrimination helped minorities.

[...] Slaveholders argued that slavery was a “positive good” that civilized blacks and elevated them in every dimension of life. [...] A century later, segregationists similarly asserted that segregation was not only benign, but good for black students. They argued, for example, that separate schools protected black children from racist white students and teachers. [...] And they even appealed to the fact that many blacks agreed that separate schools were in the “best interests” of both races.

[...]

Following in these inauspicious footsteps, the University would have us believe that its discrimination is likewise benign. I think the lesson of history is clear enough: Racial discrimination is never benign. “‘[B]enign’ carries with it no independent meaning, but reflects only acceptance of the current generation’s conclusion that a politically acceptable burden, imposed on particular citizens on the basis of race, is reasonable.” It is for this reason that the Court has repeatedly held that strict scrutiny applies to all racial classifications, regardless of whether the government has benevolent motives. [...] The University’s professed good intentions cannot excuse its outright racial discrimination any more than such intentions justified the now denounced arguments of slaveholders and segregationists.

[...]

While it does not, for constitutional purposes, matter whether the University’s racial discrimination is benign, I note that racial engineering does in fact have insidious consequences. There can be no doubt that the University’s discrimination injures white and Asian applicants who are denied admission because of their race. But I believe the injury to those admitted under the University’s discriminatory admissions program is even more harmful.

[...]

The University admits minorities who otherwise would have attended less selective colleges where they would have been more evenly matched. But,
as a result of the mismatching, many blacks and Hispanics who likely would have excelled at less elite schools are placed in a position where underperformance is all but inevitable because they are less academically prepared than the white and Asian students with whom they must compete. Setting aside the damage wreaked upon the self-confidence of these overmatched students, there is no evidence that they learn more at the University than they would have learned at other schools for which they were better prepared. Indeed, they may learn less.

[...]

There is some evidence that students admitted as a result of racial discrimination are more likely to abandon their initial aspirations to become scientists and engineers than are students with similar qualifications who attend less selective schools. [...] These students may well drift towards less competitive majors because the mismatch caused by racial discrimination in admissions makes it difficult for them to compete in more rigorous majors. [...] Although cloaked in good intentions, the University’s racial tinkering harms the very people it claims to be helping.

En yhdy siihen, mitä tuomari Thomas kirjoittaa, mutta hänen argumentaationsa vaikuttaa (hänen lähdeviitteitään tarkastamatta) erittäin pätevältä. Nostan sen tällä tavalla esille lähinnä siksi, että mielestäni se ansaitsee huomiota suomalaisessakin syrjintäkeskustelussa.

Doctor Who: The Ambassadors of Death (DVD)

Samalla kun maailma seurasi Apollo 13:n miehistön taistelua henkensä puolesta, BBC:llä pyöri samaan aikakauteen sijoittuva Doctor Who -tarina, jonka ytimessä oli brittiläisen avaruuslento-ohjelman löytämät muukalaiset.

The Ambassadors of Death (televisioitu maalis–toukokuussa 1970) oli Jon Pertween kolmas Doctor Who -tarina. Samalla kun Pertweestä tuli kolmas Tohtori, itse ohjelma muuttui myös paljon. Ensinnäkään se ei ollut enää mustavalkoinen. Toiseksi Tohtori oli gallifreynpaossa Maa-planeetalla ilman TARDISin käyttömahdollisuutta rangaistuksena TARDISin varastamisesta ja puuttumisesta muiden kansojen asioihin. (Oikeasti kyse oli tietenkin kustannussäästöistä tuotannossa.) Maassa kolmas Tohtori toimi UNITin konsulttina ja työskenteli prikaatinkenraali Alistair Lethbridge-Stewartin (Nicholas Courtney) kanssa. Hänellä oli myös nuorempia avustajia, joista ensimmäinen oli mukana tässä tarinassa: tohtori Liz Shaw (Caroline John), UNITin tieteellinen neuvonantaja ja ehdottomasti yksi parhaista naisrooleista koko sarjassa kautta aikain. (Valitettavasti tri Shaw sai kenkää sarjasta yhden kauden jälkeen, koska hän oli liian itsenäinen eikä auttanut yleisöä kyselemällä koko ajan Tohtorilta, mistä on kyse.)

Tarina alkaa, kun Britannian seitsemäs miehitetty Mars-lento palaa Maan kiertoradalle oltuaan kuukausia hiljaa. Maasta vastaan lähetetty Recovery 7 -lento tuo Mars-alukselta kolme avaruuspukuun pukeutunutta hahmoa, jotka ovat saaneet aivan käsittämättömän määrän, selkeästi yli ihmisen tappavan annoksen säteilyä. Silti hahmot kykenevät liikkumaan ja voivat jopa paremmin säteilyssä kuin ilman sitä. Ovatko ne jotenkin kummallisesti hengissä selvinneet kolme astronauttia vai mahdollisesti muukalaisten hyökkäyksen etujoukko, kuten armeijan kenraali Carrington, joka itse oli mukana aiemmalla Mars-lennolla, otaksuu? Selvittääkseen asian Tohtorin pitää itse lentää Recovery 7 -avaruusaluksella kiertoradalle. Vastaus yllätti ainakin minut.

Nämä kolmannen Tohtorin Maa-sidonnaiset tarinat ovat suosikkejani wanhan Whon tarinajatkumossa. Jon Pertween Tohtori on kyvykäs niin fyysisesti kuin henkisesti, todellinen toiminnan mies silloin kun tarvitaan mutta myös ajatteleva rauhan puolesta puhuja. Näyttelijän ikä tuo hahmoon arvokkuutta, joka uuden sarjan Tohtoreilta tuntuu kokonaan puuttuvan. Maahan sidottuna Pertween Tohtori käyttää autoja liikkuakseen (mm. vanha ja tyylikäs Siva Edwardian -auto Bessie, jonka rekisteritunnus oli ehkä liiankin nokkelasti WHO 1), ja TARDIS oli lähinnä vaatekaappi Tohtorin laboratorion nurkassa (mutta lähes joka tarinassa Tohtori yritti saada sen taas liikkeelle). Tarinat piti siten ratkaista oikeasti eikä Doctor Wholle tyypillisiä deus ex machina -ratkaisuja voitu juurikaan käyttää.

The Ambassadors of Deathissä on paljon tykkäämistä. Komeita toimintakohtauksia, aikakauteen nähden taitavasti tehtyjä avaruuslentokuvauksia (erityisen mahtavaa oli, kuinka asioita kuvattiin realistisesti lennonjohtajan tai pilotin näkökulmasta, jotka joutuvat enimmälti pitämään tilanteen selvänä päässään – ja niin joutui tällä kertaa yleisökin), varsin uskottava ensimmäisen yhteyden kuvaus kaikkine paranoi’ineen jne jne jne. Toki nämä vanhat tarinat etenevät turhan hitaasti – tämäkin kestää lähes kolme tuntia ja seitsemän jaksoa – mutta kaikki ei ole täydellistä.

DVD-paketissa on kaksi levyä, joilla on itse tarinan lisäksi kommenttiraita (mm. näyttelijät Caroline John ja Nicholas Courtney), dokumentti tarinan tuotannosta (lähinnä haastatteluja mutta alussa mainitsemani ajallinen yhteys Apollo 13:een on isossa osassa), alkuperäinen traileri, lyhyt segmentti, jossa luetaan aikalaisarvioita kolmannen Tohtorin tarinoista sekä kuvagalleria. Tekstitys on englanniksi (kuulovammaisia varten).

Pidin, joskaan tämä ei ole samanlainen klassikko kuin aiemmin arvioimani The Reign of Terror. Suosittelen Who-faneille.