All posts by Antti-Juhani Kaijanaho

Gravity

Mitä teet, jos olet Maan kiertoradalla ja aluksesi tuhoutuu käyttökelvottomaksi, vieden kaikki matkakumppanisi kuolemaan? Todennäköisesti et mitään muuta kuin odotat kuolemaasi – tai nopeutat sitä omatoimisesti. Gravity kertoo kiehtovan mutta täysin epäuskottavan tarinan, kuinka siitä voisi ehkä selvitä hengissä.

Gravity sijoittuu johonkin fantasiamaailmaan, jossa Yhdysvaltain avaruussukkula ja Kiinan Tiangong-avaruusasema ovat samaan aikaan lennossa (tosimaailmassa sukkulan viimeinen lento tapahtui muutama kuukausi ennen Tiangongin ensimmäisen väliaikaisen version laukaisua). Tässä fantasiamaailmassa ISS, Tiangong ja Hubble-avaruusteleskooppi sijaitsevat niin lähellä toisiaan, että ne näkyvät toisistaan paljain silmin ja niiden välillä on mahdollista (juuri ja juuri) matkustaa Yhdysvaltain sukkulaohjelmassa viimeksi 1980-luvulla käytetyn MMU-avaruuslentopuvun avulla, joka jostain syystä on tällä lennolla mukana. Tosimaailmassa edes avaruussukkula tai mikään muukaan tunnettu avaruusalus ei kykene liikkumaan näiden kolmen kiertolaisen välillä.

Samassa fantasiamaailmassa toista sataa kilometriä tunnissa avaruusasemaa lähestyvä astronautti pysähtyy ongelmitta ja vammoitta osuessaan asemaan. Miettikääpä, miten teille kävisi, jos törmäisitte autollanne yli 100 km/h seinään. Autot on sentään rakennettu suojaamaan matkustajia törmäyksen vaikutuksilta ­– elokuvan astronautilla oli vain kevyt avaruuspuku päällään. Lisäksi astronautti kykenee varsin helposti tämän jälkeen kiipeämään aseman sisälle. Avaruudessa luulisi törmäyksen joko rikkovan kaiken, tai sitten astronautin pitäisi yksinkertaisesti kimmota kovaa vauhtia pois aseman läheisyydestä.

Ei siinä mitään, moni scifi-leffa (mukaanlukien edellä arvioimani Ender’s Game) sisältää fantastista fysiikkaa. Ero vain on siinä, että Gravity tuntuu ja näyttää realistiselta – siinä ei ole mitään läjäyttimiä, poimunopeuksia eikä ansiibeleitä. Miltä tuntuisi katsella tornitalon tulipalosta kertovaa katastrofielokuvaa, jossa hahmot kykenevät hyppäämään sadannesta kerroksesta maahan ja kävelemään sen jälkeen turvaan?

Noh, tämä kaikki on avaruusnörtin valitusta. Elokuvana Gravity on loistava. Sandra Bullock tekee mainiota työtä päähenkilönä, tehtäväspesialisti Ryan Stonena, jonka apuna on vain tehtävän komentaja Matt Kowalski (George Clooney). Efektit toimivat, myös 3D-esityksessä, mainiosti. Sekä visuaalisesti että äänimaailmaltaan elokuva on todella realistisen oloinen. Suomennoksen tapa jättää huomiotta radiokutsujen “in the blind” (suomalaisessa fraseologiassa “sokeasti”, jota käytetään elokuvan kuvaamassa tilanteessa: lähettäjä ei itse kuule toisen osapuolen viestintää esimerkiksi radiovian vuoksi mutta ei tiedä, kuuleeko toinen osapuoli häntä) ärsytti lievästi.

Houston, sokeasti, tämän elokuvan arvio on 3/5. Loppu.

Vihollisen portti on alhaalla! ­– Ender’s Game (elokuva)

Finnkino kyllä näytti jonkinlaista pelisilmää ajoittamalla Ender’s Game -elokuvan Suomen ensi-illan juuri Suomen itsenäisyyspäivälle. Sainpahan kokea hieman toisenlaisen sotaelokuvan kuin tähän päivään yleensä kuuluu.

Luin Orson Scott Cardin Ender-kirjan (johon elokuva perustuu) joskus esiteininä. Siitä lähtien olen lukenut kirjan jatko-osineen muutaman vuoden välein, ja pidän sitä (yhdessä ensimmäisen jatko-osansa Kuolleiden puolustajan kanssa) yhtenä 1900-luvun merkittävimmistä kirjoista. Elokuvasta on kuulunut uutisia jo ainakin vuosikymmenen, ja vihdoinkin se valmistui. Ehkä oli hyväkin, että siinä kesti, sillä erikoistehostetekniikka on kehittynyt valtavasti.

Ender’s Game alkaa tilanteesta, jossa ihmiskunta oli käynyt lopullisen tuhon partaalla viisikymmentä vuotta aiemmin, kun hyönteisiä muistuttavat alienit, formiikit, olivat lähes onnistuneet valtaamaan Maan. Vain Mazer Rackhamin (Ben Kingsley) nerokkuus esti lopullisen tuhon. Siitä lähtien ihmiskunta on valmistunut seuraavaan sotaan ­– ja kouluttanut lapsista sotilaskomentajia. Andrew ‘Ender’ Wiggin (Asa Butterfield) on perheensä kolmas lapsi ja viimeinen perheen lapsista, joka on ehdolla koulutukseen. Sisko Valentine (Abigail Breslin) ja veli Peter (Jimmy ‘Jax’ Pinchak) eivät kelvanneet, Valentine oli liian lempeä ja Peter liian julma. Eversti Graff (Harrison Ford) toivoo, että Ender on jostain sieltä väliltä.

Elokuvassa on kaikki keskeiset Enderin oman tarinan piirteet läsnä, aina loppuratkaisua myöten. Elokuvaan ei kuitenkaan koskaan mahdu niin paljon asiaa kuin kirjaan, joten paljon on karsittu. Demagogien “Locke” ja “Demosthenes” osuus on kokonaan jätetty pois (mikä on harmi, mutta ymmärrettävää), ja taistelukoulun jaksosta, jonka aikana Ender ja Bean (Aramis Knight) kehittyvät taktikkoina ja strategikkoina, on paljon jätetty pois. Ehkä eniten tässä kärsii Enderin ihmissuhteiden kuvaus (ainoastaan Petra Arkanian (Hailee Steinfeld) saa yhtään enempää käsittelyä), ja se puolestaan rasittaa elokuvan loppujakson tunnelatausta. Myös kirjan eräänlainen tunnuslause “vihollisen portti on alhaalla” jää niin vähäiselle käytölle, että kun loppuratkaisussa sen harteille ladataan paljon painoarvoa, ei edes elokuvan suomentaja ollut tunnistanut lausetta vaan käänsi sen “vihollisen portti on suljettu” ­– jossa ei ole mitään järkeä. Lisäksi kirjan lapsisotilaista on tehty teinisotilaita. Kaikesta huolimatta kyse on parhaasta kirjan sovituksesta elokuvaksi, jonka tiedän.

Elokuvallisesti ja visuaalisesti Ender’s Game oli oikein onnistunut. Minun on paha arvioida, miten elokuva toimii katsojalle, joka ei kirjaa tunne, mutta uskoisin sen toimivan hyvin.

Vihollisen portti on edelleen alhaalla. 5 4/5.

Nyt sitten vain Kuolleiden puolustajaa odottamaan.

Doctor Who: Tohtorin päivä

Doctor Whon 50-vuotisspesiaali Tohtorin Päivä (The Day of the Doctor) esitettiin ympäri maailman samanaikaisesti eilen illalla. Suomen esitys on parin viikon ajan katsottavissa Yle Areenassa.

En osaa kovin paljoa sanoa tästä ilman spoilereita, joten tyydyn aluksi toteamaan vain, että jakso ylitti odotukseni merkittävästi. Se oli täynnä fanserviceä, mutta olen myös kuullut, että se on uponnut hyvin myös joihinkin katsojiin, jotka eivät sarjaa ole aiemmin katsoneet. Jakson juoni on monimutkainen, mutta yllättävän helppo seurata. Draaman kaari kaikkine toistuvine motiiveineen oli vahva. Suosittelen.

Seuraavien kolmen videon, jotka voi hyvin katsoa ennen tuota jaksoa, jälkeen alan kirjoittaa SPOILEREITA

SPOILERIT ALKAVAT. Tosin ei minulla ole kovin paljoa uutta ja mullistavaa sanottavaa.

Doctor Who on 50 vuoden aikana päässyt juhlimaan merkkipäiviä ennenkin, ja monasti näissä spesiaalijaksoissa Tohtorin inkarnaatiot kohtaavat toisensa. Kymmenvuotisjuhlatarina oli The Three Doctors, jossa esiintyivät kaikki kolme tuolloin tunnettua Tohtorin inkarnaatiota. Kaksikymmenjuhlajakso oli The Five Doctors, jossa esiintyivät kaikki viisi (tosin alkuperäinen näyttelijä William Hartnell oli jo kuollut, joten häntä sijaisti Richard Hurndall). Sarjan alkuperäisen päättymisen jälkeen kuvattiin vielä varsin erikoinen ja lyhyt 30-vuotisjuhlatarina Dimensions in Time, jossa esiintyi viisi viimeisintä inkarnaatiota. Tohtorin päivästä on hankala sanoa, kuinka monta inkarnaatiota siinä varsinaisesti esiintyy. Jos erittäin lyhyet hetket, joista osa on arkistomateriaalia, lasketaan, inkarnaatioita nähtiin 13, joista kaksi ensimmäistä kertaa. Iso rooli oli kuitenkin vain kolmella, joista yksi oli uusi.

John Hurtin Sotatohtori (The War Doctor) on Tohtorin 9. inkarnaatio, josta meille ei aiemmin ole kerrottu mitään. Miniepisodissa Tohtorin yö (joka on yksi edellä upottamistani videoista) hän kieltää tavanomaisen nimensä – “Doctor no more!” – ja samalla hänelle annetaan krediiteissä uusi nimi. Sotatohtori yllätti minut leppoisuudellaan, olin kuvitellut hänet aiempien viittausten perusteella huomattavasti vihaisemmaksi, mutta kun toivo annettiin, hän oli yhtä leikkisä kuin Tennantin ja Smithin Tohtorit (ja oikeastaan myös useimmat edeltävätkin inkarnaatiot).

Sarjan aiempi kaksiosainen spesiaali “The End of Time” kuvasi osittain samoja tapahtumia toisesta näkökulmasta. Oikeastaan olin pettynyt, ettei Timothy Daltonin Lord President (Rassilon?) esiintynyt jaksossa, mutta ehkä se oli parempi niin. “The High Council is in an emergency session, they have plans of their own. – To hell with the High Council, their plans have already failed.”

Oli mainiota nähdä, kuinka jakson alku matki osittain sarjan alkuperäistä alkua. Clara on selvästi viettänyt normaaliakin elämää ja kouluttautunut opettajaksi, ja on nyt töissä samassa koulussa, jota Tohtorin lapsenlapsi Susan kävi 50 vuotta aiemmin. Myös Susanin vanha opettaja Ian Chesterton näyttää olevan elossa ja koulun johtokunnan puheenjohtaja. Tämä matkinta tosin sai minut kuvittelemaan, että tarina olisi enemmänkin sidoksissa ensimmäisen tohtorin elämään (ja erityisesti Foremanin romuliikkeeseen).

Sitten on Iso paha susi, Rose Tyler, sekä tuomiopäivän ase Hetki. (“The interface is hot! – Well, I do my best.”) Nyt kaksi kertaa jakson nähtyäni alan olla sitä mieltä, että Hetki on Pahan suden luoma macguffin, jolla Tohtori manipuloidaan tekemään se, mikä pitää. “How do you use a weapon of ultimate mass destruction, when it can stand in judgment on you?” Tohtorikaan ei lopulta sitä käyttänyt, vaan pelasti kansansa muilla keinoin.

Jaksossa oli paljon muitakin kohtia, joihin haluaisin palata. Elisabeth I. Who nose? Mutta riittäköön tällä kertaa.

Gallifrey falls / no more.

Yhdysvaltalaistuomari: “Rotusyrjintä ei ole koskaan hyvälaatuista”

Yhdysvaltain korkein oikeus: ylärivillä tuomari Sonia Sotomayor, tuomari Stephen G. Breyer, tuomari Samuel A. Alito ja tuomari Elena Kagan; alarivillä tuomari Clarence Thomas, tuomari Antonin Scalia, päätuomari John G. Roberts, tuomari Anthony Kennedy ja tuomari Ruth Bader Ginsburg. Kuva: Steve Petteway, Collection of the Supreme Court of the United States. Via Wikimedia Commons

Yhdysvaltain korkein oikeus palautti tänään vetoomustuomioistuimen uudelleen käsiteltäväksi jutun, jossa erään yliopiston opiskelijahaussa hylätyksi tullut hakija vaatii kyseisen yliopiston hakukriteereihin kuuluvan rotukomponentin kumoamista liittovaltion perustuslain vastaisena. Kyseisellä yliopistolla nimittäin hakijoiden rotutausta vaikuttaa yhtenä monista tekijöistä hakutuloksiin; tarkoituksena on tuottaa rotudiversiteettiä opiskelijakuntaan, eli kyse on niin sanotusta positiivisesta syrjinnästä. Korkeimman oikeuden enemmistö (kaikki tuomari Ginsburgia, joka oli eri mieltä, sekä itsensä jäävännyttä tuomari Kagania lukuunottamatta) katsoi, että vetoomustuomioistuin oli soveltanut korkeimman oikeuden ennakkopäätöksiä virheellisesti. Niiden mukaan positiivista syrjintää opiskelijahaussa tulee arvioida tiukasti (engl. “strict scrutiny”), siinä missä vetoomustuomioistuin oli luottanut yliopiston sanaan sen tarpeellisuudesta. SCOTUSblog kertoo tapauksesta tarkemmin.

Clarence Thomas, Yhdysvaltain korkeimman oikeuden tuomari. Kuva: Steve Petteway, Collection of the Supreme Court of the United States. Via Wikimedia Commons

Konservatiivina tunnettu tuomari Clarence Thomas, joka usein perustelee äänestyskäyttäytymistään korkeimmassa oikeudessa oman poikkeuksellisen oikeusfilosofiansa kautta eri tavoin kuin enemmistö, yhtyi enemmistön kantaan, mutta kirjoitti lisäksi pitkän lausuman positiivista syrjintää vastaan. Seuraavassa valittuja paloja Thomasin lausunnosta (PDF:n sivut 18–37). Merkityt muutokset lainausmerkkien ulkopuolella ovat minun; olen myös poistanut ilman eri merkintää lähdeviittaukset aiempiin oikeustapauksiin. Merkittyjen poistojen kohdalla olen toisinaan yhdistänyt tai jakanut kappaleita. Lihavoinnit ovat myös minun.

In [an earlier case], the University of Michigan Law School (Law School) claimed that it had a compelling reason to discriminate based on race. The reason it advanced did not concern protecting national security or remedying its own past discrimination. Instead, the Law School argued that it needed to discriminate in admissions decisions in order to obtain the “educational benefits that flow from a diverse student body.” [...] I dissented from that part of the Court’s decision. I explained that “only those measures the State must take to provide a bulwark against anarchy, or to prevent violence, will constitute a ‘pressing public necessity’” sufficient to satisfy strict scrutiny. [...] I adhere to that view today. As should be obvious, there is nothing “pressing” or “necessary” about obtaining whatever educational benefits may flow from racial diversity.

[...]

It is [...] noteworthy that, in our desegregation cases, we rejected arguments that are virtually identical to those advanced by the University today. The University asserts, for instance, that the diversity obtained through its discriminatory admissions program prepares its students to become leaders in a diverse society. [...] The segregationists likewise defended segregation on the ground that it provided more leadership opportunities for blacks. [...] This argument was unavailing. [... N]o court today would accept the suggestion that segregation is permissible because historically black colleges produced Booker T. Washington, Thurgood Marshall, Martin Luther King, Jr., and other prominent leaders. Likewise, the University’s racial discrimination cannot be justified on the ground that it will produce better leaders.

[...]

[W]hile the University admits that racial discrimination in admissions is not ideal, it asserts that it is a temporary necessity because of the enduring race consciousness of our society. [...] Yet again, the University echoes the hollow justifications advanced by the segregationists. [...] But these arguments too were unavailing. The Fourteenth Amendment [to the federal Constitution] views racial bigotry as an evil to be stamped out, not as an excuse for perpetual racial tinkering by the State.

[...]

While I find the theory advanced by the University to justify racial discrimination facially inadequate, I also believe that its use of race has little to do with the alleged educational benefits of diversity. I suspect that the University’s program is instead based on the benighted notion that it is possible to tell when discrimination helps, rather than hurts, racial minorities. [...] But “[h]istory should teach greater humility.” The worst forms of racial discrimination in this Nation have always been accompanied by straight-faced representations that discrimination helped minorities.

[...] Slaveholders argued that slavery was a “positive good” that civilized blacks and elevated them in every dimension of life. [...] A century later, segregationists similarly asserted that segregation was not only benign, but good for black students. They argued, for example, that separate schools protected black children from racist white students and teachers. [...] And they even appealed to the fact that many blacks agreed that separate schools were in the “best interests” of both races.

[...]

Following in these inauspicious footsteps, the University would have us believe that its discrimination is likewise benign. I think the lesson of history is clear enough: Racial discrimination is never benign. “‘[B]enign’ carries with it no independent meaning, but reflects only acceptance of the current generation’s conclusion that a politically acceptable burden, imposed on particular citizens on the basis of race, is reasonable.” It is for this reason that the Court has repeatedly held that strict scrutiny applies to all racial classifications, regardless of whether the government has benevolent motives. [...] The University’s professed good intentions cannot excuse its outright racial discrimination any more than such intentions justified the now denounced arguments of slaveholders and segregationists.

[...]

While it does not, for constitutional purposes, matter whether the University’s racial discrimination is benign, I note that racial engineering does in fact have insidious consequences. There can be no doubt that the University’s discrimination injures white and Asian applicants who are denied admission because of their race. But I believe the injury to those admitted under the University’s discriminatory admissions program is even more harmful.

[...]

The University admits minorities who otherwise would have attended less selective colleges where they would have been more evenly matched. But,
as a result of the mismatching, many blacks and Hispanics who likely would have excelled at less elite schools are placed in a position where underperformance is all but inevitable because they are less academically prepared than the white and Asian students with whom they must compete. Setting aside the damage wreaked upon the self-confidence of these overmatched students, there is no evidence that they learn more at the University than they would have learned at other schools for which they were better prepared. Indeed, they may learn less.

[...]

There is some evidence that students admitted as a result of racial discrimination are more likely to abandon their initial aspirations to become scientists and engineers than are students with similar qualifications who attend less selective schools. [...] These students may well drift towards less competitive majors because the mismatch caused by racial discrimination in admissions makes it difficult for them to compete in more rigorous majors. [...] Although cloaked in good intentions, the University’s racial tinkering harms the very people it claims to be helping.

En yhdy siihen, mitä tuomari Thomas kirjoittaa, mutta hänen argumentaationsa vaikuttaa (hänen lähdeviitteitään tarkastamatta) erittäin pätevältä. Nostan sen tällä tavalla esille lähinnä siksi, että mielestäni se ansaitsee huomiota suomalaisessakin syrjintäkeskustelussa.

Doctor Who: The Ambassadors of Death (DVD)

Samalla kun maailma seurasi Apollo 13:n miehistön taistelua henkensä puolesta, BBC:llä pyöri samaan aikakauteen sijoittuva Doctor Who -tarina, jonka ytimessä oli brittiläisen avaruuslento-ohjelman löytämät muukalaiset.

The Ambassadors of Death (televisioitu maalis–toukokuussa 1970) oli Jon Pertween kolmas Doctor Who -tarina. Samalla kun Pertweestä tuli kolmas Tohtori, itse ohjelma muuttui myös paljon. Ensinnäkään se ei ollut enää mustavalkoinen. Toiseksi Tohtori oli gallifreynpaossa Maa-planeetalla ilman TARDISin käyttömahdollisuutta rangaistuksena TARDISin varastamisesta ja puuttumisesta muiden kansojen asioihin. (Oikeasti kyse oli tietenkin kustannussäästöistä tuotannossa.) Maassa kolmas Tohtori toimi UNITin konsulttina ja työskenteli prikaatinkenraali Alistair Lethbridge-Stewartin (Nicholas Courtney) kanssa. Hänellä oli myös nuorempia avustajia, joista ensimmäinen oli mukana tässä tarinassa: tohtori Liz Shaw (Caroline John), UNITin tieteellinen neuvonantaja ja ehdottomasti yksi parhaista naisrooleista koko sarjassa kautta aikain. (Valitettavasti tri Shaw sai kenkää sarjasta yhden kauden jälkeen, koska hän oli liian itsenäinen eikä auttanut yleisöä kyselemällä koko ajan Tohtorilta, mistä on kyse.)

Tarina alkaa, kun Britannian seitsemäs miehitetty Mars-lento palaa Maan kiertoradalle oltuaan kuukausia hiljaa. Maasta vastaan lähetetty Recovery 7 -lento tuo Mars-alukselta kolme avaruuspukuun pukeutunutta hahmoa, jotka ovat saaneet aivan käsittämättömän määrän, selkeästi yli ihmisen tappavan annoksen säteilyä. Silti hahmot kykenevät liikkumaan ja voivat jopa paremmin säteilyssä kuin ilman sitä. Ovatko ne jotenkin kummallisesti hengissä selvinneet kolme astronauttia vai mahdollisesti muukalaisten hyökkäyksen etujoukko, kuten armeijan kenraali Carrington, joka itse oli mukana aiemmalla Mars-lennolla, otaksuu? Selvittääkseen asian Tohtorin pitää itse lentää Recovery 7 -avaruusaluksella kiertoradalle. Vastaus yllätti ainakin minut.

Nämä kolmannen Tohtorin Maa-sidonnaiset tarinat ovat suosikkejani wanhan Whon tarinajatkumossa. Jon Pertween Tohtori on kyvykäs niin fyysisesti kuin henkisesti, todellinen toiminnan mies silloin kun tarvitaan mutta myös ajatteleva rauhan puolesta puhuja. Näyttelijän ikä tuo hahmoon arvokkuutta, joka uuden sarjan Tohtoreilta tuntuu kokonaan puuttuvan. Maahan sidottuna Pertween Tohtori käyttää autoja liikkuakseen (mm. vanha ja tyylikäs Siva Edwardian -auto Bessie, jonka rekisteritunnus oli ehkä liiankin nokkelasti WHO 1), ja TARDIS oli lähinnä vaatekaappi Tohtorin laboratorion nurkassa (mutta lähes joka tarinassa Tohtori yritti saada sen taas liikkeelle). Tarinat piti siten ratkaista oikeasti eikä Doctor Wholle tyypillisiä deus ex machina -ratkaisuja voitu juurikaan käyttää.

The Ambassadors of Deathissä on paljon tykkäämistä. Komeita toimintakohtauksia, aikakauteen nähden taitavasti tehtyjä avaruuslentokuvauksia (erityisen mahtavaa oli, kuinka asioita kuvattiin realistisesti lennonjohtajan tai pilotin näkökulmasta, jotka joutuvat enimmälti pitämään tilanteen selvänä päässään – ja niin joutui tällä kertaa yleisökin), varsin uskottava ensimmäisen yhteyden kuvaus kaikkine paranoi’ineen jne jne jne. Toki nämä vanhat tarinat etenevät turhan hitaasti – tämäkin kestää lähes kolme tuntia ja seitsemän jaksoa – mutta kaikki ei ole täydellistä.

DVD-paketissa on kaksi levyä, joilla on itse tarinan lisäksi kommenttiraita (mm. näyttelijät Caroline John ja Nicholas Courtney), dokumentti tarinan tuotannosta (lähinnä haastatteluja mutta alussa mainitsemani ajallinen yhteys Apollo 13:een on isossa osassa), alkuperäinen traileri, lyhyt segmentti, jossa luetaan aikalaisarvioita kolmannen Tohtorin tarinoista sekä kuvagalleria. Tekstitys on englanniksi (kuulovammaisia varten).

Pidin, joskaan tämä ei ole samanlainen klassikko kuin aiemmin arvioimani The Reign of Terror. Suosittelen Who-faneille.

Doctor Who: The Reign of Terror (DVD)

Nyt YLE TV2:n viimeinkin näyttäessä uudehkoja Doctor Whon jaksoja on kiva välillä palata koko sarjan alkuaikoihin. Sarjan alussa Tohtori (William Hartnell) oli salaperäinen vanha mies, jolla oli lapsenlapsi Susan (Carole Ann Ford). He olivat viettäneet jo jonkin aikaa vuoden 1963 Englannissa, ja Susan kävi paikallista koulua. Ensimmäisessä jaksossa hänen historianopettajansa Barbara Wright (Jacqueline Hill) ja luonnontieteiden opettajansa Ian Chesterton (William Russell) joutuvat vasten tahtoaan Tohtorin ja Susanin mukaan seikkailuihin ajassa ja avaruudessa Tohtorin laivalla (laivan nimi, TARDIS, oli Susanin keksimä, tai niin hän ainakin itse väitti)

Doctor Who: The Reign of Terror on tänä vuonna julkaistu DVD, joka sisältää ensimmäisen tuotantokauden viimeisen tarinan eli jaksot A Land of Fear (televisioitu 8.8.1964), Guests of Madame Guillotine (15.8.1964), A Change of Identity (22.8.1964), The Tyrant of France (29.8.1964), A Bargain of Necessity (5.9.1964) ja Prisoners of Conciergerie (12.9.1964). Tuohon aikaan Doctor Whon jaksoilla oli omat nimensä, vaikka ne muodostivatkin usean jakson mittaisia jatkokertomuksia.

Tämä tarina sijoittuu Ranskan terrorin viimeisiin päiviin. Tohtori luulee tuoneensa Ianin ja Barbaran viimeinkin takaisin kotiin, mutta pian selviää, että he ovat 1700-luvun Ranskassa. Ian, Barbara ja Susan joutuvat vangiksi, ja Tohtori puolestaan melkein menettää henkensa tulipalossa. Monien mutkien jälkeen, joihon sisältyy vankeutta, matkaa giljotiinille, useita vapautumisia, mahtimieheksi tekeytymisiä ja paljon muuta, kaikki neljä onnistuvat säilymään hengissä ja todistamaan Robespierren kukistumisen ja lopulta löytämään tien takaisin “laivaan”, kuten he asian ilmaisivat.

Tarinassa on dramaattista jännitettä alusta asti paljon, ja sitä alkaa oikeasti pelätä giljotiinia odottavien Barbaran ja Susanin puolesta, vaikka tietääkin heidän jatkavan sarjassa tämän tarinan jälkeen. Sivuhahmoista minulle jäi erityisesti mieleen Congiergien vanginvartija (Jack Cunningham), jossa oli juuri sopiva määrä pahuutta ja lipevyyttä.

Alkuaikoinaan Doctor Who oli lapsille suunnattu fiktion keinoin toimiva opetusohjelma: osa jaksoista sijoittui tulevaisuuteen ja opetti luonnontieteitä, ja osa sijoittui menneisyyteen, opettaen historiaa. Nyky-Whon seuraajasta seuraava keskustelu tuntuu aika oudolta:

The Doctor: What is it? What do you find so amusing? (Mitä nyt? Mikä on niin hauskaa?)

Barbara Wright: Oh, I don’t know. Yes, I do. It’s this feverish activity to try and stop something that we know is going to happen. Robespierre will be guillotined whatever we do. (En minä tiedä. Tai tiedänpä: tämä kuumeinen yritys estää sen, jonka tiedämme tapahtuvan. Robespierre joutuu giljotiiniin mitä tahansa teemmekään.)

The Doctor: I’ve told you of our position so often. (Olen selostanut sinulle meidän asemamme monta kertaa.)

Barbara Wright: Yes, I know. You can’t influence or change history. I learnt that lesson with the Aztecs. (Tiedän. Historiaan ei voi vaikuttaa eikä sitä voi muuttaa. Opin sen, kun olimme Asteekkien luona.)

The Doctor: The events will happen just as they are written. I’m afraid so, and we can’t stem the tide. But at least we can stop being carried away with the flood. (Kaikki etenee juuri niin kuin on kirjoitettu. Niin se vain on, emmekä voi pysäyttää vuorovettä. Voimme vain pelastautua sen alta.)

— Doctor Whon jaksosta Prisoners of Congiergerie (1964)

Ehkä Ranskan suuri vallankumous ja sitä seurannut terrori on yksi niistä kuuluisista ajan kiintopisteistä (“fixed points in time”), joista nykyajan Tohtori toisinaan puhuu? Mutta tämä vanha Tohtori ei anna mitään tilaa vaihtoehdoille.

Kaksi kuudesta jaksosta (The Tyrant of France ja A Bargain of Necessity) on tuhoutunut, ja vain stillikuvia ja ääniraita on tallella. Tätä DVD:tä varten ne on rekonstruoitu animaatiolla.

Animaatio on aika surkeaa ja sitä on suorastaan tuskallista katsoa. Hahmojen liike on kulmikasta, ja erityisesti toistuvat lähikuvat hahmojen silmistä rasittavat. Toki voi olla, että animaatio ei tuntuisi ollenkaan niin huonolta, jos ei olisi vertailukohtana tarinan muita, alkuperäisasussaan säilyneitä jaksoja. Onneksi hahmot ovat hyvin piirrettyjä ja helposti tunnistettavissa eikä animaatio siten häiritse liikaa tarinan seuraamista.

DVD:llä on lisäksi kommenttiraita, pieni dokumentti tarinan tuotannosta, jossa haastatellaan muutamaa vielä elossa olevaa näyttelijää ja tuotannon henkilöä, sekä kuvagallerioita. Tekstitys on vain englanniksi (kuulovammaisille). Itse hankin DVD:n Englannista postimyynnillä; en tiedä, onko sitä saatavilla suoraan Suomesta.

Kokonaisuutena olen tyytyväinen ostokseeni, mutta suosittelen sitä vain muille Who-faneille. Tämä ei ole oikea paikka aloittaa sarjan seuranta.

Palokunta kävi naapurissa

Keskiviikkoiltana olin menossa nukkumaan aikaisin, jo vähän ennen yhdeksää, kun haistoin savua. Se oli sellaista hyvän hajuista savua, jota tulee grillauksesta, joten en siihen kiinnittänyt juurikaan huomiota. Uteliaisuuttani menin kuitenkin ikkunaan katsomaan, kuka pihalla grillaa. Savu tulikin seinänaapurini parvekkeelta, ja sitä oli aika paljon. Pihalle oli jo kertynyt yleisöä ihmettelemään.

Tajusin, että seinän takana saattaa olla tulipalo. Pukeuduin nopeasti ja menin asuntoni ovelle. Ovi ei ollut kuuma, joten avasin sisäoven. Ovisilmä paljasti, ettei porraskäytävässä ollut savua. Uskaltauduin siten poistumaan talosta sen kautta.

Ulos päästyäni näin, että naapurini parvekkeella kärysi luultavasti grilli. Eräs toinen talon asukas puhui puhelimessa huoltoyhtiön päivystykseen ja sen jälkeen kertoi soittaneensa hätäkeskukseen. Hän poistui paikalta ennen palokunnan saapumista.

Pian palokunnan pillit kuuluivatkin ja yksi auto tuli valot vilkkuen paikalle. Olin autoa lähin ja osoitin esimiehelle paloparvekkeen, savua kun juuri sillä hetkellä ei juurikaan näkynyt. Huoltomies avaimineen ei vielä ollut saapunut, joten hetken pohdittuaan palomiehet ottivat tikkaat ja kapusivat parvekkeelle.

Paloauto Sienitie 2:n pihassa 5.6.2013 noin kello 21.
Paloauto Sienitie 2:n pihassa 5.6.2013 noin kello 21.

Palokunnan toimintaa oli ilo seurata. Tilanteen johtaja arvioi tilanteen, antoi käskyt ja seurasi niiden toteutumista. Kaksi palomiestä ryhtyivät tikashommiin, toinen empimättä pitämään tikkaita paikallaan ja toinen kiipeämään. Parvekkeelle kavunnut palomies yritti sammuttaa tulen jalalla polkemalla, mutta kun se ei auttanut, hän meni parvekkeen oven kautta sisälle asuntoon ja haki keittiöstä vettä. Tuli oli nopeasti sammutettu. Tilanteen johtaja kävi vielä itse tarkastamassa tilanteen, minkä jälkeen tikkaat pakattiin takaisin autoon ja auto lähti pois. Ammattimaista, harjoiteltua ja empimätöntä toimintaa. Bravo!

Noin tunti myöhemmin kyseisen asunnon ovi kävi. Jokunen sekunti myöyhemmin kuulin seinän takaa hyvin tunteellisen parahduksen: VOI JUMALAUTA!

Puolueiden paikalliset säästöt eivät kuulu paikallisille markkinoille

Ylen MOT-ohjelma käsitteli tällä viikolla kunnallistason puoluerahoituksen kummallisuuksia. Joidenkin puolueiden kunnallis- ja paikallisjärjestöillä on vuosikymmenten kuluessa kertynyttä omaisuutta, jota on sijoitettu paikallistason bisneksiin. Kuvio, jossa kaupunki on puolueen vuokralainen, on kieltämättä kummallinen.

Toki puoluejärjestöillä on oikeus sijoittaa säästönsä tuottavasti kuten kaikilla muillakin. Jos sijoitukset tehtäisiin toimiville pääomamarkkinoille, joissa järjestö on pieni peluri – esimerkiksi kansainvälisille osakemarkkinoille hyvin hajautetulla salkulla – se saisi varsin pienellä vaivalla markkinoiden keskituoton. Niin toimivat esimerkiksi suuret institutionaaliset sijoittajat kuten eläkerahastot.

Sijoittamalla säästönsä oman kuntansa kohteisiin, kuten kiinteistöihin, järjestö ottaisi periaatteessa ison riskin. Isoa riskiä seuraa markkinoiden keskituottoa isompi tuotto-odotus mutta myös vaara isoista tappioista. Järjestön omistama talo saattaa esimerkiksi osoittautua homeongelmaiseksi. Taikka kunta saattaa kaavoittaa viereen vankilan, jolloin vuokralaiset kaikkoavat.

Mutta hetkinen. Nyt puhumme puoluejärjestöstä, monasti suuren puolueen järjestöstä, jolta löytyy omassa kunnassa huomattavasti poliittista valtaa. Ei liene vaikeaa huolehtia siitä, että järjestön omistamille kiinteistöille ei satu mitään onnetonta ainakaan kunnan toimesta. Näin sijoituksen riskiä saadaan pienennettyä verrattuna kilpailevaan sijoittajaan, jolla ei ole vastaavaa poliittista valtaa.

Jos järjestö saa järjestettyä kunnan vuokralaisekseen, riski pienenee lisää. Vaikka sopimus olisikin markkinahintainen ja päällisin puolin täysin puoluetta suosimaton, pystyy poliittista valtaa käyttävä puoluejärjestö käyttämään vaikutusvaltaansa hyvinkin hienovaraisesti ohjatakseen riskiä pois omalta sijoitukseltaan.

Tämä vaikutusvallan väärinkäyttö voi hyvin tapahtua tiedostamatta – riittää, että päättäjä tuntee hieman isomman kourauksen mahassaan, kun hän miettii oman puolueensa riskiä kuin silloin, kun hän pohtii muiden markkinatoimijoiden asemaa. Sama muuten koskee niin sanottua osuuskauppapuoluetta.

Minusta vaikuttaisi parhaalta ratkaisulta se, että puolueet luopuisivat paikallisesta sijoitustoiminnasta kokonaan. Puoluejärjestön säästöt tulee sijoittaa tavalla, jossa järjestön sijoitukset ovat kunnan päätöksenteon kannalta aidosti samalla viivalla kuin muiden sijoittajien: jos puolue hyötyy, niin hyötyvät muutkin saman sijoituspäätöksen tekijät, ja vastaavasti puolue kokee samat tappiot kuin muutkin samalla tavalla sijoittaneet. Käytännössä tämä tarkoittaa hyvin hajautettua sijoitussalkkua, joka toteutetaan ensisijaisesti julkisten sijoitusrahastojen ja muiden vastaavien kaikkien sijoittajien käytettävissä olevien sijoitusvälineiden kautta.

Vain siten puolueet ovat samalla viivalla kaikkien muiden kanssa.

Kirjoittaja on Jyväskylän Vihreät ry:n taloudenhoitaja ja Keski-Suomen Vihreät ry:n hallituksen varajäsen. Kummallakaan järjestöllä ei ole vähäistä suurempaa paikallisesti sijoitettua varallisuutta.