Discussing the future of the field: Do it on the record!

I came to the field of programming language research as an outsider. Though we had an active researcher in our faculty (he has since retired), for various reasons he was never my mentor, so I never got personal introductions nor did I receive much oral wisdom from an elder in the field. Instead, I immersed myself in the literature. Eventually, I got good enough to write a reasonably good licentiate thesis, which in turn led me to spend three months visiting one of the external examiners, Stefan Hanenberg. From him, I got some of the inside story, and the world looked much different. Of course, he is a minority voice in the field, but every participant has a unique point of view anyway. The thought I am writing about here crystallised for me immediately: too much of the field’s development happens off the record!

On Wednesday, I presented my essay “Concept analysis in programming language research: Done well it is all right” [ACM DL] [Author’s PDF] [presentation slides (PDF)] at SPLASH Onward here in Vancouver. I told some of my story there; the session chair Robert Biddle expanded on it and made a forceful point, which I am repeating and expanding on here now.

The discussions that lead to significant developments in the field must happen on the record! It is fine to talk with friends and colleagues in pubs and at lunch (or wherever), but if the discussion leads to a concrete proposal that would affect the field either substantially (in terms of, for example, conceptual developments), the issue should be written up and published in a publication of record, and sufficient time should be allowed (if possible) for contrary and refinement views to be similarly published on the record.

The reason for this is, on the one hand, the empowerment of the community fringe, who does not have the opportunity to participate in off the record discussions, and, on the other hand, the creation of a full record for the future generations of researchers so that they can read up and learn about why things are the way they are.

Concept analysis, as I proposed it in my essay, is one way of proceeding with this on-the-record development of the field in terms of conceptual issues. Too often it appears to an outsider that things just appear out of thin air. Instead, any conceptual developments should be argued for in the literature!

I think the field would benefit enormously if we stopped thinking of research publication as the accumulation of facts (or the completion of a grand theory), and instead took a page from the humanities and the social scientists: for them, scholarly publications form a grand – multicentennial – discussion where individual researchers listen for a while, then start participating for a couple of decades, and then go away, while others take their place. This viewpoint has a side-effect of creating a fuller historical record, but it also places more responsibility on the reader: you have to listen for a while to catch the import of what you are reading, instead of grabbing a paper here or a paper there and taking them to be the gospel.

It would also allow putting more of the development of the field on the record.

I am emphatically not anti-empiricist

Yesterday, I gave a talk at SPLASH Onward in Vancouver introducing my essay “Concept analysis in programming language research: Done well it is all right” [ACM DL] [Author’s PDF] [presentation slides (PDF)]. Both reader comments earlier and some of the questions after my presentation leads me to think that I was not quite clear enough in my essay and my presentation:

I am not advocating abandoning empirical research. Quite the contrary! I believe it should be used wherever it makes sense. I just happen to think that conceptual questions cannot be resolved based on empirical stuff (alone – though empirical research can function as reasons in a philosophical argument quite fine).

A related question is, is nonempirical research science? I believe it is. If we restricted science to empirical stuff only, we would have to reject mathematics from the halls of science. I believe the key characteristic that separates science from non-science is intellectual honesty combined with the use of best available methodology. Concept analysis, done well, fits that bill.

Lautamiehenä 2005–2017

Eilen se sitten päättyi. Nimittäin minun kauteni käräjäoikeuden lautamiehenä. Aloitin 1.3.2005 ja lopetin (paperilla) 30.9.2017. Palveluaikaa kertyi siten noin 12½ vuotta. Viimeinen istuntoni oli keväällä ja se liittyi henkisesti vaikeimpaan juttuun, jonka olen koskaan istunut: julistimme viimevuotisen Multian murhan tuomion saatuamme vastauksen mielentilatutkimuksesta. En voi puhua tapauksista, joissa istuin maallikkotuomarina, joten en siitäkään enempää sano, mutta ajattelin nyt muistella yleisemmällä tasolla menneitä ja linjata yleisellä tasolla sitä, mihin toivon lautamiesjärjestelmän menevän.

Lautamiehen tehtävä on yhdellä tasolla ollut koko kauteni ajan sama: istumme ammattituomarin (tai toisinaan tuomioistuinharjoittelua suorittavan nuoren lakimiehen) kanssa rikosjuttuja. Julkisessa istunnossa emme (yleensä) sano sanaakaan, vaan kuuntelemme ja havainnoimme muutenkin tarkasti. Jotkut tekevät paljon muistiinpanoja, minä en yleensä juurikaan. Joskus harvoin laitoin lapulla viestiä puheenjohtajalle, joskus työjärjestykseen mutta joskus myös asiaan liittyen. Lautamieskollegoiden kanssa lappukeskusteluja (aina itse asiaan liittyen) käytiin useammin. Kun asiassa oli loppulausunnot annettu ja seuraamuskeskustelu asianomaisten kesken käyty, sali tyhjennettiin ja aloimmme porukalla ruotia juttua. Keskustelua oli, emmekä läheskään aina olleet aluksi samaa mieltä. Keskustelun jälkeen tuomio oli kuitenkin lähes aina yksimielinen: äänestystuomiota olen muistaakseni ollut antamassa kahdesti. Useimmiten tuomio julistettiin heti, mutta toisinaan asia siirrettiin kansliatuomioksi, jolloin palaveerasimme (yleensä) tuomarin työhuoneessa kerran tai pari seuraavan parin viikon aikana.

Myös miljöö jossa toimimme pysyi aika lailla samana. Istuimme samoissa saleissa, joissa oli samat huonekalut ja sama huonejärjestys koko sen ajan. Jossain vaiheessa saleista poistuivat Raamatut ja jossain vaiheessa saleihin ilmaantui video- ja äänitallennetodisteiden läpikäyntiä varten läppäri ja projektori.

Käräjäoikeuden lautamiehen tehtävään liittyy myös toinen tehtävä: istuimme myös Kuopion (sittemmin Pohjois-Savon) käräjäoikeuden lautamiehinä silloin, kun se tuli Keski-Suomeen istumaan maaoikeutta. Pääsin istumaan maaoikeudessa vain muutaman kerran, mutta ne olivatkin sitten hyvin mielenkiintoisia kertoja jokainen.

Toisaalta lautamiesten työ muuttui hyvinkin radikaalisti näiden 12 vuoden aikana. Kun aloitin, istuntoja oli parikymmentä päivää vuodessa, siis kaksi istuntoa useimpina kuukausina. Tänä vuonna istuin kahtena päivänä, viime vuonna viitenä.

Se mikä tässä on muuttunut, on laki. Kun aloitin, käytännössä kaikki rikosjutut aivan vähäisimpiä lukuunottamatta istuttiin lautamieskokoonpanossa. Näitä olivat muiden muassa hyvin yleiset rattijuopumusjutut, ja “rattipäiviä” olikin usein. Ne olivat varsin yksinkertaisia ja puuduttavia juttuja: erinomainen tapa uudelle lautamiehelle päästä kärryille, mutta epäilemättä olisin alkanut tuskastua ellei ensimmäinen uudistus olisi pian vienyt rattijuopumusjutut pois lautamiehiltä.

Kaikki rikosasiat voitaisiin edelleenkin istua lautamieskokoonpanossa, mutta laissa on lautamiesten käytön pakko poistettu kokonaan. Valtaosa jutuista istutaan yhden (ammatti)tuomarin kokoonpanossa ja vaikeimmat puolestaan viedään kolmen ammattituomarin pohdittavaksi. Lisäksi lautamieskokoonpanon kokoa on pienennetty: aiemmasta 1-2 ammattituomarista ja 3-4 lautamiehestä siirryttiin jokunen vuosi sitten 1-2 ammattituomariin ja 2-3 lautamieheen.

Oli hyvä, että rattipäivät poistuivat – valtaosa rattijuopumusjutuista on kaavamaisia, joissa ei juurikaan tarvita harkintaa. En pidä hyvänä, että lautamisten käyttöä on muuten vähennetty. Erityisen huonona pidän, että tätä on tehty ensisijaisesti säästötoimenpiteenä. Jos lautamiehistä luovuttaisiin kokonaan, se olisi ihan toinen asia, mutta tällainen oikeusjärjestelmän periaatteeton juustohöylääminen on ollut hölmöläisten hommaa.

Itse pidän lautamiesjärjestelmää tärkeänä. Lautamiesten tärkein tehtävä nykyaikana on antaa ammattituomareille “reality check”: tuomarin tulee kyetä esittämään kantansa niin, että maallikkokin sen ymmärtää, sillä muuten hänet äänestetään nurin. Pelkään lautamiesjärjestelmän romuttuessa lainkäytön irtoavan kokonaan omaksi maailmakseen.

Laajentaisin lautamiesjärjestelmän myös hovioikeuksiin, hallinto-oikeuksiin ja korkeimpiin oikeuksiin, ja vaatisin lautamiesten käyttöä kaikissa asioissa, joissa todisteiden painoarvoa tai lain tulkintaa joudutaan pohtimaan – rajaisin pois vain riidattomat suhteellisen vähämerkitykselliset asiat. Reality check -syistä lautamiehillä tulee alemmissa oikeuksissa aina olla äänten enemmistö kokoonpanossa, mutta heitä ei tarvitsisi olla kuin kaksi tavallisimmissa tapauksissa. Rajaisin korkeimmat oikeudet enemmistövaatimuksen ulkopuolelle, jotta lautamiehet eivät pääsisi sooloilemaan. Lautamiesten valintamenettely vaatii myös uudistamista, mutta siitä joku toinen kerta.

Lopetin lautamiehenä omasta tahdostani. Siihen oli kolme syytä:

  1. Olen 12 vuoden aikana kehittänyt omaa oikeuspoliittista ajatteluani paljon. Haluan kirjoittaa siitä paljonkin, mutta monet kantani eivät ole sellaisia, jotka sopivat aktiivituomarin sanottaviksi.
  2. Olen 12 vuoden aikana oppinut laista ja juridiikasta paljon, ja vaikka en olekaan ammattitaitoinen lakimies, ymmärrän lakia jo aivan liian hyvin. En ole enää puhdas maallikko.
  3. Turhauduin harvoihin istuntoihin. Istunnot olivat kiinnostavia, niiden odottelu ei.

Aion lähiviikkoina ja -kuukausina kirjoitella blogiini enemmänkin lautamiehistä ja Suomen rikosoikeudesta. Niitä odotellessa toivotan kaikkea hyvää uusille lautamiehille ympäri maan sekä myös tehtävässä jatkaville.

Concept Analysis in Programming Language Research: Done Well It Is All Right (To appear in Onward’17)

I just submitted my camera ready version of Concept Analysis in
Programming Language Research: Done Well It Is All Right
, a methodology essay which has been accepted at Onward’2017. I will probably write about it more extensively later.

Here is the accepted version, for personal use (not for redistribution): PDF (copyright 2017 Antti-Juhani Kaijanaho, exclusively licensed to ACM).

Citation:
Antti-Juhani Kaijanaho. 2017. Concept Analysis in Programming Language Research. In Proceedings of 2017 ACM SIGPLAN International Symposium on New Ideas, New Paradigms, and Reflections on Programming and Software (Onward!’17). ACM, New York, NY, USA, 14 pages. https://doi.org/10.1145/3133850.3133868 (the DOI link will not work until October).

The positivism strawman

I have been burning my summer leave by giving finishing touches to an essay on research methodology (because of an impending deadline). I had now the occasion to read, for the first time, the qualitative research classic Naturalistic Inquiry by Yvonna S. Lincoln and Egon G. Guba (SAGE 1985). It brought to my mind a puzzle I have been trying to solve for years: authors who defend qualitative research (or constructivist research, or critical theory, or whatever in each case it is) typically frame their discussion by defining a “positivist” way of doing research, arguing against it, and then bringing their own (post-positivist, or anti-positivist) alternative. Lincoln and Guba do that in many of their writings, but they are not alone in this.

Except! The positivism that they talk about does not exist, and never has.

Historically, there were two positivisms. The first was the political philosophy of Auguste Comte, which was not primarily a theory of research or of science. The second was the logical positivism of the early 20th Century, inspired by the young Wittgenstein and developed by the Vienna Circle. Logical positivists advocated a radical reassessment of philosophy and science: only propositions that can be proven mathematically or verified empirically are meaningful; everything else is literal nonsense (not just false but meaningless). It is widely held that logical positivism died in its own impossibility; certainly I know of no current philosopher of science who advocates verification as a criterion of meaning.

In their writings about positivism, Lincoln and Guba typically assert that positivism believes in objective reality, that there is a reality which is common to all accessible by the senses. But while Comte may have believed this, the logical positivists never did: for them, any claim about the nature of reality, including the claim of objective reality Lincoln and Guba ascribe to positivists, was unprovable and unverifiable and thus nonsense.

Further, I know of no practicing scientist who self-identifies as positivist. (Feel free to comment if you are one.)

I was also struck by how Lincoln and Guba never cite the primary sources. In their discussion of positivism, they do not engage with e.g. Comte, Ayer, or Carnap. To their credit, they do cite a lot of secondary sources (generally critical ones), but one wonders how much of a broken telephone effect there is in it.

What Lincoln and Guba are arguing against is not positivism but naïvete. The attitudes they ascribe to positivism are typical of scientists who have had methodological training and acquired research experience but have never studied philosophy in earnest.

For an interesting take on the misuse of the “positivist” label as a bogeyman, see Jim Mackenzie’s “Positivism and Constructivism, Truth and ‘Truth’”, Educational Philosophy and Theory 43(5), 534-546, 2011 (paywalled).

Vuokaleipä

Joskus huhtikuussa sain päähäni tehdä omaa paahtoleipää. Paras resepti jonka löysin oli sauvajyväseltä mutta se oli aivan liian ylimalkainen toimimaan. Lähdin sitten kokeilemalla etsimään sopivaa reseptiä. Tähän päädyin. Olen nyt muutaman kerran tehnyt suunnilleen tällä kuviolla ja ihan hyvä vuokaleipä tästä tuli. Paahtamiseen asti en ole ehtinyt 🙂

Resepti on sellainen kuin lauantaina tein yksityiskohtia myöten. En itse oikeasti seuraa tätä ohjetta aivan orjallisesti – mutta jauhojen ja nesteen suhde kannattaa pitää suunnilleen samana, sillä se on koko leipätyypin ydin.

Vuokaleipä leikattuna

Neuvo muuten kaikille leipojille: hanki kunnon keittiövaaka ja lopeta vetomittojen (desilitra ym) käyttö. Vain punnitsemalla saat samanlaisen aikaan joka kerta.

500 g hiivaleipäjauhoja
375 g kädenlämpöistä vettä
10 g tuorehiivaa
5 g suolaa
10 g sokeria
14 g oliiviöljyä

Sekoita hiiva, sokeri ja suola veteen. Lisää jauhot vähitellen vaivaten. Lisää koko reseptissä mainittu jauhojen määrä, älä yhtään enempää äläkä vähemmän. Lisää öljy kun suurin osa jauhoista on jo taikinassa. Lopputulos on vetelä ja varsin tarttuva taikina; se on tarkoituksellista.

Anna nousta kunnolla; nousun kesto riippuu mm. lämpötilasta. Itse nostatin taikinaa lauantaina n. 1 h 20 min.

Ota taikina kiposta jauhotetulle leivontapöydälle. Painele taikinasta isoimmat ilmakuplat pois. Jatka vaivaamista käsin painelemalla taikina levyksi ja sitten taittamalla keskeltä niin että puolikas taikinasta tulee toisen puolikkaan päälle. Toista monia kertoja; itse tein tätä noin 5 minuuttia.

Nostata taikina uudestaan kulhossa. Itse nostatin tällä kertaa noin 1 h 15 min.

Ota taikina kiposta jauhotetulle leivontapöydälle. Painele taikinasta ilmakuplat pois ja vaivaa kevyesti vähäsen. Tässä vaiheessa taikinan tulee olla löysää mutta hyvin käsittelyä kestävää eikä sen tulisi tarttua kovin paljoa. Asettele taikina voideltuun leipävuokaan (minulla 24 cm x 14 cm).

Nostata vuoassa kunnes kaksinkertaistunut (minulla kesti 1 h 25 min, tosin paistoin pullaa välissä ja taikina joutui vähän odottelemaan).

Paista 200 ℃ uunissa noin puoli tuntia.

Vuokaleipä

Omenapiirakka sokerikakkupohjalla

Naisystäväni esitteli minulle taannoin MasterChef-televisiosarjaston. Elisa Viihteen Ruudun kautta löysimme MasterChef Australian vuoden 2015 kauden, jonka (kaikki 62 jaksoa!) katsoimme läpi. Samalla heräsi minussa into opetella makean leipomisen perustekniikat (leivänteon osasin jo). Tässä on tullut tehtyä mokkapalakakku (Kinuskikissan ohjetta soveltaen) äitienpäiväksi ja raparperipiirakkaa sekä suolaisena että makeana versiona. Viikolla sovittiin, että teen viikonloppuna omenapiirakkaa, ja ostimmekin pussillisen isoja Golden Delicious -omenoita.

Omenapiirakka vaniljakastikkeella

Eilen aloin kaivella reseptejä. Painonhallintasyistä laskin löytämieni loistavien reseptien kalorit, ja kun koko piirakan energiasisältö muistutti minun päiväkulutustani, oli aika miettiä toisia vaihtoehtoja. Isoin energianlähde monessa piirakkapohjassa on iso pala voita. Päätinkin sitten ottaa pohjaksi sokerikakun, jossa ei ole kananmunan lisäksi rasvalähteitä lainkaan. Valmista reseptiä en löytänyt, joten piti soveltaa itse. Tässä se on:

Taikinaan
2 isoa kananmunaa (punnitse rikottuasi astiaan)
70 % kananmunan painosta puolikarkeita vehnäjauhoja
70 % kananmunan painosta sokeria
3 g vaniljasokeria
hyppysellinen (reilusti alle tl) leivinjauhetta

Täytteeksi
1 iso omena (Golden Delicious)
vaniljasokeria
kanelia

Apuaineena valmistuksen ajaksi
vettä
sitruunamehua

  1. Kuori omena, poista siemenkota ja paloittele omena ohuiksi siivuiksi. Laita siivut odottamaan veteen, johon olet laittanut hieman sitruunamehua. Käytä vettä myös suojaamaan omenan kuorittuja paloja paloittelun aikana. Veden tarkoitus on estää omenaa tummumasta.
  2. Voitele ja jauhota irtopohjavuoka (⌀ 20 cm).
  3. Esilämmitä uuni 175 ℃ riittävän ajoissa, jotta voit laittaa piirakan uuniin viivytyksettä.
  4. Vispaa sokeri ja huoneenlämpöiset kananmunat yhdessä sähkövispilällä kuohkeaksi vaahdoksi. Tässä kestää kauan. Vaahto on valmis, kun vispilästä tippuva vaahto jää useaksi sekunniksi kulhossa olevan vaahdon pinnalle.
  5. Sekoita jauhot, vaniljasokeri ja leivinjauhe. Siivilöi seos vaahdon päälle. Sekoita varovasti.
  6. Kaada taikina vuokaan.
  7. Tee seuraava nopeasti: nosta omenaviipaleet vedestä ja valuta niistä ylimääräinen vesi pois; dippaa viipaleet yksitellen vaniljasokerin ja kanelin seokseen ja asettele ne taikinan päälle vuokaan. Laita heti paistumaan 175 ℃ uuniin.
  8. Paista 175 ℃ uunissa n. 35 minuuttia. Huomioi uunien erot. Kokeile valmistuminen työntämällä piirakkaan pieni puutikku; jos taikinaa ei siihen tartu, piirakka on valmis.

Tarjoile Marttojen vaniljakastikkeen kera.

Tuloksena oli hyvä, miellyttävän makea omenaleivonnainen. Täytteen vaniljasokeri pois lukien (koska emme mitanneet sen määrää) koko piirakan energiasisällöksi tuli n. 850 kcal. Piirakassa itsessään ei ole lainkaan lisättyä rasvaa (kananmunassa sitä toki on jonkin verran). Pohja oli hieman liian paksu, seuraavalla kerralla kokeilen yhden munan taikinalla.

Omenapiirakka

Sananen sokerikakkutaikinasta. Sehän tavallisesti opetetaan niin, että otetaan kolme lasia, joihin kaadetaan silmämääräisesti saman verran sokeria, jauhoja ja munia. Tämän mittaustavan huono puoli on, että se on epätarkka: sama määrä jauhoja vie eri määrän tilaa vähän riippuen asianhaaroista. Kuten kaikessa leivonnassa, paras tulos tulee, kun ainemäärät punnitaan keittiövaa’alla. Useiden eri blogilähteiden (mm. Kinuskikissa, Liian hyvää, Makeaa) mukaan käyttämäni 70 % munan painosta jauhoja on luotettava resepti; se toimi nytkin.

Kiitoksia äänestäjille!

Jyväskylän Vihreiden hallituksen jäsenenä oli helppo hymyillä vaalituloksien selvitessä.

Kuntavaalit on käyty, ja huhhuh mikä tulos tuli Vihreille täällä Jyväskylässä! Nyt puoluetoverini – niin uudet kuin jatkavatkin valtuutetut – joutuvat erittäin vastuullisen tilanteen eteen, kun pitää suurimman puolueen mandaatilla alkaa johtaa tätä kaupunkia.

Sain itse 45 ääntä, mikä on hyvä tulos ottaen huomioon, että en ole oikeastaan lainkaan kampanjoinut näissä vaaleissa. Jäin kauas valtuustopaikasta: viimeinen valittu vihreä Jyväskylässä sai 210 ääntä ja viimeinen varavaltuutettukin 118 ääntä. Muihin kunnallisiin luottamustehtäviiin en ole tällä kertaa enkä tällä äänimäärällä pyrkimässä. Tarkoitukseni on käyttää tätä äänestäjien antamaa pientä valtakirjaa vaikuttamalla puolueeni sisällä Jyväskylän päätöksentekoon.

Koska en tullut valituksi, en voi tehdä varsinaista vaalirahoitusilmoitusta. Sanotaan siksi nyt tässä, että kampanjani kokonaiskulut muodostuivat ehdokasmaksusta (60 euroa), josta 59,99 euroa kustansin omista vapaista varoistani ja 1 sentti tuli edellisten vaalien vaalirahoituksesta kertyneestä pankkitilikorosta.

Sully – uroteko Hudson-joella

Vuonna 2009 tehtiin historiaa. New Yorkin LaGuardia-kentältä lähtenyt matkustajakone menetti molemmat moottorinsa nousun alkuvaiheessa. Nopeasti etenevässä hätätilanteessa lennon päällikkö harkitsi ja hylkäsi paluun takaisin LaGuardialle sekä kääntymisen läheiselle Teterboron kentälle ja laskeutui onnistuneesti alla virranneeseen Hudson-jokeen. Kone vaurioitui mutta kaikki koneen matkustajat ja miehistö selvisivät hengissä. Iso moderni matkustajakone ei ollut koskaan ennen onnistunut pakkolaskussa veteen (epäonnistuneita yrityksiä oli tehty), eikä tällaisia tilanteita varten kouluttauduttu taikka harjoiteltu systemaattisesti.

Ilmailun vakavat vaaratilanteet ja onnettomuudet tutkitaan kansainvälisten sopimusten mukaisesti ilmailuturvallisuuden parantamiseksi. Yhdysvaltain turvallisuustutkintaviranomainen National Transport Safety Board (NTSB) tutki tapausta kuukausia ja päätyi seuraaviin lopputuloksiin:

  • onettomuuden syynä oli lintuparven läpi lentäminen ja siitä johtunut isojen lintujen imeytyminen moottoreihin
  • lentokoneen vaurioita (mukaan lukien takaovien käyttökelvottomuus evakuoinnissa) selittivät puutteellinen viranomaishyväksyntäprosessi, puutteellinen lentoalan varautuminen vesipakkolaskuihin sekä näistä johtuva lennon päällikön ylikuormittuminen lähestymisen kriittisillä hetkillä
  • miehistön ja matkustajien hengissä selviämistä selittivät lentohenkilökunnan esimerkillinen toiminta, laskeutuminen lähelle potentiaalisia pelastajia sekä se, että käytetty lentokone oli vaadittuun nähden ylivarusteltu vesilaskeutumisia varten

Ei ole missään määrin liioiteltua sanoa, että kyseisen lennon koko henkilökunta oli poikkeuksellisen kokenutta (kaikilla oli vuosikymmenten kokemus ja perämieskin oli entinen lentokapteeni) ja että henkilökunnan kova kokemus oli ensiarvoisen tärkeää tapauksen positiivisen lopputuloksen kannalta.

Yksinkertaisesti: erittäin kokeneet ammattilaiset toimivat asianmukaisesti hengenvaarallisessa poikkeustilanteessa ja pelastivat tilanteen. Tämä on erittäin poikkeuksellista ja kaikissa heissä on sankariainesta. Mutta siinä ei ole draaman ainesta – ainakaan muutamaa minuuttia pidemmäksi. Draamaa syntyy siitä, että lopputulos on epävarma. Draamaa ei ole se, että kaikki menee oikein.

Niinpä olin hieman hämmentynyt, kun huomasin, että tapahtumista oli tehty elokuva. Miten ihmeessä tästä saa tehtyä puolitoista tuntia pitkän draaman? Katsoin elokuvan eilen.

Clint Eastwood ja muut leffan tekijät ratkaisivat ongelman aika kehnosti. Draamaa elokuvaan tehtiin keinotekoisesti ja totuudenvastaisesti vääristämällä onnettomuustutkintaprosessi täysin. Elokuvassa tutkijat yrittivät koko ajan tehdä lentohenkilökunnasta syylliset. Elokuvan kliimaksi oli muutama päivä onnettomuuden jälkeen järjestetty julkinen kuuleminen, jossa tutkijat pyrkivät tietokone- ja lentosimulaatioilla demonstroimaan, että lentäjän olisi kuulunut kääntyä jommalle kummalle läheiselle lentokentälle vesipakkolaskun asemesta. Mutta lennon päällikkö ja perämies onnistuvat puhumaan muutoksia simulaatioihin, jotka osoittavat tutkijat idiooteiksi ja lentäjät sankareiksi.

Tosiasiassa julkinen kuuleminen järjestettiin vasta kuukausia tapahtuman jälkeen, eikä siinä ollut jälkeäkään syyttelystä. Tutkijalautakunnan puheenjohtaja alusti kuulemista mm. seuraavasti:

Now, to the matter at hand: in preparation for this hearing, I flew through the accident scenario in a flight simulator. I’ve listened to the Cockpit Voice Recorder in real time and as an experienced pilot, I can tell you this flight crew had a lot going on. They had a lot going on in a very short period of time. And, in considering what could have been done differently, there is certainly no intention by the Safety Board to diminish the crew’s and the first responder’s extraordinary success in saving the lives of all passengers and crew that day.

Julkisessa kuulemisessa kuultiin lentohenkilökunnasta vain lennon päällikköä. Hänen kuulemisensa (jonka voi kuka tahansa lukea transkriptista) oli kunnioittava ja asiallinen, ja siinä pyrittiin vain selvittämään päällikön päätöksentekoprosessia sekä hänen tilanteessa kokemiaan vaikeuksia ja miten niistä voitaisiin ottaa oppia.

Tositapahtumissa ei ollut pahiksia, mutta elokuvaan sellainen ympättiin. Minusta se ei ollut asianmukaista. Tällainen positiivinen tapahtuma olisi ansainnut parempaa (tai mikäli elokuvantekijät eivät osanneet tehdä parempaa, olisi elokuva saanut jäädä tekemättä).

Vielä pahempaa on, että draama oli jo elokuvan sisältä katsoen tarkasteltuna melko lailla päälleliimattua ja keinotekoista, ja elokuva loppui töksähtäen (ennen kuin tarkistin faktat, kuvasin elokuvaa sanoen sitä vähän paremmaksi kuin ihan kiva). Elokuva loisti henkilökuvissa ja tositapahtumien kuvailussa – Tom Hanks teki oikein onnistuneen roolin lennon päällikkönä Sully Sullenbergerinä.

Jos haluat tietää, mitä tapahtui, parempi elokuvallinen esitys löytyy muutaman vuoden takaisesta Lentoturmatutkinta-televisiosarjan jaksosta. Paras faktuaalinen lähde on puolestaan tutkintalautakunnan onnettomuustutkintaraportti.

Elokuva oli lopulta melkoinen pettymys.

Star Trek Beyond

I was pleasantly surprised. I have been going into these reboot Trek showings with mixed feelings; there are many story elements in them that are extremely implausible (even by Trek standards), and the previous installments have been more generic action movies than either Star Trek or science fiction. But Star Trek Beyond (and I like how the titles have no colons!) is the most Trek of them all, and a fairly decent one at that.

I should note that I saw the 2D version; I’ve learned I get sick in 3D movies and so cannot comment on the third dimension.

What is Trek in this movie is an extensive acknowledgement of the Enterprise’s five-year mission of exploration, and the rescue nature of the mission that starts the main plotline of this movie. There is also an explicit and plot-relevant acknowledgment of Starfleet’s nonmilitary primary mission.

What is not Trek in this movie is just about everything else. The main conflict is (with a nontrivial science fiction twist) standard fare for action thrillers. Despite Starfleet being nonmilitary, there is an awful amount of military action by and against Starfleet in this movie. The solutions to plot problems are (to the extent they are not just technobabbled away) physical action in nature; there is no deep thinking or diplomacy involved. There are no big ideas involving the human condition.

I liked how the movie made a plot point of the Enterprise’s military weaknesses in a way that all other Trek tends to ignore (though I fear they will forget the lesson in future movies). I liked the nature of the key antagonist. I liked how there was a tasteful acknowledgement of the death of Leonard Nimoy (and, doubtless added in the last minute during post-production, of the death of Anton Yelchin). I especially liked how they did not do any overt homages to the previous Trek incarnations (though I did notice several tiny nods). And I liked quite a bit how they portrayed the universal translator.

Yet, there was a lot of things wrong in the movie. The science was appalling (even by Star Trek standards). The career of James Kirk in this timeline remains ridiculously meteoric, and treating a vice-admiralship as a realistic notion at this stage of his career just compounds the error. I could go on, but that would be too depressing.

I am too immersed in Trek to be able to see whether this movie would work for the uninitiated, but I suspect it works better for a newcomer than for a Trek fan (as long as one does not expect anything more than a typical action movie). Speaking as a fan, I find this to be the strongest offering in a rather weak Trek series. I hereby rate Star Trek Beyond at 3/5.