Yhdistyksen kokouksen puheenjohtajana

Olen saanut kunnian johtaa varsin monta yhdistyksen kokousta vuosien varrella, ja minulle on muodostunut siihen jonkinlainen rutiini. Ajattelin nyt kirjata ylös joitakin kokemuksestani heränneitä ajatuksia. Tämä ei ole mikään puheenjohtajan alkeiskurssi; oletan, että peruskokoustekniikka ja -juridiikka on lukijalla hallussa.

Kirjoitan nyt erityisesti yhdistysten kokouksista eli kokouksista joihin kutsutaan kaikki yhdistyksen jäsenet. Johtamani kokoukset ovat olleet tyypillisesti isompia kuin hallitusten kokoukset mutta mistään massakokouksista ei ole ollut kyse.

Yleensä saan vihjeen etukäteen, jos minua aiotaan esittää kokouksen puheenjohtajaksi. Joskus arvaan sen muutenkin. Joka tapauksessa ennakkotieto tai -arvaus antaa tilaisuuden valmistautua kokoukseen.

Ennen kokousta luen esityslistan läpi ja mietin, mitkä asiat ovat mahdollisia ongelmia ja miten ne voisi välttää sekä miten niistä voi selvitä jos välttäminen ei onnistu.

Tarkistan säännöistä kokouksen kannalta keskeiset kohdat. Otan säännöt mukaani niin, että voin niihin tarvittaessa vedota kokouksessa. Otan mukaani myös yhdistyslain, johon joskus joutuu vetoamaan.

Erittäin tärkeää on muistaa ottaa mukaan kynä ja runsaasti muistiinpanopaperia!

Puheenjohtajan roolissa en koe voivani osallistua asioiden käsittelyyn aktiivisesti. Siksi kieltäydyn kunniasta, jos aion jossain asiassa ottaa aktiivisen asian ajajan roolin. Esimerkiksi kokouksessa, jossa olen jonkin asian valmistelija tai esittelijä, en mielelläni toimi puheenjohtajana. Näin siksi, että asian ajaminen vie huomiokykyä kokouksen johtamiselta, ja päin vastoin.

Itse kokouksessa puheenjohtajan tärkein tehtävä on huolehtia siitä, että kokousväki tietää, missä mennään: mitä asiaa käsitellään, mistä ollaan päättämässä ja mitä päätettiin. Pidän siksi erittäin tärkeänä muistaa tehdä olennaisimmat muodollisen kokoustekniikan mukaiset julistukset: asiakohtien avaaminen, esitysten kirjaaminen ja toteaminen sekä päätöksen julistaminen. Myös asiakohdan sulkeminen (“asia N on loppuun käsitelty”) on myös hyvä muistaa.

Puheenjohtajan yhtä tärkeä tehtävä on huolehtia, että kaikkia kokouksen äänivaltaisia osallistujia kohdellaan tasavertaisesti. Tämä tarkoittaa kokousväen jatkuvaa tarkkailua puheenvuoropyyntöjen yms varalta. Puheenvuoropyynnöt kirjaan aina ylös ellen voi niitä välittömästi myöntää (esimerkiksi koska joku puhuu samaan aikaan). Myönnän puheenvuorot pyytämisjärjestyksessä, antaen jonon ohi vain työjärjestyspuheenvuorot ja harkinnan mukaan (vain erityisestä syystä) vastaus- ja kommenttipuheenvuoroja. Jos puhuja tekee esityksen, kirjaan sen heti ylös ja varmistan ääneen puhujalta, että olen ymmärtänyt sen oikein. Toisin kuin olen monen puheenjohtajan nähnyt tekevän, tehtyä esitystä en tiputa hiljaisesti pois käsittelystä; silloinkin kun on ilmeistä, että esitys on keskustelun kuluessa vanhentunut, otan asian puheeksi (saatan esimerkiksi kysyä, että haluaako esittäjä luopua esityksestään, tai kysyä, kannattaako ko. esitystä vielä joku).

Puheenjohtamisen hankalin vaihe on, kun asiassa on runsaasti erimielisyyttä, joka johtaa useisiin kilpaileviin esityksiin. Äänestysjärjestyksen miettimiseen voi hyvin käyttää aikaa; juosten kustu äänestysjärjestys on pahempi kuin lyhyt kokoustauko. Selkeät äänestysohjeet pitää aina muistaa antaa ja on samalla syytä pitää huoli, että koko kokousväki on äänestyshetkellä skarppina. Liian monta kertaa olen nähnyt tilanteen, jossa joku kokousedustaja ei ole tiennyt, mistä äänestetään.

Kokousta (aivan pienimpiä työryhmiä ja hallituksia lukuunottamatta) ei minusta siis voi johtaa kovin epämuodollisesti. Olikin kiva kuulla, että erään paikallaolijan mielestä viimeisin johtamani kokous oli muodollinen mutta rento.

Millainen sinusta on hyvä kokouksen puheenjohtaja?

Mies ei saa itkeä

Tasan viikko sitten, siis tiistai-iltana, kotonani oli nuori naispuolinen vieras. Olin tavannut hänet ensimmäistä kertaa vain pari viikkoa aiemmin; yhteydenpito oli ollut tiivistä lähinnä hänen aloitteestaan, vaikka itse en tokikaan vastustellut, hän oli ihan miellyttävää seuraa. Luonani hän oli kuitenkin vakavammasta syystä: hän oli väittänyt minulle, että ei voi mennä kotiinsa eikä hänellä ole muutakaan paikkaa, minne voisi mennä, joten annoin vieraspetini hänen käyttöönsä. Väite osoittautui myöhemmin valheeksi, mutta en sitä silloin tiennyt.

Noin kymmenen aikaan illalla vieraani kysyi minulta kysymyksen, johon en suostunut vastaamaan. Hän suuttui ja ilmoitti lähtevänsä pois. Sanoin, että käyhän se, mutta olin huolissani hänen pärjäämisestään, olihan hän sanonut ettei ole muutakaan paikkaa. Hän tosin soitti kotiinsa ja ilmoitti tulevansa sinne – valhe paljastui! Hänen pukiessaan päälle ryhdyin itsekin pukemaan, ja erästä vaatekappaletta laittalta poimiessani päädyin ohimennen hänen lähelleen.

“ÄLÄ TULE MUN LÄHELLE!”

Jäin sitten seisomaan ja katselemaan pukeutumisen etenemistä. Vieraani ryhtyi katselemaan kirjahyllyäni ja otti käteensä kolmen pokkarin kokoelmalaatikon (Jane Austenin romaaneja!). Ihmettelin itsekseni, aikoiko hän lainata kirjaa vai mitä oli tapahtumassa. Sitä en osannut kuvitellakaan, mikä hänen oikea tarkoituksensa oli.

Kirjalaatikko lensi minua kohti. Se osui minuun ja eteni sitten lattialle.

Minulla on periaate, että ihminen, joka kohdistaa minuun väkivaltaa tai edes vakavissaan uhkaa minua väkivallalla, ei ole minun kaverini. Käskinkin vieraani poistua ja kielsin häntä ottamasta jatkossa yhteyttä.

Nyt tunkeilija kodissani siirtyi laittamaan kenkiä jalkaansa. Taisin toivottaa turvallista matkaa, jolloin hän katsoi minua terävästi …

Yhtäkkiä hän heitti painavan talvikenkäni suoraan minua kohti.

Se sattui. Toistin poistumiskäskyn ja yhteydenpitokiellon. Tunkeilija poistui ovet paukkuen. Laitoin kaikkiin yhteydenpitovälineisiin, joihin se on mahdollista, hänelle yhteydenpitoeston.

Keskiviikkona en saanut mitään aikaiseksi. Otin omaa lomaa töistä yritettyäni pari tuntia tehdä töitä.

Torstaina sain vähän paremmin aikaiseksi, mutta olin hyvin ärtynyt. Pelästyin itsekin, kun suutuin viattomalle tutkimusavustajalle mitättömästä asiasta. Läheisen ystäväni neuvosta menin juttelemaan esimiehelleni, joka sitten käski minua ottamaan yhteyttä työterveyteen.

Perjantaina kävin työterveydessä lääkärillä. Sain sairauslomaa ja lähetteen psykologille. Maanantaiaamuna kävin työterveyspsykologin juttusilla.

Vincent van Gogh:  At Eternity's Gate
Vincent van Gogh: At Eternity’s Gate

Tällä viikolla olen ollut työkykyinen, mutta melkoisen rikki. Fyysiset vammat ovat parantuneet, henkiset eivät. Eilen itkin illalla.

Olen saanut fantastista tukea kahdelta ystävältäni. Tiedätte, ketkä te olette. Kiitos teille.

Tiedättekö, mikä tässä on pahinta? Miehen rooli on, että hän ei itke. Mies ei yksinkertaisesti saa henkisiä traumoja. Kuinka monta komediaa olette nähneet, jossa nainen heittää miestä esineillä, ja se on helvetin hauskaa? Kuinka monta komediaa olette nähneet, jossa mies heittää naista esineillä ja se on helvetin hauskaa? Aivan.

Olen rikki jo pelkästään väkivallan uhrina. Olen vielä enemmän rikki, koska en saa olla rikki.

(Kommenttisääntö: tulen poistamaan jokaisen kommentin, jossa kysytään, spekuloidaan tai paljastetaan, kuka minua pahoinpidellyt ihminen oli. Tulen myös poistamaan jokaisen viestin, jonka tunnistan kyseisen henkilön kirjoittamaksi. Muuten sana on vapaa, tosin pyydän hienotunteisuutta. Olen oikeasti rikki.)

About to retire from Debian

I got involved with Debian development in, I think, 1998. In early 1999, I was accepted as a Debian developer. The next two or three years were a formative experience for me. I learned both software engineering and massively international collaboration; I also made two major contributions to Debian that are still around (of this, I am very proud). In consequence, being a Debian developer became a part of my identity. Even after my activity lessened more than a decade ago, after I no longer was a carefree student, it was very hard for me to let go. So I’ve hung on.

Until now. I created my 4096-bit GPG key (B00B474C) in 2010, but never got around to collecting signatures to it. I’ve seen other people send me their key transition statements, but I have not signed any keys based on them. It just troubles me to endorse a better secured key based on the fact that I once verified a less secure key and I have a key signature chain to it. For this reason, I have not made any transition statements of my own. I’ve been meaning to set up key signing meetings with Debian people in Finland. I never got around to that, either.

That, my friends, was my wakeup call. If I can’t be bothered to do that, what business do I have clinging on to my Debian identity? My conclusion is that there is none.

Therefore, I will be retiring from Debian. This is not a formal notice; I will be doing the formal stuff (including disposing of my packages) separately in the appropriate forums in the near future.

I agree with the sentiment that Joey Hess wrote elsewhere: “It’s become abundantly clear that this is no longer the project I originally joined”. Unlike Joey, I think that is a good thing. Debian has grown, a lot. It’s not perfect, but like my elementary-school teacher once said: “A thing that is perfect was not made by people.” Just remember to continue growing and getting better.

And keep making the Universal Operating System.

Thank you, all.

Ruusun tarina

Ruusulla tarkoitetaan ihon bakteeri-infektiota, joka aiheuttaa paikallista punerrusta, kuumotusta ja kipua sekä yleisoireena ainakin kuumetta. Sana kattaa sekä pinnallisen erysipelaksen että syvemmän selluliitin (jolla ei tässä yhteydessä tarkoiteta ihon epätasaisuutta), joiden välinen rajanveto on muutenkin hankalaa. Ruusua ei tule sekoittaa vyöruusuun, joka on aivan toinen tauti.

Ruusu tarttuu ihorikon välityksellä mutta ei tavallisesti ihmisestä toiseen.

Jos ihossasi (usein sääressä tai kasvoissa) on uusi kivulias lämmin punertava alue (varsinkin jos se laajenee tai sinulla on kuumetta), on syytä mennä viivyttelemättä lääkäriin. Ruusu etenee nopeasti mutta paranee yleensä antibiooteilla ongelmitta. Ilman antibiootteja noin yksi kymmenestä tautiin sairastuneesta kuolee.

Itse sairastuin ruusuun aiemmin tällä viikolla. Tarinani alkaa kuitenkin viikkoa aiemmin.

Tiistai 23.9.2014

Tiistaina 23.9.2014 n. klo 10:20 olin juuri noussut paikallisliikenteen linja-autoon (linja 27) Keski-Suomen Keskussairaalan pysäkiltä. Olin juuri antanut verinäytteen laboratoriossa ja olin matkalla kotini kautta töihin. Ajattelin istuutua keskioven takana olevalle ikkunapaikalle auton oikealle puolelle. Olen sen verran iso mies, etten mahdu istumapaikalla kääntymään ympäri, joten käännyn aina jo käytävällä ja sitten (osittain kääntymisen ollessa vielä käynnissä) hivuttaudun sivusuunnassa istuimelleni. Tällä kertaa käännyin hieman istumapaikan etupuolella vastapäivään 180 astetta ja samalla ryhdyin asettamaan oikeaa jalkaani hivuttautumista varten valitsemani istumapaikan jalkatilaan, kun auto lähti äkäisesti nykäisten liikkeelle. Löin oikean sääreni hieman polven alapuolelta erittäin kivuliaasti. Kiroilin puoliääneen.

Kotona tarkastin, ettei iskusta ollut syntynyt havaittavaa vammaa, ja lähdin töihin. Pari tuntia myöhemmin totesin kivun olevan edelleen kova ja tarkistin tilanteen uudestaan. Iskukohdalle oli noussut ainakin yhden, mahdollisesti jopa kahden, sentin paksuinen kuhmu, joka oli läpimitaltaan useamman sentin kokoinen. Varasin työterveydestä akuuttilääkäriajan ja kävin näyttämässä sitä lääkärille. Säärestä otettiin natiiviröntgenkuva, jossa ei ollut havaittavissa murtumaa, joten sain ohjeeksi nostaa säären koholle ja käyttää kylmägeeliä, jos sitä minulla on, loppupäivän ajan sekä jatkossa levittää jotain kipugeeliä alueelle. Toimin näin. Kysyin, tarvitseeko vammaa erityisesti varoa; sain ohjeeksi että jalkaa voi käyttää kivun asettamissa rajoissa.

Tiistai 30.9.2014

Ennen sairaalareissua

Seuraavien päivien aikana isku alkoi hiljalleen parantua, mutta ennen pitkää aloin ihmetellä, miksi pahin kipu tuntuu itse iskukohdan alapuolella. Ko. kohta oli huomattavan kosketusarka ja punertava. Googlailin vähän ja löysin ohjeita, joiden mukaan kosketusarka punertava alue iholla viittaa bakteeri-infektioon. Muun muassa tästä syystä tiistaina 30.9.2014 varasin taas työterveydestä akuuttilääkäriajan (sain onnekseni ajan samalle lääkärille, joka oli kuhmun arvioinut). Lääkäri oli aika kummissaan, mutta arveli että kyseessä saattaisi olla alkava ruusu. Minulla ei kuitenkaan ollut kuumetta eikä muitakaan yleisoireita, ja pika-CRP näytti normaalilta. Lääkäri tarkasti myös varvasvälini ihorikkojen varalta, mutta mitään ei löytynyt.

Sain varmuuden vuoksi antibioottireseptin ja kehoituksen menemään hoitoon viipymättä, jos tilanne pahenee. Sovimme myös kontrolliajan tiistaille 7.10. Apteekin neuvojen mukaisesti lyhensin ensimmäisen päivän antibioottiannosten väliä niin, että otin ensimmäisen n. klo 12 ja toisen n. klo 16. Näiden välissä söin yhden markettitasoisen probioottitabletin.

Samana iltapäivänä, siis 30.9., klo 16:15 alkaen minun oli tarkoitus pitää jatko-opintoseminaarissa noin tunnin mittainen luento oman lisensiaatintutkielmani metodologiasta. Noin klo 15 aloin hiljalleen kokea lievää pahoinvointia, ja kävin seminaarista vastaavan professorin puheilla; varoitin, että minulla on lieviä vatsaoireita, jotka saattavat haitata luennointikykyäni. Sovittiin, että mikäli en kykene luennoimaan, professori pitää sen puolestani.

Noin klo 16:10 minulla oli jo melko kovia vatsakipuja ja selkeästi vatsa muutenkin sekaisin. Sanoin professorille, että luento ei varmaankaan onnistu, mutta menin sitä silti valmistelemaan. Kaivoin luentokalvoni esityskoneelle auki melkoisten tuskien kourissa, ja totesin n. klo 16:15, etten näillä kivuilla kykene keskittymään esitykseen, joten jätin luentosalin professorin huomaan, kävelin laitoksen johtajan puheille ja kerroin mitä oli sattunut ja että lähden päivystykseen jos kivut eivät pian lakkaa. (Akuutti vatsa – nopeasti alkanut kova tai paheneva uusi vatsakipu – on aihe mennä viivyttelemättä päivystykseen.)

Totesin, etten kykene sietämään näitä kipuja kovin pitkään, joten jätin bussilla kulkemisen pois laskuista. Ambulanssiakaan en soittanut, koska yleistilani oli normaali. Soitin taksin, ja menin keskussairaalan päivystykseen. Tässä vaiheessa yleistilani oli kipuja lukuunottamatta edelleen normaali.

Sairaalassa

Keskussairaalan päivystyksessä pääsin nopeasti triagehoitajan juttusille, joka asetti minut perusterveyshuollon jonoon triageluokalla C. Istuin odottamaan hieman sivumpaan, jossa oli paljon tilaa. Aikani odotettuani totesin oloni olevan aika huono ja minulla olevan vessan tarve. Lähdin etsimään vessaa, ja samalla reissulla aika kaukana odotuspaikastani kuulin heikkoäänisen kutsun lääkäriltä, joka huomasi minut ja katosi huoneeseensa. En ollut ihan varma, tarkoittiko hän minua, joten jäin odottamaan huoneen ulkopuolelle. Minulla oli jo vaikeuksia ajatella järkevästi tuossa vaiheessa.

Lääkäri kyseli, missä kohtaa kipu tuntuu, en kyennyt siihen kunnolla vastaamaan; kerroin, missä se oli aluksi tuntunut. Lääkäri mietti ääneen, voisiko olla kyse tavanomaisesta vatsataudista. Itse olin epäileväinen, mutta en kyennyt sitä kunnolla muodostamaan sanoiksi. Arvelin itsekseni, että aloittamani antibioottikuuri saattaa ehkä olla jossain tekemisissä asian kanssa, joten mainitsin siitä. Lääkäriä sen sijaan kiinnosti enemmän, mistä syystä antibiootti määrättiin. Kerroin. Lääkäri tarkasteli seuraavaksi säärtäni. Hän myös kommentoi, että näytän kalpealta, ja mittasi minulta kuumetta osoittavan lämmön. Diagnoosi oli nopea: ruusu. Sain passituksen käytävän toiseen päähän sisätautien puolelle.

Odottaessani istualtani sisätautien puolella, oloni oli aika huono. Kun hain läheiseltä vesiautomaatilta mukillisen vettä, meinasin pyörtyä, joskin istuutuminen helpotti tilannetta vähäsen. Olo oli kuitenkin aika huono. Hetken päästä laboratoriohoitaja tuli hakemaan minulta verinäytteitä. Kerroin hänelle voivani aika huonosti. Näytteenoton aikana aloin taas lähestyä pyörtymistä, mikä keskeytti verenoton. Minut laitettiin paareille makaamaan, ja verinäytteiden otto suoritettiin loppuun. Melko pian minut siirrettiin paariodotustilaan.

Pian minulta mitattiin verenpaine, joka oli aika matala, sekä verensokeri, joka oli aika normaali. Minut laitettiin myös happisaturaatiomittaukseen joksikin aikaa. Ruusujalka otettiin vaatteiden alta esille, jotta sitä saatettiin seurata. Välillä hoitajat tulivat minun kanssani juttelemaan, kuten myös kerran eräs tuttuni, joka oli juuri silloin työvuorossa. Ehkä puolentoista tunnin odottelun jälkeen uskalsin pyytää hoitajaa päästämään minut vessaan. Vatsakipu oli hiljalleen illan aikana rauhoittunut.

Paljon myöhemmin minua tuli haastattelemaan toinen lääkäri, joka teki hoitosuunnitelman: antibioottia tiputuksella, sitten yöksi kotiin ja aamulla omalle terveysasemalle jatkohoitoa varten. Näin toimittiinkin. Samalla kun antibiootti laitettiin tippumaan, minulta mitattiin melko korkea kuume, johon sain parasetamolia. Pääsin lopulta taksilla kotiin n. 22:30.

Perjantaina postissa saamani epikriisin mukaan minulta mitattiin sairaalassa CRP 15, leukosyytit 12,3, molemmat koholla, sekä RR 119/57 ja happisaturaatio 93, jotka ovat molemmat matalia lukemia.

Keskiviikko 1.10.2014

Nukuin yön huonosti; joduin heräämään vessakäyntiä varten useamman kerran. Yhden tällaisen heräämisen yhteydessä kirjoitin sähköpostia työterveydessä minua tutkineelle lääkärille kertoen, mitä oli sattunut. Yöllä mittasin kuumeeksi 38.2, aamulla 37,5. Lopulta noin klo 8:00 olin Kyllön terveysasemalla jonottamassa ilmoittautumispisteelle.

Aikataulua mutkisti se, että minun piti olla klo 10:00 keskussairaalassa lääkärin vastaanotolla, jota varten ne verikokeet oli viikkoa aiemmin otettu. Niinpä sain lääkäriajan Kyllöstä kello 11:ksi. Ajattelin, että olisi sittenkin pitänyt soittaa ensin. Käytin ajan kuitenkin hyödyksi käymällä hitaalla aamupalalla keskussairaalan Caterinassa.

Klo 11 menin ensin CRP-mittaukseen, jonka prosessin sain sillä kertaa nähdä alusta loppuun. Tulos oli 42, siis noussut edellisestä illasta mutta ei hälyttävä. Seuraavaksi pääsin omalääkärin juttusille, jonka kanssa pohdittiin jatkohoidoista. Sairaalan lääkäri oli ehdottanut tiputuksen jatkamista, minkä vuoksi minulla oli kanyyli edelleen kädessä. Tiputus olisi vain vaatinut joko osastolle ottamista tai käyntiä kolmesti vuorokaudessa, joten omalääkärini päätyi lihasinjektioihin, joita tarvittaisiin vain kerran päivässä. Sain ensimmäisen piikin (tai siis piikkiparin – yksi kumpaankin pakaraan) heti vastaanoton jälkeen. Koska tiputusta ei tarvittu, kanyylikin poistettiin.

Koin oloni paranevan aamun mittaan, ja pistosten jälkeen kotiin palatessani olo oli jo lähes normaali. Kuumetta ei aamun jälkeen enää ollut.

Sairauslomaa omalääkäri määräsi keskiviikkoon 8.10.2014 asti, mutta sanoi, ettei sitä ole pakko käyttää kokonaan, jos olo on hyvä. Sain myös kehoituksen syödä Precosaa vatsan rauhoittamiseksi, jotta tablettiantibioottiin siirtyminen voisi myöhemmin onnistua hyvin.

Torstaista 2.10.2014 tähän päivään

Torstaina kävin klo 12:00 hakemassa antibioottipiikit lihaani. Sen jälkeen kävin kaupassa, mutta koska lähikaupastani oli eräs tähdellinen tuote lopussa, kävin keskustassa bussilla. Mestarin Herkun kassalla olin jo puoliunelias, enkä reagoinut kovin terävästi kassan puhutteluun (olin varmaan aika poissaolevan tuntuinen). Lopputorstai menikin nukkumalla, mitä nyt heräsin yöllä ottamaan precosaa vatsan rauhoittamiseksi. Torstai oli ensimmäinen täysin kuumeeton päivä.

Perjantaina kävin klo 12:00 mittauttamassa CRP:n, joka oli laskenut normaaliarvoihin. Antibioottipistokset olivat siis tehonneet hyvin. Minulle annettiin viimeinen pistos ja lupa hakea apteekista keskiviikkona määrätyt penisilliinitabletit. Huomasin väsyväni edelleen aika helposti, mutta muuten olo oli aika hyvä. Aloitin tablettien syömisen klo 23:00 ja laitoin kännykän piipittämään 8 tunnin välein.

Oikea sääreni kuvattuna 5.10.2014 n. klo 15:10.

Ylläoleva kuva on kuvattu tänään noin klo 15 niin, että mustien housujeni lahje on nostettu polven tasolle ja sininet villasukkani laskettu nilkkaan; polven alapuolella näkyy edelleen bussikolhun kuhmu sellaisena kuin se on nyt; lähempänä nilkkaa oleva punerrus on ruusun iho-oire.

Lauantaina ja tänään olen edelleen väsähtänyt aika helposti, ja päiväunet ovat olleet varsin yleisiä. Ruusun iho-oireet ovat edelleen tallella, mutta nopeaa väsymistä lukuunottamatta yleisoireet ovat olleet poissa. Niska-hartialihakset sekä purentalihakset ovat olleet aika jumissa, mikä on aiheuttanut myös päänsärkyä.

Voiton puolella ilmeisesti ollaan.

Mayday mayday Estonia please…

MV Estonia

Taisin olla koulun ruokalassa syömässä aamupäivällä kun kuulin muiden puhuvan jostain kamalasta tapahtumasta. En ollut seurannut uutisia, joten kysyin, mistä oli kyse. Kuulin, että ruotsinlaiva oli uponnut, paljon kuolleita.

En oikeastaan muista itse tapahtumapäivästä enempää. Matkustin toisinaan itsekin Tukholmaan sukuloimaan ruotsinlaivalla, ja olen varmasti myös Estonialla (silloin kun se oli vielä Viking Sally tai Silja Star) kulkenut. Sen muistan elävästi, kun olin ekaa kertaa Estonian uppoamisen jälkeen laivassa. Olimme isäni kanssa kahdestaan reissussa muistaakseni Siljalla Turusta Tukholmaan, ja luonnollisesti laivoilla rauhoiteltiin paljon matkustajia. Laivalla järjestettiin mm. tiedotustilaisuus halukkaille matkustajille laivan turvallisuusjärjestelmistä. Opin silloin, kuinka ruotsinlaiva evakuoidaan. Opin myös, että Turku–Tukholma-välillä Estonian kaltaista onnettomuutta tuskin voisi syntyä, koska rantaa oli lähes koko matkan lähellä (tosin näin jälkikäteen sanoen, niin oli Costa Concordiallakin).

Aikuisiällä kiinnostuin fiktion kirjoittamisesta. Yksi aihe, jota tässä mielessä tutkiskelin, oli erilaiset katastrofit ja kuinka organisaatiot kohtaavat ne. Luin Hiroshimasta. Tutustuin merenkulun ja ilmaliikenteen sääntöihin ja erityisesti radioviestinnän fraseologiaan. Katselin Lentoturmatutkinta ja Hetki ennen tuhoa -sarjoja. Kuuntelin Estonian hätäkutsun.

“Mayday mayday Estonia please” ei ole fraseologian mukainen hätäilmoitus, mutta se syöpyi mieleeni, ja muistan sen varmaan koko elämäni. Eipä tuo hätäliikenne muutenkaan ollut tuolloin ohjeiden mukainen, mutta tärkein toteutui: hätäviesti kuultiin ja Estonian sijainti selvisi. Sen takia niinkin moni selvisi hengissä. Toisaalta moni muu asia meni pieleen, enkä puhu pelkästään keulaportin hajoamisesta.

Nykyään kun menen laivaan, aikaisessa vaiheessa tutustun evakuointireittiin paitsi kartalta myös etsien kulkureitit ja pelastusaseman. Tarvitsen ikkunallisen hytin, jotta voin yöllä katsoa ulos ja rauhoitella itseäni painajaisesta herättyäni. Lentokoneessa kuuntelen turvallisuusohjeet tarkasti. Oma työni yliopistolla ei ole kovin riskialtis, mutta olen silti tehnyt mielikuvaharjoituksia siitä, miten pitää toimia, jos opetukseni aikana tulee esimerkiksi palohälytys; minähän olen silloin vastuussa salin evakuoinnista. Kolmen vuoden takainen asemiesepäily Mattilanniemen kampuksella on myös johtanut minut miettimään, mitä tekisin vastaavassa tositilanteessa. Luen useimmat Suomessa julkaistut turvallisuustutkimusraportit, ja pohdin, mitä niistä voisi oppia. Toivottavasti nämä varotoimenpiteet jäävät kohdallani turhiksi, mutta kuten eräs Estonian turmasta selvinnyt matkustaja sanoi:

Olin valmistautunut onnettomuuteen, ja onnettomuus tuli. Se ei silti tarkoita yhtikäs mitään. Kyse on sattumasta ja tilastoista. Monet ihmiset katsovat pelastusreitit. Suurin osa heistä ei koskaan joudu käyttämään niitä. Johdatuksen sijaan puhuisin mieluummin lottoamisesta. Jos haluaa voittaa lotossa, ensimmäiseksi on pistettävä kuponki sisään. Olin lotonnut, ja Estonian kohdalla rivi täsmäsi.

Miten Estonian onnettomuus on vaikuttanut sinuun?

Näyttöön perustuvan ohjelmointikielten suunnittelun tueksi sopivan empiirisen tutkimusnäytön laajuus: Järjestelmällinen kirjallisuuskartoitus

(Tämä on englanninkielisen lisensiaatintutkimukseni suomenkielinen yhteenveto.)

Ohjelmointikieliä on tuhansittain, ja niitä luodaan lisää (ja olemassa olevia kieliä muokataan) jatkuvasti. Tämä luonti- ja kehitystyö perustuu yleensä laatijoiden ja kehittäjien omaan tyylitajuun, henkilökohtaisiin mieltymyksiin sekä teoreettiseen tietämykseen. Empiiristä tutkimustietoa ohjelmointikielten ja niiden muutosten hyödyllisyydestä ei käytetä juuri lainkaan. Ohjelmoinnin psykologian tutkimus on kuitenkin yli neljäkymmentä vuotta vanha tieteenala, ja siitä luulisi olevan hyötyä ohjelmointikielten laatijoille ja kehittäjille.

Tuleville lääkäreille on jo useampi vuosikymmen opetettu näyttöön perustuvan lääketieteen mallia: jos lääkäri ei ole varma, miten tulisi toimia jonkin tietyn potilaan ongelman kanssa, ensiksi hän muotoilee vastattavissa olevan kysymyksen; toiseksi hän etsii tutkimuskirjallisuudesta ja siihen perustuvista toisiolähteistä tutkimusnäyttöä, joka vastaa kyseiseen kysymykseen; kolmanneksi hän arvioi tuon näytön luotettavuuden; neljänneksi hän soveltaa tuon tutkimusnäytön antamaa vastausta potilaansa ongelmaan; ja viidenneksi arvioi omaa suoriutumistaan tässä prosessissa. Tämä lääketieteestä peräisin oleva toimintamalli on sittemmin otettu soveltuvin osin käyttöön myös monilla muilla asiantuntijuuteen perustuvilla aloilla, muiden muassa ohjelmistotekniikassa.

Tämän lisensiaatintyöni lähtökohtana oli näyttöön perustuvan ohjelmointikielten suunnittelun idea. Työn tarkoituksena oli selvittää, kuinka paljon sellaista empiiristä tutkimusnäyttöä on olemassa, josta voisi olla hyötyä ohjelmointikielten suunnittelijoille. Keskityin tarkastelemaan tutkimuksia, jotka pyrkivät vertailemaan kahden tai useamman vaihtoehtoisen suunnitteluratkaisun hyödyllisyyttä ohjelmoijan näkökulmasta. Halusin selvittää lisäksi, mitä tällaisia suunnitteluratkaisuja on tutkittu tällä tavalla, millä eri tavoin hyödyllisyys on ymmärretty tällaisissa tutkimuksissa, sekä mitä tutkimusmenetelmiä tällaisissa tutkimuksissa on käytetty.

Tämä lisensiaatintyöni on kirjallisuuteen perustuva tutkimus, niin sanottu toisiotutkimus, jossa aineistona käytetään ensiötutkimuksia eli tutkimuksia, joissa tutkijat ovat itse välittömästi havainnoineet tutkittavaa ilmiötä. Useimmat järjestelmälliset toisiotutkimukset kuuluvat kahteen pääluokkaan. Järjestelmälliset katsaukset pyrkivät vastaamaan käytännön toiminnan kannalta oleellisiin, hyvin tarkkarajaisiin kysymyksiin. Järjestelmälliset kartoitukset puolestaan pyrkivät hahmottamaan tutkimuskirjallisuuden yleisen tilanteen jollakin tutkimusalalla. Tämä työni on selkeästi kartoitus.

Olen taustoittamisen tarkoituksessa käsitellyt tässä työssäni ohjelmointikielten erilaisia luokitteluja (kielten tasot, sukupolvet ja paradigmat), kielten käsitteellistä rakennetta, tiettyjen suunnitteluratkaisujen historiaa sekä ohjelmointikielten kehitystyön historiaa. Lisäksi olen työssäni suhteellisen laajasti referoinut ohjelmistotekniikan alalla julkaistuja systemaattisten kirjallisuuskartoitusten tutkimusmetodologisia toimintaohjeita. Työni sisältää myös ohjelmointikielen käsitteen analyysiä sekä näytön käsitteen tietoteoreettista pohdintaa.

Itse kartoituksen lähdemateriaalin etsin useita eri hakumenetelmiä käyttäen. Ensiksi selasin läpi eräiden kansainvälisten tutkimuslehtien ja konferenssijulkaisujen kaikki numerot (käyttäen hyväksi tietoverkossa julkaistuja sisällysluetteloja ja abstrakteja). Seuraavaksi tein avainsanahakuja useissa kansainvälisesti tunnetuissa tutkimuskirjallisuustietokannoissa. Lopuksi etsin lisälähteitä kaikkien edellisillä hauilla löytyneiden kartoitukseeni hyväksymieni tutkimusjulkaisuiden lähdeluetteloista sekä eräiden tietokantojen luetteloista näihin julkaisuihin viittaavista julkaisuista; tätä kutsun jatkossa lumipallohauksi.

Hauilla löytyneet julkaisut kävin läpi kolmessa kierroksessa. Ensimmäisellä kierroksella hylkäsin tutkimukseni kannalta ilmiselvästi epäolennaiset julkaisut. Toisella kierroksella hylkäsin ne julkaisut, joiden epäolennaisuudesta olin vakuuttunut. Näillä kahdella kierroksella päätökseni perustuivat tietoverkosta saataviin metatietoihin. Kolmatta kierrosta varten hankin jokaisesta vielä jäljellä olevasta julkaisusta sen koko tekstisisällön, joko paperilla tai sähköisesti. Tällä kierroksella hylkäsin ne, joiden epäolennaisuudesta vakuutuin; loput otin mukaan tähän tutkimukseen. Valintojen oikeellisuuden selvittämiseksi lisensiaatintyöni ohjaajat tekivät kukin pienelle osalle löytyneistä julkaisuista satunnaisotannalla itsenäisen hyväksymis- tai hylkäyspäätöksen. Olimme pääosin samaa mieltä; erimielisyydet ratkaisimme lopullisesti konsensuspäätöksellä.

Mukaan kartoitukseen otin ne ensiö- ja toisiotutkimukset, jotka pyrkivät selvittämään jonkin ohjelmointikielten suunnitteluratkaisun hyödyllisyyden ohjelmoijan näkökulmasta, joista oli saatavilla täydellinen, viimeistään vuonna 2012 julkaistu tutkimusraportti englannin, suomen tai ruotsin kielellä ja jotka esittivät empiiristä tutkimusnäyttöä väitteittensä tueksi.

Selaamalla löytyi 1515 ensimmäisen kierroksen hyväksymää julkaisua, avainsanahauilla löytyi 248 lisää ja lumipallohaulla vielä 293 julkaisua näiden lisäksi. Toisella kierroksella jäljelle jäi 1045 selaamalla löytynyttä, 151 avainsanahauilla löytynyttä ja 223 lumipallohaun löytämää. Lopullisesti kartoitukseen hyväksyttiin 180 tutkimusjulkaisua, jotka raportoivat 137 ensiötutkimusta. Toisiotutkimuksia julkaisuissa raportoitiin 19. Varsinaisessa kartoituksessa olen käsitellyt vain ensiötutkimuksia.

Tein tutkimukseen mukaan otetuista tutkimusjulkaisuista temaattisen synteesin seuraavasti. Ensiksi luin kaikki mukaan otetut julkaisut läpi. Seuraavaksi valitsin jokaisesta suoria lainauksia, jotka liittyivät tutkimukseni aiheeseen. Tämän jälkeen koodasin lainaukset (eli annoin niille kuvaavia avainsanoja). Koodien perusteella etsin aineistosta esille nousevia, tutkimukseni aiheen kannalta merkittäviä teemoja, joista lopulta rakensin temaattisen mallin. Koodauksen oikeellisuuden arvioimiseksi yksi ohjaajistani koodasi muutaman artikkelin uudestaan; ratkaisumme erosivat jonkin verran toisistaan.

Temaattinen mallini jakoi kartoitukseen mukaan ottamani ensiötutkimukset kahteen luokkaan. Reuna-alueeseen kuuluivat tutkimukset, jotka eivät olleet kovin oleellisia kartoitukseni kannalta: ne vain vertailivat kieliä tai kieliluokkia toisiinsa taikka käyttivät yksittäisiä olemassa olevia ohjelmia tai ohjelmointitehtäviä jonkin teknologian käyttökelpoisuuden osoittamiseen. Loput 65 tutkimusta muodostivat ytimen, joka puolestaan jakautui sipulimaisesti useaan kerrokseen käytetyn tutkimusmenetelmän mukaan.

Ydinsipulin uloin kerros koostui tutkimuksista, joissa ei käytetty minkäänlaista koeasetelmaa; tyypillisesti kyse oli määrällisestä havainnoivasta tutkimuksesta taikka laadullisesta tutkimuksesta. Seuraavaksi uloin kerros koostui kokeista eli tutkimuksista, joissa tutkijat ovat pyrkineet vaikuttamaan tutkimustilanteeseen siten, että tästä aiheutuva muutos tulosmittareissa on havaittavissa. Seuraava, toiseksi sisin, kerros koostui kontrolloiduista kokeista eli tutkimuksista, joissa koehenkilöt tai muut tutkimuskohteet on jaettu ryhmiin sen mukaan, mitä tutkimuksessa mukana olevaa suunnitteluratkaisua he käyttävät tai missä järjestyksessä he käyttävät mukana olevia suunnitteluratkaisua. Ydinsipulin sisin kerros eli sydän koostui satunnaistetuista kontrolloiduista kokeista eli kontrolloiduista kokeista, joissa koehenkilöt tai muut tutkimuskohteet on jaettu ryhmiin jollakin satunnaisprosessilla. Sipulin sydämessä oli 22 tutkimusta.

Tutkimusten julkaisuajoista oli havaittavissa mielenkiintoinen ilmiö. Vanhin kartoituksessa mukana ollut julkaisu oli julkaistu 1973 ja uusin vuonna 2012 (koska uudempia en ottanut kartoitukseen mukaan). Aina vuosituhannen vaihteen paikkeille asti tutkimuksia julkaistiin suunnilleen saman verran joka vuosi, mutta määrät nousivat vuosituhannen vaihteen paikkeilla ja uudestaan dramaattisesti vuoden 2008 paikkeilla. Vastaava ilmiö on havaittavissa, joskin heikompana, kaikissa ydinsipulin kerroksissa.

Kartoituksessa havaitsin, että ohjelmointikielten suunnitteluratkaisujen hyödyllisyyttä on tutkittu jonkin verran: kaiken kaikkiaan tutkimuksia löytyi 141 ja satunnaistettuja kontrolloituja kokeita 22. Eniten on tutkittu eri tapoja ilmaista suorituksen haarautumista (11 koetta ytimessä, joista 8 kontrolloituja, joista 3 satunnaistettuja; vanhin tutkimus julkaistu 1973), valintaa staattisen ja dynaamisen tyypityksen välillä (6 tutkimusta ytimessä, joista 5 kontrolloituja kokeita, joista 4 satunnaistettuja; vanhin tutkimus julkaistu 2009), sekä eri tapoja ilmaista silmukkarakenne (5 tutkimusta ytimessä, joista 4 kokeita, joista 3 kontrolloituja ja yksi satunnaistettu; vanhin tutkimus julkaistu 1978). Hyödyllisyyttä on tutkimuksissa tarkasteltu pääasiassa virhealttiuden, ohjelmien ymmärrettävyyden sekä ohjelmointityön työläyden kautta.

Tutkimusmenetelmistä suosituin ytimessä oli (määrällinen) koe, jota käytti 41 tutkimusta. Toiseksi suosituin 11 tutkimuksella oli tutkimusasetelma, jossa olemassa olevia ohjelmia muokattiin käyttämään uutta ohjelmointikielen suunnitteluratkaisua hyväkseen. Kolmanneksi suosituin 8 tutkimuksella oli ohjelmistokorpuksen analyysi. Ytimessä käytettiin lisäksi tapaustutkimusta (2), kyselyä (2) ja ohjelmaparien analysointia (1). Ytimen kokeellisissa tutkimuksissa yleisimmin koehenkilöinä käytettiin ohjelmoijia (35 koetta), jotka tavallisimmin olivat ohjelmoinnin opiskelijoita (29 koetta).

Kartoituksen tuloksista on pääteltävissä varsin masentava kuva tämän kartoituksen alueeseen kuuluvasta tutkimusaktiviteetista. Vaikuttaa siltä, että aina silloin tällöin joku tutkija tai tutkimusryhmä keksii, että tällaiset tutkimukset olisivat hieno juttu, ja tekee niitä sitten muutaman kunnes kyllästyy ja vaihtaa aihetta. Julkaistut tutkimukset eivät vaikuttaisi inspiroineen kovin paljoa jatkotutkimuksia, eikä paradigman perustavia esimerkkitutkimuksia näytä syntyneen. On kuitenkin mahdollista, että viimeisen viiden vuoden aikana lisääntynyt tutkimustoiminta tarkoittaa, että tilanne on muuttunut; mutta koska lukumäärät ovat edelleen pieniä, saattaa tilanne palata jokusen vuoden jälkeen takaisin matalan aktiviteetin tasolle. Valitettavasti kartoitukseni aineistosta ei ole mahdollista päätellä mitään viime vuosien tutkimustoiminnasta.

Lisensiaatintyöni kuluessa tein havainnon, että ohjelmointikielten alan tutkimusartikkeleiden tiivistelmät ovat varsin hyödyttömiä, sillä niissä ei useinkaan kerrota tutkimuksen empiirisen osan metodia eikä sillä saatuja tuloksia. Tähän voisi mahdollisesti saada hyötyä muilla aloilla jo käytössä olevasta rakenteisen tiivistelmän ideasta, jota olen tämänkin työn englanninkielisessä tiivistelmässä (abstract) soveltanut.

Kuten kaikilla tutkimuksilla, tällä lisensiaatintyöllä on rajoitteita, jotka tulee tuloksia tulkittaessa ottaa huomioon. Keskeisin rajoite on, että julkaisujen mukaan ottamisessa ja tutkimusten koodauksessa on voinut sattua virheitä, vaikka niitä on pyritty välttämään ja löytämään. On myös mahdollista, että joitakin asiaan liittyviä tutkimuksia ei ole löytynyt hauissa eikä siksi ole kartoituksessa huomioitu.

Kartoitukseni johtopäätös on, että näyttöön pohjautuvan ohjelmointikielten suunnittelun tueksi on olemassa jonkin verran empiiristä tutkimusnäyttöä, mutta vain muutamaa suunnitteluratkaisua on tutkittu laajemmin. Kielten suunnittelijat saattavat hyötyä kartoituksessa löydettyihin tutkimuksiin tutustumisesta, erityisesti haarautumista, silmukkaa, staattista ja dynaamista tyypitystä, luokkaperintää, tapahtumapohjaista muistia ja sisennystä koskien. Kartoituksen alan kuuluvaa tutkimusta harjoittavien tutkijoiden on syytä tutustua kritiikkiin, jota kirjallisuudessa on esitetty aiempia tutkimuksia vastaan. Lisäksi, kuten järjestelmällisissä toisiotutkimuksissa on tapana, totean, että uusien ensiötutkimusten tekeminen on tarpeen; erityisesti haarautumista koskevat tutkimukset ovat jo iäkkäitä eivätkä ne välttämättä vastaa kovin hyvin nykyoloja. Joistakin aiheista on mahdollisesti myös hyödyllistä laatia järjestelmällisiä katsauksia.

Licentiate Thesis is now publicly available

My recently accepted Licentiate Thesis, which I posted about a couple of days ago, is now available in JyX.

Here is the abstract again for reference:

Kaijanaho, Antti-Juhani
The extent of empirical evidence that could inform evidence-based design of programming languages. A systematic mapping study.
Jyväskylä: University of Jyväskylä, 2014, 243 p.
(Jyväskylä Licentiate Theses in Computing,
ISSN 1795-9713; 18)
ISBN 978-951-39-5790-2 (nid.)
ISBN 978-951-39-5791-9 (PDF)
Finnish summary

Background: Programming language design is not usually informed by empirical studies. In other fields similar problems have inspired an evidence-based paradigm of practice. Central to it are secondary studies summarizing and consolidating the research literature. Aims: This systematic mapping study looks for empirical research that could inform evidence-based design of programming languages. Method: Manual and keyword-based searches were performed, as was a single round of snowballing. There were 2056 potentially relevant publications, of which 180 were selected for inclusion, because they reported empirical evidence on the efficacy of potential design decisions and were published on or before 2012. A thematic synthesis was created. Results: Included studies span four decades, but activity has been sparse until the last five years or so. The form of conditional statements and loops, as well as the choice between static and dynamic typing have all been studied empirically for efficacy in at least five studies each. Error proneness, programming comprehension, and human effort are the most common forms of efficacy studied. Experimenting with programmer participants is the most popular method. Conclusions: There clearly are language design decisions for which empirical evidence regarding efficacy exists; they may be of some use to language designers, and several of them may be ripe for systematic reviewing. There is concern that the lack of interest generated by studies in this topic area until the recent surge of activity may indicate serious issues in their research approach.

Keywords: programming languages, programming language design, evidence-based paradigm, efficacy, research methods, systematic mapping study, thematic synthesis

A milestone toward a doctorate

Yesterday I received my official diploma for the degree of Licentiate of Philosophy. The degree lies between a Master’s degree and a doctorate, and is not required; it consists of the coursework required for a doctorate, and a Licentiate Thesis, “in which the student demonstrates good conversance with the field of research and the capability of independently and critically applying scientific research methods” (official translation of the Government decree on university degrees 794/2004, Section 23 Paragraph 2).

The title and abstract of my Licentiate Thesis follow:

Kaijanaho, Antti-Juhani
The extent of empirical evidence that could inform evidence-based design of programming languages. A systematic mapping study.
Jyväskylä: University of Jyväskylä, 2014, 243 p.
(Jyväskylä Licentiate Theses in Computing,
ISSN 1795-9713; 18)
ISBN 978-951-39-5790-2 (nid.)
ISBN 978-951-39-5791-9 (PDF)
Finnish summary

Background: Programming language design is not usually informed by empirical studies. In other fields similar problems have inspired an evidence-based paradigm of practice. Central to it are secondary studies summarizing and consolidating the research literature. Aims: This systematic mapping study looks for empirical research that could inform evidence-based design of programming languages. Method: Manual and keyword-based searches were performed, as was a single round of snowballing. There were 2056 potentially relevant publications, of which 180 were selected for inclusion, because they reported empirical evidence on the efficacy of potential design decisions and were published on or before 2012. A thematic synthesis was created. Results: Included studies span four decades, but activity has been sparse until the last five years or so. The form of conditional statements and loops, as well as the choice between static and dynamic typing have all been studied empirically for efficacy in at least five studies each. Error proneness, programming comprehension, and human effort are the most common forms of efficacy studied. Experimenting with programmer participants is the most popular method. Conclusions: There clearly are language design decisions for which empirical evidence regarding efficacy exists; they may be of some use to language designers, and several of them may be ripe for systematic reviewing. There is concern that the lack of interest generated by studies in this topic area until the recent surge of activity may indicate serious issues in their research approach.

Keywords: programming languages, programming language design, evidence-based paradigm, efficacy, research methods, systematic mapping study, thematic synthesis

A Licentiate Thesis is assessed by two examiners, usually drawn from outside of the home university; they write (either jointly or separately) a substantiated statement about the thesis, in which they suggest a grade. The final grade is almost always the one suggested by the examiners. I was very fortunate to have such prominent scientists as Dr. Stefan Hanenberg and Prof. Stein Krogdahl as the examiners of my thesis. They recommended, and I received, the grade “very good” (4 on a scale of 1–5).

The thesis has been accepted for publication published in our faculty’s licentiate thesis series and will in due course appear has appeared in our university’s electronic database (along with a very small number of printed copies). In the mean time, if anyone wants an electronic preprint, send me email at antti-juhani.kaijanaho@jyu.fi.

Figure 1 of the thesis: an overview of the mapping process
Figure 1 of the thesis: an overview of the mapping process

As you can imagine, the last couple of months in the spring were very stressful for me, as I pressed on to submit this thesis. After submission, it took me nearly two months to recover (which certain people who emailed me on Planet Haskell business during that period certainly noticed). It represents the fruit of almost four years of work (way more than normally is taken to complete a Licentiate Thesis, but never mind that), as I designed this study in Fall 2010.

Figure 8 of the thesis: Core studies per publication year
Figure 8 of the thesis: Core studies per publication year

Recently, I have been writing in my blog a series of posts in which I have been trying to clear my head about certain foundational issues that irritated me during the writing of the thesis. The thesis contains some of that, but that part of it is not very strong, as my examiners put it, for various reasons. The posts have been a deliberately non-academic attempt to shape the thoughts into words, to see what they look like fixed into a tangible form. (If you go read them, be warned: many of them are deliberately provocative, and many of them are intended as tentative in fact if not in phrasing; the series also is very incomplete at this time.)

I closed my previous post, the latest post in that series, as follows:

In fact, the whole of 20th Century philosophy of science is a big pile of failed attempts to explain science; not one explanation is fully satisfactory. […] Most scientists enjoy not pondering it, for it’s a bit like being a cartoon character: so long as you don’t look down, you can walk on air.

I wrote my Master’s Thesis (PDF) in 2002. It was about the formal method called “B”; but I took a lot of time and pages to examine the history and content of formal logic. My supervisor was, understandably, exasperated, but I did receive the highest possible grade for it (which I never have fully accepted I deserved). The main reason for that digression: I looked down, and I just had to go poke the bridge I was standing on to make sure I was not, in fact, walking on air. In the many years since, I’ve taken a lot of time to study foundations, first of mathematics, and more recently of science. It is one reason it took me about eight years to come up with a doable doctoral project (and I am still amazed that my department kept employing me; but I suppose they like my teaching, as do I). The other reason was, it took me that long to realize how to study the design of programming languages without going where everyone has gone before.

Debian people, if any are still reading, may find it interesting that I found significant use for the dctrl-tools toolset I have been writing for Debian for about fifteen years: I stored my data collection as a big pile of dctrl-format files. I ended up making some changes to the existing tools (I should upload the new version soon, I suppose), and I wrote another toolset (unfortunately one that is not general purpose, like the dctrl-tools are) in the process.

For the Haskell people, I mainly have an apology for not attending to Planet Haskell duties in the summer; but I am back in business now. I also note, somewhat to my regret, that I found very few studies dealing with Haskell. I just checked; I mention Haskell several times in the background chapter, but it is not mentioned in the results chapter (because there were not studies worthy of special notice).

I am already working on extending this work into a doctoral thesis. I expect, and hope, to complete that one faster.

Philosophy matters

What we now know as physics and mathematics, and as many other disciplines of science, originated in philosophy and eventually split from it when the training of a physicist (or mathematician, or…) became sufficiently different from the training of a philosopher that they became essentially different traditions and skill sets. Thus, it may be said (correctly) that the legitimate domain of philosophy has shrunk considerably from the days of Socrates to the present day. Some people have claimed that it has shrunk so much as to make legitimate philosophy trivial or, at least, irrelevant. That is a gross misjudgment.

Consider science (as I have in my past couple of posts). Science generally delivers sound results, I (and a lot of other people) believe. Why does it? This is a question of philosophy; in fact, it is the central question of the philosophy of science. It is also a question that science itself cannot answer, for that would be impermissible circular reasoning (science works because science works). It is therefore a question of legitimate philosophy. It is not trivial, for once one gets past the knee-jerk reactions, which amount to “science works because it’s science”, there are no easy answers.

In fact, the whole of 20th Century philosophy of science is a big pile of failed attempts to explain science; not one explanation is fully satisfactory. Absent a common convincing philosophical grounding, there is room for the development of competing schools of thought even within a single discipline, and this, in fact, did happen (and still causes strong feelings). Fundamental disagreements about what can be known, what should be known, and how one goes about establishing knowledge are still unresolved.

Most scientists enjoy not pondering it, for it’s a bit like being a cartoon character: so long as you don’t look down, you can walk on air.

Creative Commons License
This work is licensed under a Creative Commons Attribution-ShareAlike 4.0 International License.

Beware of unnecessary commitment

The most elementary and valuable statement in science, the beginning of wisdom is, “I do not know”.

It may seem strange for me to open a blog post on the philosophy of knowledge and science with a video clip and a quotation from a rather cheesy episode of Star Trek The Next Generation (Where Silence Has Lease), a science fiction show not celebrated for its scientific accuracy. However, that quotation hit me like a ton of bricks when I saw that episodes the first time more than twenty years ago. It has the same kind of wisdom as the ancient pronouncement, attributed to the god in Delphi by Socrates:

Human beings, he among you is wisest who knows like Socrates that he is actually worthless with respect to wisdom.

(This quote is at 23b of Socrates’ Defense [traditionally translated under the misleading title “Apology”] by Plato, as translated by Cathal Woods and Ryan Pack.)

The great teaching of these two quotes is, in my view, that one must keep an open mind: it is folly to think, mistakenly, that one knows something, and one should always be very careful committing to a particular position.

Of course, not all commitments are of equal importance. Most commitments to a position are limited: one might commit to a position only briefly or tentatively, for the sake of the argument and for the purposes of testing that position (these recent blog posts of mine on philosophy are of just this kind), or one might commit to a position in an entrance exam, for the purpose of gaining entry to a school. Some commitments are permanent: for example, knowingly allowing surgery to remove one’s colon is a powerful and irreversible commitment, but then, so is the decision not to take the surgery if one has a diagnosed colorectal cancer (although that decision may be reversible for a while, but not indefinitely).

The key thing, in my view, is to make only necessary commitments. Remember my previous post, where I argued that life is a big gamble? A commitment is necessary, in my view, if it follows from making a real-life bet with real-life consequences. For example, if one acquiesces to the removal of one’s colon as a treatment for colorectal cancer, one is betting one’s life on that decision, and thus the implied commitment to its superiority as a treatment (compared to, say, just eating healthily) is necessary. Conversely, a commitment is unnecessary if it is not connected to any real-life decision with significant stakes.

One thing that bothers me about the current paradigm of science (in all disciplines I am familiar with) is a fetish for unnecessary commitment. A researcher is expected to commit to an answer to their research question in their report, even though, most times, all they manage to do is provide evidence that will slightly alter a person’s probability assignment regarding that question. In most cases, this commitment is unnecessary, in that the researcher does not bet anything on the result (though there are significant exceptions). This fetish has the unfortunate consequence that statistical methodology is routinely misused to produce convincing-sounding justifications for such commitments. Even more unfortunate is that most studies pronounce their judgments based only on their own data, however meager, and all but ignore all other studies on the same question (technically speaking, they fail to establish the prior). Many other methodological issues arise similarly from the fetish to unnecessary commitment.

Of course, necessary commitments based on science occur all the time. If I step on a bridge, I am committing myself to the soundness of brige building science, among other things. We, the humanity, have collectively already committed ourselves to the belief that global climate change is not such a big deal (otherwise, we would have been much more aggressive about dealing with it in the decades past). Every day, we commit ourself to the belief that Newtonian and Einsteinian physics are sound enough that they correctly predict that the sun rises tomorrow.

But it is unnecessary for me to commit to any particular theory as to why MH370 vanished without trace, since it is only, pardon the expression, of academic interest to me.