Rahasarja #4: Hyödykeraha

Luethan myös sarjan aiemmat osat: 1. rahasta, 2. pankeista sekä 3. hyperinflaatiosta. Muokkasin tätä kirjoitusta vakavan asiavirheen ja muutaman kirjoitusvirheen korjaamiseksi 4.11.2010 klo 23.

Näyttää siltä, että rahatonta yhteiskuntaa ei ole juuri koskaan ollut. Yksi tai useampi hyödyke – ensiksi karja, vilja ja aseet ja muut sellaiset aktiivikäytössä olevat hyödykkeet, myöhemmin arvometallista valmistetut kolikot – saavuttaa missä tahansa yhteisössä ennen pitkää keskeisen aseman niin, että myyjät ottavat niitä maksuksi ilman, että he itse tarvitsevat niitä yhtään mihinkään muuhun kuin muille maksamiseen. Näin syntyy raha.

Esihistoriallisessa maatalousyhteiskunnassa karjan omistaminen oli yksi merkittävimmistä vaurauden muodoista. Niinpä karjalle voi syntyä (ja joskus syntyykin) tällaisessa yhteiskunnassa rahan asema. Tällaista karjarahaa oli vielä 1900-luvun alkupuolella käytössä paikoin Afrikassa. Yksi mielenkiintoinen piirre karjarahassa on, että kuten euroseteli on euroseteli huonokuntoisenakin, lehmän arvo rahana ei riipu sen iästä, koosta tai kunnosta. En yhtään ihmettelisi, jos rahakäyttöön valikoituisivat nimenomaan ne huonokuntoiset yksilöt; onhan niin, että hyvä raha pidetään mielummin säästössä kuin käytetään (“bad money drives out the good”, kuten sanotaan).

Muinaisessa Egyptissä, ennen kolikoiden yleistymistä, oli toimiva viljapankkijärjestelmä. Viljantuottajat tallensivat ylijäämätuotantonsa valtion ylläpitämään pankkiin; samaan paikkaan meni valtion keräämä verovilja. Maksuja suoritettiin yleisesti tekemällä pankkisiirtoja, siis vaihtamalla pankissa olevan viljan omistajatietoja.

Kolikoiden idean alkuperä ei ole kovin selvä. Yksi teoria on, että joku keksi leimata metallipalan tasalaatuisuuden ja -kokoisuuden takuuksi, mikä epäilemättä johti sen hyödyllisyyden kasvuun nimenomaan rahana käytettäessä. Epäilemättä tämä on yksi merkittävimmistä syistä, miksi kolikoita on historiassa käytetty vuosituhansia, mutta on epäselvää, onko tämä teoria kolikoiden alkuperästä lainkaan tosi.

Joka tapauksessa metallirahan hyödyllisyyden aiempiin rahatyyppeihin verrattuna ymmärsivät viimeistään muinaiset kreikkalaiset. Jokainen kaupunkivaltio löi ylpeänä omat rahansa, mutta vasta Aleksanteri Suuren isä teki kolikoista vallankäytön välineen toisaalta tekemällä siitä nimenomaan kuninkaan henkilökohtaisen symbolin ja toisaalta lyömällä jatkuvasti lisää rahaa sotilaidensa palkaksi. Rooma kopioi tämänkin innovaation helleeneiltä; Roomassa tapahtui myös maailman ensimmäinen dokumentoitu rahan arvon tuhoava inflaatiojakso. (Ohimennen voisi mainita, että kultakolikoiden laskeminen liikkeelle pahensi inflaatiota, ei parantanut sitä.)

Ensimmäiset varsinaiset setelit laskettiin liikkeelle 900-luvun Kiinassa, kun Song-dynastialla kävi kupari vähiin. Painokoneen voima tuli Kiinassa tutuksi: seteleitä laskettiin liikkeelle liikaa, mikä aiheutti seteleiden arvon romahduksen. Kuulemma seteleiden houkuttelevuutta yritettiin parantaa muun muassa parfyymien avulla. Kiina poltti näppinsä, eikä palannut paperirahaan ennen 1900-lukua.

Euroopassa setelien esiaste oli pulkka. Velka tai maksettu summa kaiverrettiin puukeppiin eli pulkkaan kaikkien tuntemalla tavalla ja sitten pulkka halkaistiin osittain niin, että molempiin puolikkaisiin jäi jälki kaiverruksista. Isompi puolikas jäi velkojalle tai maksajalle kantaosaksi ja pienempi osa jäi velalliselle tai maksajalle. Pulkka oli käytännössä väärentämätön: kaiverrukset ja halkaisu oli käsityönä tehty ja siten aina hieman erilainen, joten kahden eri pulkan osat eivät vastanneet toisiaan, jos ne painoi vastakkain.

Englannin valtiokonttori (exchequer) käytti pulkkia aluksi verojen maksukuittina, mutta ennen pitkää, erityisesti kolikkometallin käydessä vähiin, se alkoi tarjota pulkkia merkiksi ennakkoon maksetusta verosta eli valtion velasta. Tällaisia obligaatiopulkkia laskettiin ajan mittaan liikkeelle varsin paljon (jopa niin paljon, että kuningas kielsi valtiokonttoria lunastamasta niitä vuonna 1672 aiheuttaen näin Englannin orastavan pankkijärjestelmän taantumisen). Käytöstä pulkat poistuivat Englannissa vasta 1800-luvun alkupuolella, ja muualla Euroopassa niitä käytettiin paikoin vielä 1900-luvulla.

Perinteinen seteli on pankin liikkeelle laskema haltijavelkakirja: pankki sitoutuu maksamaan seteliä vastaan siinä mainitun summan käyvässä rahassa, siis metallikolikoina tai lyömättömänä metallina. Englannissa ensimmäiset pankkisetelit olivat pankkitoimintaa harrastaneiden kultaseppien liikkeelle laskemia. Periaatteessa pankilla tulee olla holveissaan riittävästi metallirahaa koko liikkeelläolevan setelikannan lunastamiseen. Tällöin seteli ei ole varsinaisesti rahaa vaan se on rahan – ehkäpä helppokäyttöisempi – korvike. Käytännössä pankit soveltavat rahasarjan toisessa osassa käsiteltyä osittaisvarantoperiaatetta, jolloin setelistä tulee aito osa rahajärjestelmää.

Valtiot ovat vuosituhansien ajan harrastaneet rahapetosta. Valtio saattaa vähentää huomaamattomalla määrällä metallikolikon painoa, jolloin kolikossa ei ole niin paljoa metallia kuin sen leimassa lukee. Se saattaa myös valmistaa kolikon jostain toisesta (halvemmasta) metallista kuin pitäisi ja vain laittaa oikeaa metallia hieman päälle. Tämän vuoksi menneinä aikoina oli tavallista leikata kolikosta pala pois, jolloin mahdollinen väärä sisämetalli paljastuu. Seteleiden yleistyttyä valtio helposti ryhtyi painamaan seteleitä enemmän kuin valtion pankin holvissa ollut metallimäärä antoi, virallinen seteli–metalli-vaihtokurssi huomioiden, oikeuden. Kaikkien tällaisten toimien motiivina on aina valtion halu verottaa piilevästi, ja niiden lopputuloksena on aina yleinen epäluottamus näitä rahoja kohtaan.

Tässä kuvattu rahajärjestelmä kulminoitui 1800-luvun lopulla kansainväliseen kultakantaan. Brittiläinen imperiumi oli loistonsa huipulla, ja punta oli koko maailman yhteinen kansainvälinen valuutta. Punta puolestaan oli milloin tahansa vaihdettavissa tiettyyn määrään kultaa. Punnan asema oli niin vahva, että se sai aikaan yleisen uskomuksen, että kultakanta on ainoa oikea tapa rakentaa raha. Muut valtiot apinoivat brittiläisiä ja sitoutuivat vaihtamaan valuuttaansa kiinteällä hinnalla kultaan, näin sitoen valuutan arvon kullan arvoon.

Kultakanta johti siihen, että valuuttojen väliset kurssit olivat kohtuullisen kiinteät. Kansainvälisen kaupan epätasapaino saattoi kammeta markkinakurssia pois kultakurssien perusteella määräytyvästä kiinteästä kurssista: Jos vaikkapa Iso-Britannia vei enemmän Suomeen kuin täältä toi, brittiläisille vientiyrityksille alkoi kerääntyä ylimääräisiä markkoja. Ne saattoivat sijoittaa ne Suomeen (ja näin usein tehtiinkin), mutta ennen pitkää ne ryhtyivät kotiuttamaan voittojaan. Helpointa oli vaihtaa markkoja suoraan punniksi; tämä johti Suomessa olevien puntien kysynnän lisääntymiseen ja siten punnan markkinakurssin vahvistumiseen suhteessa markkaan. Jos vahvistuminen oli tarpeeksi suurta, kannatti brittiläisten käydä sen sijaan vaihtamassa markkoja Suomen pankissa kultaan virallisella hinnalla, lastata tuo kulta laivaan, viedä kulta Englantiin ja vaihtaa se virallisella hinnalla punniksi ja pistää näin saatu valuuttakurssierosta syntyvä voitto (laivamatkan hinnalla vähennettynä) omaan taskuunsa. Tämä vähensi puntien kysyntää Suomessa ja siten palautti punnan kurssin lähelle kiinteää (kullan virallisista hinnoista määräytyvää) kurssia. Jos punnan kurssi ei ole tarpeeksi vahva, tulee laivamatkasta kalliimpaa kuin mitä tästä arbitraasista saisi tuottoa.

Maailmansotien jälkeen kultakantaan palattiin maailmanlaajuisesti vielä muutamaksi kymmeneksi vuodeksi varsin erikoisen Bretton Woodsin järjestelmän muodossa. Tässä järjestelmässä Yhdysvaltain dollarin arvo sidottiin kiinteällä kurssilla kultaan, mutta dollarin vaihtaminen keskuspankissa kultaan ei ollut enää mahdollista muille kuin toisten valtioiden keskuspankeille. Muut valuutat sidottiin Yhdysvaltain dollariin siten, että valuutalle kiinnitettiin kiinteä kurssi suhteessa dollariin, ja keskuspankit huolehtivat myymällä ja ostamalla dollareita siitä, että valuutan todellinen (markkina)kurssi poikkesi tästä kiinteästä kurssista korkeintaan sadasosan. Kiinteän kurssin sai vaihtaa vain, jos kauppatase oli rakenteellisesti vinoutunut. Suomi liittyi Bretton Woodsiin vuonna 1948 ja käytti devalvointimahdollisuutta sen jälkeen kahdesti (1957 ja 1967).

Bretton Woodsin järjestelmä murtui 1970-luvun alussa, kun Yhdysvallat ei enää kyennyt ylläpitämään kultakantaa. Sen jälkeen maailman rahajärjestelmä on ollut aivan toisenlainen kuin oikeastaan koskaan aiemmin (poikkeusoloja lukuunottamatta); puhutaan ns. fiatrahasta. Siitä seuraavassa rahasarjan osassa.

2 thoughts on “Rahasarja #4: Hyödykeraha”

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>