Vaalimatematiikkaa

Olen hokenut iskulausetta ääni menee ensin puolueelle ja sitten vasta ehdokkaalle. Tämä seuraa Suomessa käytössä olevasta avoimen listan suhteellisesta vaalitavasta. Selitän seuraavassa tätä tarkemmin.

Eduskuntavaalit käydään koko maassa samaan aikaan, mutta oikeastaan kyse ei ole valtakunnallisesta vaalista. Suomi on jaettu vaalipiireihin, ja vaalit käydään kussakin vaalipiirissä toisistaan riippumatta niin, että yhden vaalipiirin tulos ei vaikuta toisen vaalipiirin tulokseen millään tavalla. Vaalien “valtakunnallinen” tulos on vain näiden alueellisten vaalien tulosten koonti.

Suomessa puolue on yhdistys, joka on merkitty puoluerekisteriin. Puoluerekisteriin pääsemiselle on asetettu lukuisia ehtoja. Vaikein toteuttaa niistä on 5000 kannattajan hankkiminen, ja puolue joutuu rekisterissä pysyäkseen tekemään tämän uudestaan, jos se ei saa kansanedustajia läpi kahdessa peräkkäisessä vaalissa. Puolueilla on valtakunnallinen oikeus asettaa ehdokkaita valtiollisissa ja kunnallisissa vaaleissa.

Vaaleissa puolueisiin rinnastetaan myös ns. valitsijayhdistykset. Valitsijayhdistys perustetaan erikseen kutakin vaalia varten, ja toisin kuin puolueet, ne ovat paikallisia. Eduskuntavaaleissa valitsijayhdistyksen perustamiseen tarvitaan sata vaalipiirissä äänioikeutettua ihmistä.

Kukin puolue ja kyseiseen vaalipiiriin perustettu valitsijayhdistys saa asettaa enintään 14 kansanedustajaehdokasta kussakin vaalipiirissä. Jos vaalipiirissä valitaan enemmän kuin 14 kansanedustajaa, saa ehdokkaita olla enintään valittavien edustajien määrän verran. Puolueen tai valitsijayhdistyksen vaalipiirissä asettamien ehdokkaiden luetteloa sanotaan ehdokaslistaksi tai pelkästään listaksi.

Ahvenanmaa on erityistapaus enkä käsittele sitä tässä.

Ääni annetaan ehdokkaalle, kuten kaikki tiedämme. Ääntenlaskussa kuitenkin samalla listalla olevien (eli saman puolueen tai valitsijayhdistyksen) ehdokkaiden saamat äänet kuitenkin lasketaan yhteen. Kullekin listalle annetaan kansanedustajanpaikkoja niiden saamien äänten suhteessa niin, että enemmän ääniä saanut saa enemmän kansanedustajia. (Tämä ei ole oikeasti aivan näin yksinkertaista, mutta kovin pahasti pieleen ei tässä mennä.) Tätä tarkoittaa se, että ääni menee ensin puolueelle.

Kun listan saamien kansanedustajapaikkojen määrä on selvitetty, pitää selvittää, keille nämä paikat menevät. Tässä vaiheessa ääntenlaskenta tapahtuu kunkin puolueen ja valitsijayhdistyksen ehdokkaiden kesken täysin riippumatta siitä, mitä muissa puolueissa ja valitsijayhdistyksissä tapahtuu. Listan kansanedustajanpaikat menevät niille listan ehdokkaille, joilla on eniten ääniä. Näin ääni menee myös ehdokkaalle itselleen.

Tämän vaalitavan taustalla on oletus, että poliittiset mielipiteet lokeroituvat kauniisti eri puolueiden kesken niin, että puolueet ovat keskenään eri mieltä useimmista asioista. Tällöin äänestäjän on helppo valita se puolue, jonka kannat ovat lähimpänä omia mielipiteitä. Kunhan oma puolue saa yhdenkin kansanedustajan omasta vaalipiiristä, ei haittaa vaikka äänestäjän oma ehdokas ei läpi pääsisikään, sillä hänen äänensä on auttanut muita samanmielisiä pääsemään läpi.

Tässä on myös syy sille, miksi äänestäjän tulisi aina ensin valita puolue. Oman äänen menemistä listan muiden ehdokkaiden hyväksi ei nimittäin voi mitenkään estää. On myös tärkeää valita puolue, jolla on realistisia mahdollisuuksia saada ehdokas läpi, sillä oma ääni menee täysin hukkaan, jos listalle ei kansanedustajanpaikkoja heru. Tällainen vaalitaktikointi on ikävää mutta välttämätöntä.

Puolue voi yrittää parantaa omia mahdollisuuksiaan tekemällä toisen puolueen kanssa vaaliliiton. Vaaliliittoa kohdellaan vaaliteknisesti yhtenä puolueena; sillä on yksi lista, johon voi asettaa enintään 14 ehdokasta (tai niin paljon kuin vaalipiiristä valitaan edustajia). Vastaavasti valitsijayhdistys voi sopia yhteisestä listasta toisen valitsijayhdistyksen kanssa, mutta valitsijayhdistys ei voi mennä vaaliliittoon puolueen kanssa.

Pienpuolueen kannattaa hakeutua vaaliliittoon suuren puolueen kanssa, jos sillä on ehdokas, jonka se arvioi saavan tarpeeksi ääniä ohittaakseen tarpeeksi monta liittolaispuolueensa ehdokkaat; tällöin suuren puolueen äänet auttavat pienen puolueen ehdokasta pääsemään läpi. Toisaalta suuren puolueen kannattaa tehdä vaaliliitto pienen puolueen kanssa, jos se arvioi, että sen liittolaispuolueella ei ole ketään tarpeeksi valvoimaista ehdokasta; tällöin pienen puolueen äänet menevät suuren puolueen hyväksi. Vaaliliitossa suuren ja pienen puolueen kesken on näin yleensä kyse pelkästä taktiikasta eli siitä, että puolueiden arviot toistensa tulevasta äänisaaliista poikkeavat toisistaan. Mistään aattellisesta yhteistyöstä on näissä tilanteissa harvoin kysymys.

Vaaliliiton pienemmän osapuolen on siis saatava yksi ehdokkaistaan nostettua niin korkealle yhteislistalla, että hänelle kansanedustajanpaikka tulee. Tämän vuoksi sen on pakko harrastaa vaalitaktikointia ja kehoittaa kannattajiaan keskittämään äänensä yhdelle ehdokkaistaan. Vihreiden puheenjohtaja Tarja Cronberg nousi viime vaaleissa eduskuntaan juuri teknisen vaaliliiton ansiosta. Ei liene ihme, että Cronbergin tähdittämä vihreiden lista Pohjois-Karjalassa ei kelvannut vaaliliittokumppaniksi enää näissä vaaleissa :)

Kaksi (tai useampi) samanmielistä pienpuoluetta saattavat myös solmia keskenään vaaliliiton. Tällöin ne ikäänkuin lyövät hynttyyt yhteen ja toivovat, että ainakin yksi niiden ehdokkaista pääsee läpi. Koska ne kaikki ovat niin pieniä, etteivät ne yksin voi saavuttaa edustajanpaikkaa, on niillä yhteinen intressi saada yhteinen ehdokas läpi. Tällaiset liitot ovat varsin usein aatteellisia, ja yhteistyötä jatketaan vaalien jälkeenkin, jos yhteinen ehdokas menee läpi.

Vaaliliitot ovat vaalipiirikohtaisia.

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>