Kirja on kaiketi pyhä

Lapsuudenperheessäni oli paljon kirjoja. En läheskään kaikkia niitä lukenut, sillä ne olivat aikuisten kirjoja. Katselin kyllä niiden selkämyksiä. Jo pienestä asti minua kiehtoi kirja, jonka nimi oli todella yksinkertainen – pelkkä vuosiluku, 1984. Olen varmasti kiinnittänyt siihen huomiota jo 1980-luvun alkuvuosina. Ajattelin, että se oli varmaankin ennustuskirja. Luultavasti vuonna 1985 sitten kysyinkin vanhemmiltani, oliko vuosi 1984 sellainen, kuin hyllyssä ollut kirja oli kertonut. Yllätyin, kun vastaus oli hyvin helpottunut “ei”.

Luin George Orwellin 1984:n sitten noin 17-vuotiaana äidinkielen tunnilla pidettävää kirjaesitelmää varten. Ymmärsin toki siinä vaiheessa, miksi vanhempani olivat niin helpottuneita siinä, ettei ennustus pitänytkään paikkaansa. En muista itse esitelmästä juuri muuta, mutta kun opettaja kysyi, jäikö kirjan päättyessä toivoa jäljelle, vastasin, että ei. Opettaja totesi edellisen samaa kirjaa esitelmöineen oppilaan pitäneen selvänä, että toivoa oli.

Kirjayhtymän scifi-kirjojen kansidesign
Kirjayhtymän scifi-kirjojen kansidesign

Luin koko teini-ikäni valtavasti. Käytin kirjastoja surutta hyväkseni. Aika äkkiä opin, että tietty kannen design (sana, jota en silloin tuntenut, mutta ymmärsin sen idean) kertoi, että kirja olisi lukemisen arvoinen. Kävelin vaikka kuinka monta kertaa kirjaston kaunokirjallisuushyllyt läpi, pysähtyen tutun kansikuvion omaavan kirjan kohdalle. Silloin ei nimittäin ollut mitään genrehyllyjä kirjastossa, kaikki kaunokirjat olivat kirjoittajan sukunimen mukaisessa järjestyksessä. Lainasin näitä Kirjayhtymän scifi-kirjoja yksi tai kaksi kerrallaan, joten etsittävää jäi monelle myöhemmällekin kirjastoreissulle.

Parhaiten noista kirjoista minulle jäi mieleen Stanislaw Lemin Kyberias. Kirjan, joka on suomennettu englanninkielisestä käännöksestä, kun alkuteos on puolaksi, ei luulisi olevan kovin hyvä. Matti Kannoston suomennos 1980-luvun alkuvuosilta on paras suomenkielinen kirja, jonka olen koskaan lukenut. Se teki myös suuren vaikutuksen ideoillaan.

Neljäs matka eli miten Trurl rakensi vampitronin pelastaakseen prinssi Pöksyliinin lemmentuskistaan ja miten hän sen jälkeen joutui turvautumaan vauvakeskitykseen — Stanislaw Lem: Kyberias (luvun otsikko)

Kirjaston käyttöäni varjosti paha tapani unohtaa eräpäivät. Kun useamman kerran olin hankkinut eri kirjastoihin tuloihini nähden valtavan kokoiset myöhästymismaksuvelat, totesin, että jatkossa kirjani hankin ostamalla. Vasta 2000-luvulla, kun opin käyttämään kalenteria ja etäuusintaverkkopalvelut yleistyivät, aloin tästä kirouksesta päästä eroon.

Ennen pitkää muutin opiskelijakämppään, jossa minulla oli vain muutama kirja mukanani. Meni monta vuotta, etten lukenut fiktiota juuri ollenkaan. Kun sitten lopulta päädyin töihin, tajusin voivani ostaa kirjoja oikein kunnolla. Liityin Suureen suomalaiseen kirjakerhoon pariksi vuodeksi, ja tilasin kirjoja paljon verkkokaupasta (ensin Bokus, sitten Bol, ja kun se meni nurin, Amazon). Kiertelin tarjouskirjakauppoja ja antikvariaatteja. Vuosien varrella ostin paljon paljon kirjoja, enimmäkseen englanninkielistä sf-kirjallisuutta (sciece fiction & fantasy, tai speculative fiction) mutta muutakin.

Olin itsekin wannabe-kirjailija, ja hengailin verkossa eräissä kirjoittajayhteisöissä. Siellä opin tuntemaan mm. Charles Strossin ja Jo Waltonin, jotka molemmat tekivät läpimurtonsa vasta myöhemmin. Waltonin esikoisteoksen The Kings Peace ostin ihan vain uteliaisuuttani, mutta sen ensimmäinen lause sai minut rakastumaan. Tai ehkä ostin sen, koska olin kuullut tuon lauseen Waltonin itsensä mainitsemana.

What it is to be old is to remember things that nobody else alive can remember. — Jo Walton: The King’s Peace

Waltonin myöhemmästä tuotannosta on pakko mainita toisen maailmansodan aikakauteen sijoittuva vaihtoehtohistoriatrilogia Farthing, Ha’Penny sekä Half a Crown. Pure genius.

Stross on osoittautunut yhdeksi nykyajan merkittävimmistä tieteiskirjailijoista. Uran alkuvaiheen avaruusoopperat ja singulariteettitarinat ovat täydentyneet sinä-muodossa kerrotuilla lähitulevaisuusdekkareilla (Halting State, Rule 34), kauhunsekaisilla agenttitarinoilla (The Atrocity Archives, The Jennifer Morgue, The Fuller Memorandum, The Apocalypse Codex – CASE NIGHTMARE GREEN elää painajaisissani) ja pseudofantasiatrillereillä (Mechant Princes -sarja). Mies kirjoittaa myös uskomattoman oivallista blogia.

“… Man of action, woman as a bit of fluff on the side. So the one thing Bond would never expect one of his girls to say –” it’s now or never “–will… will you marry me?” — Charles Stross: The Jennifer Morgue

Kirjoittajaryhmän suosituksesta löysin myös David Weberin ja sitä kautta Baen-nimisen kirjakustantajan. Baen oli silloin hyvin poikkeuksellinen pulju, sillä sen koko uusi tuotanto oli saatavissa kohtuuhintaisina sähkökirjoina. Nopeasti löysin sähkökirjojen hyödyt: kirjat mahtuvat pieneen tilaan ja ne saa luettavaksi välittömästi oston jälkeen vaikka ostaisi ulkomailta. Koska Baen oli ainoa kustantaja, joka silloin möi järkeviä sähkökirjoja, kolusin yhtiön katalogin varsin tarkkaan läpi. Löysin monia minulle uusia kirjailijoita, joiden tuotantoon tykästyin: Eric Flint, David Drake, John Ringo (OH JOHN RINGO NO -varauksin), muutamia mainitakseni. Myös kirjailijapariskunnan Sharon Lee ja Steve Miller, tämän hetken ykkössuosikkini, löysin Baenin avustuksella. Muiden kustantajien kirjat silti ostin vielä vuosikausia paperikirjoina: esimerkiksi kun löysin Terry Pratchettin, tilasin kokonaisen laatikollisen hänen kirjojaan.

The man who was not Terrence O’Grady had come quietly. — Sharon Lee & Steve Miller: Agent of Change

Nyt kun sähkökirjat ovat jo olleet muutaman vuoden mainstreamia, ei minun enää ole pakko ostaa paperikirjoja. Heräsinkin viime vuonna todellisuuteen, ja huomasin, kuinka kämppäni on täynnä turhia kirjoja. Hiljalleen muutaman kuukauden kuluessa kasasin kolmeen laatikkoon kirjat, joita en itse arvele enää tarvitsevani, ja luetteloin ne nettiin. Tarjoan niitä edelleen ilmaiseksi halukkaille. Älkää ymmärtäkö väärin: jaossa on vain pieni osa henkilökohtaisesta kirjastostani, tarvitsen edelleen runsaasti hyllymetrejä. Kaikki tässä blogahduksessa nimeltä mainitsemani kirjat ovat minulle rakkaita, enkä niitä ole jakamassa pois.

Uhkasin luettelosivulla, että kirjat, joita kukaan ei halua, menevät roskiin. Tämän uhkauksen toteuttamisen olen huomannut erittäin hankalaksi. Kirjat tuntuvat olevan pyhiä esineitä, joita ei saa tuhota. Kaikki kaverinikin ovat kavahtaneet ajatusta kirjojen tuhoamisesta. On kuin jokainen kirja olisi uniikki kappale, jota ei muualla ole, ja jonka tuhoaminen olisi häväistys. Toisaalta tiedän, että kirjoja painetaan isot määrät, ja suurimmasta osasta kirjoja ei ole tosiasiassa muuta pulaa kuin runsaudenpula. Jopa kirjastot, joiden luulisi olevan kirjojen temppeleitä, poistavat ja tuhoavat kirjoja jatkuvasti (vain osa menee poistomyyntiin ja vain osa myyntikirjoista oikeasti menee kaupaksi). Eräs uusiseelantilainen kirjaston täti, jonka olen saanut tuntea verkon välityksellä, kerran sanoi, että kirjojen tuhoaminen on tärkeä osa kirjastojen työtä – mutta siitä ei voi puhua.

Minusta ei kai olisi kirjaston sedäksi, kun nuo poistokirjani edelleen lojuvat noissa laatikoissa, enkä ole niitä poistanut. Autatko minua, löydätkö luettelostani kirjoja, jotka haluaisit omaksesi?

One thought on “Kirja on kaiketi pyhä”

Leave a Reply

Your email address will not be published. Required fields are marked *

You may use these HTML tags and attributes: <a href="" title=""> <abbr title=""> <acronym title=""> <b> <blockquote cite=""> <cite> <code> <del datetime=""> <em> <i> <q cite=""> <strike> <strong>