G. Verdi

Opera in quattro atti di
Antti-Juhani Kaijanaho


Musiikin tutkielma.
Tampereen Rudolf Steiner -koulun 12. luokka.

Copyright © 1996 Antti-Juhani Kaijanaho. All rights reserved.

Tätä tutkielmaa saa levittää vapaasti muuttamattomassa muodossa. Tätä tutkielmaa saa käyttää osittain ja kokonaan muiden teosten osana, kunhan tutkielman tekijä mainitaan ja kunhan tutkielman tekijän nimeä ei käytetä lainaavan teoksen mainostustarkoituksessa. Tutkielman muuttaminen on sallittua, kunhan muutettu versio on selvästi merkitty niin, ettei sitä voi sekoittaa alkuperäiseen.

Seittilaitoksen virallinen URL on http://www.iki.fi/gaia/tekstit/verdi.html. Suosittelen, että linkit ja kirjanmerkit suunnataan tuohon osoitteeseen. Vaikka tutkielma muuttaisikin johonkin muuhun palvelimeen, ikiosoite toimii.


Preludio

Kansantarinan mukaan vuonna 1814 venäläinen sotajoukko marssi pienen Le Roncolen kylän läpi raiskaten ja murhaten. Kansa pakeni kylän kirkkoon toivoen pyhän paikan estävän sotilaita. Yksi naisista kiipesi yksivuotiasta lastaan sylissään pitäen kirkon torniin. Sieltä hän näki, kuinka suojaton paikka kirkko oli: sotilaat tekivät pahojaan myös kirkkoon paenneelle väelle. Tornia kukaan ei kuitenkaan tutkinut. [We, 10.]

Kun äiti oli synnyttämässä poikaansa, ikkunan alle ilmestyi kiertävä muusikkoseurue, joka soitti synnyttävälle äidille aubaden. Tämä oli pojan ensimmäinen musiikillinen kokemus ja kylvi tulevaisuuden säveltäjän mieleen harmonian siemenet. [Pe, 10.]

Pieni poika auttoi jumalanpalveluksessa. Hän kuitenkin unohtui kuuntelemaan kaunista urkumusiikkia eikä muistanut antaa ehtoollisviiniä ja -vettä papille. Tämä potkaisi poikaa niin suurella voimalla, että tämä putosi alttarin portaita alas. Lapsen suuttumuksellaan poika huusi: "Iskeköön Jumala teidät kuoliaaksi!" [Pe, 11.]

Atto Primo

Introduzione e Scena

Tarinoissa, joista vain viimeisen on todettu olevan totta (muista ei vielä tiedä), esiintynyt lapsi - 10. lokakuu ta 1813 syntynyt Giuseppe Fortunino Francesco Verdi, ranskalaisen syntymätodistuksen mukaan Joseph Fortunin François Verdi - sai vasta 63-vuotiaana tietää, ettei ollut syntynyt niihin aikoihin, kun venäläisjoukot tunkeutuivat Le Roncoleen, kuten hänen äitinsä oli kertonut. Elämänsä loppuun asti G. Verdi vietti syntymäpäiväänsä 9. lokakuuta kuin olisi syntynyt vuonna 1814. [We, 9; Pe, 8.]

Verdiä ei koskaan kutsuttu etunimeltä. Jopa läheiset ystävät käyttivät sukunimeä. Verdi itse kirjoitti nimensä lähes poikkeuksetta G. Verdi. Lempinimiä hänellä silti oli: pikkupoikana häntä kutsuttiin Beppinoksi, ja hänen jälkimmäinen vaimonsa Giuseppina Strepponi kutsui häntä joskus Pasticcioksi (eräs ruokalaji). [We, 10.]

Le Roncole (nykyisin Roncole Verdi, tietenkin!) on Busseton kylä. Busseton tärkein kauppias oli Antonio Barezzi, joka oli perustanut Busseton filharmonisen seuran, joka harjoitteli hänen kotonaan. Itse hän soitti huilua. Hän löysi kaupungista uuden musiikillisen lahjakkuuden, G. Verdin. Hän lähetti kymmenvuotiaan pojan kaupungin huomattavimman muusikon ja filharmonisen seuran kapellimestarin, Ferdinando Provesin oppiin. [We, 11 - 12.]

Provesi opetti Verdin soittamaan huilua, bassoklarinettia, käyrätorvea ja pianoa. Hän ohjasi poikaa myös soinnutuksessa ja kontrapunktissa - tonaalisen musiikin säveltäjän tärkeimmissä teknisissä taidoissa.

Coro

Tämä nuori oli nopea oppimaan.
Hänen työnsä oli ahkeraa:
Nuottien kopiointeja,
Säveltämistä, opettamista,
Kirjanpitoakin Barezzin kaupassa!
Ja monia sinfonioita.

Scena

Verdi muutti 18-vuotiaana Barezzin luokse. Hän ei voinut asua siellä kauaa, sillä hän rakastui isäntänsä tyttäreen Margheritaan. Barezzilla ei ollut mitään nuorta kihlaparia vastaan, mutta ajan tapa vaati Verdiä muuttamaan pois. Samalla Barezzi järjesti Verdille stipendin, jotta tämä voisi opiskella kuuluisassa Milanon konservatoriossa.

Milanon konservatorio ei hyväksynyt G. Verdiä oppilaaksi. Vasta runsaat puoli vuosisataa sitten on onnistuttu selvittämään hylkäämisen syyt: konservatorio oli tupaten täynnä oppilaita, Verdi oli ulkomaalainen - Italia oli jaettu monen valtion kesken, joten Milano ja Busseto olivat eri maissa - liian vanha ja soitti pianoa väärällä tavalla.

Barezzi kuultuaan hylkäämisestä lupasi rahoittaa Verdin yksityiset opinnot. Verdi opiskeli professori Vincento Lavignan johdolla lähinnä kontrapunktia, jossa tämä oli erityisen tarkka. Verdi kirjoitti omien sanojensa mukaan Lavignan opissa "pelkkiä kaanoneita ja fuugia, kaikenlaisia fuugia ja kaanoneita".

Verdin edellinen opettaja, Provesi, kuoli. Bussetoon syntyi siten vapaa urkurin paikka. Monet halusivat Verdin siihen työhön, toiset eivät. Pitkän kädenväännön tuloksena Verdi lopulta päätyi Bussetoon töihin.

Finale Primo

Margherita Barezzi ja G. Verdi menivät naimisiin 4. toukokuuta 1836. He saivat avioliiton aikana kaksi lasta. Liitostaan vahvistuneena Verdi teki töitä: sävelsi, opetti, johti. Hän oli saanut valmiiksi ensimmäisen oopperansa, Rocesterin, josta ei ole nykyään jäljellä yhtään tuon nimistä kopiota. Emme tiedä, muuttuiko Rocester Obertoksi, joka oli Verdin ensimmäinen esitetty ooppera, vai onko Oberto itsenäinen teos.

Verdin opettaja Lavigna ehti kuolla, ennen kuin Verdi olisi saanut tämän avulla Oberton esitetyksi La Scalassa Milanossa. Samaan aikaan Verdien vanhempi lapsi kuoli. Verdit päättivät matkustaa Barezzin lainarahojen turvin huoliensa luota Milanoon, jossa G. Verdi järjesti Obertolle esityksen La Scalaan. Tämän prosessin aikana Verdien toinenkin lapsi kuoli.

Verdi alkoi kirjoittaa toista oopperaa, Un Giorno di Regno (Päivä kuninkaana). Se oli opera buffa, joka ei sopinut Verdin senhetkiseen mielialaan - hänhän suri lapsensa kuolemaa. Työ keskeytyi Verdin sairastuessa. Kun hän parani, Margherita sairastui pahasti. Verdi pyysi Barezzia tulemaan Milanoon, hän saapuikin tuntia ennen tyttärensä Margheritan kuolemaa.

Vaimon kuolema teki Verdin vielä alakuloisemmaksi. Tässä tilassa hän kirjoitti Un Giorno di Regnon loppuun ja harjoitutti ja esitytti sen. Ooppera epäonnistui täydellisesti, ja Verdi päätti olla säveltämättä enää koskaan.

Atto Secondo

Introduzione e Duetto

Myöhemmin Verdi tapasi Merellin, La Scalan impresarion, matkalla teatteriin. Merelli vei Verdin La Scalaan, jossa antoi tälle uuden libreton luettavaksi. Turhautuneena Verdi vei libreton kotiinsa ja heitti sen pöydälle, ja se avautui niin, että Verdi näki sanat Va, pensiero, sull'ali dorate (Lennä, ajatus, kultasiivin).

Verdi ei saanut yöllä unta. Hän luki libreton, luki sen toistamiseen, luki sen kolmannen kerran. Aamulla hän osasi sen jo ulkoa. Silti hän vei sen Merellille takaisin.

Merelli
Eikö olekin kaunista?

Verdi
Erittäin kaunista.

Merelli
No, säveltäkää se sitten!

Verdi
En koskaan. En halua olla siihen osallisena.


Merelli
Säveltäkää se, säveltäkää se, Maestro,
Pyydän sitä teiltä.

Verdi
Ei, en halua säveltää sitä.

Merelli
Maestro Giuseppe Verdi,
Ette voi sitä minulta kieltää; --

Verdi
Ette voi sitä minulta pyytää,
Impresario Merelli;
Sillä olen luvannut itselleni
Vaimoni kuoltua
Etten enää nuottiakaan piirrä.

Merelli
Jos ei hyvällä, niin pahalla:
Libretto on tässä. Pitäkää hyvänänne,
En sitä takaisin ota partituuritta!

Ja Merelli työnsi libreton Verdin taskuun, ohjasi tämän ulos ja löi oven kiinni. Jonakin päivänä Verdi sävelsi säkeistön, joskus toisen, joskus nuotin, joskus säkeen. . . Lopulta ooppera Nabucco valmistui.

Musica di G. Verdi: Va pensiero

"Va pensiero sull'ali dorate - - "

Scena e Finale Secondo

Nabuccon kantaesityksen jälkeen Verdi oli kuuluisa. Juuri oopperan kirjoittamiseen kutsunut kuoro Va pensiero oli iskenyt sorretun kansan sydämeen. Myöhemmin siitä tuli Italian Risorgimenton, itsenäisyystaistelun tunnus ja Italian valtion epävirallinen kansallislaulu.

Väitetään, että Nabuccon kantaesityksessä Abigaillen roolin laulaneen, uransa ehtoopuolella olleen sopraanon Giuseppina Strepponin ja G. Verdin pitkäikäinen suhde olisi alkanut näihin aikoihin. Verdi piti yksityiselämänsä hyvin salassa, joten totuutta emme tiedä. Myöhemmin nämä kaksi G:tä asuivat yhdessä, ja he menivät naimisiin vuonna 1859.

Verdin seuraava ooppera, I Lombardi alla prima crociata, pyrki seuraamaan Nabuccon jalanjälkiä. Se oli tietoisesti isänmaallinen, siinä oli Va pensieroa vastaava kuoro O Signore, dal tetto natio. Tämän oopperan myötä Verdi sai tutustua ensimmäistä - mutta ei viimeistä - kertaa sensuurin kiemuroihin; esimerkiksi erään aarian alku "Ave Maria" piti muuttaa muotoon "Salve Maria".

Atto Terzo

Introduzione, Recitativo e Aria

Victor Hugon Hernaniin perustui Verdin seuraava ooppera, Ernani. Se nosti säveltäjänsä kansainväliseksi kuuluisuudeksi. Hugo itse ei pitänyt ajatuksesta, että hänen teoksensa alennettaisiin oopperaksi, mutta vuosia myöhemmin tutustuttuaan Ernaniin ja myöhemmin hänen tekstiinsä sävellettyyn Rigolettoon perui puheensa ja kehui, kuinka Verdi oli onnistunut hänen teostensa oopperaistamisessa.

Ernani aloitti Verdin elämässä jakson, jota on totuttu sanomaan kaleeriorjuuden vuosiksi - "Anni di galera", kuten Verdi itse sanoi. Näiden yhdeksän vuoden (1842 - 1851) aikana hän kirjoitti 14 oopperaa, joista vain harvat ovat saaneet mestariteoksen aseman. Huomattavimmat lienevät Shakespeareen perustuva Macbeth sekä Luisa Miller, joissa Verdi ensimmäistä kertaa käytti sävellystekniikoita, jotka hän kehittäisi huippuunsa kolmessa viimeisessä oopperassaan Aida, Otello ja Falstaff. Huomion arvoinen on myös isänmaallinen Attila.

Italialaiset haluavat oopperaa, monia uusia oopperoita huippusäveltäjiltä, sillä "nehän ovat rutiinityötä"! Bellini kuoli ollessaan 34, Donzinetti kuoli mielisairaalassa. Rossini lähti eläkkeelle 37-vuotiaana.

Mutta minä, Verdi, painan.
Kilpailutan impresarioita,
Vaikkei raha ole kaikki, sillä saa paljon.
Ja vaimon kuolema
- Ei sitä muista kaikelta tältä työltä.


Ja Muzio - bussetolainen kuten minäkin
Ja lähes-isäni Barezzin tukema, kuten minä aikoinani -
On uskollinen oppilaani ja apulaiseni.

Verdi olisi halunnut osallistua Milanon kapinaan vuonna 1848. Hän sanoi: "Ainoa musiikin laji, joka miellyttää vuoden 1848 italialaisia, on aseiden musiikki!" Valitettavasti hän oli omalta kannaltaan väärään aikaan väärässä paikassa.

Gran Finale Terzo

Victor Hugon tarinaan perustui myös Verdin ns. trilogian ensimmäinen ooppera, Rigoletto. Trilogian kaikki oopperat lienevät soitetuimmat ja oopperamaailman tunnetuimpiin kuuluvat Verdin oopperat.

Rigolettossa Verdi kehitteli eteenpäin tekniikoita, jotka oli kehittänyt Macbethissa ja Luisa Millerissä. Ooppera ei ollut pelkkä aarioiden, resitatiivien, kuorokohtausten ja meluisien finaalien kokoelma. Musiikki alkoi saada uusia muotoja: Rigoletton ja Sparafucilen keskustelevat murhasta kuin puhuen, parlando, melodian kulkiessa orkesterissa. Kuuluisa, muodoltaan vanhahtava aaria La donna è mobile on täydellinen kuvaus kyynisestä viettelijästä. Viimeisen näytöksen mahtava kvartetto on paras Verdin kirjoittama ensemble. Rigoletto on mestariteos, ja se kiersi seuraavina vuosina ympäri maailman.

Vuonna 1852, 39-vuotiaana Verdi kirjoitti kaksi oopperaa limittäin. Ensimmäisenä valmistui ontuvaan librettoon sävelletty Il Trovatore (Trubaduuri). Vaikka kriitikot eivät siitä pitäneet, Trubaduuri on Verdin suosituimpia ja ehkä esitetyin ooppera, mestariteos sekin.

La Traviataa Verdi kirjoitti harjoittaessaan Trubaduuria, ja hänen sanotaan soitintaneen oopperan 13 päivän aikana Trubaduurin harjoitusten ohessa. La Traviatan kantaesitys epäonnistui, pääosin huonon esiintyjäkaartin ja lavastuksen johdosta. Vasta parin vuoden kuluttua se esitettiin uudestaan, tällä kertaa kunnollisin edellytyksin. Oopperasta tuli Verdin suosituin.

Atto Quarto

Introduzione e scena

Verdi alkoi kyllästyä "kirottuihin oopperoihin". Hän kuitenkin kirjoitti Pariisin oopperalle oopperan Les Vêpres Siciliennes. Hän teki säveltäessään Suurelle putiikille ("Le Grande Boutique", kuten hän Pariisin oopperaa kutsui) monia myönnytyksiä: hän suostui muun muassa säveltämään baletin, joka sijoitetaan oopperassa myöhään, jotta tietyt Putiikin rahoittajat ehtisivät paikalle harrastuksiltaan näkemään sen. Ooppera menestyi hyvin Verdin barometrillä: jos sali on täysi neljännessä esityksessä, on ooppera onnistunut. Hänen seuraava oopperansa, Simone Boccanegra, oli puolestaan epäonnistunut, mistä nimitys "kirotut oopperat" tulee.

Verdi oli isänmaanystävä. Hänen panoksensa Italian itsenäistymistaistelussa oli isänmaallinen musiikki: Va pensiero, Patria oppressa (oopperasta Macbeth), Attila ja monet muut olivat liikuttaneet kansan syviä rivejä. Verdin nimeä alettiin käyttää lyhenteenä sanoista "Vittorio Emmanuele Re d'Italia" (Vittorio Emmanuele, Italian kuningas), kun haluttiin varmistaa kansallisaatteen leviäminen sensuurin estämättä. Verdistä tuli myös Italian ensimmäisen parlamentin jäsen.

1860-luvulla Verdi sävelsi epäonnistuneet oopperat La Forza del Destino ja Don Carlos. Tässä vaiheessa Verdiä pidettiin yleisesti jo parhaansa antaneena säveltäjänä, jonka ura on laskusuunnassa. Häntä alettiin syyttää Richard Wagnerin imitoimisesta, vaikka, kuten Verdi itse totesi, hän oli käyttänyt kyseessä olleita keinovaroja (johtoteemat) kauan ennen Wagneria.

Rossinin kuoltua 13. marraskuuta 1868 Verdi esitti, että italialaiset säveltäjät säveltäisivät yhdessä Rossinin muistoksi Requiemin, johon Verdi itse tarjoutui säveltämään viimeisen osan, Libera men. Erinäisistä syistä johtuen Rossini-messua ei koskaan esitetty, ja se on edelleen tallessa nuottikustantaja Ricordilla.

Scena

Verdiltä tilattiin ooppera Suezin kanavan avajaisiin. Oopperan aiheeksi annettiin vanha egyptiläinen tarina, josta Verdi libretisti Antonio Ghislanzonin avulla muokkasi oopperalle libreton. Oopperan nimeksi tuli Aïda. Pariisin valtaus esti kuitenkin pukujen toimittamisen ajoissa Kairoon, joten kantaesitys siirtyi. Kairon esitys oli vähäinen tapaus, sillä koko Euroopan kulttuuriväki tiesi todellisen kantaesityksen olevan ajan hieman kuluttua Milanon La Scalassa. Aïda on La Scalan suosituin ooppera.

Verdiä syytettiin taas Wagnerin imitoimisesta. Hän totesi, että on todella mukavaa kuulla 35 työvuoden kuluttua olevansa imitoija! Wechsberg [We, 150 - 151] kirjoittaa, että Verdin ja Wagnerin välinen ero on siinä, että Verdi kirjoitti lauluäänille, kun Wagner kirjoitti orkesterille.

Ennen Aïdan Italian-kantaesitystä La Scalassa sopraano Teresa Stolz sairastui. Odotellessaan Aïdansa parantumista Verdi kulutti aikaansa kirjoittamalla jousikvarteton. Verdin Jousikvartetto e-mollissa on alallaan vähäinen mestariteos. Verdi itse sanoi: "En tiedä, onko se hyvä vai huono. Tiedän, että se on kvartetto."

Jonkin ajan kuluttua kansallisrunoilija Manzoni kuoli. Verdi kirjoitti hänen muistolleen Messa da Requiemin, joka kantaesitettiin Manzonin kuoleman yksivuotispäivänä. Sen sanotaan olevan Verdin paras ooppera. Sen draamallisuus johti siihen, että se joutui Katolisen kirkon mustalle listalle. Requiemin viimeinen osa, Libera me, oli valmis jo entuudestaan kiitos Rossini-messun. Requiemin parhaiten tunnettu musiikki lienee Dies iraen alusta: se esiintyy monissa kauhuleffoissa ja erään päänsärkylääkkeen TV-mainoksissa.

Finale ultimo

Lähes 15 vuoteen Verdi ei kirjoittanut yhtään oopperaa, vaikka hänen ystävänsä monesti häntä siihen suostuttelivat. Kuitenkin hänen nuottikustantajansa Ricordin esiteltyä hänelle Arrigo Boiton, säveltäjän ja libretistin, alkoi Verdin päässä tapahtua. Työ kesti vuosia, Verdi ei luvannut mitään ja piti kaiken salassa. Vähitellen "suklaaprojekti" alkoi saada muotoaan, ja niin syntyi ooppera Otello Shakespearen pohjalta.

Verdin viimeinen ooppera, Falstaff, oli myös Boiton Shakespeare-librettoon sävelletty. Libretto perustui näytelmiin The Merry Wives of Winsdor, Henry IV ja Henry V. Falstaff oli Verdin ainoa onnistunut opera buffa, koominen ooppera.

Otellossa ja Falstaffissa Verdi vei huippuunsa italialaisen oopperan. Ne eivät ole kuitenkaan erityisen suosittuja, sillä ne vaativat yleisöltään paljon. Niiden jälkeen Verdi aikoi lopulta toteuttaa pitkäikäisen unelmansa, säveltää Shakespearen King Lear, mutta hänen ikänsä ja terveytensä ei sitä sallinut.

Verdi perusti muusikkojen vanhainkodin, Casa Verdin, joka avattiin vasta vuosi hänen kuolemansa jälkeen. Giuseppina Strepponi Verdi, G. Verdin vaimo, kuoli 1897. Verdi itse kuoli 27.1.1901. Hänen hautajaisensa oli vaatimaton: yksi pappi, yksi risti, yksi kynttilä, ei musiikkia. Musiikkikiellosta huolimatta ihmismassat puhkesivat laulamaan Va pensieroa, kun Verdin arkku kuljetettiin hautausmaalle. "Hän kuoli uljaasti, kuin taistelija, äänettömästi. [We, 246]", kirjoitti Arrigo Boito ystävälleen.


Lähdeluettelo

Otteita Verdin musiikillisesta tuotannosta

[Bu, 362 - 366]

Oopperoita

Kuoroteoksia ja uskonnollisia teoksia

Kamarimusiikkia


Takaisin kirjallisten töiden luetteloon
Takaisin kansisivulle

13.2.2000 Antti-Juhani Kaijanaho <gaia@iki.fi>

Valid HTML 4.0!